Minulle tapahtuu nykyisin aika usein ihmeellisiä sattumuksia… Mutta tämä oli kyllä yksi mieleenpainuvimmista pitkään aikaan. Se pysähdytti miettimään sitä, miten jotkut kohtaamiset tai tapahtumat ovat vain tarkoitettu osuvan kohdalle – no matter, what!

Kävin edellisellä viikolla Uunisaaressa ja koska siellä oli niin kaunista, niin kerroin tietenkin siitä ystävilleni. Moni sanoi, että ei ole käynyt siellä koskaan vaikka asuu Helsingissä. Niinpä perjantai aamuna ystäväni Eva laittoi viestiä, että ehtisinkö ex tempore hänen kanssaan ihastelemaan aurinkoista Helsinkiä. Olin vapaa ja silloin yleensä aina valmis tarttumaan tällaisiin tarjouksiin 🙂 Sovimme, että hän tulee hakemaan minut 11:30 ja mietimme sitten, mihin menemme.

Eva kuitenkin juuttui ruuhkaan ja tuli 15 minuuttia myöhässä… jolloin minä taas olin juuttunut töihin ja pääsimme lähtemään vasta klo 12. Autoon hypätessä sitten mietimme, että mihin menisimme ja päätimme suunnistaa Uunisaareen.

Ihastelimme upeaa säätä ja uskomattoman tyyntä merta, kun lähestyimme rantakallioita. Edellisellä viikolla tuuli oli ollut hyinen vaikka maisemat olivatkin yhtä upeat. Olemme molemmat innokkaita luontokuvaajia ja ymmärrämme siis hyvin toisiamme, kun aina jompi kumpi juuttuu ihastelemaan jotakin kaunista yksityiskohtaa tai maisemaa — ja haluaa ikuistaa sen kameralla…

Napsin kuvia kävellessä kun aurinko pilkisteli kauniisti puiden välistä. Saaressa ei ollut kuin muutama yksittäinen koiran ulkoiluttaja ja me. Huokailimme ja ihmettelimme miten upeita paikkoja Helsingissä on samalla kun huomasin pariskunnan halailevan kallioilla. He osuivat kuviini sopivasti – ja ajattelin, että tästäpä saan kauniin otoksen, jota voin ehkä joskus käyttää vaikkapa blogissani. Sillä noin kaukaa ei ihmisiä tunnista ja silloin kuvaa saa käyttää kysymättä lupaa asianosaisilta.

Lähestyin heitä ja huomasin, että he halailivat hyvin rakastuneen oloisina ❤ ❤ ❤ Nauroin ystävälleni, että taidan olla melkoinen paparazzi – mutta koska puitteet olivat niin kauniit, niin toivoin saavani heistä romanttisen kuvan – jostain syystä… Ehkä täsmennyksenä tähän täytyy todeta, että nautin valokuvaamisesta ja aina kun näen jotain kaunista, niin yritän ikuistaa sen. Puhelimeni muisti on tuollaisia hetkiä täynnä, sillä kauneutta tuntuu olevan sitä enemmän mitä enemmän sen huomaan.

Vielä yksi otos, ennen kuin he huomaavat minun kuvaavan heitä… ja mitä ihmettä? Suurensin kuvaa, johon oli tullut ihmeellinen valoilmiö. Näytti, kuin he olisivat olleet jonkun taivaallisen valojuovan keskellä. Hämmästelimme sitä yhdessä ja saman tien ystäväni patisti minua näyttämään kuvaa salakuvien kohteena olevalle pariskunnalle. Ehkä he haluaisivat sen vaikka muistoksi?

Pariskunta kävelikin jo meitä kohti kun pysäytin heidät ja pyytelin anteeksi, että häiritsen. He olivat Tanskasta ja puhuivat englantia. Kun näytin kuvan, nuori nainen puhkesi kyyneliin ja näytti kihlasormusta sormessaan. Mies oli kosinut häntä juuri samalla hetkellä kun otin nuo kuvat ❤ ❤ ❤

Itkimme kaikki – ilosta ja ihmetyksestä. Heidän onnestaan ja elämän ihmeellisyydestä. Kyselimme, miksi he olivat valinneet juuri tämän kallion kosinnalle, eivätkä hekään tienneet syytä. Sattuivat vain olemaan täällä ja tuo paikka näytti niin kauniilta… Vaihdoimme yhteystiedot ja toivotimme heille kaikkea hyvää. Jatkoimme matkaamme nöyrinä ja kiitollisina siitä, mitä juuri olimme saaneet todistaa.

Tunsin itseni hyvin pieneksi tuon ihmetyksen keskellä. Olisimme voineet lähteä hyvin 15 minuuttia tai jopa puoli tuntia aiemmin, jolloin emme olisi kulkeneet heidän ohitseen kosintahetkellä. Yhtä hyvin olisin voinut olla tarttumatta ystäväni kutsuun… tai hän olisi voinut jäädä kotiin siivoamaan, joka oli ollut alkuperäinen suunnitelma tuolle päivälle. Olisimme voineet myös kävellä ohi huomaamatta lainkaan, mitä kallioilla tapahtuu – ja tuskin olisimme tajunneetkaan, jollen olisi ottanut tuota kuvaa. Hyvin helposti olisin voinut myös jäädä vain itsekseni ihmettelemään valoilmiötä, jollei ystäväni olisi rohkaissut minua pysäyttämään ventovieraat kuvauskohteet. Sillä sehän on meille suomalaisille hyvin tyypillinen toimintatapa. Silloin en olisi koskaan saanut tietää mitä kameralleni ikuistin.

Miten monet seikat vaikuttavatkaan siihen, millaisia kohtaamisia ja sattumuksia tiellemme osuu? Itse uskon, että ne kaikki on tarkoitettu, vaikka eivät juuri sillä hetkellä olisikaan aina miellyttäviä. Tämä kyseinen tapahtuma ei kääntänyt kenenkään elämän suuntaa mitenkään radikaalilla tavalla – mutta se oli vahva muistutus siitä, että joskus myös sellaisia tapahtumia osuu kohdalle, jotka niin tekevät. Hyvässä ja pahassa. Siksi pitäisikin vain luottaa siihen, että elämä kuljettaa eikä liikaa taktikoida tai käyttää aikaa menneiden tai tulevien murehtimiseen. Sillä elämä kyllä tuo oikeat ihmiset ja tapahtumat eteemme juuri oikeaan aikaan – kunhan olemme vain valppaina, jotta osaamme ja uskallamme tarttua tilaisuuksiin. Se on minusta ihme, jota elämäksi kutsutaan.

Tuon ihmeen äärelle on hyvä hiljentyä jo nyt, sillä Joulu on pian täällä ❤