Anu Pellas

Luonnon parantava voima <3

Olen viimeisen vuoden aikana opetellut kuuntelemaan herkällä korvalla sitä, mitä kehoni tai mieleni kulloinkin kaipaa ja pyrin mahdollisuuksien mukaan raivaamaan sille aikaa – koska tajuan nyt, miten tärkeää se on. On minusta ihan uskomatonta, miten viisas keho meillä on. Kunpa vain osaisimme kuunnella sitä ja vielä toimisimmekin sen mukaan. Joskus vain viestejä on hankala tulkita.

Kuvittelin aiemmin, että toimin juuri oikein, kun piiskasin itseni pitkien työpäivien jälkeen vielä juoksulenkeille, vaikka kroppa ja mieli olisi kaivannut joutenoloa ja lepoa. Olin tyypillinen suorittaja, jolla seuraava tehtävä oli jo mielessä, vaikka edellinen oli vielä kesken. Buukkasin omat aikatauluni niin tiukalle, että olin aina hiukan myöhässä seuraavasta tapaamisesta – tai unohdin säännöllisesti kalenteroida kirjanpidot ja seuraavan päivän töiden suunnittelut, jolloin tein ne yöllä.

Nuo vuodet olivat todellisia ruuhkavuosia, vaikka sain ihan itse päättää omasta ajankäytöstä ja koin oikeasti olevani todella vapaa. Kukaan muu ei minua piiskannut suorittamaan, ainoastaan minä itse. Loputtomiin keho ei kuitenkaan jaksanut sellaista tahtia, vaan alkoi oireilla. Minulla oireet olivat päänsärkyjä ja selkäkipuja, joita hoidin buranalla ja naprapaatin vastaanotolla. Mutta sinnekin ryntäsin aina kesken työpäivän, jolloin hoito ei kovin pitkään ehtinyt vaikuttaa.

En ymmärtänyt, että kivut olivat kehon tapa kertoa levon tarpeesta, koska koin yhtä aikaa olevani todella energinen ja jaksava – eli en tunnistanut väsymystä. Jossain vaiheessa oireet alkoivat muuttua kehon kivuista mielen tasolle, jolloin onneksi tajusin jo pysähtyä kuulostelemaan itseäni, sillä siinä vaiheessa ollaan usein vaarallisilla vesillä. Unohtelin esimerkiksi turhan usein asioita tai hukkasin sanoja mielestä – ja hauskuutin lapsia sillä, että lähdimme ajamaan jonnekin ja ajoinkin “automaattiohjauksella” ihan muualle, kuin mihin olimme menossa. Usein sain heidät tuskastumaan, kun en muistanut asioita, joita he olivat aiemmin kertoneet. Vakioselitykseni oli, että: “Minulla on vain niin monta asiaa mielessä yhtä aikaa, etten millään voi muistaa kaikkea..”

En silti ymmärtänyt hiljentää tahtia tai vähentää kuormitusta.

Jälkeenpäin on aina helppo olla viisas ja nähdä tapahtuneiden merkitykset tai tarkoitukset. Siksi tajuan hyvin, miksi minulle tuli tilaisuus pari vuotta sitten irtiottoon, muuton muodossa. Oli aika pysähtyä ja keskittyä hetkeksi omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen.

Sen pysähdyksen aikana kameraani kertyi lukemattomia kuvia luonnosta. Keho kävi ylikierroksilla, jonka vuoksi oli vaikea rauhoittua lepäämään tai edes myöntää itselle, että on levon tarpeessa. Mutta luonto ja meri veti puoleensa. Siksi saatoin kävellä tuntikausia vailla päämäärää tai istua kivellä ihastelemassa joka päivä eri sävyisenä lainehtivaa merta. Se tuntui hyvältä.

Monta kertaa tuon “välivuoden” aikana aloitin jonkin tiukemman kuntokuurin, joka kesti maksimissaan kolme päivää. Jäsenet tulivat niin kipeiksi, etten vain voinut jatkaa. Keho huusi lepoa mutta mieli halusi edelleen suorittaa. Nähdä tuloksia ja kokea onnistumisia. Olinhan tottunut sellaiseen elämäntapaan ja siitä oli tullut “normaalia”. Nyt koin olevani epänormaali, kun en enää jaksanutkaan “multitaskata” kymmentä asiaa yhtä aikaa, vaikka todellisuudessa asiat hoituivat paljon paremmin, kun keskityin yhteen asiaan kerrallaan kunnolla.

Vuoden aikana on menettänyt merkityksensä monet sellaiset seikat, jotka aiemmin ohjasivat valintojani. En esimerkiksi laske kaloreita tai mittaa kuntoilusuorituksia sen mukaan, miten pitkän lenkin olen jaksanut juosta. Kuuntelen ennemmin omaa oloani ja liikun tai syön sen mukaan. Hyvin usein joudun valitsemaan kevyen kävelylenkin tai venyttelevän yin-joogan, tehokkaan treenin sijaan. Jossain kohtaa jo mietin, että en taida enää koskaan kaivata hikiliikuntaa – mutta kyllä vain, keho kertoo sitten kun sen aika on. Kokeilin pikkuhiljaa vaihtaa yin-joogat voimakkaampiin flow-tunteihin ja huomasinkin nauttivani siitä, että seuraavana päivänä lihaksissa tuntui edellisen päivän treenit. Voimat ovat siis alkaneet palautua – mutta suorittajaksi en enää halua, koska tällä tavalla elämäni on huomattavasti kivempaa. Siksi kuluneen vuoden suuret opetukset aion säilöä tiukasti sydämeeni.

Luontokuvat muistuttavat puhelimessani siitä, miten tärkeää on muistaa pysähtyä kauniiden asioiden äärelle, kiireenkin keskellä. Minulle luonto on ilmainen latauspaikka, josta löydän aina jotain kaunista ja pysähdyttävää. Siellä myös stressitasot laskevat, tutkitustikin. On helppo maadoittua omaan voimaan, kun ympärillä ei ole ulkoisia virikkeitä, jotka kuormittavat kaikkia aistejamme. Olen tietoisesti opetellut menemään sinne myös yksin, jotta en vahingossa hukuta huomiotani muihin ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa. Yltiösosiaalisena ihmisenä sen ajan rajaaminen säännöllisesti vain minulle, tuntui aluksi kovin itsekkäältä, mutta nykyisin jo kaipaan noita hiljaisia ja voimaannuttavia hetkiä, jolloin voin kuunnella rauhassa miten juuri nyt voin.

Mielen hiljentäminen ja tyhjentäminen turhasta kuormituksesta ei tapahtunut helposti tai nopeasti, mutta se on todella kannattanut, sillä koen voivani tällä hetkellä paremmin kuin koskaan aiemmin. Luonnossa samoilun lisäksi aloitin meditoinnin, joka on jo pitkään kiinnostanut mutta en vain ole saanut mahtumaan sitä päivittäisiin rutiineihin. Vaikutukset ovat säännöllisen harjoittelun jälkeen niin huikeat, että nykyisin haluan ehdottomasti ottaa sille aikaa päivittäin. On harmillista, että omaan hyvinvointiin liittyvät asiat saa usein mahtumaan kalenteriin vasta sitten, kun ensin on jo kerran venyttänyt oman jaksamisen ihan äärirajoille. Koska sen jälkeen keho ei enää koskaan palaa täysin ennalleen, vaikka sillä onkin ihan uskomaton kyky korjata itsensä. Toisaalta se on myös positiivista, että meihin jää muistijälki ylikuormittumisesta, jottei vanha suorittaja vahingossa palaa..

Halusin jakaa tarinani, koska luulen, että en ole ainut, joka huomaamattaan ajautuu ylikuormittamaan itseään. Ruuhkavuosien aikana niin voi käydä ihan tavallisten päivittäisten askareiden vuoksi tai omaa uraa rakentaessa, jossa pitää yltää kaiken aikaa parhaimpaansa. Mikä tahansa elämän tilanteesi onkaan, oman jaksamisen skannaus ei ole varmasti pahasta.

Tämän luettuasi toivon, että kysyt itseltäsi; “Miten Minä juuri nyt voin?”

Entä tiedätkö, mikä on Sinulle paras tapa ladata akkuja ja pitää huolta siitä tärkeimmästä eli omasta hyvinvoinnista? ❤

Unelmien vuosi 2018

Vuoden vaihde on erinomaista aikaa päivittää omia tavoitteita ja unelmia ajantasalle. Sen jälkeen kun olen oppinut uudelleen unelmoimaan (lapsuusvuosien jälkeen) ja tekemään niistä tavoitteita, olen “joutunut” päivittämään tavoitteeni kerran vuodessa, koska ne vain toteutuvat. Eivät toki aina ihan sillä tavalla, kuin itse aluksi kuvittelin, vaan yleensä huomattavasti luovemmin – sillä elämällä on taipumus toteuttaa unelmat juuri sillä parhaalla mahdollisella tavalla, joka ei välttämättä ole aina sama mitä itse olin suunnitellut. Mielikuvitus riittää useimmiten ainoastaan siihen saakka, mitä itse tai joku lähipiirissämme on kokenut – ja vaikka internetin myötä maailmamme on laajentunut valtavasti, on silti sisimmässään vaikea uskoa jotain sellaista tapahtuvan omalle kohdalle, mitä kenellekään muulle ei ole tapahtunut, lähimainkaan. Siksi hyvin usein olemme itse suurin este unelmien toteutumiselle.

Unelmoinnista kannattaa aloittaa uusi vuosi 2018.

Järjestä rauhallinen hetki itsesi kanssa, jolloin tiedät, että kukaan ei tule häiritsemään tai keskeyttämään Sinua. Rentouttavaa musiikkia tai täysi hiljaisuus – mikä juuri Sinulla toimii parhaiten? Tärkeää on, että varaat tähän riittävästi aikaa, jotta ajatukset ehtivät irtautua arjen tehtävistä ja saat yhteyden omaan sisimpääsi kunnolla. Unelmoida saa toki mitä tahansa mutta ihan parastahan olisi, jos unelmat määrittäisivät meillä seuraavat konkreettiset tavoitteet, sillä silloin unelmat vauhdittavat arjen aherrusta ja antavat tekemiselle syvemmän merkityksen. Tällöin myös uuden vuoden lupaukset toteutuvat varmimmin, koska ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta.

Ensimmäiseksi pitää löytää oikeat ja itselle sopivat unelmat. Se ei aina ole helppoa, jos unelmoinnille ei ole ollut tilaa tai aikaa moneen vuoteen. Aikuisiällä, sen jälkeen kun ammatti ja oikea kumppani on löytynyt, elämä rullaa usein eteenpäin työn ja perheen ehdoilla. Täytyy miettiä valintoja enimmäkseen järjellä, jotta lapset saadaan ruokittua ja asuntolainat maksettua. Siksi oman sisimmän kuuntelulle ei ole aikaa eikä aina myöskään uskallusta… Sillä mitä tapahtuisikaan, jos omat unelmat eivät “mätsäisi” esimerkiksi elämänkumppanin unelmiin?

Sen vuoksi me hyvin usein muokkaamme omia unelmia sopiviksi kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Asuinpaikkaan, palkkaan tai muiden perheenjäsenten toiveisiin, jotta voisimme säilyttää elämän ennallaan. Koska ihmisen perusluonteeseen kuuluu vastustaa muutosta.  Sen lisäksi myös pienennämme tavoitteita – koska pelkäämme pettyvämme, jos emme saavutakaan niitä. Pyrimme välttämään pettymystä ja sehän onnistuu parhaiten, kun odotukset ovat riittävän alhaalla. Silti pettymyksiä on luvassa, sillä se mitä eniten yritämme välttää, löytää kyllä luoksemme aina.

Unelmointi on ihanaa…

Se on myös tärkeä vaihe ennen tavoitteen konkretisoimista, sillä silloin mielen voi antaa lentää vapaana. Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi, että: “Mitä tekisin, jos minulla olisi riittävästi rahaa, eikä minun tarvitsisi tehdä töitä sen vuoksi?” Tai: “Listaan 10 asiaa, jotka ehdottomasti haluaisin tehdä tai nähdä, jos tietäisin, että minulla on vain 6kk elinaikaa!” Tällä tavoin löydämme sisäiset toiveet, jotka hautautuvat velvollisuuksien alle arjessa. Toki niitä ei välttämättä tarvitse toteuttaa juuri sellaisenaan tai heti – mutta niistä voit löytää vihjeitä, joita kehosi tai mielesi kaipaa arjen keskelle. Tai ehkä ne ovat osa sitä tärkeää sielun suunnitelmaa, jota olemme tänne tulleet toteuttamaan ja jonka työstäminen tekee meidät lopulta kaikista onnellisimmaksi.

Antaudu elämän edessä ❤

Meillä on monenlaista tehtävää. Arjen askareet, toimeentulon hankkiminen ja velvollisuus pitää huolta lähimmäisistä, varsinkin lapsistamme. Mutta sen lisäksi itse uskon, että jokaisella on vielä oma sielun suunnitelma, jonka tulisi ohjata suuremmissa linjoissa sitä, mihin suuntaan menemme ja millaisia oppiläksyjä suoritamme. Nämä määrittävät paljon sitä, minkä parissa teemme elämäntyömme mutta myös sitä, kenen kanssa eteenpäin kuljemme. Kokemuksesta voin sanoa, että siihen ei aina ole paljon sanottavaa, kun muutoksen pyörre tempaa mukaansa. Vastustaa ei voi, jos on päättänyt kuunnella itseään – vaikka välillä mieli tekisi. Mutta lopulta kun rytmiin uskaltaa heittäytyä mukaan, huomaa, ettei ollutkaan mitään pelättävää. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin ja näyttää aina seuraavan askelman, kun sen aika on. Sitä ennen ei pitänytkään murehtia asiaa, jonka aika ei vielä ollut.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö tavoitteita itse kannattaisi asettaa. Ei. Se tarkoittaa sitä, että kun heittäytyy unelmoimaan ja kuuntelee itseään, niin päämäärä on tärkein eikä reitistä kannata pitää kynsin ja hampain kiinni, jos tuntuu, että elämällä on jotain muuta mielessään. Mielikuvituksemme kun ei aina riitä keksimään parasta tapaa kulkea kohti suurimpia unelmia.

Unelmoi isosti – mutta realistisesti.

Meitä suomalaisia ei yleensä tarvitse toppuutella siinä, että unelmat olisivat liian suuria mutta siihenkin joskus törmää. On tärkeää oppia unelmoimaan riittävän suuresti mutta kuitenkin niissä rajoissa, että siinä vaiheessa kun niitä aletaan pilkkoa tavoitteiksi, pitää rehellisesti itse uskoa siihen, että ne ovat mahdollisia ja toteutettavissa. Tämän vuoksi myös uuden vuoden lupaukset kannattaisi muotoilla sellaisiksi, että ne tuntuvat aidosti mahdollisilta toteuttaa. Muuten tsemppi ei vain kestä päivää tai paria kauempaa.

Mikä on sopivan kokoinen tavoite tai lupaus vuodelle 2018?

Sen voit ainoastaan Sinä itse määrittää. Jollekin säännöllinen kuntosaliharjoittelu 5 krt viikossa on vain pieni ryhtiliike repsahtaneeseen lomarytmiin ja se on helppo toteuttaa kun taas arki alkaa – mutta jollekin toiselle se tarkoittaa totaalista elämänmuutosta eikä tarkemmin harkittuna tunnu edes omalta tavalta kohottaa lihaskuntoa. Mikä on lähtötilanteesi vaikkapa liikunnan suhteen, määrittää suuresti sen, millaisia tavoitteita kannattaa itselleen asettaa. Siksi olisikin tärkeää pysähtyä ensin miettimään, että mitä Minä juuri nyt kaipaan?

Realistisesti(ko)?

Sisäiset kaipaukset eivät tunne aina realismia. Mutta mieli voi olla yhtä lailla ristiriidassa realismin kanssa – riippuen mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Realismia on siis monenlaista. Kuten se, että tavoitteet ovat ristiriidassa sen kanssa, millaisia uhrauksia juuri tällä hetkellä olen valmis tekemään niiden eteen. Joskus (tai aika usein ainakin itselläni) voi olla niin, että mieli haluaa vaikka mitä eikä se suostu kuulemaan, miten paljon kehoni kaipaa vaikkapa lepoa ja rauhaa. Silloin tallaan ylisuurilla tavoitteilla sisimpäni yli, kuuntelematta sitä, mikä aidosti olisi nyt tärkeintä hyvinvointini kannalta.

Realismia on myös se, että perheelle on saatava ruokaa pöytään eikä välttämättä kaikkia omia unelmia voi toteuttaa nyt ja heti – jollei koko perhe sitoudu samoihin valintoihin. Reilua olisi yhdessä miettiä esimerkiksi perheen aikuisten kesken, mitkä unelmat voidaan toteuttaa niin, ettei kukaan joudu kohtuuttomasti tinkimään omista unelmistaan tai arvomaailmastaan toisen vuoksi. Minun unelmamaailmassani näistä asioista keskusteltaisiin jokaisen keittiön pöydän äärellä ihan arkisten askareiden keskellä, sillä mikäpä voisi olla sen ihanampaa, kuin elää unelmiaan todeksi, niiden kaikista rakkaimpien kanssa yhdessä? Toivottavasti se on tulevaisuuden realismia suomalaisissa perheissä. ❤

Unelmat on tehty toteutettaviksi.

“Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain, etkä pelkäisi epäonnistuvasi?” Tuo kysymys on hyvä esittää itselleen uuden vuoden kynnyksellä – ja kunhan keksit siihen vastauksen, niin sitten vain lähdet tekemään sen. Miettimättä, pelkäämättä, epäröimättä – päättäväisesti ja uskoen itseesi 100%:sti.

Kaikkea hyvää, rakkautta, onnellisuutta, menestystä ja ihan parhainta vuotta 2018, juuri Sinulle! ❤

Syksyn uudet tuulet…

Syksy on minulle aina uuden ajanjakson alku. Kesän aikatauluttomuuden jälkeen on kiva palata arkirytmiin ja suunnitella omaa elämää talvikaudelle. Tänä vuonna varsinkin olin asettanut itselleni syksyyn tiukan dead-linen – vuoden ajelehtimisen jälkeen. Siksi kesä kului vahvasti itseni äärellä, kuunnellen ja keskustellen. En siis ottanut tarkoituksella lomaa kirjoittamisesta – lomaa lomasta, miten se olisikaan mahdollista? Yht´äkkiä vain tuntui siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa ja silloin on parempi olla hiljaa.

Hiljaisuus johtui myös siitä, että mitä enemmän käännyin kuuntelemaan itseäni – sitä varmemmaksi tulin siitä, että elämä ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin luulin. Ei ole vain mustaa ja valkoista vaan on lukemattomia harmaan eri sävyjä eikä valkoinenkaan ole aina vain valkoista. Asioita ja ilmiöitä voi katsoa monesta eri suunnasta ja ihmisten käytökseen löytyy ainakin miljoona erilaista selitystä. Mikä minä olisin ketään neuvomaan, kun omakin elämäni on vielä täysin kesken?

Sen vuoksi pysähdyin kuuntelemaan mitä elämä haluaa minulle sanoa. Muutin näkökulmaani. Sen sijaan, että pyytäisin universumilta aina vain lisää, aloinkin kysyä itseltäni, että “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?”

Syvällisempi pohdinta alkoi viime keväänä, kun meditointi tuli “silmilleni” monesta eri lähteestä. Tiesin kyllä mitä meditointi on ja mitä hyötyjä siitä on ihmiselle – siksi ensin viittasin kintaalla koko asialle, koska “tiesin kyllä mitä se tarkoittaa…” Lopulta tajusin, että tieto ei riitä vaan se pitää laittaa käytäntöön – eli alkaa meditoimaan, ihan itse. Kovin moni meistä tietää varmasti myös sen, miten pitäisi syödä terveellisesti ja liikkua säännöllisesti, koska tietoa on tarjolla tänä päivänä enemmän kuin koskaan – silti se ei auta voimaan paremmin jos emme ota noita hyviä tapoja osaksi päivittäistä elämää.

Olen ottanut vasta ihan “baby steps” meditoinnin kanssa, koska mielen hiljentäminen on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Minun kärsimättömyydelleni tämä polku on parempi kärsivällisyyskoulu kuin mikään tätä ennen. Olen temperamentiltani hyvin nopea ja myös kova pohtimaan – niin jopas olikin mielenkiintoista todeta, kuinka monta ajatusta ehtii pyörähtää mielessä viiden minuutin aikana? En laskenut niitä mutta en yhtään epäile enää sitä, että ihmiset ajattelevat päivittäin yli 60 000 ajatusta, joista suurin osa on samoja kuin aina ennenkin. Jo viidessä minuutissa jouduin palauttamaan mieleni mantraan kymmeniä kertoja vaikka yritin sataprosenttisesti keskittyä oman hengitykseni tarkkailuun. Vain ja ainoastaan siihen.

Aluksi tuo herätti suunnatonta turhautumista, sitten ärsytystä – ja nyt minua lähinnä huvittaa. Olen siis tainnut päästä jo yhden askelen eteenpäin meditoinnissa? Osaan suhtautua aamun viisitoista minuuttiseen lempeydellä ja uteliaisuudella, enkä piiskaa itseäni suorittamaan. Sillä suorittamisesta meditoinnissa ei todellakaan ole kyse.

Nyt ymmärrän, miksi henkisistä guruista huokuu mieletön rauha ja levollisuus – sillä kyky rauhoittaa oma mieli auttaa elämään vahvemmin tässä ja nyt. Se puolestaan ohjaa kohtaamaan toiset ihmiset ihan eri tasolla, sydämen tasolla. Jokainen meistä varmasti tietää sen tunteen, kun keskustelee ihmisen kanssa, joka antaa kaiken huomionsa sinulle? Kuin olisin maailman mielenkiintoisin ihminen.. Sellaisen ihmisen seurassa on ylellistä olla – varsinkin näinä päivinä, jolloin huomiostamme kilpailevat älylaitteet sekä jatkuva kiire. En todellakaan väitä, että olisin itse mestari puhumaan vielä tästä mutta tiedän jo mihin suuntaan haluan kulkea.

Kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin aloin kuulla myös niitä asioita, joita en ollut halunnut kuulla. Vaikka ajatukseni laukkaavat välillä meditoidessa muissa ihmisissä ympärilläni tai maailman tapahtumissa – ja joudun kerta toisensa jälkeen palauttamaan ne omaan hengitykseen ja itseeni. Silti joka kerran huomaan jonkun oivalluksen tulevan pintaan, ainakin meditoinnin jälkeen. Nyt olen tajunnut myös sen, että noiden oivallusten ei tarvitse olla elämää suurempia vaan se voi olla vaikkapa vain käytännön asia, joka on unohtunut hoitaa tai ruokaresepti, jota voisin kokeilla. Saan myös usein vastauksia itseltäni kysymyksiin, joita olen pyöritellyt mielessäni – ja se tuntuu jo työvoitolta. Sillä sitähän meditointi yksinkertaisuudessaan on, että pysähdymme kuuntelemaan hiljaisuutta, jotta oma sisäinen ääni pääsee kuuluville. Siellä meillä kaikilla on tarvittava tieto, jolla pärjäämme elämässä, kunhan vain luotamme siihen ja kuulemme itseämme kaiken ulkoapäin tulevan metelin läpi.

Tuo ulkoinen meteli pitää sisällään muiden ihmisten mielipiteet, median vaikutuksen, yhteiskunnan tai uskonnon lainalaisuudet, lapsena opitut uskomukset ja “järjen äänen”. Sisäinen viisauteni puolestaan kertoo kaiken sen, mikä on juuri minulle parhaaksi. Toki silloin jos se on liian pitkään hiljennetty systemaattisesti niin vie ensin jonkin aikaa, ennen kuin sitä oppii taas kuulemaan. Ihminen, joka on elänyt kauan ulkoapäin ohjatusti eli muiden tarpeet ovat ohjanneet valintoja, ei aluksi välttämättä edes tiedä itse, mitä haluaa. Silloin kannattaakin aloittaa hyvin pienistä askelista. Hyvä kysymys voi olla esimerkiksi, että: “Mitä minun tänään juuri tekisi mieli syödä?” Tai: “Kaipaako kehoni/mieleni tänään lepoa vai virikkeitä?”

Nuokin ovat aika suuria kysymyksiä, joita ohjaa opitut kaavat ja mieliteot – ja siksi juuri suuri osa meistä suomalaisista painii työuupumuksen tai ylipainon kanssa. Rehellinen itsensä kuuntelu eroaa mieliteosta siinä, mikä on aidosti itselle ja omalle keholle hyväksi tässä hetkessä.

Jokainen meistä tietää, miten paljon helpompaa on nähdä ulkoapäin toisissa ihmisissä se “hänen parhaansa” ja antaa neuvoja – kuin nähdä ulospääsy oman elämän solmukohdassa. Ei tarvitse olla edes umpisolmussa, kun jo oma näkökulma kapenee ja tuntuu, että vaihtoehdot ovat vähissä – ja silloin onkin ihan hyvä jutella asioista jonkun ulkopuolisen kanssa. Sillä itse ainakin huomaan usein, että pelkästään ääneen puhuminen auttaa löytämään vastaukset jos kuuntelija on viisas ja antaa minulle tilaa pohtia asioitani ääneen. Mutta jos neuvoja peilaa tilannetta omasta egostaan tai hänen kokemuksistaan käsin, niin se ei välttämättä olekaan se paras – juuri minulle.

Kuuntelemisen taito on aliarvostettu meidän kulttuurissamme, jossa jo päiväkotimaailmasta lähtien oman paikan saa varmemmin lunastettua äänekkällä käytöksellä. Kuitenkin hyvä kuuntelija pärjää monessa tehtävässä huomattavasti paremmin kuin hän, jolla on aina asiaa. On kuitenkin helpompi täyttää tyhjä tila puhumalla kuin kuuntelemalla, varsinkin jos vastassa on hiljaisuus. Jopa itsensä kanssa. Puhumattakaan siitä, miten helppoa on olla kaiken aikaa muiden tarpeiden ohjattavana – kiireinen ja menossa, jolloin ei tarvitse edes pysähtyä oman elämänsä äärelle. Kohtaamaan tyhjyyttä sisällään tai miettimään mihin oikein olen matkalla?

Minä olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, jossa muutos on väistämätön. Noita pisteitä on ollut ennenkin ja siksi suhtaudun siihen suurella uteliaisuudella, joka on samaan aikaan energisoivaa ja innostavaa mutta myös hieman pelottavaa. Järjellä tiedän, että muutos on aina mahdollisuus mutta tunteeni kertoo, että se on myös turvatonta. Tutusta ja turvallisesta on vaikea irrottautua, se on ihmisen perusominaisuus enkä siinä mielessä poikkea muista. Mutta tiedän onneksi aikaisemmista kokemuksista, että vaikka pelottaa, en anna sen estää askeliani vaan otan päättäväisesti niitä kohti uutta suuntaa – jolloin jokaisella askeleella myös huomaan, että oloni vahvistuu ja innostukseni kasvaa.

Silloin tiedän, että olen oikealla polulla.

Aloitin noin kuukausi sitten Life Coach koulutuksen Valmentamon kanssa ja nämä muutamat viikot ovat olleet ihana tunteiden vuoristorata, koska olen löytänyt taas palavan innostuksen ja uteliaisuuden uuden edessä, joka oli hetkeksi hukkunut jonnekin. Olen yhtä aikaa kiitollinen, sillä tajuan miten paljon olen valmentamisesta jo oppinut viidentoista vuoden aikana omassa työssäni ihmisten parissa – mutta myös hämmentynyt ja nöyrä, koska tajuan samalla miten vähän silti tiedän. Ihmisten valmentaminen kohti positiivista muutosta on sydämeni palo ja minulle kunniatehtävä, johon haluan opiskella lisää työkaluja – sillä se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin luulin.

Olen siis avannut uuden sivun elämässäni mutta en ole silti kääntänyt vanhaa kirjaa kiinni. Huomioni saattaa olla hetken aikaa hyvinkin intensiivisesti opiskelussa ja valmennusharjoitteluissa, joita teen opiskelun ohessa ja joista kerron teille pian lisää. Mutta kuljen vahvasti rinnakkain näitä kahta polkua, jotka koen, että minun on tarkoitettu kulkea. Eli en ole jättämässä vanhaa työtäni vaan rakentamassa siihen rinnalle jotain uutta, joka mahdollistaa sen, että voin auttaa ihmisiä entistäkin paremmin ❤

Meditointi ja hiljentyminen itseni äärelle toi siis minulle sen työkalun, jota olin jo pitkään kaivannut avuksi omaan työhöni. Sen lisäksi, että sain vastauksen kysymykseen, jonka itselleni esitin; “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?” Uskon nimittäin vahvasti, että silloin olemme onnellisimmillamme, kun saamme toteuttaa omaa elämäntehtäväämme ja siksi sen esiin kaivamiseen kannattaakin käyttää sekä aikaa että vaivaa. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten auttaminen ja valmentaminen kohti parempaa ja onnellisempaa elämää, on juuri se lahja, joka minulle on annettu ja jota minun sen vuoksi kuuluu itsessäni kehittää ja vahvistaa. Life Coach koulutus antaa siihen valtavasti uusia työkaluja sekä mahdollisuuden toimia huomattavasti laajemmalla sektorilla. Jo nyt olen äärettömän kiitollinen oivalluksista, joita olen saanut näiden kahden koulutusviikonlopun aikana!

Toivon, että oma prosessini kohti ammattimaisempaa valmentajaa, alkaa näkyä myös kirjoituksissani – ja että voin sitä kautta antaa Sinulle, joka seuraat blogiani, enemmän syvyyttä ja oivalluksia tekstieni kautta. Kiitos, että saan jakaa tätä matkaa kanssasi ❤

Joutsenten opetukset…

Olen tänä keväänä saanut ihailla joutsenia useana päivänä kävelylenkeilläni, jotka suuntaavat lähes poikkeuksetta meren rantaan. Nuo lintujen kuningattaret lipuvat vettä pitkin kauniin valkoisina ja pysähdyttävät minut seuraamaan ja kuvaamaan niiden menoa kerta toisensa jälkeen. Haaveilen yhdestä upeasta otoksesta, jossa joutsenten kaulat muodostavat sydämen… vielä en ole onnistunut siinä – mutta jatkan yrittämistä sinnikkäästi.

Kirjoitin pari päivää sitten läsnäolosta ja irtipäästämisestä – ja joutsenet symbolisoivat sitä minusta hienosti. Nämä kauniit linnut osaavat kantaa itsensä arvokkuudella ja huomioivat myös toisensa samalla arvostavalla energialla. He osaavat liikkua niin eleettömästi ja kauniisti, että heitä katsellessa itsekin rauhoittuu. Joutsenten yksiavioisuus on myös koskettavaa näinä aikoina. Kun yksi lintu ilmestyy kiven takaa, alan huomaamattani odottaa ja etsiä katseellani sen kumppania. Ikuiseen rakkauteen on ihana uskoa – edes joutsenilla ❤ ❤

Hyvin usein huomaan, että kirjoittaessani jostain aiheesta, tuo asia pyörii mielessäni ensin monta päivää löytäen uusia muotoja ja saaden vahvistuksia – sieltä täältä. Niin kävi myös alkuviikosta, kun läsnäolon teema kietoi minut syövereihinsä. Olin jo kirjoittanut tekstin, kun eksyin seuraavana iltana Maarit Kallion lyhyelle luennolle, joka käsitteli läsnäolon taitoa ja onnellisuutta. Kappas vain. Sen jälkeen tulin kotiin, halusin vaihtaa vielä yhden kuvan tekstiin, jonka nappasin matkalla – joutsenen – muistuttamaan läsnäolosta. Jaoin sen jälkeen blogitekstin seinälleni ja karkasin pikaiselle juoksulenkille läheiseen rantaan. Tuolla lenkillä seuraava joutsen “lähestyikin” minua hyvin päättäväisesti.

Se lipui kauniina ja ylväänä peilityyntä vettä pitkin suoraan kohti minua. Pohdin muutaman sekunnin, raaskisinko pysäyttää hyvän juoksuvauhdin mutta päädyin kuitenkin kaivamaan puhelimen esiin. Lopulta rämmin jo rantavedessä odottaen täydellistä otosta. Tällä kertaa joutsen oli aivan yksin ja tuli luokseni ilman epäröintiä. Joku skeptikko sanoisi nyt, että “kaupunkilaisjoutsenet ovat tottuneet kerjäämään ruokaa ja siksi varmaankin näin tapahtui..” Mutta minä uskon, että elämä tarjoaa meille vinkkejä, joihin voimme tarttua – tai olla tarttumatta. Tämä oli yksi sellainen, sillä joutsen herätti monenlaisia ajatuksia ja myös lievää pelonsekaista arvostusta, mitä lähemmäksi se lipui.

Se palautti minut hyvin “maan pinnalle” siinä, kuinka läsnäolosta kirjoittaminen ja sen toteuttaminen omassa elämässä on kaksi täysin eri asiaa. Voin helposti vedota kiireisiin tai selittää käytöstäni milloin milläkin – vaikka tietäisin kuinka, miten tärkeää on pysähtyä juuri silloin, kun elämä sitä vaatii. Silloin kun lapsi keskeyttää ajatukseni ja kaipaa huomiotani. Tai kun kohtaan ystävän kesken kiireisen päivän… Olenko läsnä aidosti juuri siinä vai mietinkö jo seuraavaa tapaamista tai omia asioitani? Maarit Kallio oli tuosta myöskin ihana esimerkki – koska hänen puheenvuoronsa aiemmin illalla oli pysäyttänyt minut juuri siksi, että hän itse oli siinä niin täydellisesti läsnä. On helppoa neuvoa muita mutta se, että toteuttaa oppimiaan asioita omassa elämässään ja näyttää sillä tavalla muille mallia hiljaisesti ja vahvasti – siinäpä vasta taito.

Toisaalta tuo joutsen käänsi ajatukseni myös omaan elämänpolkuuni, joka on usein vaatinut paljon rohkeutta ja uskallusta – tehdä juuri niin kuin oma sydän sanoo, vaikka sitä ei aina muut olekaan ymmärtäneet. Ainakaan aluksi. Aiemmin se tuntui raskaalta ja järjen vastaiselta, koska en itsekään ymmärtänyt, miksi minun piti juuri silloin lähteä toiseen suuntaan, kun olisi ollut huomattavasti helpompi vain jäädä paikalleen tai kulkea samaa rataa kuin ennenkin. Mutta tiedän nyt, että tehtäväni on aikaansaada muutosta ja avata uusia polkuja – ja siksi en vain voi jäädä paikalleni, jos elämä niin vaatii. Silti se ei ole edelleenkään aina helppoa. Varsinkin silloin, kun teen sen yksin, ilman ketään kenen selän taakse voisin piiloutua – tai kenen vanavedessä kulkea.

Siksi varmaan tuo joutsen koskettikin sieluani, koska sen energia oli juuri jotain sellaista, jota noihin tilanteisiin itselleni toivoisin. Se lipui vettä pitkin pää kauniisti pystyssä – pyytelemättä anteeksi omaa olemassaoloaan tai selittelemättä suuntaansa kenellekään. Ehkä se kaipasi rinnalleen jotakuta, kenen kanssa voisi yhdessä vaeltaa – tai kenties nautti vapaudestaan, kulkea vain omien vaistojen varassa, sydäntään seuraten. Kukapa meistä voisi tietää? Ei joutsenen eikä myöskään kenenkään ihmisen ajatuksia, vaikka ulkoisesti näyttäisi millaiselta.

 

Tuo kaunis lintu kävi tervehtimässä minua rannassa ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kylpien ilta-auringon valossa. Toivotin hänelle hyvää matkaa ja jatkoin lenkkiäni pohtien elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta – sekä sitä, miten erilaiset reitit meille kullekin on annettu kuljettavaksi. Vielä yksi otos kesken juoksulenkkiä – jonka jälkeen palasin kiitollisin mielin takaisin kotiin. Kannatti lähteä lenkkipolulle, tänäänkin.

Elämä on ❤ ❤ ❤

Irtipäästämisen vaikeus – elämisen helppous <3

Elämän hyväksyminen sellaisena kuin se kunakin päivänä eteeni avautuu, kuulostaa maailman yksinkertaisimmalta asialta – mutta mitä paremmin sen oivallan, sitä haasteellisemmalta se tuntuu. Olen lukenut “Läsnäolon voima” kirjaa iltalukemisena, koska haluan muistuttaa itseäni päivittäin siitä, että minun elämäni tärkein hetki on juuri nyt käsillä. Se, joka on parhaillaan menossa eikä vasta joskus tulevaisuudessa. Etten haikailisi liikaa tulevia – tai velloisi menneissä. Jotta se olisi mahdollista, minun pitää hyväksyä käsillä oleva hetki sellaisena kuin se nyt juuri on. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta aina kun pääsen tuohon tilaan, niin se tuntuu aivan ihmeellisen levolliselta. Helpottavalta ja kevyeltä.

Mikä sitten estää meitä elämästä vahvasti juuri tässä ja nyt? Luottamuksen puute tai pelot oikeastaan. Tuntuu turvallisemmalta, jos koen olevani oman elämän ohjaksissa ja teen suunnitelmia, miten asiat etenevät – eli hallitsen elämääni. Jopa murehtimalla valmiiksi kaikkia eri vaihtoehtoja, joita saattaa tapahtua, koen oloni turvallisemmaksi – koska olen varautunut kaikkeen. Mutta onko se oikeasti niin?

Elämä nimittäin yllättää meitä tavalla tai toisella, halusimmepa sitä tai emme. Itse uskon, että heitä varsinkin, ketkä roikkuvat oman elämänsä kahvoissa, se haluaa ravistella irti ja muistuttaa siitä, että mikään ei ole varmaa. Sen se tekee ovelin tempuin, laittamalla välillä ne tärkeimmät palikat uuteen järjestykseen – tai ehkä ensin vaikkapa varoittaen hieman. Ravisuttaen jonkun lähellä olevan elämää sairauden tai jonkun muun yllättävän käänteen voimalla. Jotta siinä rinnalla eläen voisi jo hieman sopeutua tuleviin muutoksiin. Näin minulle on käynyt monta kertaa. 

Suunnitelmissa ja tavoitteissa ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin – mutta jos niihin takertuu liikaa eikä osaa päästää irti silloinkaan, kun ne ei tunnu toimivan, niin niistä voi helposti rakentaa itselleen vankilan. Elämä ei saa yllättää, koska se sekoittaisi suunnitelmat…. Seuraa siis yllätyksetön elämä. Tylsä, toisin sanoen.

Olen itse ollut aina “to-do-listojen” ystävä. Tehnyt tehtävälistoja ja suunnitelmia paperille vapaa päiviinkin – ja nähnyt myös miten tavoitteet toteutuvat, kun laitan ne paperille. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä. Pitää paikkansa. Mutta…. näin jälkeenpäin ajatellen, elämäni on nykyisin paljon hauskempaa, kun en suunnittele sitä ihan niin tarkkaan. Näen kyllä päämäärän suunnilleen, mihin haluan päästä – mutta jään uteliaana ja avoimena seuraamaan, millaisia reittejä pitkin elämä minut sinne haluaa johdattaa. Sillä oma mielikuvitukseni ei ehkä riittäisi edes keksimään niitä parhaita.

Silti haaveita saa olla – ja pitääkin. Eihän universumi muuten tietäisi mihin suuntaan meitä kuljettaa. Irtipäästäminen ei siis tarkoita sitä, että pitäisi kellua vain tuulen mukana ilman mitään päämäärää. Se tarkoittaa sitä, että en siirrä huomiota päivittäisistä askareista liikaa jonkun tulevan tavoitteluun. Lataa omaa onnellisuuttani sinne seuraavaan määränpäähän.

Harrastan haaveilua kaupungilla kävellessäni… Katselen kauniita taloja ja ikkunoissa olevia valoja – ja mietin, että millaistakohan tuolla olisi asua? Tankkaan meren tuoksua sieraimiini ja tunnustelen tuulta kasvoillani, miettien miten ihanaa olisi saada merinäköala omaan olohuoneeseen – tai purjehtia kesällä kuukausi ilman mitään määränpäätä. Nautin myös ihmisten katselemisesta ja siksi voinkin istua katukahvilassa tuntikausia… Näen pariskuntia ja perheitä, jotka selvästi nauttivat toistensa seurasta nauraen ja hassutellen – ja välillä myös heitä, ketkä istuvat puhumattomina eri puolilla pöytää ja tuijottavat kännyköitään. Rakennan mielessäni mielikuvaa heidän kodistaan ja työstään ja mietin samalla, että mitkä ovat ne elementit, joita tarvitaan omaan onnellisuuteeni?

Onnellisuuden ainekset ovat melko yksinkertaiset. Sen olen nyt huomannut ja sitä irtipäästäminen on saanut minussa aikaan. Elämän eri sävyjen ihmettely… maistelu, haistelu ja tunnustelu –  pysähdyttää, herkistää ja koskettaa. Olen irrottanut veneen satamasta ja päättänyt määränpään, suunnilleen. Mutta annan tuulen määrätä tahdin ja reitin – ja myös sen, ketä matkallani tapaan. Uteliaana lähden liikkeelle, luottaen siihen, että tästä matkasta tulee mielenkiintoisempi kuin mitä olisin koskaan osannut itse kuvitellakaan ❤

Suorituselämää..?

Kotiuduin hetki sitten Yin-joogasta, joka on ainut ryhmäliikuntamuoto, josta pidän paritanssin lisäksi, jos se lasketaan ryhmäliikunnaksi? Itse asiassa nyt ymmärrän miksi nuoruusvuosina rakastuin tanssiin, samoin kuin nyt olen rakastunut Yin-joogaan. Molemmissa tärkein päämäärä on rentoutua, heittäytyä hetkeen, irtautua suorituspaineista – ja vain nauttia. Paitsi kilpatanssissa tietenkin, jonka vuoksi se ei ollutkaan minua varten. Onneksi hyvin nopeasti tajusin sen, kun aloin kilpailla, että juuri se tanssin ilo, jonka vuoksi tuosta lajista nautin, katosi ja tilalle tulivat paineet onnistumiseen.

Tiedän, että paineet ovat varmasti kymmenkertaiset tv-ohjelmassa, kun heittäydytään kilpailemaan miljoonien silmäparien alla “Tanssii tähtien kanssa” -tittelistä – mutta silti se on edelleen ehdottomasti suosikkiohjelmani, juuri siksi, että sitä katsellessa MINÄ voin rentoutua ja nauttia. Tuntea erilaisia tunteita, katsella kauniita mekkoja ja sulavakäytöksisiä herrasmiehiä… ilman väkivaltaa tai dramaattisia juonitteluja. Ihan parasta viihdettä näinä aikoina, jolloin media on pullollaan kaikkea ikävää.

Anu Pellas, tanssii tähtien kanssa

Yin-jooga on tullut muidenkin kuin minun suosikiksi viime vuosina, enkä ihmettele. Ohjaaja ottaa meidät vastaan lempeästi ja hyväksyvästi hymyillen eikä tunnillakaan vaadi ketään tekemään yhtään enempää kuin mihin kehoni juuri sinä päivänä taipuu. Hänen pehmeä äänensä ohjaa tekemään jokaisen asanan vain “siihen asti, mikä on sun olo tänään” – silmät suljettuina. Unohdan kokonaan seurailla sivusilmällä, mihin asti viereisellä matolla venytään tai miltä itse näytän omassa asanassani – sillä keskityn juuri siihen olennaiseen eli viesteihin, joita oma kehoni kertoo tunnin aikana. Mieleni hiljenee pikkuhiljaa ja asiat, joita olin pyöritellyt ennen tunnille menoa, häipyvät hengityksen mukana kehostani jonnekin.. “Huomaa että hengität” on hänen suosikkilausahduksensa ja kiitollisena huomaan hengittäväni – juuri omaan tahtiini. Tunnin loputtua oloni on parempi kuin hyvin nukutun yön jäljiltä. Lähden siis kotiin levänneenä ja tyytyväisenä suoritukseeni.

Anu Pellas, yoga

Kaikella on aikansa. Joskus on aika tarttua itseään niskasta kiinni ja lähteä ulos lenkille tai hikijumppaan – mutta joskus taas on aika lempeydelle ja armollisuudelle. Sellaisille harrastuksille ja liikuntamuodoille, joissa tärkeintä ei olekaan tulokset vaan se, että voin irtautua suorittamasta elämää. Olisi hyvä pysähtyä silloin tällöin miettimään, että mitä asioita loppujen lopuksi teen vilpittömästi vain siksi, että haluan tai nautin – ja mitä taas sen vuoksi, että minun täytyy tai koska niin kuuluu tehdä? Ja kuka niin sanoo? Listata vaikka nuo asiat paperille ja tutkia, että ovatko vaakakupit ollenkaan tasassa. Arjen keskellekin tulisi mahtua reilusti molempia, jottei lomalle kasaudu koko vuoden paineet elämästä nauttimiselle. Se on aika suuri painolasti yhden tai kahden viikon lomalle.

En tarkoita, että kaikki velvoitteet tulisi heittää romukoppaan, välittämättä siitä, millä laskut maksetaan tai onko perheellä ruokaa tai puhtaita vaatteita. Tarkoitan sitä, että aina on vaihtoehtoja, jos joku asia ei tunnu hyvältä. Ne pienen pienet valinnat päivittäin ovat oikeastaan kaikista tärkeimpiä, omien toiveiden laittamisessa etusiijalle. Kiirehdinkö vaikkapa suoraan töistä kotiin vai jäänkö hyvällä omallatunnolla nollaamaan ajatukset hetkeksi kahvilaan, jotta olen valmis ottamaan vastaan perheen kuulumiset? Arvostanko itseäni niin paljon, että valitsen vapaa-ajallani ne ihmiset, joiden kanssa vietän aikaani – vai annanko elämän rullata samalla kaavalla kuin aina ennenkin, samojen ihmisten ja asioiden parissa – miettimättä sen tarkemmin, mitä haluaisin omalta elämältäni?

Niin pitkään kuin ulkoiset odotukset tai opitut kaavat ohjaavat tekemistäni – en aidosti edes kyseenalaista valintojani vaan toimin kuin robotti ja lopulta ihmettelen, miksi mikään ei tunnu miltään? Joskus on vain aika olla terveesti itsekäs. Sillä kuka muu siitä pitäisi huolen jollen minä itse?

Anu PellasOlen monen monta kertaa aloittanut salilla käymisen, koska selkäni varsinkin tarvitsee liikuntaa ja tiedän toki sen olevan tärkeää myös ulkoisille mitoilleni. Kuitenkin aina muutaman kuukauden jälkeen mielenkiinto on lopahtanut, koska en ole nauttinut siitä mitä teen – vaan tehnyt sitä vain tulosten vuoksi. Lopulta olen oivaltanut, että jotta liikunta jäisi pysyvästi elämääni, täytyy minun löytää sellainen laji, josta pidän.

Nyt selkäni voi paremmin kuin koskaan ja nautin myös jokaisesta Yin-jooga tunnista niin, että en haluaisi kotiin lähteä…

Tuo ihan sama resepti tuo onnistumisia myös työelämässä. Silloin kun nautin siitä mitä teen, lähden mielelläni töihin ja tulokset vain tulevat, väistämättä. On itse asiassa aika surullista, jos palkka on ainut motiivi työn tekemiseen, sillä työ vie kuitenkin suurimman osan hereillä olo ajasta. Salitreenin voi vielä puskea väkisin läpi muutaman kerran viikossa, vaikka se ei niin kovasti huvittaisi – timmi kroppa silmissä siintäen… Mutta työ – siitä pitäisi kyllä nauttia.

Suorittamalla elämää jää liian vähän, jos lainkaan, tilaa elämästä nauttimiselle. Syyllisyys hiipii mieleen heti, jos heittäydyn vain kuuntelemaan omia toiveitani ja “tuhlaan” vapaa-päivän laiskottelulle. Aina pitäisi saada jotain konkreettista aikaiseksi. Jotakin sellaista, jolla voi mitata omaa olemassaoloaan. Ehkä auton voisi pestä, järjestää kodin kuntoon… tai käydä juoksulenkillä. Ihmisten suorituskeskeisyydellä on helppoa tehdä myös bisnestä, siksi esimerkiksi askelmittarit ovat uusi hitti. Sen avulla saadaan ihmiset tyytyväiseksi, kun he voivat mitata omaa tehokkuuttaan. Mutta miksi? Eikö sitä vain tunne, jos on kävellyt riittävästi? Minä ainakin tunnen. Tiedän sen jaloissani, jos olen liikkunut – ja yhtä lailla tunnen sen, jos en ole. En myöskään tarvitse vaakaa kertomaan, pitääkö ruokavaliotani keventää. Vatsamakkarat tai kiristävät farkut kyllä kertovat sen karulla tavalla 🙂 🙂

Kaikella on aikansa. Kevät tekee tuloaan ja kehoni on saanut levätä talven ja irtautua suorituspaineista. Pitkästä aikaa alan aidosti kaivata juoksulenkkejä raikkaassa ulkoilmassa ja hikiliikuntaa. Kuntosalit eivät siis ole minun juttuni – mutta kenties bongaat minut kesällä meren rannalta punnertamasta tai lankuttamasta. Se on ainut paikka, jossa lihaskuntotreenikään ei tuntuisi suorittamiselta, hyvällä säällä. Toisaalta meren rannalla on kyllä muutakin tekemistä… jos haluan VAIN nauttia? Ihan paras yhtälö olisi tehdä hyödyllisiä asioita nauttien – ehkä siis lihaskuntotreenit pitää yhdistää kauniiseen ympäristöön.

Tänään kuitenkin nautin valkoiseen lumihuntuun peittyneestä kaupungista. Keitän kupin hyvää kahvia ja katselen ikkunasta huurtuneita puunoksia. Elämä kun on tässä ja nyt eikä vasta sitten keväällä ❤

Oletko löytänyt oman intohimosi?

Muistan elävästi tunnelmat ensikosketuksen jälkeen 15 vuotta sitten, kun lähdin tutustumaan uuteen yritystoimintaan. Olin innoissani ja hämilläni yhtä aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin löytänyt jotain sellaista, jota halusin palavasti tehdä. Lastentarhanopettajan ammatti oli myös sitä, mutta samaa paloa en siihen ollut tuntenut. Rakastin lapsia ja nautin heidän kanssaan puuhastelusta mutta se oli kuitenkin vain työ. Suurin hämmennys tuli siitä, kun tajusin, etten ollut miettinyt tätä ennen lainkaan mitä haluan elämältäni. Minulla ei ollut unelmia.

Anu Pellas

Tulin kotiin koulutuksesta ja kerroin oivalluksesta miehelleni, joka katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi; “Eikö sinulla oikeasti ole mitään unelmia?” Hän oli tiennyt pienestä asti, mitä hän haluaa tehdä – ja oli toteuttanut oman unelmansa. Siksi hänen oli vaikea ymmärtää, että minä en vielä tuossa iässä tiennyt, mitä elämältäni haluan. Kodin ja perheen lisäksi.

Siitä hetkestä alkoi uusi luku elämässäni. Päätin selvittää unelmani.

Tuo uusi luku ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä kun pikkuhiljaa aloin saada kiinni siitä, millaista elämää haluan – se osoittautuikin hyvin erilaiseksi, kuin se yhteinen elämä, joka meillä oli lasten isän kanssa. Huomasimme myös, että unelmoimme erilaisesta tulevaisuudesta, joka aiheutti suuren ristiriidan sisälläni. Jos siis haluaisin lähteä unelmieni perään ja elää sellaista elämää, josta haaveilin – en saisi hänestä kaveria reissuilleni. Sitä en halunnut, vaan halusin ainakin mahdollisuuden siihen, että voisin jakaa unelmani jonkun sellaisen kanssa, joka haluaisi samoja asioita. En toki silloin voinut tietää, että löytäisinkö koskaan tuota ihmistä – mutta hän se ei kuitenkaan ollut. Omien unelmien löytäminen voi siis johtaa joskus myös siihen, että pitää rohkeasti lähteä kulkemaan omaa tietään, vaikka yksin.

Anu Pellas, uuden-kodin-ikkunalaudalla

Uskon itse, että elämä kantaa heitä, ketkä uskaltavat lähteä rohkeasti eteenpäin, sillä niin se on minunkin kohdallani tehnyt. Nuo vuodet eivät olleet helppoja, eivätkä hyvät asiat tapahtuneet ilman vastoinkäymisiä – mutta jälkeen päin ajateltuna se kaikki on ehdottomasti ollut sen vaivan arvoista. Miten voisin nyt neuvoa muita uskaltamaan, jos en itse olisi uskaltanut? Miten pystyisin samaistumaan niihin tunteisiin, mitä uuden elämän kynnyksellä seisominen aiheuttaa, jollen itse olisi joskus seissyt siellä? Ilman omia aitoja kokemuksia olisi näkökulmani huomattavasti kapeampi ja saattaisin kannustaa ihmisiä myös tekemään liian hätiköityjä ratkaisuja. Sillä halu muutokseen täytyy tulla meistä itsestämme eikä ulkoapäin. Jokainen kantaa kuitenkin itse myös vastuun valinnoista, joita teemme – ja jos motiivi muutokseen löytyy sisältäni, minusta löytyy myös rohkeus ja keinot sen toteuttamiseen. Näin uskon.

Uuden yritystoiminnan myötä löysin oman intohimoni. Koska huomasin, miten paljon mielekkäämmäksi oma elämäni muuttui kun löysin sen mitä haluan tehdä, niin halusin auttaa myös muita löytämään heidän unelmansa. On ihana nähdä loiste, joka syttyy ihmisten silmiin, kun se “oma juttu” löytyy – sekä rohkeus sen tavoitteluun. Silloin löytyy aikaa ja halua tehdä töitä tavoitteen eteen, eikä työtunteja tarvitse laskea. Ajattelen, että hän on onnekas, joka työtään rakastaa, koska silloin työn tekeminen itsessään on motiivi – eikä ainoastaan palkka, joka siitä maksetaan.

Anu Pellas, I can do this

Alusta asti oli itsestään selvää, että halusin satsata kaiken mahdollisen ajan ja energian uuteen ja innostavaan uramahdollisuuteen. Halusin oppia ja käydä koulutuksissa. Luin kirjoja ja kehitin itseäni – ja kopioin niitä oppeja, mitä kuulin muiden paremmin menestyneiden tehneen. Halusin onnistua. Kenenkään ei tarvinnut motivoida minua tekemään eikä keksiä porkkanoita, sillä moottori tekemiselle oli minussa. Se on se kuuluisa flow-tila, joka vie mukanaan. Siinä tilassa saa paljon aikaiseksi, koska työ ei tunnu työltä. Sillä tavalla on syntynyt kaikki kuuluisimmat sävellykset tai maalaukset – mutta yhtälailla sillä tavalla syntyy upeimmat ihan tavalliset menestystarinat, joita Suomikin on pullollaan. Ne parhaat ravintolat ovat syntyneet rakkaudesta ruokaan ja suosituimmat asiakaspalvelijat ovat he, ketkä nauttivat asiakkaiden auttamisesta. Jokainen meistä tunnistaa sellaisen.

Koska rakastan tätä aihetta, niin lapsenikin ovat saaneet kuulla siitä aika usein. Olemme väitelleet eräänkin kerran siitä, että voiko työtä tehdä vain rahan vuoksi vai ei… Ja vaikka työni on ollut minulle aina palkitsevaa ja tärkeää, mittaan kuitenkin heidän kauttaan omaa onnistumistani elämässä eniten. Siksi ihan paras palkinto minulle onkin ollut se, kun saan seurata nyt sivusta, miten he ottavat ensimmäisiä askeliaan työelämässä ❤ ❤ Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä äidin ylpeyttä, mitä tunnen jo nyt, kun kuuntelen ja katselen heidän innostustaan ensimmäisten työharjoittelujen jälkeen. Olen nähnyt jo kauan, kuinka erilaiset heidän vahvuutensa ovat – ja miten he ovat onneksi uskaltaneet kuunnella niitä ja lähteä rohkeasti juuri sille tielle, joka heitä kutsuu.

Näen nyt tuon saman loisteen heidän silmissään ja halun pyrkiä parhaimpaansa, työtunteja laskematta. Mikä voisikaan olla sen parempaa, kuin että saa tehdä sitä mitä rakastaa?

Oletko Sinä jo löytänyt oman intohimosi? Saatko tehdä työksesi sitä, mistä nautit? Palkitseeko työ myös henkisesti – eikä vain palkan muodossa? Joskus toki on tilanteita, että täytyy tehdä työtä rahan takia – mutta silloin ainakin vapaa-aika kannattaa käyttää hyvin viisaasti valikoiden. Nauttien. Sillä eihän tämä elämä ole tarkoitettu vain raatamiseen – sen kuuluisi olla myös kivaa ja palkitsevaa.

Meille kaikille ❤

Oletko oikealla taajuudella…?

Olen jo pitkään uskonut vetovoiman lakiin. Siihen, että vedän puoleeni sellaisia ihmisiä ja tapahtumia, joita ajatuksillani tilaan – tietoisesti tai tiedostamattani. Kiinnostuin tästä vuosia sitten, kun tutustuin Rhonda Byrnen kirjoittamiin kirjoihin – ja vaikka Secret onkin hänen suosituin kirjansa, josta on tehty myös elokuva – teki Voima kirja minuun lähtemättömän vaikutuksen noin neljä vuotta sitten, koska sen avulla tajusin lopulta kuinka suuri merkitys ajatuksillani on. Olin vihdoin valmis laittamaan oppeja myös käytäntöön, koska olin elämässäni sellaisessa tienristeyksessä, että halusin positiivista muutosta.

Hyvin useinhan me tarvitsemme valitettavasti umpikujan, ennen kuin olemme valmiita muuttumaan… Umpikuja voi tulla sairauden tai konkurssin myötä tai vain siten, että vanha elämä ei enää miellytä. Muutos on kuitenkin elämässä väistämätöntä ja mitä nopeammin siihen uskaltaa hypätä, niin sitä pienempiä umpikujia täytyy ehkä kohdata. Siksi nykyisin kuuntelen noita signaaleja herkemmin.

Anu Pellas, Voima

Voima kirjasta eniten minuun kolahti kiitollisuus-päiväkirja. Hyvin yksinkertainen tapa kääntää omat ajatukset positiiviseksi, kun kirjaan ylös oman elämäni kiitollisuuden aiheita, päivittäin. Ostin kauniin muistikirjan, jota täytin joka ikinen ilta – aukeama kerrallaan. Otin sen esiin aina kun sain lapset yöpuulle ja keskityin miettimään mitkä asiat elämässäni ovat hyvin, juuri nyt. Entä mihin haluaisin muutosta? Vasemmalle sivulle siis asioita, joista olen kiitollinen tänään – ja oikealle sivulle sellaisia asioita, joita toivon lisää elämääni. Preesens muodossa kirjoitettuna, kuin ne olisivat jo totta. Yksinkertaista.

Hyvin pian huomasin vaikutuksen. Vaikka asiat olivat ilta toisensa jälkeen melko samankaltaisia niin huomasin pian keskittyväni päivällä jo miettimään valmiiksi kiitollisuuden aiheita iltaa varten ja sillä tavalla aloin huomata niitä koko ajan enemmän. Sellaisetkin asiat saivat positiivisen sävyn, jotka aiemmin olivat tuntuneet haasteilta. Hyvin usein huomasin esimerkiksi ärtyväni siitä, miten pienten lasten kanssa aikataulut sotkeutuivat ja omat suunnitelmani kariutuivat – ja havahduin miettimään sitä, mikä on oikeasti tärkeintä? Sekö, että asiat sujuvat ilman häiriöitä – vai se, että minulla on terveet ja ihanat lapset? Sillä aina kun illalla kirjoitin kiitollisuus päiväkirjaani, he olivat se kaikista suurin syy onnellisuuteeni. Rakkainta maailmassa. Käänsin siis ajatukseni kiitollisuuteen, kun keräilin likaisia sukkamyttyjä lattialta – tai sain soiton, että heitä pitää hakea kesken päivää hoidosta kotiin ❤

pojat

Jatkoin päiväkirjan kirjoittamista ainakin puoli vuotta, kunnes siitä tuli uusi tapa ajatella. Tulokset olivat helposti mitattavissa. Sen lisäksi, että yritystoimintani kääntyi huomattavaan kasvuun tuon vuoden aikana, huomasin vaikutuksen myös omassa hyvinvoinnissani. Kun aloin nähdä asioissa positiiviset puolet, niin voin myös paremmin – sillä oma energiatasoni oli korkeampi. Se taas alkoi vetää puoleensa lisää hyviä sattumuksia ja oikeita ihmisiä, jolloin noidankehä oli valmis 🙂 🙂 Positiivinen oravanpyörä, joka johti onnistumisiin ja kivoihin kohtaamisiin. Huomasin myös, että elämääni alkoi tulla enemmän samalla tavalla ajattelevia ihmisiä ja ne negatiiviset jäivät unohduksiin. Kas kummaa!

Anu Pellas, Forever

Tuo positiivinen noidankehä on siitä haasteellinen, että kun sellaiseen ilmapiiriin tottuu, niin tulee kovin allergiseksi negatiiviselle energialle. Tiedostin myös sen, että on minun itseni vastuulla pitää oma energiatasoni positiivisena – eikä se aina tapahdu itsestään. On helppoa ajatella myönteisesti silloin kun kaikki on hyvin mutta haasteiden keskellä se mitataan oikeasti.

Koska tiedän nyt, miten suuri vaikutus omalla mielialallani on siihen, millaisia asioita vedän puoleeni – niin teen tietoisesti valintoja, jotka auttavat minua säilyttämään auringon korvieni välissä. Kiitollisuuspäiväkirja on yksi hyvä keino. Varsinkin suurten haasteiden keskellä se on erinomainen työkalu, sillä aina löytyy kymmenen asiaa, joista voi olla kiitollinen, vaikka se ei aluksi siltä tuntuisi. Näin omat ajatukset voi kääntää edes hetkeksi pois haasteista ja vaikeuksista – ja keho saa signaalin, että elämä on kuitenkin ihan mallillaan. Nukkumaan lähtiessä tämä on paras tapa saada levolliset ja hyvät yöunet. Sillä varsinkin yöllä ajatukset lähtevät väärille raiteille, kun huolet iskevät kimppuun. Synkkien ajatusten pohtiminen ei kuitenkaan auta mitään, päinvastoin. Ne saavat vain kehomme stressitilaan, jolloin vedämme puoleemme lisää ongelmia. Lopulta jopa sairauksia.

Anu Pellas, tiimityö

Ihmiset ympärilläni vaikuttavat myös paljon omaan energiatasooni. Siksi hyvin itsekkäästi valitsen varsinkin lähelleni sellaisia ihmisiä, kenen seurassa voin hyvin. Olen ollut aikaisemmin liian kiltti ja kokenut sen vuoksi velvollisuudekseni pitää yhteyttä myös sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa huomaan, että oma energiatasoni laskee. Jopa puhelu voi viedä voimat täysin. Kutsunkin heitä energiasyöpöiksi.

Olen itsekin toki joskus sellainen – vaikken haluaisi sitä myöntääkään…. Kaikki me olemme. Kun on huono päivä eikä jaksa nähdä asioita positiivisesta näkökulmasta, niin tuntuu helpommalta kiinnittää huomio kaikkeen siihen, mikä kaipaa korjausta. Saa ikäänkuin “ruokaa” omalle kurjalle ololleen ja syyn kieriä siinä vielä lisää. Se on ihan sallittua, noin tunnin verran. Mutta moneksi päiväksi siihen olotilaan ei kannata jäädä, eikä rasittaa sillä ystäviä tai läheisiä. Sillä jokaisen meidän tehtävä on pitää oma energiatasomme korkealla, eikä sitä vastuuta saa sälyttää ystäville, sukulaisille tai puolisolle. Sellaisia aviopareja näkee kyllä usein, ketkä tuntuvat tekevän sitä yhdessä – toisilleen… Ja usein mietin silloin, että tajuavatkohan he puolisonsa arvon vasta sitten, kun sitä toista ei enää ole?

Anu Pellas, kiitollisuus

Kiitollisuus ajattelun lisäksi on monia muitakin keinoja kääntää oma mieli aurinkoisemmaksi. Minulla toimii hyvin ystävien kanssa kahvittelu jossakin kivassa paikassa…. hyvän kirjan lukeminen tai leffan katselu, luonnossa kävely, kauniiden paikkojen ihastelu ja kuvaaminen tai jokin muu sellainen puuha, jossa voin keskittyä positiivisiin asioihin. Nähdä kauneutta.

Joskus jopa kodin siivous on hyvä tapa järjestellä ajatukset paikoilleen – ja oma arvomaailma samalla. Sillä hyvin usein ne tärkeimmät asiat ovat siinä ihan lähellä, kunhan vain huomaamme ne ❤ ❤ ❤

Mikä on Sinun tapasi pitää oma taajuus kohdallaan?

Löytöretkellä…

Puoli vuotta kotini on ollut Helsingissä ja edelleen koen, kuin olisin lomalla kaiken aikaa. Edes harmaat tammikuiset päivät eivät saaneet matkakuumetta aikaiseksi, joka aiemmin on iskenyt heti syksyn sateiden myötä. Olenhan se, joka kaipaa kaiken aikaa jonnekin… miettii seuraavaa matkaa ja haikailee vaihtelua tai uusia maisemia. Mutta nyt katselen ystävien lomakuvia eikä mieleni halaja mihinkään. Juuri tässä on hyvä olla juuri nyt. Mitä ihmettä?

Anu Pellas

Olenkohan tullut kotiin? Ainakin hetkeksi. Viimeinkin valinnut ihan itse sen paikan, jossa haluan asua ja elää. Riippumatta siitä onko se järkevää tai hyvä ratkaisu jonkun muun ulkopuolisen mielestä. Kunhan vain se lapsilleni sopii, niin muiden mielipiteillä ei nyt ollut merkitystä. Paitsi minun. Vihdoinkin sain kuunnella omaa sisäistä toivettani ja toimia sen mukaan. Miten vapauttavaa ja ihmeellistä yhtä aikaa.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tehnyt ehkä noin kymmenen unelmakarttaa ja monen monia suunnitelmia tai tavoitteita paperille. Se kuuluu työhöni. Liimaillut kuvia siitä miltä haluaisin oman elämäni näyttävän ja mitä tavoittelen. Opettanut myös muita suunnittelemaan ja asettamaan tavoitteita elämälleen. Eli minähän olen osannut mennä kohti omia unelmiani. Vai olenko?

Aloin suunnitella tuttuun tapaan vuoden vaihtuessa omaa unelmakarttaani tälle vuodelle ja kaivoin ne vanhat kehykset esiin, joiden alta paljastuikin monen vuoden takaiset kartat. Olin saavuttanut hyvin monet asiat, joita karttoihin oli liimattu mutta se miten olin muokannut omat unelmani muiden toiveisiin sopivaksi, sai minut pysähtymään uuden kartan äärelle. Kuulostelemaan sitä, että mitkä tämän hetkisistä toiveistani ovatkaan täysin omiani? Juuri nyt elämässäni ei ole ketään muuta kuin lapseni, kenen toiveita minun tarvitsisi kuunnella – ja hekin ovat enää vain vähän aikaa fyysisesti riippuvaisia minun tekemisistäni. Nyt on siis aika vihdoinkin tehdä uusi kartta niistä toiveista käsin, mitkä ovat minulle tärkeitä.

Lähden kävelylle. Miettimään omia haaveitani ja saamaan kiinni siitä pienestä ja vaisusta äänestä, joka kuiskailee hiljaa, kun vain annan sille vapauden puhua mitä se kulloinkin haluaa sanoa. Se ei tule esiin hetkessä, eikä paineen alla, sillä silloin askartelen vain jälleen samanlaisen kartan, joita raameissa oli jo monta. Niitä tavoitteita, jotka tuntuvat järkeviltä ja mahdollisilta toteuttaa, joita ympärilläni olevat ihmiset toivovat minun tavoittelevan tai jolla yritän varmistaa, että elämä menisi turvallista ja seesteistä rataa. Ilman ikäviä tienhaaroja. Mutta nyt en halua niitä karttoja, vaan haluan löytää sen unelmaelämän, joka saa minut käärimään hihat ja tarttumaan toimeen noiden unelmien toteuttamiseksi – ja jota sieluni aidosti juuri nyt halajaa.

Joskus se tarkoittaa sitä, että pitää olla valmis hyppäämään omasta mukavuusympyrästä uusiin kuvioihin mutta joskus taas vain sitä, että uskaltaa laskea hetkeksi irti ja hellittää tavoittelusta.

Antautua virran vietäväksi. Levätä elämän edessä.

eiran-ranta

Kävelen meren rantaan, siellä tuuli tuivertaa olkapäiltäni ulkoiset paineet ja opitut kaavat pois, jolloin kuulen paremmin sen mitä sisimpäni kuiskii. Katselen kaunista merimaisemaa, sinisen monia eri sävyjä ja vivahteita – vaaleanharmaasta purppuranpunaiseen. Miten kauniissa sopusoinnussa luonnossa onkaan kaikki sävyt ja muodot. Tuohon näkymään en kyllästy koskaan. Mietin miten nyt vasta tajuan, että minun paikkani on meren äärellä. Yhtä lailla kuin paikkani on elämän keskellä, kaupungin sykkeessä. Kaipaan noita molempia elementtejä yhtä paljon ja hyvässä tasapainossa. Siksi varmaankin nyt täällä Helsingissä koen olevani kotona. Ainakin juuri nyt.

Olen usein kuunnellut liikaa muita ihmisiä ja sitä mitä he tavoittelevat. Myös sitä miltä he näyttävät tai mikä tekee heidät onnelliseksi. Yrittänyt mukautua samoihin muotteihin, kuka sitten kulloinkin onkaan ollut lähelläni. Hetken päästä kuitenkin huomaten, että olen eksynyt omasta suunnastani. Uteliaisuus elämää kohtaan on ajanut minut kokeilemaan asioita, jotka eivät lopulta olleet minua varten – mutta enhän muuten olisi toki sitä tiennyt, jollen olisi kokeillut. Näin uskon.

Olen esimerkiksi ihaillut aina naisia, ketkä kulkevat arkisinkin naisellisina ja kauniina hameissa ja saapikkaissa – ja erehtynyt sen vuoksi aina säännöllisin väliajoin ostamaan itselleni jonkun hamosen, jonka voisin kuvitella päälleni. Päätyen aina samaan tilanteeseen, että hame roikkuu kaapissani hetken aikaa ja joka kerran kun yritän lähteä ulos se päälläni, niin vaihdan lopulta lähtiessä farkkuihin – jonka jälkeen olen tajunnut, etten vain ole “hame-ihminen”.

Niin pukeutumisessa, asumisessa, työnteossa kuin vaikkapa omassa mieluisassa tavassa liikkua – meillä kaikilla on se “oma juttu”, jonka löytyminen helpottaa paljon arjen valintoja. Kuntosalin kuukausimaksu muistuttaa minua tästä vielä muutaman kuukauden ajan, jonka jälkeen en enää ikinä sitoudu kuntosalikorttiin vuodeksi…. Minä en vain ole “kuntosali-ihminen” vaikka nautinkin liikkumisesta. Lihaskuntotreeni on pakkopulla, jonka tekeminen sujuu parhaiten kotona tai jonkun mieluisan harrastuksen parissa, kuten joogassa. Ryhmäliikuntatunteja puolestaan en ole koskaan voinut sietää, haluan liikkua mieluummin luonnossa tai käydä juoksulenkillä omassa tahdissani. Salikortin hankkiminen ei silloin ole ratkaisu itsekurin suhteen, jos laji on väärä. Oppirahoiksi tuo 66€ kuukausimaksu vuoden verran on kovin mitätön. Suurempiakin oppirahoja ovat ihmiset joutuneet maksamaan virheellisistä valinnoista. Päätän siis unohtaa sen saman tien kun viimeinen lasku on maksettu mutta muistaa kuitenkin ikuisesti sen, etten ole “kuntosali-ihminen”.

Eiran ranta, Anu Pellas

Unelma-lenkkeily on huomaamatta vienyt minut jälleen kerran niille kulmille, jotka vetävät minua puoleensa Helsingissä, kauniilla rakennuksillaan sekä merimaisemalla. Ehkäpä nappaan tästä vielä muutaman kuvan unelmakarttaani varten, vaikka asuntojen hinnat ovatkin juuri näillä huudeilla, aivan pilvissä. Mutta kukapa tietää, unelmat ovat ennenkin toteutuneet välillä varsin hullunkurisia reittejä pitkin, ehkäpä nytkin. Mietin, miten onnellisia ihmisiä mahtaakaan asua vaaleanpunaisessa talossa?

Vaaleanpunainen talo, Anu Pellas

Poikkean kahvilassa ja nappaan vielä yhden kuvan karttaani varten. Kaunis kukka-asetelma, joka toivottaa tervetulleeksi asiakkaat kivijalkakauppaan, vahvistaa vielä lopuksi ajatuksiani siitä, miten tärkeää minulle on se, että ympärilläni on kauneutta. Kävely on siis tehnyt tehtävänsä. Auttanut huomaamaan niitä asioita, jotka minulle ovat tärkeitä – ja jonka eteen olen valmis myös tekemään töitä.

Minulle unelmat ovat tunnelmia, kauniita maisemia tai vaikkapa vaaleanpunainen talo merinäköalalla. Se tarvitseeko minun omistaa niitä, ei ole merkittävää. Siksi jätänkin jonkun muun huoleksi sen, millä tavalla nuo asiat elämääni tulevat. Tärkeintä on se, että tiedän mitä haluan – etten vahingossa ajaudu toteuttamaan jonkun muun unelmia. Sillä tällä löytöretkellä on vain yksi päämäärä ja se on onnellisuus.

Kukka-asetelma, Anu Pellas

Oletko miettinyt mikä tekee Sinut onnelliseksi? Nyt olisi hyvä hetki siihen kun kokonainen vuosi on edessä – ja samalla koko loppuelämä. Jokaisen meidän omalla vastuulla on tehdä siitä paras mahdollinen, kunhan vain tietää ensin, mitä se on. Mieti siis itseksesi millaisia kuvia, tunnelmia, asioita tai ihmisiä siihen kuuluu – niin lähdetään yhdessä löytöretkelle kohti omaa unelmaelämää! ❤

Rakkauden ihme <3

Minulle tapahtuu nykyisin aika usein ihmeellisiä sattumuksia… Mutta tämä oli kyllä yksi mieleenpainuvimmista pitkään aikaan. Se pysähdytti miettimään sitä, miten jotkut kohtaamiset tai tapahtumat ovat vain tarkoitettu osuvan kohdalle – no matter, what!

Uunisaaren kalliot, Anu Pellas

Kävin edellisellä viikolla Uunisaaressa ja koska siellä oli niin kaunista, niin kerroin tietenkin siitä ystävilleni. Moni sanoi, että ei ole käynyt siellä koskaan vaikka asuu Helsingissä. Niinpä perjantai aamuna ystäväni Eva laittoi viestiä, että ehtisinkö ex tempore hänen kanssaan ihastelemaan aurinkoista Helsinkiä. Olin vapaa ja silloin yleensä aina valmis tarttumaan tällaisiin tarjouksiin 🙂 Sovimme, että hän tulee hakemaan minut 11:30 ja mietimme sitten, mihin menemme.

Eva kuitenkin juuttui ruuhkaan ja tuli 15 minuuttia myöhässä… jolloin minä taas olin juuttunut töihin ja pääsimme lähtemään vasta klo 12. Autoon hypätessä sitten mietimme, että mihin menisimme ja päätimme suunnistaa Uunisaareen.

Silta uunisaareen, Anu Pellas

Ihastelimme upeaa säätä ja uskomattoman tyyntä merta, kun lähestyimme rantakallioita. Edellisellä viikolla tuuli oli ollut hyinen vaikka maisemat olivatkin yhtä upeat. Olemme molemmat innokkaita luontokuvaajia ja ymmärrämme siis hyvin toisiamme, kun aina jompi kumpi juuttuu ihastelemaan jotakin kaunista yksityiskohtaa tai maisemaa — ja haluaa ikuistaa sen kameralla…

Napsin kuvia kävellessä kun aurinko pilkisteli kauniisti puiden välistä. Saaressa ei ollut kuin muutama yksittäinen koiran ulkoiluttaja ja me. Huokailimme ja ihmettelimme miten upeita paikkoja Helsingissä on samalla kun huomasin pariskunnan halailevan kallioilla. He osuivat kuviini sopivasti – ja ajattelin, että tästäpä saan kauniin otoksen, jota voin ehkä joskus käyttää vaikkapa blogissani. Sillä noin kaukaa ei ihmisiä tunnista ja silloin kuvaa saa käyttää kysymättä lupaa asianosaisilta.

Uunisaaressa, Anu Pellas

Lähestyin heitä ja huomasin, että he halailivat hyvin rakastuneen oloisina ❤ ❤ ❤ Nauroin ystävälleni, että taidan olla melkoinen paparazzi – mutta koska puitteet olivat niin kauniit, niin toivoin saavani heistä romanttisen kuvan – jostain syystä… Ehkä täsmennyksenä tähän täytyy todeta, että nautin valokuvaamisesta ja aina kun näen jotain kaunista, niin yritän ikuistaa sen. Puhelimeni muisti on tuollaisia hetkiä täynnä, sillä kauneutta tuntuu olevan sitä enemmän mitä enemmän sen huomaan.

Auringonsäde, Anu Pellas

Vielä yksi otos, ennen kuin he huomaavat minun kuvaavan heitä… ja mitä ihmettä? Suurensin kuvaa, johon oli tullut ihmeellinen valoilmiö. Näytti, kuin he olisivat olleet jonkun taivaallisen valojuovan keskellä. Hämmästelimme sitä yhdessä ja saman tien ystäväni patisti minua näyttämään kuvaa salakuvien kohteena olevalle pariskunnalle. Ehkä he haluaisivat sen vaikka muistoksi?

Pariskunta kävelikin jo meitä kohti kun pysäytin heidät ja pyytelin anteeksi, että häiritsen. He olivat Tanskasta ja puhuivat englantia. Kun näytin kuvan, nuori nainen puhkesi kyyneliin ja näytti kihlasormusta sormessaan. Mies oli kosinut häntä juuri samalla hetkellä kun otin nuo kuvat ❤ ❤ ❤

Itkimme kaikki – ilosta ja ihmetyksestä. Heidän onnestaan ja elämän ihmeellisyydestä. Kyselimme, miksi he olivat valinneet juuri tämän kallion kosinnalle, eivätkä hekään tienneet syytä. Sattuivat vain olemaan täällä ja tuo paikka näytti niin kauniilta… Vaihdoimme yhteystiedot ja toivotimme heille kaikkea hyvää. Jatkoimme matkaamme nöyrinä ja kiitollisina siitä, mitä juuri olimme saaneet todistaa.

ilta-aurinko, Anu Pellas

Tunsin itseni hyvin pieneksi tuon ihmetyksen keskellä. Olisimme voineet lähteä hyvin 15 minuuttia tai jopa puoli tuntia aiemmin, jolloin emme olisi kulkeneet heidän ohitseen kosintahetkellä. Yhtä hyvin olisin voinut olla tarttumatta ystäväni kutsuun… tai hän olisi voinut jäädä kotiin siivoamaan, joka oli ollut alkuperäinen suunnitelma tuolle päivälle. Olisimme voineet myös kävellä ohi huomaamatta lainkaan, mitä kallioilla tapahtuu – ja tuskin olisimme tajunneetkaan, jollen olisi ottanut tuota kuvaa. Hyvin helposti olisin voinut myös jäädä vain itsekseni ihmettelemään valoilmiötä, jollei ystäväni olisi rohkaissut minua pysäyttämään ventovieraat kuvauskohteet. Sillä sehän on meille suomalaisille hyvin tyypillinen toimintatapa. Silloin en olisi koskaan saanut tietää mitä kameralleni ikuistin.

Miten monet seikat vaikuttavatkaan siihen, millaisia kohtaamisia ja sattumuksia tiellemme osuu? Itse uskon, että ne kaikki on tarkoitettu, vaikka eivät juuri sillä hetkellä olisikaan aina miellyttäviä. Tämä kyseinen tapahtuma ei kääntänyt kenenkään elämän suuntaa mitenkään radikaalilla tavalla – mutta se oli vahva muistutus siitä, että joskus myös sellaisia tapahtumia osuu kohdalle, jotka niin tekevät. Hyvässä ja pahassa. Siksi pitäisikin vain luottaa siihen, että elämä kuljettaa eikä liikaa taktikoida tai käyttää aikaa menneiden tai tulevien murehtimiseen. Sillä elämä kyllä tuo oikeat ihmiset ja tapahtumat eteemme juuri oikeaan aikaan – kunhan olemme vain valppaina, jotta osaamme ja uskallamme tarttua tilaisuuksiin. Se on minusta ihme, jota elämäksi kutsutaan.

 

Tuon ihmeen äärelle on hyvä hiljentyä jo nyt, sillä Joulu on pian täällä ❤