Anu Pellas

Ihmisen kokoiset unelmat

Oletko miettinyt joskus, miksi elämä menikin eri tavalla kuin ajattelit – tai miksei ne mielessäsi olleet unelmat toteutuneetkaan, joita olit paperille piirtänyt ja mielessäsi visioinut? Minä olen.

Viimeksi eilen, kun katselin poikaani hänen valmistujaisjuhlissaan ja mietin vuosia taaksepäin sekä omia unelmiani siitä, miten toivoin elämän menevän. Unelmani ovat muuttaneet muotoaan matkan varrella paljonkin – samalla kun olen itse löytänyt enemmän ja enemmän sitä mitä aidosti olen. Puhdistanut yltäni ulkoapäin opittuja malleja tai turvallisuushakuisuutta, jotka ovat vaikuttaneet paljon valintoihini aiemmin – ja toki yhä vieläkin tehtävää riittää, loppuelämäksi…

Olen työkseni auttanut ihmisiä omiin tavoitteisiinsa viimeisen viidentoista vuoden ajan ja miettinyt paljon sitä, miksi joku saavuttaa unelmansa – ja joku toinen taas ei. Siihen tuntuu löytyvän koko ajan uusia sävyjä, mitä syvemmälle asiaa pohdin. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen meistä voi päästä juuri niin pitkälle, kuin mihin olemme valmiita uskomaan – ja edelleenkin koen, että asia on näin. Mutta miksi sitten asetamme tavoitteeksi jotain sellaista, johon emme usko itsekään?

Siksi, koska emme tunnista sitä, mitä aidosti olemme ja mitä haluamme elämältä, sillä sen tiedostaminen ei ole ihan helppo tehtävä. Olemmehan kuormittaneet itseämme kymmenien vuosien ajan ulkopuolisten toiveilla ja odotuksilla tai sillä ihannekuvalla mitä media päällemme syöttää täydellisestä elämästä. Jos emme siis tutustu omiin syvimpiin toiveisiin tai pureudu siihen, mitä sisimpämme aidosti haluaa, niin yritämme varsin todennäköisesti toteuttaa kotoa tai muualta ulkoapäin opittuja standardeja siitä, miten elämän kuuluisi mennä. Miettimättä, että mitä se juuri minulle tarkoittaa?

Pohdin tätä myös lasteni kannalta, kun katselin poikaani eilen ylpeänä hänen ammatinvalinnastaan. Hän on ihan pienestä saakka tiennyt mitä haluaa tehdä – ja nyt hän valmistui siihen ammattiin. Isovanhemmat ja sukulaiset hieman tuuppivat häntä jatkamaan opiskeluja, tarkoittaen hyvää ja tietäen, että pojasta olisi tarttumaan suurempiinkin saappaisiin. On todella hienoa, että ympäriltä löytyy kannustavia aikuisia mutta on hyvä myös muistaa, että jokaisen omat unelmat saavat olla minkä kokoiset tahansa – kunhan ne vain ovat oman näköiset. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin isompiin saappaisiin sitten kun sen aika on. Nyt on aika iloita yhden unelman toteutumisesta.

Uskon vahvasti vetovoiman lakiin, alitajunnan voimaan siitä, mitä vedämme puoleemme – ja siihen nämä tämän päiväiset pohdintani myös liittyvät. Ajatuksillamme on uskomaton voima ja siksi onkin ollut mielenkiintoista tutustua varsinkin itsessään niihin alitajuisiin uskomuksiin, joita ei aina edes huomaa – ennen kuin alkaa tietoisesti miettiä, mitä oikein miettii… Uskon, että tuolta loputtomasta tietoisuuden pankista, meidän alitajunnastamme, löytyy selitys myös siihen, miksi kaikki unelmat eivät vain toteudu, vaikka niitä kuinka manifestoisi luokseen. Sillä jos ne ovat ristiriidassa sen oman syvimmän itsen kanssa tai sen, mihin me aidosti uskomme, niin niiden ei kuulukaan toteutua.

Silloin voi tuntua helpommalta todeta, että “vetovoiman laki ei vain toimi” – tai, että “näin mulle aina käy – ei kannata edes yrittää”… Ennemmin kuin alkaa tonkimaan omia vääränlaisia uskomuksia tai pelkoja, jotka kenties estävät meitä kurkottamasta kohti sitä omaa parasta elämää.

Koen itseni onnekkaaksi, koska olen saanut olla mukana niin monien ihmisten matkalla kohti oman näköistä elämää. Olen oppinut heidän kanssaan enemmän elämästä kuin missään muualla. Osa heistä on löytänyt omat unelmat kanssani ja kovin moni jatkanut matkaansa toiseen suuntaan – mutta olen silti onnellinen, että olen saanut olla heidänkin matkansa varrella, oivaltamassa asioita ja tönäisemässä heitä eteenpäin. Onhan ihan mahtavaa, jos se omien unelmien etsiminen alkaa kuitenkin – vaikka sitten niin, että huomaa tavoitelleensa ensin jotain väärää. Jotain sellaista, josta ei olisi tullutkaan onnelliseksi. Jos sen avulla löytää ne oikeat, itselle sopivat unelmat.

Ne ihmisen kokoiset ❤

 

Täydellinen (äitien)päivä?

Näin äitienpäivän iltana haluan kirjoittaa yhdestä elämän suurimmasta paradoksista, joka on riivannut ainakin minua lähes kaikki nämä vuodet, kun olen ollut äiti. Nimittäin täydellisen äitiyden ja elämän tavoittelusta, joka kuitenkin karkaa koko ajan kauemmas, mitä enemmän sitä olen yrittänyt tavoitella. Kunnes olen alkanut nähdä epätäydellisen elämäni täydellisenä. Vähintäänkin hetkittäin.

Olen puhunut vuosikaudet ihmisille oikeanlaisen asenteen puolesta ja siitä, mihin oma huomio kannattaa kiinnittää. Onko lasi puolitäysi vai puolityhjä? Se mihin keskityt kasvaa… ja mitä näitä nyt onkaan. Vaikka olen osannut iloita ja nauttia arjesta lasteni kanssa, olen silti kokenut oman äitiyteni hieman vajaana. Puolikkaana. Olinkin sitä ajallisesti, koska lapset asuivat vain puoliksi luonani mutta silti äitiys on täyttänyt aina sydämeni 100%:sti. Miksi sitten näin lasin puolityhjänä kun kysymys oli äitiydestä vaikka muutoin olen aina ollut se, joka näkee elämässä loputtomiin mahdollisuuksia?

Äitiyden riittämättömyyden tunne on varmasti kovin tuttu jokaiselle, joka on äiti. Vaikka kaikkensa tekisi, ei mikään riitä – ja lopulta sitten tuntee jo syyllisyyttä myös siitä, ettei ole osannut priorisoida itseään ja näyttää vahvaa naisen mallia lapsilleen…

Viime vuosi on laittanut arvojani uuteen järjestykseen ja samalla olen tietoisesti päästänyt irti siitä, miten elämän kuuluisi mennä. Antautunut virran vietäväksi ja suostunut hyväksymään myös itseni sellaisena, kuin kulloinkin olen. Välillä vajavaisena ja epävarmana, jolloin en aina edes tiedä mihin suuntaan pitäisi mennä – ja välillä taas vahvana ja varmana, kun kuljen vain mihin sydämeni johtaa. Samalla olen opetellut irtautumaan monista turhista odotuksista ja vaatimuksista, joilla olen ladannut erilaiset tilanteet – täydellisyys tähtäimessäni… Mielikuva täydellisyydestä, joka ei ole edes päivitetty ajan tasalle minun elämääni. Tälle vuosikymmenelle ja niihin puitteisiin ja arvoihin, joissa nyt elän.

Miksi sitten kannan sitä mukanani?

Olemme monin tavoin menneisyytemme vankeja – varsinkin, jos emme myönnä niitä itsellemme. Mielikuvat siitä, miten elämän pitäisi mennä ovat muodostuneet vuosien varrella kaikkien kokemusten myötä, joita meille on tapahtunut – tai mitä paitsi olemme jääneet. Kannamme mukanamme myös toisten odotuksia – ja lopulta näistä kaikista muodostuu niitä tavoitteita, joihin yritämme pyrkiä, miettimättä sen tarkemmin, ovatko ne edes omiamme.

Lopulta kun vain uskaltaa laskea irti kaikista turhista odotuksista ja ottaa elämän vastaan juuri sellaisena kuin se kunakin päivänä eteen avautuu – huomaakin yht´äkkiä lasin olevan vähintäänkin puolitäysi jollei enemmänkin. Koska omat mielikuvat siitä, miten elämän kuuluisi mennä, ei aiheutakaan enää pettymysten harmaata varjoa olemassaolevaan hetkeen.

Tänä äitienpäivänä en odottanut mitään. Tai odotin kyllä – yhteistä aikaa lasteni kanssa. En varannut pöytää ravintolasta enkä sopinut ohjelmaa sukulaisten kanssa. Poikani kun eivät ole koskaan olleet kovin innokkaita syömään hienoissa ravintoloissa, eivätkä kaipaa muutenkaan mitään kummallista ohjelmaa. Heistä mukavinta on vain olla kotona.

Itse asiassa minä olen ollut aina meistä se ainoa, joka kaipaa ohjelmaa – ja sainkin itseni kiinni mielikuvasta, joka vielä leijui äitienpäivän yllä. Siinä kuvassa me olisimme kierrelleet poikien kanssa Linnanmäellä jäätelötötteröiden kanssa ja leikkimielisesti kisanneet tarkkuusheitossa… Mutta pojat eivät vain oikein innostuneet tuosta ideasta ja todellisuus muodostui toisenlaiseksi. Olimme kotona ja kuuntelimme heidän lempimusaa volyymit täysillä. Minä nautin viikon ensimmäisen ja ainoan cappucinon äitienpäivän kunniaksi, samalla kun seurasin heidän kisailuaan siitä, kumman musiikkivalinnat olivat paremmat. Lopulta lähdimme syömään ja pojat saivat valita paikan. Vanhempi toimi kuljettajana ja nuorempi neuvoi takapenkiltä. Minä ihailin sitä, miten osaaviksi ja nokkeliksi he ovat kasvaneet. Söimme burgereita ja he miettivät paljonko ruokailu maksaa, koska he lupasivat tarjota ruoan minulle ensi vuonna. Ja koska hinta ratkaisee, niin äitienpäivälounas saattaa olla vaikkapa Burger Kingissä…

Silti siitäkin tulee täydellinen äitienpäivä ❤ ❤

Joutsenten opetukset…

Olen tänä keväänä saanut ihailla joutsenia useana päivänä kävelylenkeilläni, jotka suuntaavat lähes poikkeuksetta meren rantaan. Nuo lintujen kuningattaret lipuvat vettä pitkin kauniin valkoisina ja pysähdyttävät minut seuraamaan ja kuvaamaan niiden menoa kerta toisensa jälkeen. Haaveilen yhdestä upeasta otoksesta, jossa joutsenten kaulat muodostavat sydämen… vielä en ole onnistunut siinä – mutta jatkan yrittämistä sinnikkäästi.

Kirjoitin pari päivää sitten läsnäolosta ja irtipäästämisestä – ja joutsenet symbolisoivat sitä minusta hienosti. Nämä kauniit linnut osaavat kantaa itsensä arvokkuudella ja huomioivat myös toisensa samalla arvostavalla energialla. He osaavat liikkua niin eleettömästi ja kauniisti, että heitä katsellessa itsekin rauhoittuu. Joutsenten yksiavioisuus on myös koskettavaa näinä aikoina. Kun yksi lintu ilmestyy kiven takaa, alan huomaamattani odottaa ja etsiä katseellani sen kumppania. Ikuiseen rakkauteen on ihana uskoa – edes joutsenilla ❤ ❤

Hyvin usein huomaan, että kirjoittaessani jostain aiheesta, tuo asia pyörii mielessäni ensin monta päivää löytäen uusia muotoja ja saaden vahvistuksia – sieltä täältä. Niin kävi myös alkuviikosta, kun läsnäolon teema kietoi minut syövereihinsä. Olin jo kirjoittanut tekstin, kun eksyin seuraavana iltana Maarit Kallion lyhyelle luennolle, joka käsitteli läsnäolon taitoa ja onnellisuutta. Kappas vain. Sen jälkeen tulin kotiin, halusin vaihtaa vielä yhden kuvan tekstiin, jonka nappasin matkalla – joutsenen – muistuttamaan läsnäolosta. Jaoin sen jälkeen blogitekstin seinälleni ja karkasin pikaiselle juoksulenkille läheiseen rantaan. Tuolla lenkillä seuraava joutsen “lähestyikin” minua hyvin päättäväisesti.

Se lipui kauniina ja ylväänä peilityyntä vettä pitkin suoraan kohti minua. Pohdin muutaman sekunnin, raaskisinko pysäyttää hyvän juoksuvauhdin mutta päädyin kuitenkin kaivamaan puhelimen esiin. Lopulta rämmin jo rantavedessä odottaen täydellistä otosta. Tällä kertaa joutsen oli aivan yksin ja tuli luokseni ilman epäröintiä. Joku skeptikko sanoisi nyt, että “kaupunkilaisjoutsenet ovat tottuneet kerjäämään ruokaa ja siksi varmaankin näin tapahtui..” Mutta minä uskon, että elämä tarjoaa meille vinkkejä, joihin voimme tarttua – tai olla tarttumatta. Tämä oli yksi sellainen, sillä joutsen herätti monenlaisia ajatuksia ja myös lievää pelonsekaista arvostusta, mitä lähemmäksi se lipui.

Se palautti minut hyvin “maan pinnalle” siinä, kuinka läsnäolosta kirjoittaminen ja sen toteuttaminen omassa elämässä on kaksi täysin eri asiaa. Voin helposti vedota kiireisiin tai selittää käytöstäni milloin milläkin – vaikka tietäisin kuinka, miten tärkeää on pysähtyä juuri silloin, kun elämä sitä vaatii. Silloin kun lapsi keskeyttää ajatukseni ja kaipaa huomiotani. Tai kun kohtaan ystävän kesken kiireisen päivän… Olenko läsnä aidosti juuri siinä vai mietinkö jo seuraavaa tapaamista tai omia asioitani? Maarit Kallio oli tuosta myöskin ihana esimerkki – koska hänen puheenvuoronsa aiemmin illalla oli pysäyttänyt minut juuri siksi, että hän itse oli siinä niin täydellisesti läsnä. On helppoa neuvoa muita mutta se, että toteuttaa oppimiaan asioita omassa elämässään ja näyttää sillä tavalla muille mallia hiljaisesti ja vahvasti – siinäpä vasta taito.

Toisaalta tuo joutsen käänsi ajatukseni myös omaan elämänpolkuuni, joka on usein vaatinut paljon rohkeutta ja uskallusta – tehdä juuri niin kuin oma sydän sanoo, vaikka sitä ei aina muut olekaan ymmärtäneet. Ainakaan aluksi. Aiemmin se tuntui raskaalta ja järjen vastaiselta, koska en itsekään ymmärtänyt, miksi minun piti juuri silloin lähteä toiseen suuntaan, kun olisi ollut huomattavasti helpompi vain jäädä paikalleen tai kulkea samaa rataa kuin ennenkin. Mutta tiedän nyt, että tehtäväni on aikaansaada muutosta ja avata uusia polkuja – ja siksi en vain voi jäädä paikalleni, jos elämä niin vaatii. Silti se ei ole edelleenkään aina helppoa. Varsinkin silloin, kun teen sen yksin, ilman ketään kenen selän taakse voisin piiloutua – tai kenen vanavedessä kulkea.

Siksi varmaan tuo joutsen koskettikin sieluani, koska sen energia oli juuri jotain sellaista, jota noihin tilanteisiin itselleni toivoisin. Se lipui vettä pitkin pää kauniisti pystyssä – pyytelemättä anteeksi omaa olemassaoloaan tai selittelemättä suuntaansa kenellekään. Ehkä se kaipasi rinnalleen jotakuta, kenen kanssa voisi yhdessä vaeltaa – tai kenties nautti vapaudestaan, kulkea vain omien vaistojen varassa, sydäntään seuraten. Kukapa meistä voisi tietää? Ei joutsenen eikä myöskään kenenkään ihmisen ajatuksia, vaikka ulkoisesti näyttäisi millaiselta.

 

Tuo kaunis lintu kävi tervehtimässä minua rannassa ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kylpien ilta-auringon valossa. Toivotin hänelle hyvää matkaa ja jatkoin lenkkiäni pohtien elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta – sekä sitä, miten erilaiset reitit meille kullekin on annettu kuljettavaksi. Vielä yksi otos kesken juoksulenkkiä – jonka jälkeen palasin kiitollisin mielin takaisin kotiin. Kannatti lähteä lenkkipolulle, tänäänkin.

Elämä on ❤ ❤ ❤

Irtipäästämisen vaikeus – elämisen helppous <3

Elämän hyväksyminen sellaisena kuin se kunakin päivänä eteeni avautuu, kuulostaa maailman yksinkertaisimmalta asialta – mutta mitä paremmin sen oivallan, sitä haasteellisemmalta se tuntuu. Olen lukenut “Läsnäolon voima” kirjaa iltalukemisena, koska haluan muistuttaa itseäni päivittäin siitä, että minun elämäni tärkein hetki on juuri nyt käsillä. Se, joka on parhaillaan menossa eikä vasta joskus tulevaisuudessa. Etten haikailisi liikaa tulevia – tai velloisi menneissä. Jotta se olisi mahdollista, minun pitää hyväksyä käsillä oleva hetki sellaisena kuin se nyt juuri on. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta aina kun pääsen tuohon tilaan, niin se tuntuu aivan ihmeellisen levolliselta. Helpottavalta ja kevyeltä.

Mikä sitten estää meitä elämästä vahvasti juuri tässä ja nyt? Luottamuksen puute tai pelot oikeastaan. Tuntuu turvallisemmalta, jos koen olevani oman elämän ohjaksissa ja teen suunnitelmia, miten asiat etenevät – eli hallitsen elämääni. Jopa murehtimalla valmiiksi kaikkia eri vaihtoehtoja, joita saattaa tapahtua, koen oloni turvallisemmaksi – koska olen varautunut kaikkeen. Mutta onko se oikeasti niin?

Elämä nimittäin yllättää meitä tavalla tai toisella, halusimmepa sitä tai emme. Itse uskon, että heitä varsinkin, ketkä roikkuvat oman elämänsä kahvoissa, se haluaa ravistella irti ja muistuttaa siitä, että mikään ei ole varmaa. Sen se tekee ovelin tempuin, laittamalla välillä ne tärkeimmät palikat uuteen järjestykseen – tai ehkä ensin vaikkapa varoittaen hieman. Ravisuttaen jonkun lähellä olevan elämää sairauden tai jonkun muun yllättävän käänteen voimalla. Jotta siinä rinnalla eläen voisi jo hieman sopeutua tuleviin muutoksiin. Näin minulle on käynyt monta kertaa. 

Suunnitelmissa ja tavoitteissa ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin – mutta jos niihin takertuu liikaa eikä osaa päästää irti silloinkaan, kun ne ei tunnu toimivan, niin niistä voi helposti rakentaa itselleen vankilan. Elämä ei saa yllättää, koska se sekoittaisi suunnitelmat…. Seuraa siis yllätyksetön elämä. Tylsä, toisin sanoen.

Olen itse ollut aina “to-do-listojen” ystävä. Tehnyt tehtävälistoja ja suunnitelmia paperille vapaa päiviinkin – ja nähnyt myös miten tavoitteet toteutuvat, kun laitan ne paperille. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä. Pitää paikkansa. Mutta…. näin jälkeenpäin ajatellen, elämäni on nykyisin paljon hauskempaa, kun en suunnittele sitä ihan niin tarkkaan. Näen kyllä päämäärän suunnilleen, mihin haluan päästä – mutta jään uteliaana ja avoimena seuraamaan, millaisia reittejä pitkin elämä minut sinne haluaa johdattaa. Sillä oma mielikuvitukseni ei ehkä riittäisi edes keksimään niitä parhaita.

Silti haaveita saa olla – ja pitääkin. Eihän universumi muuten tietäisi mihin suuntaan meitä kuljettaa. Irtipäästäminen ei siis tarkoita sitä, että pitäisi kellua vain tuulen mukana ilman mitään päämäärää. Se tarkoittaa sitä, että en siirrä huomiota päivittäisistä askareista liikaa jonkun tulevan tavoitteluun. Lataa omaa onnellisuuttani sinne seuraavaan määränpäähän.

Harrastan haaveilua kaupungilla kävellessäni… Katselen kauniita taloja ja ikkunoissa olevia valoja – ja mietin, että millaistakohan tuolla olisi asua? Tankkaan meren tuoksua sieraimiini ja tunnustelen tuulta kasvoillani, miettien miten ihanaa olisi saada merinäköala omaan olohuoneeseen – tai purjehtia kesällä kuukausi ilman mitään määränpäätä. Nautin myös ihmisten katselemisesta ja siksi voinkin istua katukahvilassa tuntikausia… Näen pariskuntia ja perheitä, jotka selvästi nauttivat toistensa seurasta nauraen ja hassutellen – ja välillä myös heitä, ketkä istuvat puhumattomina eri puolilla pöytää ja tuijottavat kännyköitään. Rakennan mielessäni mielikuvaa heidän kodistaan ja työstään ja mietin samalla, että mitkä ovat ne elementit, joita tarvitaan omaan onnellisuuteeni?

Onnellisuuden ainekset ovat melko yksinkertaiset. Sen olen nyt huomannut ja sitä irtipäästäminen on saanut minussa aikaan. Elämän eri sävyjen ihmettely… maistelu, haistelu ja tunnustelu –  pysähdyttää, herkistää ja koskettaa. Olen irrottanut veneen satamasta ja päättänyt määränpään, suunnilleen. Mutta annan tuulen määrätä tahdin ja reitin – ja myös sen, ketä matkallani tapaan. Uteliaana lähden liikkeelle, luottaen siihen, että tästä matkasta tulee mielenkiintoisempi kuin mitä olisin koskaan osannut itse kuvitellakaan ❤

Irtipäästäminen

“Päästää irti ja luottaa – mutta ei luovuttaa…”

Siinäpä yksi vaikeimmista oppiläksyistä, joita elämä meille koettaa opettaa – eri keinoin ❤ Samalla se on yksi hetkessä elämisen ja onnellisuuden parhaimmista edellytyksistä.

Olen opetellut sitä vaihteeksi työni kanssa 😉 Sen lisäksi, että aikuisuuden kynnyksellä olevien lasteni kanssa saan opetella sitä ihan joka päivä… Jos Sinulla on lapsia, niin tiedät varmasti tunteen!

Työssäni tuloksia mitataan luvuilla ja niitä seurataan ja lasketaan kuukausittain, vuosittain, kausittain… Kun edellinen tavoite täyttyy, niin seuraava jo kolkuttelee ovelle. Ihan paras työ opetella irtipäästämistä ja luottamista 🙂

Juttelen usein tästä aiheesta tiimiläisten tai ystävieni kanssa. Se tuntuu olevan tämän päivän sana. Vastaisku oravanpyörässä juoksemiseen ja suorituskeskeiseen elämäntyyliin – mikä lienee jo hieman vanhanaikaistakin. Mutta silti muutos ei ole helppo.

Usein helpommalta voisi tuntua luovuttaa. Jos kerran joku tavoite ei tunnu täyttyvän, niin parempi pistää hanskat tiskiin jo valmiiksi. Silloin ainakin pääsee eroon stressaavista viimeisistä kuukausista tai viikoista – kun voi sanoa ääneen kaikille, että minäpä päätin itse olla tällä kertaa tavoittelematta koko juttua! Mutta sepä ei olekaan luottamista ja irtipäästämistä – vaan luovuttamista…. Toki sekin voi olla ihan tietoinen päätös eikä luovuttamista – joka on suoraselkäistä toimintaa myös. Ero noiden välillä riippuu tunnetilasta, millä päätös on tehty. Aina silloin, jos päätöksen kanssa on “sinut” eikä katkeruus jää kaivelemaan mieltä, on kysymys hyväksymisestä ja luottamisesta siihen, että lopulta asiat järjestyvät parhaalla tavalla vaikka juuri nyt annankin periksi suuremmille voimille.

Näin vuoden lopulla nämä ajatukset tunkeutuvat erityisen paljon kaikkien meidän mieliin, ketkä teemme töitä myynnin parissa… Sillä myyntityössä, jossa tuloksia mitataan numeroilla, voi oman arvon tunne sekoittua helposti tuloksiin ja saavutuksiin. Alankin siis mittaamaan itseäni ja sitä, miten arvokas olen, sillä mitä olen saavuttanut – tai olenko onnistunut aikeissani. Tällöin pakonomainen tavoitteen saavuttaminen saattaa johtaa vääränlaisilla keinoilla päämäärään pyrkimiseen (keinolla millä hyvänsä) tai luovuttamiseen, joista ei kummastakaan jää lopulta hyvä mieli, vaikka tavoite olisi täyttynytkin. Sillä tarkoitus ei pyhitä keinoja, jos keinot ovat aivan väärät.

Anu Pellas, Maria Kalmi

Mistä sitten tiedän milloin olen oppinut luottamaan? Tunteet paljastavat meidät, jonka vuoksi niitä kannattaa kuulostella. Olenko kevyellä ja toiveikkaalla mielellä omassa tekemisessäni, jolloin tavoite tuntuu mukavalla tavalla leijailevan pääni yläpuolella? Entä kun ajattelen sitä, aiheuttaako se kihelmöivän jännityksen – vai ikävän kouraisun vatsani pohjassa? Osaanko unohtaa sen välillä kun keskityn perheen kanssa olemiseen tai vaikkapa harrastukseeni – vai olenko takertunut siihen pakonomaisesti, ikään kuin peläten, että jos jätän sen mielestäni, se katoaa?

Alitajunta auttaa meitä varsinkin yöaikaan tietoisen mielen ollessa lepotilassa ja mitä rennompi ja luottavaisempi alitajuntamme on, sitä parempia ideoita se myös tuottaa. Sen lisäksi, että saamme myös paremmin levättyä. Siksi illalla varsinkin alitajuntaan kannattaisi ladata vain positiivisia mielikuvia onnistuneesta lopputuloksesta eikä niitä kauhuskenaarioita siitä, mitä tapahtuu, jos kuitenkin epäonnistun… Helpommin sanottu kuin tehty 🙂 Varsinkin silloin jos elämässä on iso “patti-tilanne”, josta ei meinaa löytyä ulospääsyä ja tuo tavoite tuntuu olevan se ainut keino.

En väitä, että olisin itse myöskään oppinut vielä tätä läksyä – kuten sanoin, olen saanut opetella sitä jälleen kerran 🙂 Mutta askel askeleelta olen lähempänä levollisuutta ja huomaan, että pidän tästä suunnasta niin paljon, että en halua enää palata vanhaan.

Irtipäästäminen ja luottaminen siihen, että elämä kyllä järjestää asiat sillä tavalla kuin se minun oman kehitykseni kannalta juuri nyt on parasta – ei tarkoita, ettenkö tekisi mitään vaan odottelisin vain sohvalla, että elämä tuo eteeni kaiken, tavoittelematta. Ei ollenkaan. Se tarkoittaa sitä, että kun mietin aidosti ja rehellisesti oman päämääräni, johon olen matkalla – niin se säilyy mielessäni, vaikka en roiku siinä kaksin käsin kuin hengen hädässä. En myöskään pakota sitä tapahtumaan väkisin – vaan uskallan irroittautua siitä henkisesti ja keskittyä vain joka päivä ottamaan askeleita siihen suuntaan. Luottaen, että pääsen päämäärääni kyllä, ajallaan.

Tiedän, mitä mielessäsi nyt liikkuu 🙂 Miten tuo on mahdollista silloin kun tavoitteella on joku dead-line – aikataulu, jolloin siellä pitäisi olla? Hmmm…. se onkin joskus haasteellista, sillä universumi ei tunne meidän aikataulujamme eikä myöskään ole aina samaa mieltä siitä, milloin asioiden tulisi tapahtua. Omalla kohdallani se ainakin tarkoittaa joskus myös sitä, että on vain hyväksyttävä, ettei kaikki asiat elämässä mene juuri sillä tavalla kuin itse haluaisin.

Silti elämä on ❤

Pysähdyksiä

Vanhin lapseni on tänään täysi-ikäinen. Ei siis lapsi enää vaan aikuinen. Uskomatonta…. Mihin ihmeeseen nuo vuodet karkasivat? Valmistelen lahjaa ja askartelen tietokoneella korttia, johon kaivelen kuvia tiedostoista – ja huomaan pienen äänen kuiskuttelevan hiljaa korvaani samalla, josta ei varmaan kukaan äiti pääse koskaan kokonaan eroon.

Yritän nimittäin muistella merkittäviä tapahtumia vuosien varrelta ja huomaan unohtaneeni jo monia tärkeitä nimiä tai vuosilukuja, joita jokaisen äidin pitäisi muistaa. Tuo pieni ääni kuiskuttelee vieläkin kovempaa, kun teippaan paperia lahjan ympärille… Ehdinköhän edes koskaan pysähtyä hämmästelemään hänen ihmeellisyyttään vai kiirehdinkö vain kaiken aikaa jonnekin seuraavaan etappiin? Selaan vanhoja valokuvia ja mieleni rauhoittuu. Monenlaisia muistoja on ikuistettu vuosien varrelta, joissa kaikki näyttävät olevan läsnä juuri siinä hetkessä. Lasten nauru ja ilo huokuu kuvista ja ylpeys vanhempien katseesta. Elämä vaikuttaa olevan vahvasti tässä ja nyt. Vuodet tuntuvat vain kuluneen liian nopeasti mutta sellaista elämä on. Siksi jokaisesta hetkestä pitäisikin nauttia juuri nyt.

pojat

Luen parhaillaan “Läsnäolon voima”-kirjaa, joka on pysäyttänyt minut miettimään sitä, miten usein käsillä oleva hetki hukkuu tulevan suunnitteluun tai menneisyyden vatvomiseen. Kuinka monet kerrat olen itsekin syyllistynyt siihen. Päätän, että tuohon tulee muutos.

Lähden käymään kaupassa ja keskityn tietoisesti jokaiseen askeleeseen, tunnustelen ilmaa kasvoillani ja tunnen kuinka kylmä tuuli pureutuu takkini alle. Kiristän tahtia. Tämähän on helppoa. Jatkan matkaani – ja hyvin pian huomaan ajatusteni karkaavan seuraavan päivän suunnitelmiin… Hyvä. Sillä ensimmäinen askel läsnäolossa on se, että saan itseni kiinni siitä, kun mieleni lähtee vaeltamaan. Minulla on siis jotain mahdollisuuksia. Palaan takaisin nykyhetkeen, siihen miten hiekoitushiekan muruset rapisevat kenkäni alla ja miltä jaloissani tuntuu, kun kiristän vielä vähän vauhtia. Edessäni kävelee vanhempi mies, joka ontuu hieman jalkaansa. Mietin, mitä hänelle mahtaa olla tapahtunut ja pohdin myös, onko hän matkalla samaan kauppaan – ehkä voisin auttaa häntä ostosten kantamisessa. Kunnes taas huomaan ajatusteni karanneen tästä hetkestä. Auts. Ei tämä ollutkaan niin helppoa…

Mutta lapset – ne läsnäolon parhaat opettajat ❤

Palaan kotiin ja uppoudun töihini tietokoneen ääreen, kunnes toinen poikani tulee kotiin. Hän puhelee kuulumisistaan ja tajuan heti, että tässä on nyt minun mahdollisuuteni näyttää itselleni, miten olen oppinut olemaan läsnä juuri niissä tärkeimmissä hetkissä. Käännän tietokoneen sivuttain, jottei silmäni karkaa tutkimaan kesken jääneitä työasioita. Keskityn kuuntelemaan ja hetken päästä huomaan olevani keskellä hip-hop musiikin esitelmää, jossa hän soittaa minulle omia suosikkejaan ja kertoo eroavaisuuksia esiintyjien äänistä, joiden perusteella minun pitäisi erottaa heidät toisistaan.

Aihe tuntuu ylivoimaisen haasteelliselta sisäistää – jolloin silmäni alkavat hakeutua tietokoneen suuntaan. Lapseni huomaa sen ja pyytää minua etsimään youtubesta musiikkivideoita. Palaan tähän hetkeen – ja mietin miten kiitollinen olenkaan siitä, että hän on tuossa häiritsemässä ajatuksiani. Yritän jälleen keskittyä paremmin, olla läsnä. Alan korjaamaan astioita pöydästä ja täyttämään tiskikonetta samalla kun hän kertoo yksityiskohtia noista eri muusikoista. Hän istuu satulatuolilla ja rullaa sitä tiskikoneen luokse, jotta saa taas katsekontaktin minuun – ja kysyy, että kuuntelenko? Juu, juu – täytän vain samalla tämän tiskikoneen.

Lopulta hän sanoo testaavansa, miten hyvin olen oppinut. Kääk! Mistä ihmeestä hän keksi juuri nyt testata minun läsnäoloani? Juuri nyt, kun olen päättänyt muuttaa tapani ja alkaa keskittyä hetkeen. Varsinkin niihin kaikista tärkeimpiin. Ja tämä kyllä kuuluu juuri niihin. Mutta en tainnut läpäistä testiä, sillä kaikki nimet pyörivät sekaisin päässäni – enkä edes ole ihan varma, miten ne lausutaan, vaikka hän on puhunut niistä minulle nyt melkein tunnin verran. Musiikkitietovisa muuttuikin minun hetkessä elämisen testiksi.

Läpäisin sen rimaa hipoen.

Tietovisan jälkeen hän laittoi kuulokkeet korviinsa ja jatkoi matkaansa omaan huoneeseensa sulkien oven perässään, enkä nähnyt häntä enää sen jälkeen koko iltana kuin vilahdukselta. Häntä, joka muistutti minua jälleen siitä tärkeimmästä – hetkessä elämisen taidosta.

Pienemmät lapset tekevät sen eri tavalla. He kysyvät samaa asiaa kyllästymiseen asti tai vaativat leikkimään kanssaan. He eivät luovuta, sillä he tarvitsevat vanhempien läsnäoloa. Mutta teini ei toimi enää samoin. Jos en ole läsnä silloin kun hän tulee luokseni ja haluaa kertoa asioistaan – tilaisuus menee hyvin helposti ohi. Siksi nuo hetket ovat muuttuneet kultaakin kalliimmiksi.

Miksi vasta nyt pysähdyn tämän asian äärelle? Kuinka monta kallisarvoista hetkeä on mennytkään ohi huomaamatta… Hiljainen ääni jälleen kuiskuttelee korvaani. Mutta en halua kuunnella sitä, sillä menneisyyden vatvominen ei vahvista läsnäoloani tässä hetkessä vaan vie huomioni sinne, johon en voi enää vaikuttaa. Sillä eilinen on jo mennyt eikä huomista vielä ole – siksi meillä on vain tämä hetki ❤

Talven kynnyksellä

Kun syksyn ensimmäinen lumi sataa maahan, se tuntuu yhtä aikaa kylmältä ja lämpimältä. Pimein syksy on voitettu valolla, mutta silti edessä on vuoden kylmimmät kuukaudet. Talvi, joka laittaa luonnon lepäämään ja jäädyttää maan – tyhjentää myös terassit, kun ihmiset kiiruhtavat koteihinsa.

talvinen-helsinki, Anu Pellas

En pidä talvesta erityisesti, enkä valitettavasti voi hehkuttaa myöskään Helsingin kauneutta nyt hetkeen, ennen kuin jouluvalot syttyvät 🙂 Mutta kun illat pimenevät, huomaan ilokseni, että oma kehoni kertoo ihan oikeaa viestiä. Tekee mieli jo kuuden aikaan illalla vetää viltti korville ja kaivautua sohvan nurkkaan. Ottaa teekuppi lähistölle ja kirja käteen. Antautua joutilaisuuteen tehokkuuden sijaan.

Ihmettelen itseäni ja soimaan samalla sitä, että tuhlaan tässä monta kallisarvoista tuntia… Valoisana kesä- tai syysiltana ei tulisi mieleenkään tärvätä kauniita iltahetkiä sohvalla lojumiseen. Mutta samalla olen tyytyväinen itseeni ja siihen, että kuulen mitä kehoni kaipaa. Ja vedän viltin korkeammalle.

Olen jo ennen sohvalle menoa sytyttänyt kynttilät ympäri kotia ja niiden lempeässä lepatuksessa saa sieluni juuri sitä lepoa, jota se nyt kaipaa. Omassa elämässänikin taitaa olla juuri nyt talvi?

Talvi on luonnon tapa antaa lepohetki kasveille. Eihän mikään elävä jaksa kaiken aikaa kurkotella korkeammalle. Joskus on vain kerättävä voimia kaikessa hiljaisuudessa uusia haasteita varten ja se tapahtuu parhaiten levossa. Juuri silloin kun tuntuu, ettei mitään tapahdu – pinnan alla valmistaudutaan uusiin haasteisiin ja kasvatetaan juuria. Näin me ihmisetkin teemme.

Jos juuri nyt on sellainen hetki, että mikään ei tunnu onnistuvan tai on vaikea löytää niitä uusia lankoja, joiden päästä saisi kiinni, silloin voi olla Sinun elämäsi talvi. Aika jolloin pinnan alla on muhimassa jotain uutta, jonka aika vain ei ole vielä. Keräät kokemuksia, tietoa ja varmuutta… Asiat loksahtelevat kohdalleen ja Sinä valmistaudut niihin haasteisiin tietämättäsi, joita eteesi on pian tulossa. Hiljaisuudessa kasvaa uusi vahvuus ja voima. Juuri kuten luonnossakin.

talvi, Anu Pellas

Emme aina itse näe välttämättä juuri silloin sitä merkitystä, jonka vuoksi asiat eivät etene. Silloin voi olla myös vaikea uskoa, että jotain parempaa on tulossa mutta vielä vain ei ole sen aika. En ehkä ole itse vielä valmis niihin saappaisiin, jota uusi suunta vaatii – en ehkä riittävän vahva ottamaan vastaan tai tarttumaan haasteisiin – vaikka kuvittelen olevani ja mieli haluaisi jo eteenpäin. Sen vuoksi minua ainakin lohduttaa silloin palata ajatuksissani luonnon kiertokulkuun, sillä uskon vahvasti, että se sama sykli toimii myös ihmiselämässä. Talven jälkeen tulee aina lopulta uusi kevät ja kesä. On vain luotettava siihen, että kun on taas aika lähteä eteenpäin, on reitti selvä ja sen huomaa kyllä.

Kun katselen talvella valkoisen lumivaipan alla lepäävää luontoa, on vaikea uskoa, että mikään elävä voisi siellä olla hengissä. Mutta silti keväällä taas kasvit nousevat mullasta vihreämpinä kuin koskaan ennen. Kohottavat päänsä kohti valoa ja alkavat kurkotella korkeammalle. Niin se on aina ollut ja niin se tulee aina olemaan. Uuden elämän ihme.

talvinen tie, Anu Pellas

Välillä mietin sitä, että kun nykyisin on niin helppoa valaista myös talviaika – katuvaloilla tai vaikkapa kirkasvalolampuilla – niin unohdammeko me silloin sen luonnollisen vuodenaikojen syklin, jota kuuluisi kunnioittaa? Pimeimpinä talvikuukausina kuntosalit elävät kulta-aikaansa kun haemme lisää jaksamista työntekoon juoksumatolta tai spinningistä. Kauppojen aukioloaikoja vain pidennetään, että myös iltamyöhään olisi mahdollisuus tehdä ostoksia. Kuitenkin meidän geenit täällä Pohjolassa, on luotu aikojen alussa toisenlaiseen rytmiin, jossa ei ole jatkuva kesä. Onko meidän ihmisten vain vaikea hyväksyä sitä, että kehomme kaipaa välillä enemmän lepoa?

Tiedän toki itsekin, ettei sohvalla makoilu pidemmän päälle lisää työtehoja tai virkistä mieltä – mutta välillä se oman kehon kuuntelu voi tarkoittaa myös sitä, että valitsee jotain aivan muuta, kuin minkä tietää olevan terveysvaikutteista tai muuten vain tutkitusti energiatasoa kohottavaa…

Näin tein viime viikolla 🙂 🙂 Kun ensimmäiset lumipyryiset päivät uudessa kotikaupungissani Helsingissä, tuntuivat iskevän kylmyyden syvälle luihin ja ytimiin, niin löysin uuden kahvilan ihan kotikulmiltani, josta löytyy ihan parhaita pistaasipullia ja korvapuusteja. En vain ollut koskaan poikennut sinne, koska ikkunasta jo näin, että kahvila pursuaa kaikkea hiilihydraattihöttöä, jota olen kartellut jo pitkään. Mutta nyt, viiman piiskatessa kasvoihin tuo pullantuoksuinen pikkukahvila aivan tempaisi sisäänsä juuri noilla suurilla vitriineillä, jotka notkuivat erilaisia leipomotuotteita. Voisilmäpullaa, korvapuusteja, sämpylöitä, patonkeja, siemenleipää… Mitä saisi olla?

Löysin tämän kahvilan ystäväni kanssa maanantaina ja tiistaina sitten houkuttelin sinne poikani suoraan koulubussilta. Kaakao ja korvapuusti tekivät selvästi hänenkin päivästään paremman. Istuimme kahvilassa vaihtamassa kuulumiset koulupäivän jälkeen ja katselimme ikkunasta sohjoisella kadulla huput silmillä kulkevia ihmisiä – ja tuo hetki oli ehdottomasti sen yhden pullan kalorimäärän arvoinen.

Tämän viikon reseptini siis taisteluun pimeyttä ja pyryä vastaan: yksi pistaasipulla ja kuppi cappucinoa, kiitos 🙂 Mikä on Sinun reseptisi?

 

Vähemmän on jälleen enemmän…

Olen aina ollut visualisti ja siksi jossain kohtaa elämää mietin jopa lahjatavarakaupan perustamista. Pyörittelin mielessäni bisnes ideoita samalla kun olin lasteni kanssa hoitovapaalla ja oli houkutteleva ajatus perustaa oma kaunis pikku putiikki, jossa olisin saanut järjestellä esineitä hyllyihin ja palvella asiakkaita. Onneksi en ehtinyt toteuttaa sitä, sillä pienellä maalaispaikkakunnalla se ei olisi todellakaan ollut bisnes idea… On huomattavasti helpompiakin (ja edullisempia) tapoja viettää päivänsä kauniiden asioiden ympäröimänä. Ei sen vuoksi tarvitse kauppaa perustaa 🙂

 

Kauniista vaatteista ja kengistä olen myös pitänyt.. Muistan lapsuudesta, miten istuin ompelukoneen vierellä odottaen, milloin uusi mekko tai talvitakki valmistuisi. Äitini oli taitava ompelemaan ja siirsi tuon taidon myös minulle. Nuoruusvuosina ompelin lähes kaikki omat vaatteeni itse – ja vielä lastenkin vaatteet, kun he olivat pieniä. Ja niissä vaatteissa onkin ihan erityinen tunne. Muistan kankaan tunnun ja kuosin vieläkin joistakin pienistä potkupuvuista tai toppahaalareista, vuosien takaa.

Shopping, Anu Pellas

Jossain kohtaa elämää ei aikaa enää ompelulle ollut ja vaatekaupat tulivat hyvinkin tutuiksi. Kiireen keskellä tuli usein tehtyä myös sellaisia hankintoja, jotka eivät kotona enää näyttäneetkään niin houkuttelevilta – ja päätyivät seuraavassa saneerauksessa kiertoon. Ystäväni ovatkin mielellään käyneet tutkimassa vaatekaappejani muuttojen yhteydessä 🙂

Kun tänään kävelin lähikaupasta kotiin harmaassa tihkusateessa, niin mietin, miten hassua on, että nyt kun asun kävelymatkan päässä Helsingin ydinkeskustasta, niin yht´äkkiä vaatekaupat eivät olekaan niin houkuttelevia. Ruokaostokset hoidan kaikista mieluiten muutaman korttelin päässä olevassa pienessä luomukaupassa tai monesti myös myöhään illalla kotiin tullessa, pikkuruisessa K-marketissa, joka on auki yhteentoista saakka. Kaikki se mistä olin haaveillut pitkään, on käden ulottuvilla – olinhan viettänyt usein Helsingissä hotelliviikonloppuja shoppaillen ja ystäviä tavaten.. Mutta nyt minulle tuntuukin riittävän se lähikaupan valikoima, josta on helppo ja nopea ostaa päivittäiset ruokaostokset ja kävellä kotiin. Ajatuskin parkkihalliin jonottamisesta ja Stockmannin herkun iltapäiväruuhkasta puistattaa. Ystäviä olen kyllä tavannut enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä – siihen en taida kyllästyä koskaan ❤

Hyvä ystäväni puhuu ekologisen kulutuskäyttäytymisen puolesta ja saneerasi samalla oman vaatekaappinsa sellaiseksi, josta löytyy  joka tilanteeseen sopivaa päälle pantavaa vaikka vaatekappaleita ei olekaan montaa. Harkittuja valintoja, juuri omalle vartalomallille sopivia värejä ja malleja, laadukkaita ja ajattomia päällysvaatteita sekä kenkiä… ja kaikki nämä sopivat yhteen, jolloin niitä voi myös helposti yhdistellä. Tuo ajatus houkuttelee myös minua.

Ajatus selkeästä vaatekaapista, helposti yhdistettävistä asukokonaisuuksista sekä muutamista laadukkaista kengistä ja laukuista tuntuu minulta, koska loppujen lopuksi olen aika yksinkertainen tyyppi. En jaksa päivittäin vaihtaa asusteiden sävyä tai matkalle lähtiessä pakata monenlaisia käsilaukkuja tai kenkiä mukaan – käytän mielelläni yhtä laukkua niin pitkään kun kyllästyn ja sitten hyvällä mielellä voin hankkia uuden. Mutta sen lisäksi olen alkanut myös miettiä sitä, miten suuri ekologinen jalanjälki jokaisesta valmistetusta vaatekappaleesta ja tavarasta jää? Jos kaikki me, kenellä on siihen varaa, teemme harkitsemattomia hankintoja, joille ei löydykään käyttöä – niin se tuntuu oikeasti tuhlaukselta. Monella tapaa.

Sillä ei pelkästään se ekologinen jalanjälki – vaan myös se jälki joka meihin ihmisiin jää, kun ensin hankimme tietyn elintason, jolla tuota kulutushysteriaa voi ylläpitää. Tiedän hyvin itse miten paljon työtunteja kuukaudessa noiden hankintojen eteen täytyy tehdä. Verottajan jälkeen Suomessa ei yrittäjälle yhdestä työtunnista paljon jää – varsinkaan sen jälkeen, kun kaikki elämisen kulut on maksettu…

Mutta mitä jos asioita alkaisikin ajatella toisin päin? Mitkä ovat niitä tärkeimpiä arvoja, joihin haluan satsata ja mistä puolestaan voisin hieman tinkiä? Voisinko tällä tavalla saada lisää tunteja niille tärkeimmille arvoille – kuten perheelle tai itselleni? Sen sijaan, että kaikkea pitää olla enemmän.

Tein itse tietoisen valinnan siinä vaiheessa kun muutin keskelle Helsinkiä, jossa asuminen maksaa huikeasti enemmän kuin aiemmassa kodissani Kotkassa. Päätin, että haluan satsata ennemmin siihen, millaisessa ympäristössä asun kuin siihen, että päälläni on aina uusinta muotia – sillä koin, että se on nyt omalle hyvinvoinnilleni tärkeämpää. Jos siis näet minut tapahtumissa tai valokuvissa samoissa vaatteissa kuin vuosi sitten, niin tiedät syyn 🙂

Ja yllättäen huomaan, että kun olen kovin tyytyväinen elämääni täällä, niin en kaipaakaan shoppailu kierroksia tai piristystä vaatekaappiin heräteostoilla – vaikka mahdollisuudet ovat käden ulottuvilla. Itse asiassa oloni on paljon levollisempi ja tyytyväisempi. Jatkuvasta uuden tavaran hankkimisesta voi muodostua salakavalasti oman onnellisuuden elinehto, johon löytyy aina uusi kohde sen jälkeen kun edellinen on hankittu…

Onnellisuuden palikat ovat jokaisella meistä toki erilaiset mutta ne omat onkin tärkeää löytää, jotta on helpompi tehdä oikeanlaisia valintoja… Niin asuinpaikan kuin kaiken muunkin suhteen ❤

Mitä jos minulla olisi jo kaikkea?

Kuten moni teistä tietää, uskon merkkeihin, joita elämä laittaa tielleni.. Voin nähdä “sattumalta” jonkun mainoksen, luen lehtijutun – tai tapaan ihmisen, joka vahvistaa omia ajatuksiani siitä, mitä tiesin jo olevan tulossa. Ikään kuin sanoen, että “tässä minä olen – lähde mukaan..”

Tämä seinäkirjoitus oli yksi sellainen. Juoksin samaa lenkkipolkua, jota olin juossut monet kerrat aiemminkin – mutta en koskaan ennen ollut huomannut sitä. Nyt oli oikea hetki. Aika muutokselle.

Mitä jos minulla olisi jo kaikkea?, Anu PellasSiitä on noin vuosi aikaa. Huomasin, että jotain uutta oli nousemassa esiin – ensin hyvin varovasti ja salaa, jota järki yritti kaikin keinoin vaientaa. Mutta lopulta se vaati toimintaa, josta alkoi oman elämän saneeraus. Pohdinta; “Mikä on riittävästi ja paljonko se on?” Ja kas, kun avasin ajatukseni uudelle, niin elämä vastasi siihen heti.

Se toi tielleni uusia ihmisiä, eläviä esimerkkejä siitä, miten omaa elämää voi elää eri tavoin. Näytti ihmisiä, ketkä kamppailevat joka kuukausi sen kanssa, että riittääkö rahat vuokraan tai ruokaan ja silti heillä tuntuu olevan kaikki hyvin. Heitä, kenellä on jo kaikkea, mutta aina jotain uupuu. Sillä heille ei mikään ole riittävästi, kun sisällä on tyhjyys, joka ei täyty ostamalla. Elämä toi myös hänet, joka oli luopunut materiasta ja on onnellisempi kuin koskaan.

Pohdintani on vasta alussa enkä tiedä vielä mihin se johtaa – mutta sen tiedän, että jotain on muuttunut pysyvästi. Materiaan en ole koskaan ollut kiintynyt mutta en silti usko, että minua on tarkoitettu elämään myöskään ilman mukavuuksia tai pieniä ylellisiä hetkiä silloin tällöin 😉 Tiedän myös, että kaipaan säännöllisin väliajoin uusia haasteita ja tavoitteita, kunhan vain saan tarttua niihin omaa itseäni kuunnellen – eli siitäkään en aio luopua. Mutta juuri nyt luulen, että elämä yrittää vain kertoa minulle, että kaikki ainekset onnellisuuteen on jo olemassa – eikä sen vuoksi tarvitse enää tavoitella mitään.

Onni on tässä ja nyt, kun vain ehdin pysähtyä huomaamaan sen. Se on kovin pieniä asioita, arkipäivän askareita – tai oikeastaan vain jokaisen meidän sisällä, jos löydämme sen. Tänäänkin ❤

On hyvä vaihtaa välillä näkökulmaa

  • Olen tainnut kyllästymiseen saakka jakaa kuvia uudesta kotikaupungistani tänä kesänä… Ja jäinkin miettimään, että mistä se johtuu? Siitäkö, että olen ihastunut Helsinkiin, sillä silloinhan kaikki näyttää vaaleanpunaiselta ja siitä tekee mieli kertoa kaikille ❤ Vai siitäkö, että kun oivallan jotain uutta, niin minulla on suuri tarve herätellä muidenkin ajatuksia. Jakaa oivallukseni ihmisten kanssa, ketkä ovat ympärilläni – ja iloita asioista yhdessä. Laittaa hyvä kiertämään.

    Varmasti molemmista syistä. Olenhan haaveillut Helsinkiin muutosta jo kauan. En tiedä onko tämä loppuelämäni kotikaupunki, eikä minun tarvitsekaan sitä tietää. Mutta nautin joka hetkestä nyt.

    Kaivopuiston huipulta, Anu PellasKun muutin kuukausi sitten, niin päätin kesän aikana katsella Helsinkiä joka päivä turistin silmin. Tutustua paikkoihin ja reitteihin, joita en ole aiemmin kulkenut. Oppia ne oikopolut ja pyöräilyreitit, joita autoillessa ei ole tarvinnut edes etsiä. Jotta syksyn tullessa kokisin oloni täällä kotoisaksi ja olisi taas mukava aloittaa työt lomailun jälkeen. Olin utelias ja innoissani. Uuden edessä. Toivon, että tuo asenne säilyy minulla niin kauan, kuin asun täällä. Sillä se tekee joka päivästä uuden seikkailun.

    En arvannut, miten eri tavalla näen tämän kaupungin, kun vaihdan kulkuneuvoa. En ollut aiemmin ehtinyt nähdä, miten kauniita rakennuksia Helsinki on pullollaan… sillä olin vain keskittynyt ajamaan autolla paikasta A paikkaan B, navigaattoria seuraten. En myöskään ollut kokenut kaupungin monimuotoisuutta ja erilaista kulttuuria vaikkapa vain Kruunuhaan ja Katajanokan välillä – vaikka ne ovatkin hyvin lähellä toisiaan. Puhumattakaan Kalliosta tai Töölöstä.

    Jokaista aluetta leimaa omanlainen kulttuuri, jonka vuoksi ihmiset ovat valinneet ne. Minä valitsin oman asuinpaikkani intuitiolla, joka tosin oli tälläkin kertaa oikeassa. Rakastuin Kruunuhakaan oitis.

    Pyöräillen Helsingissä, Anu Pellas

    Olen pyöräillyt viime viikkojen aikana enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä. Olen tainnut stadilaistua kovin nopeasti, kun huoli autopaikan menettämisestä ohjailee tällä hetkellä omia suunnitelmiani hyvin herkästi 🙂 🙂 Pyörällä on helppoa ja rentouttavaa liikkua vaikka se ajatuksena tuntuikin aiemmin kovin vieraalta. Huomaan nyt, että tuo sama ennakkoluulo on myös monilla ystävilläni, ketkä eivät olet koskaan asuneet Helsingissä. Sillä kauempaa katsoen tämä kaupunki tuntuu kovin suurelta ja vaikealta liikkua – varsinkaan pyörällä.

    Siksi olenkin houkutellut kaikki pyöräilemään. Kaupunkipyöristä on tullut kesän suosituin kulkuneuvo 🙂 Iloitsen kun huomaan heidän kokevan saman oivalluksen, jonka itse koin ensimmäisten pyöräretkien jälkeen kaupungin sykkeessä.

    Kun liikun pyörällä, niin näen ja koen Helsingin lähempää. Tunnen tuulen kasvoillani, sen miten nupulakivet pompottavat pyörääni ja haistan meren tuoksun. Näen ihmiset ja rakennukset tarkemmin, värit vahvemmin ja kuulen myös melun kovemmin. Riippuen siitä, mihin omat aistini keskitän. Toki jos kaiken aikaa murehdin, että olenkohan oikealla reitillä – ja huomaavatkohan kaikki, että en hallitse vielä tätä hommaa täydellisesti – niin voin myös suorittaa pyöräilyä.

    Olen omaksi yllätyksekseni havainnut pyöräilyn hyväksi harjoitukseksi läsnäoloon – elämään vahvemmin tässä hetkessä. Auton sisällä on helppoa sulkea ulkomaailma pois “iholta” ja vain keskittyä suoritukseen. Pääsemään perille. Laittaa musiikki kovemmalle jos rakennustyömaa meluaa – tai selata sosiaalista mediaa liikennevaloissa. Olemaan yhtä aikaa monessa eri paikassa. Kaikkialla.

    Elämä on jälleen opastanut minua vaivihkaa ja joka kerran yllätyn sen viisaudesta. Enhän arvannut, että muuttaessani Helsinkiin löydän vahvemmin hetkessä elämisen taidon. Sen ominaisuuden, jota haluan itsessäni vahvistaa. Olenhan toki huomannut itse myös miten monet kauniit asiat ja hetket voivat livahtaa ohi silmien, jos vain keskityn suorittamaan elämää. Pääsemään perille seuraavaan kohteeseen. Jolloin se tärkein hetki voi lipua käsistä. Tämä hetki.

    Kuumailmapallot, Anu Pellas

    Vaikka kuinka positiivisesti ajattelisin, niin joskus elämässä tapahtuu myös ikäviä asioita – jopa niin lähellä, että tuntuu, kuin olisin itsekin siellä myrskyn silmässä vaikka asiat tapahtuvatkin ulkopuolellani ja riippumatta minusta. Olen huomannut, että silloin tuo hetkessä elämisen ja läsnäolon taito on paras keino säilyttää oma sisäinen rauha. Kun se kulkee mukanani, niin voin olla levollinen ja onnellinen missä tahansa olenkin – ja mitä tahansa ympärilläni tapahtuu. Tuota taitoa meissä koetellaan näinä aikoina, kun maailmalla on vallalla negatiivisten uutisten kierre.

    Siksi onkin hyvä katsoa välillä asioita vähän eri näkökulmasta.. Aina ei ole mahdollista muuttaa asuinpaikkaa mutta voi vähintäänkin vaihtaa kulkuneuvoa tai tuttua reittiä, jolloin maisemat näkee ja aistii eri tavoin. Nousta korkeammalle tai katsoa asioita kauempaa. Asettua vastapuolen saappaisiin. Silloin voi usein todeta vain, että “mielenkiintoista”. Tarvitsematta tuomita tai arvostella – tai antaa myrskyn viedä mukanaan.

    Kokeile tänä kesänä pyöräilyä, jos et ole harrastanut sitä pitkään aikaan. Suosittelen 🙂

    Anu