Anu Pellas

Ihmisen kokoiset unelmat

Oletko miettinyt joskus, miksi elämä menikin eri tavalla kuin ajattelit – tai miksei ne mielessäsi olleet unelmat toteutuneetkaan, joita olit paperille piirtänyt ja mielessäsi visioinut? Minä olen.

Viimeksi eilen, kun katselin poikaani hänen valmistujaisjuhlissaan ja mietin vuosia taaksepäin sekä omia unelmiani siitä, miten toivoin elämän menevän. Unelmani ovat muuttaneet muotoaan matkan varrella paljonkin – samalla kun olen itse löytänyt enemmän ja enemmän sitä mitä aidosti olen. Puhdistanut yltäni ulkoapäin opittuja malleja tai turvallisuushakuisuutta, jotka ovat vaikuttaneet paljon valintoihini aiemmin – ja toki yhä vieläkin tehtävää riittää, loppuelämäksi…

Olen työkseni auttanut ihmisiä omiin tavoitteisiinsa viimeisen viidentoista vuoden ajan ja miettinyt paljon sitä, miksi joku saavuttaa unelmansa – ja joku toinen taas ei. Siihen tuntuu löytyvän koko ajan uusia sävyjä, mitä syvemmälle asiaa pohdin. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen meistä voi päästä juuri niin pitkälle, kuin mihin olemme valmiita uskomaan – ja edelleenkin koen, että asia on näin. Mutta miksi sitten asetamme tavoitteeksi jotain sellaista, johon emme usko itsekään?

Siksi, koska emme tunnista sitä, mitä aidosti olemme ja mitä haluamme elämältä, sillä sen tiedostaminen ei ole ihan helppo tehtävä. Olemmehan kuormittaneet itseämme kymmenien vuosien ajan ulkopuolisten toiveilla ja odotuksilla tai sillä ihannekuvalla mitä media päällemme syöttää täydellisestä elämästä. Jos emme siis tutustu omiin syvimpiin toiveisiin tai pureudu siihen, mitä sisimpämme aidosti haluaa, niin yritämme varsin todennäköisesti toteuttaa kotoa tai muualta ulkoapäin opittuja standardeja siitä, miten elämän kuuluisi mennä. Miettimättä, että mitä se juuri minulle tarkoittaa?

Pohdin tätä myös lasteni kannalta, kun katselin poikaani eilen ylpeänä hänen ammatinvalinnastaan. Hän on ihan pienestä saakka tiennyt mitä haluaa tehdä – ja nyt hän valmistui siihen ammattiin. Isovanhemmat ja sukulaiset hieman tuuppivat häntä jatkamaan opiskeluja, tarkoittaen hyvää ja tietäen, että pojasta olisi tarttumaan suurempiinkin saappaisiin. On todella hienoa, että ympäriltä löytyy kannustavia aikuisia mutta on hyvä myös muistaa, että jokaisen omat unelmat saavat olla minkä kokoiset tahansa – kunhan ne vain ovat oman näköiset. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin isompiin saappaisiin sitten kun sen aika on. Nyt on aika iloita yhden unelman toteutumisesta.

Uskon vahvasti vetovoiman lakiin, alitajunnan voimaan siitä, mitä vedämme puoleemme – ja siihen nämä tämän päiväiset pohdintani myös liittyvät. Ajatuksillamme on uskomaton voima ja siksi onkin ollut mielenkiintoista tutustua varsinkin itsessään niihin alitajuisiin uskomuksiin, joita ei aina edes huomaa – ennen kuin alkaa tietoisesti miettiä, mitä oikein miettii… Uskon, että tuolta loputtomasta tietoisuuden pankista, meidän alitajunnastamme, löytyy selitys myös siihen, miksi kaikki unelmat eivät vain toteudu, vaikka niitä kuinka manifestoisi luokseen. Sillä jos ne ovat ristiriidassa sen oman syvimmän itsen kanssa tai sen, mihin me aidosti uskomme, niin niiden ei kuulukaan toteutua.

Silloin voi tuntua helpommalta todeta, että “vetovoiman laki ei vain toimi” – tai, että “näin mulle aina käy – ei kannata edes yrittää”… Ennemmin kuin alkaa tonkimaan omia vääränlaisia uskomuksia tai pelkoja, jotka kenties estävät meitä kurkottamasta kohti sitä omaa parasta elämää.

Koen itseni onnekkaaksi, koska olen saanut olla mukana niin monien ihmisten matkalla kohti oman näköistä elämää. Olen oppinut heidän kanssaan enemmän elämästä kuin missään muualla. Osa heistä on löytänyt omat unelmat kanssani ja kovin moni jatkanut matkaansa toiseen suuntaan – mutta olen silti onnellinen, että olen saanut olla heidänkin matkansa varrella, oivaltamassa asioita ja tönäisemässä heitä eteenpäin. Onhan ihan mahtavaa, jos se omien unelmien etsiminen alkaa kuitenkin – vaikka sitten niin, että huomaa tavoitelleensa ensin jotain väärää. Jotain sellaista, josta ei olisi tullutkaan onnelliseksi. Jos sen avulla löytää ne oikeat, itselle sopivat unelmat.

Ne ihmisen kokoiset ❤

 

Täydellinen (äitien)päivä?

Näin äitienpäivän iltana haluan kirjoittaa yhdestä elämän suurimmasta paradoksista, joka on riivannut ainakin minua lähes kaikki nämä vuodet, kun olen ollut äiti. Nimittäin täydellisen äitiyden ja elämän tavoittelusta, joka kuitenkin karkaa koko ajan kauemmas, mitä enemmän sitä olen yrittänyt tavoitella. Kunnes olen alkanut nähdä epätäydellisen elämäni täydellisenä. Vähintäänkin hetkittäin.

Olen puhunut vuosikaudet ihmisille oikeanlaisen asenteen puolesta ja siitä, mihin oma huomio kannattaa kiinnittää. Onko lasi puolitäysi vai puolityhjä? Se mihin keskityt kasvaa… ja mitä näitä nyt onkaan. Vaikka olen osannut iloita ja nauttia arjesta lasteni kanssa, olen silti kokenut oman äitiyteni hieman vajaana. Puolikkaana. Olinkin sitä ajallisesti, koska lapset asuivat vain puoliksi luonani mutta silti äitiys on täyttänyt aina sydämeni 100%:sti. Miksi sitten näin lasin puolityhjänä kun kysymys oli äitiydestä vaikka muutoin olen aina ollut se, joka näkee elämässä loputtomiin mahdollisuuksia?

Äitiyden riittämättömyyden tunne on varmasti kovin tuttu jokaiselle, joka on äiti. Vaikka kaikkensa tekisi, ei mikään riitä – ja lopulta sitten tuntee jo syyllisyyttä myös siitä, ettei ole osannut priorisoida itseään ja näyttää vahvaa naisen mallia lapsilleen…

Viime vuosi on laittanut arvojani uuteen järjestykseen ja samalla olen tietoisesti päästänyt irti siitä, miten elämän kuuluisi mennä. Antautunut virran vietäväksi ja suostunut hyväksymään myös itseni sellaisena, kuin kulloinkin olen. Välillä vajavaisena ja epävarmana, jolloin en aina edes tiedä mihin suuntaan pitäisi mennä – ja välillä taas vahvana ja varmana, kun kuljen vain mihin sydämeni johtaa. Samalla olen opetellut irtautumaan monista turhista odotuksista ja vaatimuksista, joilla olen ladannut erilaiset tilanteet – täydellisyys tähtäimessäni… Mielikuva täydellisyydestä, joka ei ole edes päivitetty ajan tasalle minun elämääni. Tälle vuosikymmenelle ja niihin puitteisiin ja arvoihin, joissa nyt elän.

Miksi sitten kannan sitä mukanani?

Olemme monin tavoin menneisyytemme vankeja – varsinkin, jos emme myönnä niitä itsellemme. Mielikuvat siitä, miten elämän pitäisi mennä ovat muodostuneet vuosien varrella kaikkien kokemusten myötä, joita meille on tapahtunut – tai mitä paitsi olemme jääneet. Kannamme mukanamme myös toisten odotuksia – ja lopulta näistä kaikista muodostuu niitä tavoitteita, joihin yritämme pyrkiä, miettimättä sen tarkemmin, ovatko ne edes omiamme.

Lopulta kun vain uskaltaa laskea irti kaikista turhista odotuksista ja ottaa elämän vastaan juuri sellaisena kuin se kunakin päivänä eteen avautuu – huomaakin yht´äkkiä lasin olevan vähintäänkin puolitäysi jollei enemmänkin. Koska omat mielikuvat siitä, miten elämän kuuluisi mennä, ei aiheutakaan enää pettymysten harmaata varjoa olemassaolevaan hetkeen.

Tänä äitienpäivänä en odottanut mitään. Tai odotin kyllä – yhteistä aikaa lasteni kanssa. En varannut pöytää ravintolasta enkä sopinut ohjelmaa sukulaisten kanssa. Poikani kun eivät ole koskaan olleet kovin innokkaita syömään hienoissa ravintoloissa, eivätkä kaipaa muutenkaan mitään kummallista ohjelmaa. Heistä mukavinta on vain olla kotona.

Itse asiassa minä olen ollut aina meistä se ainoa, joka kaipaa ohjelmaa – ja sainkin itseni kiinni mielikuvasta, joka vielä leijui äitienpäivän yllä. Siinä kuvassa me olisimme kierrelleet poikien kanssa Linnanmäellä jäätelötötteröiden kanssa ja leikkimielisesti kisanneet tarkkuusheitossa… Mutta pojat eivät vain oikein innostuneet tuosta ideasta ja todellisuus muodostui toisenlaiseksi. Olimme kotona ja kuuntelimme heidän lempimusaa volyymit täysillä. Minä nautin viikon ensimmäisen ja ainoan cappucinon äitienpäivän kunniaksi, samalla kun seurasin heidän kisailuaan siitä, kumman musiikkivalinnat olivat paremmat. Lopulta lähdimme syömään ja pojat saivat valita paikan. Vanhempi toimi kuljettajana ja nuorempi neuvoi takapenkiltä. Minä ihailin sitä, miten osaaviksi ja nokkeliksi he ovat kasvaneet. Söimme burgereita ja he miettivät paljonko ruokailu maksaa, koska he lupasivat tarjota ruoan minulle ensi vuonna. Ja koska hinta ratkaisee, niin äitienpäivälounas saattaa olla vaikkapa Burger Kingissä…

Silti siitäkin tulee täydellinen äitienpäivä ❤ ❤

Joutsenten opetukset…

Olen tänä keväänä saanut ihailla joutsenia useana päivänä kävelylenkeilläni, jotka suuntaavat lähes poikkeuksetta meren rantaan. Nuo lintujen kuningattaret lipuvat vettä pitkin kauniin valkoisina ja pysähdyttävät minut seuraamaan ja kuvaamaan niiden menoa kerta toisensa jälkeen. Haaveilen yhdestä upeasta otoksesta, jossa joutsenten kaulat muodostavat sydämen… vielä en ole onnistunut siinä – mutta jatkan yrittämistä sinnikkäästi.

Kirjoitin pari päivää sitten läsnäolosta ja irtipäästämisestä – ja joutsenet symbolisoivat sitä minusta hienosti. Nämä kauniit linnut osaavat kantaa itsensä arvokkuudella ja huomioivat myös toisensa samalla arvostavalla energialla. He osaavat liikkua niin eleettömästi ja kauniisti, että heitä katsellessa itsekin rauhoittuu. Joutsenten yksiavioisuus on myös koskettavaa näinä aikoina. Kun yksi lintu ilmestyy kiven takaa, alan huomaamattani odottaa ja etsiä katseellani sen kumppania. Ikuiseen rakkauteen on ihana uskoa – edes joutsenilla ❤ ❤

Hyvin usein huomaan, että kirjoittaessani jostain aiheesta, tuo asia pyörii mielessäni ensin monta päivää löytäen uusia muotoja ja saaden vahvistuksia – sieltä täältä. Niin kävi myös alkuviikosta, kun läsnäolon teema kietoi minut syövereihinsä. Olin jo kirjoittanut tekstin, kun eksyin seuraavana iltana Maarit Kallion lyhyelle luennolle, joka käsitteli läsnäolon taitoa ja onnellisuutta. Kappas vain. Sen jälkeen tulin kotiin, halusin vaihtaa vielä yhden kuvan tekstiin, jonka nappasin matkalla – joutsenen – muistuttamaan läsnäolosta. Jaoin sen jälkeen blogitekstin seinälleni ja karkasin pikaiselle juoksulenkille läheiseen rantaan. Tuolla lenkillä seuraava joutsen “lähestyikin” minua hyvin päättäväisesti.

Se lipui kauniina ja ylväänä peilityyntä vettä pitkin suoraan kohti minua. Pohdin muutaman sekunnin, raaskisinko pysäyttää hyvän juoksuvauhdin mutta päädyin kuitenkin kaivamaan puhelimen esiin. Lopulta rämmin jo rantavedessä odottaen täydellistä otosta. Tällä kertaa joutsen oli aivan yksin ja tuli luokseni ilman epäröintiä. Joku skeptikko sanoisi nyt, että “kaupunkilaisjoutsenet ovat tottuneet kerjäämään ruokaa ja siksi varmaankin näin tapahtui..” Mutta minä uskon, että elämä tarjoaa meille vinkkejä, joihin voimme tarttua – tai olla tarttumatta. Tämä oli yksi sellainen, sillä joutsen herätti monenlaisia ajatuksia ja myös lievää pelonsekaista arvostusta, mitä lähemmäksi se lipui.

Se palautti minut hyvin “maan pinnalle” siinä, kuinka läsnäolosta kirjoittaminen ja sen toteuttaminen omassa elämässä on kaksi täysin eri asiaa. Voin helposti vedota kiireisiin tai selittää käytöstäni milloin milläkin – vaikka tietäisin kuinka, miten tärkeää on pysähtyä juuri silloin, kun elämä sitä vaatii. Silloin kun lapsi keskeyttää ajatukseni ja kaipaa huomiotani. Tai kun kohtaan ystävän kesken kiireisen päivän… Olenko läsnä aidosti juuri siinä vai mietinkö jo seuraavaa tapaamista tai omia asioitani? Maarit Kallio oli tuosta myöskin ihana esimerkki – koska hänen puheenvuoronsa aiemmin illalla oli pysäyttänyt minut juuri siksi, että hän itse oli siinä niin täydellisesti läsnä. On helppoa neuvoa muita mutta se, että toteuttaa oppimiaan asioita omassa elämässään ja näyttää sillä tavalla muille mallia hiljaisesti ja vahvasti – siinäpä vasta taito.

Toisaalta tuo joutsen käänsi ajatukseni myös omaan elämänpolkuuni, joka on usein vaatinut paljon rohkeutta ja uskallusta – tehdä juuri niin kuin oma sydän sanoo, vaikka sitä ei aina muut olekaan ymmärtäneet. Ainakaan aluksi. Aiemmin se tuntui raskaalta ja järjen vastaiselta, koska en itsekään ymmärtänyt, miksi minun piti juuri silloin lähteä toiseen suuntaan, kun olisi ollut huomattavasti helpompi vain jäädä paikalleen tai kulkea samaa rataa kuin ennenkin. Mutta tiedän nyt, että tehtäväni on aikaansaada muutosta ja avata uusia polkuja – ja siksi en vain voi jäädä paikalleni, jos elämä niin vaatii. Silti se ei ole edelleenkään aina helppoa. Varsinkin silloin, kun teen sen yksin, ilman ketään kenen selän taakse voisin piiloutua – tai kenen vanavedessä kulkea.

Siksi varmaan tuo joutsen koskettikin sieluani, koska sen energia oli juuri jotain sellaista, jota noihin tilanteisiin itselleni toivoisin. Se lipui vettä pitkin pää kauniisti pystyssä – pyytelemättä anteeksi omaa olemassaoloaan tai selittelemättä suuntaansa kenellekään. Ehkä se kaipasi rinnalleen jotakuta, kenen kanssa voisi yhdessä vaeltaa – tai kenties nautti vapaudestaan, kulkea vain omien vaistojen varassa, sydäntään seuraten. Kukapa meistä voisi tietää? Ei joutsenen eikä myöskään kenenkään ihmisen ajatuksia, vaikka ulkoisesti näyttäisi millaiselta.

 

Tuo kaunis lintu kävi tervehtimässä minua rannassa ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kylpien ilta-auringon valossa. Toivotin hänelle hyvää matkaa ja jatkoin lenkkiäni pohtien elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta – sekä sitä, miten erilaiset reitit meille kullekin on annettu kuljettavaksi. Vielä yksi otos kesken juoksulenkkiä – jonka jälkeen palasin kiitollisin mielin takaisin kotiin. Kannatti lähteä lenkkipolulle, tänäänkin.

Elämä on ❤ ❤ ❤

Irtipäästämisen vaikeus – elämisen helppous <3

Elämän hyväksyminen sellaisena kuin se kunakin päivänä eteeni avautuu, kuulostaa maailman yksinkertaisimmalta asialta – mutta mitä paremmin sen oivallan, sitä haasteellisemmalta se tuntuu. Olen lukenut “Läsnäolon voima” kirjaa iltalukemisena, koska haluan muistuttaa itseäni päivittäin siitä, että minun elämäni tärkein hetki on juuri nyt käsillä. Se, joka on parhaillaan menossa eikä vasta joskus tulevaisuudessa. Etten haikailisi liikaa tulevia – tai velloisi menneissä. Jotta se olisi mahdollista, minun pitää hyväksyä käsillä oleva hetki sellaisena kuin se nyt juuri on. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta aina kun pääsen tuohon tilaan, niin se tuntuu aivan ihmeellisen levolliselta. Helpottavalta ja kevyeltä.

Mikä sitten estää meitä elämästä vahvasti juuri tässä ja nyt? Luottamuksen puute tai pelot oikeastaan. Tuntuu turvallisemmalta, jos koen olevani oman elämän ohjaksissa ja teen suunnitelmia, miten asiat etenevät – eli hallitsen elämääni. Jopa murehtimalla valmiiksi kaikkia eri vaihtoehtoja, joita saattaa tapahtua, koen oloni turvallisemmaksi – koska olen varautunut kaikkeen. Mutta onko se oikeasti niin?

Elämä nimittäin yllättää meitä tavalla tai toisella, halusimmepa sitä tai emme. Itse uskon, että heitä varsinkin, ketkä roikkuvat oman elämänsä kahvoissa, se haluaa ravistella irti ja muistuttaa siitä, että mikään ei ole varmaa. Sen se tekee ovelin tempuin, laittamalla välillä ne tärkeimmät palikat uuteen järjestykseen – tai ehkä ensin vaikkapa varoittaen hieman. Ravisuttaen jonkun lähellä olevan elämää sairauden tai jonkun muun yllättävän käänteen voimalla. Jotta siinä rinnalla eläen voisi jo hieman sopeutua tuleviin muutoksiin. Näin minulle on käynyt monta kertaa. 

Suunnitelmissa ja tavoitteissa ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin – mutta jos niihin takertuu liikaa eikä osaa päästää irti silloinkaan, kun ne ei tunnu toimivan, niin niistä voi helposti rakentaa itselleen vankilan. Elämä ei saa yllättää, koska se sekoittaisi suunnitelmat…. Seuraa siis yllätyksetön elämä. Tylsä, toisin sanoen.

Olen itse ollut aina “to-do-listojen” ystävä. Tehnyt tehtävälistoja ja suunnitelmia paperille vapaa päiviinkin – ja nähnyt myös miten tavoitteet toteutuvat, kun laitan ne paperille. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä. Pitää paikkansa. Mutta…. näin jälkeenpäin ajatellen, elämäni on nykyisin paljon hauskempaa, kun en suunnittele sitä ihan niin tarkkaan. Näen kyllä päämäärän suunnilleen, mihin haluan päästä – mutta jään uteliaana ja avoimena seuraamaan, millaisia reittejä pitkin elämä minut sinne haluaa johdattaa. Sillä oma mielikuvitukseni ei ehkä riittäisi edes keksimään niitä parhaita.

Silti haaveita saa olla – ja pitääkin. Eihän universumi muuten tietäisi mihin suuntaan meitä kuljettaa. Irtipäästäminen ei siis tarkoita sitä, että pitäisi kellua vain tuulen mukana ilman mitään päämäärää. Se tarkoittaa sitä, että en siirrä huomiota päivittäisistä askareista liikaa jonkun tulevan tavoitteluun. Lataa omaa onnellisuuttani sinne seuraavaan määränpäähän.

Harrastan haaveilua kaupungilla kävellessäni… Katselen kauniita taloja ja ikkunoissa olevia valoja – ja mietin, että millaistakohan tuolla olisi asua? Tankkaan meren tuoksua sieraimiini ja tunnustelen tuulta kasvoillani, miettien miten ihanaa olisi saada merinäköala omaan olohuoneeseen – tai purjehtia kesällä kuukausi ilman mitään määränpäätä. Nautin myös ihmisten katselemisesta ja siksi voinkin istua katukahvilassa tuntikausia… Näen pariskuntia ja perheitä, jotka selvästi nauttivat toistensa seurasta nauraen ja hassutellen – ja välillä myös heitä, ketkä istuvat puhumattomina eri puolilla pöytää ja tuijottavat kännyköitään. Rakennan mielessäni mielikuvaa heidän kodistaan ja työstään ja mietin samalla, että mitkä ovat ne elementit, joita tarvitaan omaan onnellisuuteeni?

Onnellisuuden ainekset ovat melko yksinkertaiset. Sen olen nyt huomannut ja sitä irtipäästäminen on saanut minussa aikaan. Elämän eri sävyjen ihmettely… maistelu, haistelu ja tunnustelu –  pysähdyttää, herkistää ja koskettaa. Olen irrottanut veneen satamasta ja päättänyt määränpään, suunnilleen. Mutta annan tuulen määrätä tahdin ja reitin – ja myös sen, ketä matkallani tapaan. Uteliaana lähden liikkeelle, luottaen siihen, että tästä matkasta tulee mielenkiintoisempi kuin mitä olisin koskaan osannut itse kuvitellakaan ❤

Suorituselämää..?

Kotiuduin hetki sitten Yin-joogasta, joka on ainut ryhmäliikuntamuoto, josta pidän paritanssin lisäksi, jos se lasketaan ryhmäliikunnaksi? Itse asiassa nyt ymmärrän miksi nuoruusvuosina rakastuin tanssiin, samoin kuin nyt olen rakastunut Yin-joogaan. Molemmissa tärkein päämäärä on rentoutua, heittäytyä hetkeen, irtautua suorituspaineista – ja vain nauttia. Paitsi kilpatanssissa tietenkin, jonka vuoksi se ei ollutkaan minua varten. Onneksi hyvin nopeasti tajusin sen, kun aloin kilpailla, että juuri se tanssin ilo, jonka vuoksi tuosta lajista nautin, katosi ja tilalle tulivat paineet onnistumiseen.

Tiedän, että paineet ovat varmasti kymmenkertaiset tv-ohjelmassa, kun heittäydytään kilpailemaan miljoonien silmäparien alla “Tanssii tähtien kanssa” -tittelistä – mutta silti se on edelleen ehdottomasti suosikkiohjelmani, juuri siksi, että sitä katsellessa MINÄ voin rentoutua ja nauttia. Tuntea erilaisia tunteita, katsella kauniita mekkoja ja sulavakäytöksisiä herrasmiehiä… ilman väkivaltaa tai dramaattisia juonitteluja. Ihan parasta viihdettä näinä aikoina, jolloin media on pullollaan kaikkea ikävää.

Anu Pellas, tanssii tähtien kanssa

Yin-jooga on tullut muidenkin kuin minun suosikiksi viime vuosina, enkä ihmettele. Ohjaaja ottaa meidät vastaan lempeästi ja hyväksyvästi hymyillen eikä tunnillakaan vaadi ketään tekemään yhtään enempää kuin mihin kehoni juuri sinä päivänä taipuu. Hänen pehmeä äänensä ohjaa tekemään jokaisen asanan vain “siihen asti, mikä on sun olo tänään” – silmät suljettuina. Unohdan kokonaan seurailla sivusilmällä, mihin asti viereisellä matolla venytään tai miltä itse näytän omassa asanassani – sillä keskityn juuri siihen olennaiseen eli viesteihin, joita oma kehoni kertoo tunnin aikana. Mieleni hiljenee pikkuhiljaa ja asiat, joita olin pyöritellyt ennen tunnille menoa, häipyvät hengityksen mukana kehostani jonnekin.. “Huomaa että hengität” on hänen suosikkilausahduksensa ja kiitollisena huomaan hengittäväni – juuri omaan tahtiini. Tunnin loputtua oloni on parempi kuin hyvin nukutun yön jäljiltä. Lähden siis kotiin levänneenä ja tyytyväisenä suoritukseeni.

Anu Pellas, yoga

Kaikella on aikansa. Joskus on aika tarttua itseään niskasta kiinni ja lähteä ulos lenkille tai hikijumppaan – mutta joskus taas on aika lempeydelle ja armollisuudelle. Sellaisille harrastuksille ja liikuntamuodoille, joissa tärkeintä ei olekaan tulokset vaan se, että voin irtautua suorittamasta elämää. Olisi hyvä pysähtyä silloin tällöin miettimään, että mitä asioita loppujen lopuksi teen vilpittömästi vain siksi, että haluan tai nautin – ja mitä taas sen vuoksi, että minun täytyy tai koska niin kuuluu tehdä? Ja kuka niin sanoo? Listata vaikka nuo asiat paperille ja tutkia, että ovatko vaakakupit ollenkaan tasassa. Arjen keskellekin tulisi mahtua reilusti molempia, jottei lomalle kasaudu koko vuoden paineet elämästä nauttimiselle. Se on aika suuri painolasti yhden tai kahden viikon lomalle.

En tarkoita, että kaikki velvoitteet tulisi heittää romukoppaan, välittämättä siitä, millä laskut maksetaan tai onko perheellä ruokaa tai puhtaita vaatteita. Tarkoitan sitä, että aina on vaihtoehtoja, jos joku asia ei tunnu hyvältä. Ne pienen pienet valinnat päivittäin ovat oikeastaan kaikista tärkeimpiä, omien toiveiden laittamisessa etusiijalle. Kiirehdinkö vaikkapa suoraan töistä kotiin vai jäänkö hyvällä omallatunnolla nollaamaan ajatukset hetkeksi kahvilaan, jotta olen valmis ottamaan vastaan perheen kuulumiset? Arvostanko itseäni niin paljon, että valitsen vapaa-ajallani ne ihmiset, joiden kanssa vietän aikaani – vai annanko elämän rullata samalla kaavalla kuin aina ennenkin, samojen ihmisten ja asioiden parissa – miettimättä sen tarkemmin, mitä haluaisin omalta elämältäni?

Niin pitkään kuin ulkoiset odotukset tai opitut kaavat ohjaavat tekemistäni – en aidosti edes kyseenalaista valintojani vaan toimin kuin robotti ja lopulta ihmettelen, miksi mikään ei tunnu miltään? Joskus on vain aika olla terveesti itsekäs. Sillä kuka muu siitä pitäisi huolen jollen minä itse?

Anu PellasOlen monen monta kertaa aloittanut salilla käymisen, koska selkäni varsinkin tarvitsee liikuntaa ja tiedän toki sen olevan tärkeää myös ulkoisille mitoilleni. Kuitenkin aina muutaman kuukauden jälkeen mielenkiinto on lopahtanut, koska en ole nauttinut siitä mitä teen – vaan tehnyt sitä vain tulosten vuoksi. Lopulta olen oivaltanut, että jotta liikunta jäisi pysyvästi elämääni, täytyy minun löytää sellainen laji, josta pidän.

Nyt selkäni voi paremmin kuin koskaan ja nautin myös jokaisesta Yin-jooga tunnista niin, että en haluaisi kotiin lähteä…

Tuo ihan sama resepti tuo onnistumisia myös työelämässä. Silloin kun nautin siitä mitä teen, lähden mielelläni töihin ja tulokset vain tulevat, väistämättä. On itse asiassa aika surullista, jos palkka on ainut motiivi työn tekemiseen, sillä työ vie kuitenkin suurimman osan hereillä olo ajasta. Salitreenin voi vielä puskea väkisin läpi muutaman kerran viikossa, vaikka se ei niin kovasti huvittaisi – timmi kroppa silmissä siintäen… Mutta työ – siitä pitäisi kyllä nauttia.

Suorittamalla elämää jää liian vähän, jos lainkaan, tilaa elämästä nauttimiselle. Syyllisyys hiipii mieleen heti, jos heittäydyn vain kuuntelemaan omia toiveitani ja “tuhlaan” vapaa-päivän laiskottelulle. Aina pitäisi saada jotain konkreettista aikaiseksi. Jotakin sellaista, jolla voi mitata omaa olemassaoloaan. Ehkä auton voisi pestä, järjestää kodin kuntoon… tai käydä juoksulenkillä. Ihmisten suorituskeskeisyydellä on helppoa tehdä myös bisnestä, siksi esimerkiksi askelmittarit ovat uusi hitti. Sen avulla saadaan ihmiset tyytyväiseksi, kun he voivat mitata omaa tehokkuuttaan. Mutta miksi? Eikö sitä vain tunne, jos on kävellyt riittävästi? Minä ainakin tunnen. Tiedän sen jaloissani, jos olen liikkunut – ja yhtä lailla tunnen sen, jos en ole. En myöskään tarvitse vaakaa kertomaan, pitääkö ruokavaliotani keventää. Vatsamakkarat tai kiristävät farkut kyllä kertovat sen karulla tavalla 🙂 🙂

Kaikella on aikansa. Kevät tekee tuloaan ja kehoni on saanut levätä talven ja irtautua suorituspaineista. Pitkästä aikaa alan aidosti kaivata juoksulenkkejä raikkaassa ulkoilmassa ja hikiliikuntaa. Kuntosalit eivät siis ole minun juttuni – mutta kenties bongaat minut kesällä meren rannalta punnertamasta tai lankuttamasta. Se on ainut paikka, jossa lihaskuntotreenikään ei tuntuisi suorittamiselta, hyvällä säällä. Toisaalta meren rannalla on kyllä muutakin tekemistä… jos haluan VAIN nauttia? Ihan paras yhtälö olisi tehdä hyödyllisiä asioita nauttien – ehkä siis lihaskuntotreenit pitää yhdistää kauniiseen ympäristöön.

Tänään kuitenkin nautin valkoiseen lumihuntuun peittyneestä kaupungista. Keitän kupin hyvää kahvia ja katselen ikkunasta huurtuneita puunoksia. Elämä kun on tässä ja nyt eikä vasta sitten keväällä ❤

Pysähdyksiä

Vanhin lapseni on tänään täysi-ikäinen. Ei siis lapsi enää vaan aikuinen. Uskomatonta…. Mihin ihmeeseen nuo vuodet karkasivat? Valmistelen lahjaa ja askartelen tietokoneella korttia, johon kaivelen kuvia tiedostoista – ja huomaan pienen äänen kuiskuttelevan hiljaa korvaani samalla, josta ei varmaan kukaan äiti pääse koskaan kokonaan eroon.

Yritän nimittäin muistella merkittäviä tapahtumia vuosien varrelta ja huomaan unohtaneeni jo monia tärkeitä nimiä tai vuosilukuja, joita jokaisen äidin pitäisi muistaa. Tuo pieni ääni kuiskuttelee vieläkin kovempaa, kun teippaan paperia lahjan ympärille… Ehdinköhän edes koskaan pysähtyä hämmästelemään hänen ihmeellisyyttään vai kiirehdinkö vain kaiken aikaa jonnekin seuraavaan etappiin? Selaan vanhoja valokuvia ja mieleni rauhoittuu. Monenlaisia muistoja on ikuistettu vuosien varrelta, joissa kaikki näyttävät olevan läsnä juuri siinä hetkessä. Lasten nauru ja ilo huokuu kuvista ja ylpeys vanhempien katseesta. Elämä vaikuttaa olevan vahvasti tässä ja nyt. Vuodet tuntuvat vain kuluneen liian nopeasti mutta sellaista elämä on. Siksi jokaisesta hetkestä pitäisikin nauttia juuri nyt.

pojat

Luen parhaillaan “Läsnäolon voima”-kirjaa, joka on pysäyttänyt minut miettimään sitä, miten usein käsillä oleva hetki hukkuu tulevan suunnitteluun tai menneisyyden vatvomiseen. Kuinka monet kerrat olen itsekin syyllistynyt siihen. Päätän, että tuohon tulee muutos.

Lähden käymään kaupassa ja keskityn tietoisesti jokaiseen askeleeseen, tunnustelen ilmaa kasvoillani ja tunnen kuinka kylmä tuuli pureutuu takkini alle. Kiristän tahtia. Tämähän on helppoa. Jatkan matkaani – ja hyvin pian huomaan ajatusteni karkaavan seuraavan päivän suunnitelmiin… Hyvä. Sillä ensimmäinen askel läsnäolossa on se, että saan itseni kiinni siitä, kun mieleni lähtee vaeltamaan. Minulla on siis jotain mahdollisuuksia. Palaan takaisin nykyhetkeen, siihen miten hiekoitushiekan muruset rapisevat kenkäni alla ja miltä jaloissani tuntuu, kun kiristän vielä vähän vauhtia. Edessäni kävelee vanhempi mies, joka ontuu hieman jalkaansa. Mietin, mitä hänelle mahtaa olla tapahtunut ja pohdin myös, onko hän matkalla samaan kauppaan – ehkä voisin auttaa häntä ostosten kantamisessa. Kunnes taas huomaan ajatusteni karanneen tästä hetkestä. Auts. Ei tämä ollutkaan niin helppoa…

Mutta lapset – ne läsnäolon parhaat opettajat ❤

Palaan kotiin ja uppoudun töihini tietokoneen ääreen, kunnes toinen poikani tulee kotiin. Hän puhelee kuulumisistaan ja tajuan heti, että tässä on nyt minun mahdollisuuteni näyttää itselleni, miten olen oppinut olemaan läsnä juuri niissä tärkeimmissä hetkissä. Käännän tietokoneen sivuttain, jottei silmäni karkaa tutkimaan kesken jääneitä työasioita. Keskityn kuuntelemaan ja hetken päästä huomaan olevani keskellä hip-hop musiikin esitelmää, jossa hän soittaa minulle omia suosikkejaan ja kertoo eroavaisuuksia esiintyjien äänistä, joiden perusteella minun pitäisi erottaa heidät toisistaan.

Aihe tuntuu ylivoimaisen haasteelliselta sisäistää – jolloin silmäni alkavat hakeutua tietokoneen suuntaan. Lapseni huomaa sen ja pyytää minua etsimään youtubesta musiikkivideoita. Palaan tähän hetkeen – ja mietin miten kiitollinen olenkaan siitä, että hän on tuossa häiritsemässä ajatuksiani. Yritän jälleen keskittyä paremmin, olla läsnä. Alan korjaamaan astioita pöydästä ja täyttämään tiskikonetta samalla kun hän kertoo yksityiskohtia noista eri muusikoista. Hän istuu satulatuolilla ja rullaa sitä tiskikoneen luokse, jotta saa taas katsekontaktin minuun – ja kysyy, että kuuntelenko? Juu, juu – täytän vain samalla tämän tiskikoneen.

Lopulta hän sanoo testaavansa, miten hyvin olen oppinut. Kääk! Mistä ihmeestä hän keksi juuri nyt testata minun läsnäoloani? Juuri nyt, kun olen päättänyt muuttaa tapani ja alkaa keskittyä hetkeen. Varsinkin niihin kaikista tärkeimpiin. Ja tämä kyllä kuuluu juuri niihin. Mutta en tainnut läpäistä testiä, sillä kaikki nimet pyörivät sekaisin päässäni – enkä edes ole ihan varma, miten ne lausutaan, vaikka hän on puhunut niistä minulle nyt melkein tunnin verran. Musiikkitietovisa muuttuikin minun hetkessä elämisen testiksi.

Läpäisin sen rimaa hipoen.

Tietovisan jälkeen hän laittoi kuulokkeet korviinsa ja jatkoi matkaansa omaan huoneeseensa sulkien oven perässään, enkä nähnyt häntä enää sen jälkeen koko iltana kuin vilahdukselta. Häntä, joka muistutti minua jälleen siitä tärkeimmästä – hetkessä elämisen taidosta.

Pienemmät lapset tekevät sen eri tavalla. He kysyvät samaa asiaa kyllästymiseen asti tai vaativat leikkimään kanssaan. He eivät luovuta, sillä he tarvitsevat vanhempien läsnäoloa. Mutta teini ei toimi enää samoin. Jos en ole läsnä silloin kun hän tulee luokseni ja haluaa kertoa asioistaan – tilaisuus menee hyvin helposti ohi. Siksi nuo hetket ovat muuttuneet kultaakin kalliimmiksi.

Miksi vasta nyt pysähdyn tämän asian äärelle? Kuinka monta kallisarvoista hetkeä on mennytkään ohi huomaamatta… Hiljainen ääni jälleen kuiskuttelee korvaani. Mutta en halua kuunnella sitä, sillä menneisyyden vatvominen ei vahvista läsnäoloani tässä hetkessä vaan vie huomioni sinne, johon en voi enää vaikuttaa. Sillä eilinen on jo mennyt eikä huomista vielä ole – siksi meillä on vain tämä hetki ❤