Joutsenten opetukset…

Olen tänä keväänä saanut ihailla joutsenia useana päivänä kävelylenkeilläni, jotka suuntaavat lähes poikkeuksetta meren rantaan. Nuo lintujen kuningattaret lipuvat vettä pitkin kauniin valkoisina ja pysähdyttävät minut seuraamaan ja kuvaamaan niiden menoa kerta toisensa jälkeen. Haaveilen yhdestä upeasta otoksesta, jossa joutsenten kaulat muodostavat sydämen… vielä en ole onnistunut siinä – mutta jatkan yrittämistä sinnikkäästi.

Kirjoitin pari päivää sitten läsnäolosta ja irtipäästämisestä – ja joutsenet symbolisoivat sitä minusta hienosti. Nämä kauniit linnut osaavat kantaa itsensä arvokkuudella ja huomioivat myös toisensa samalla arvostavalla energialla. He osaavat liikkua niin eleettömästi ja kauniisti, että heitä katsellessa itsekin rauhoittuu. Joutsenten yksiavioisuus on myös koskettavaa näinä aikoina. Kun yksi lintu ilmestyy kiven takaa, alan huomaamattani odottaa ja etsiä katseellani sen kumppania. Ikuiseen rakkauteen on ihana uskoa – edes joutsenilla ❤ ❤

Hyvin usein huomaan, että kirjoittaessani jostain aiheesta, tuo asia pyörii mielessäni ensin monta päivää löytäen uusia muotoja ja saaden vahvistuksia – sieltä täältä. Niin kävi myös alkuviikosta, kun läsnäolon teema kietoi minut syövereihinsä. Olin jo kirjoittanut tekstin, kun eksyin seuraavana iltana Maarit Kallion lyhyelle luennolle, joka käsitteli läsnäolon taitoa ja onnellisuutta. Kappas vain. Sen jälkeen tulin kotiin, halusin vaihtaa vielä yhden kuvan tekstiin, jonka nappasin matkalla – joutsenen – muistuttamaan läsnäolosta. Jaoin sen jälkeen blogitekstin seinälleni ja karkasin pikaiselle juoksulenkille läheiseen rantaan. Tuolla lenkillä seuraava joutsen “lähestyikin” minua hyvin päättäväisesti.

Se lipui kauniina ja ylväänä peilityyntä vettä pitkin suoraan kohti minua. Pohdin muutaman sekunnin, raaskisinko pysäyttää hyvän juoksuvauhdin mutta päädyin kuitenkin kaivamaan puhelimen esiin. Lopulta rämmin jo rantavedessä odottaen täydellistä otosta. Tällä kertaa joutsen oli aivan yksin ja tuli luokseni ilman epäröintiä. Joku skeptikko sanoisi nyt, että “kaupunkilaisjoutsenet ovat tottuneet kerjäämään ruokaa ja siksi varmaankin näin tapahtui..” Mutta minä uskon, että elämä tarjoaa meille vinkkejä, joihin voimme tarttua – tai olla tarttumatta. Tämä oli yksi sellainen, sillä joutsen herätti monenlaisia ajatuksia ja myös lievää pelonsekaista arvostusta, mitä lähemmäksi se lipui.

Se palautti minut hyvin “maan pinnalle” siinä, kuinka läsnäolosta kirjoittaminen ja sen toteuttaminen omassa elämässä on kaksi täysin eri asiaa. Voin helposti vedota kiireisiin tai selittää käytöstäni milloin milläkin – vaikka tietäisin kuinka, miten tärkeää on pysähtyä juuri silloin, kun elämä sitä vaatii. Silloin kun lapsi keskeyttää ajatukseni ja kaipaa huomiotani. Tai kun kohtaan ystävän kesken kiireisen päivän… Olenko läsnä aidosti juuri siinä vai mietinkö jo seuraavaa tapaamista tai omia asioitani? Maarit Kallio oli tuosta myöskin ihana esimerkki – koska hänen puheenvuoronsa aiemmin illalla oli pysäyttänyt minut juuri siksi, että hän itse oli siinä niin täydellisesti läsnä. On helppoa neuvoa muita mutta se, että toteuttaa oppimiaan asioita omassa elämässään ja näyttää sillä tavalla muille mallia hiljaisesti ja vahvasti – siinäpä vasta taito.

Toisaalta tuo joutsen käänsi ajatukseni myös omaan elämänpolkuuni, joka on usein vaatinut paljon rohkeutta ja uskallusta – tehdä juuri niin kuin oma sydän sanoo, vaikka sitä ei aina muut olekaan ymmärtäneet. Ainakaan aluksi. Aiemmin se tuntui raskaalta ja järjen vastaiselta, koska en itsekään ymmärtänyt, miksi minun piti juuri silloin lähteä toiseen suuntaan, kun olisi ollut huomattavasti helpompi vain jäädä paikalleen tai kulkea samaa rataa kuin ennenkin. Mutta tiedän nyt, että tehtäväni on aikaansaada muutosta ja avata uusia polkuja – ja siksi en vain voi jäädä paikalleni, jos elämä niin vaatii. Silti se ei ole edelleenkään aina helppoa. Varsinkin silloin, kun teen sen yksin, ilman ketään kenen selän taakse voisin piiloutua – tai kenen vanavedessä kulkea.

Siksi varmaan tuo joutsen koskettikin sieluani, koska sen energia oli juuri jotain sellaista, jota noihin tilanteisiin itselleni toivoisin. Se lipui vettä pitkin pää kauniisti pystyssä – pyytelemättä anteeksi omaa olemassaoloaan tai selittelemättä suuntaansa kenellekään. Ehkä se kaipasi rinnalleen jotakuta, kenen kanssa voisi yhdessä vaeltaa – tai kenties nautti vapaudestaan, kulkea vain omien vaistojen varassa, sydäntään seuraten. Kukapa meistä voisi tietää? Ei joutsenen eikä myöskään kenenkään ihmisen ajatuksia, vaikka ulkoisesti näyttäisi millaiselta.

 

Tuo kaunis lintu kävi tervehtimässä minua rannassa ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kylpien ilta-auringon valossa. Toivotin hänelle hyvää matkaa ja jatkoin lenkkiäni pohtien elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta – sekä sitä, miten erilaiset reitit meille kullekin on annettu kuljettavaksi. Vielä yksi otos kesken juoksulenkkiä – jonka jälkeen palasin kiitollisin mielin takaisin kotiin. Kannatti lähteä lenkkipolulle, tänäänkin.

Elämä on ❤ ❤ ❤

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s

%d bloggers like this: