Anu Pellas

Blog

Rankaisetko vai palkitsetko itseäsi liikunnalla?

Entisenä suorittajana olen hyvin tarkka “haistamaan” suorittajat ympärilläni. Vähän samoin kuten entinen alkoholisti tunnistaa piilojuopot, jotka yrittävät vielä pitää kulissia yllä. Tämä aihe nousi mieleeni eilisellä juoksulenkillä, jonne lähdin jälleen pitkien pääni sisällä käytyjen keskustelujen jälkeen.

Kuten aina, heti muutaman askelen jälkeen tiesin päätöksen olleen oikea, puhumattakaan siitä, miten hyvä ja energinen olo minulla oli lenkin jälkeen.

Anu_Pellas_2018

Olen ollut lähes koko elämäni suorittaja, joka on saanut paljon aikaiseksi töissä sekä vapaa-ajalla ja ollut samalla kaikille läheisille tavoitettavissa ja tukena tarvittaessa. Eli sen lisäksi, että suoritin työelämää, kodin askareita ja omaa hyvinvointia, niin suoritin myös ihmissuhteita. Huoh. Melkoinen paletti. Ei ihme, että jossain vaiheessa väsyin.

Näin jälkeenpäin en halua edes miettiä, että olinko oikeasti läsnä läheisilleni.. tai itselleni. Todennäköisesti en ainakaan samalla tavalla kuin nyt, vaikka monien vuosien ajan jo tietoisesti keskityin siihenkin kaiken suorittamisen keskellä.

Kuten entinen alkoholisti, niin myös entinen suorittaja, on loppuelämän suorittaja, jonka pitää tarkkailla itseään, ettei ajautuisi samaan lankaan uudelleen. Alkoholiongelmasta on varmasti vaikeaa toipua, mutta se siinä on helpompaa, että alkoholisti voi lopettaa täysin alkoholin käytön tai sellaisissa paikoissa liikkumisen, missä alkoholia tarjoillaan, mutta suorittaja ei voi lopettaa elämästä. Siksi onkin ainut vaihtoehto, että on opeteltava uudenlainen tapa elää.

Minulle se on tarkoittanut sitä, että ensin on pitänyt pysähtyä täysin. Sen jälkeen vasta olen voinut alkaa ottamaan yksi pala kerrallaan asioita aiemmasta elämästä mukaan uudenlaiseen ja rennompaan elämäntapaan, oikeilla motiiveilla.

Mitkä sitten ovat oikeanlaiset motiivit? Siinäpä vaikea kysymys. Voisin sanoa, että kaikesta pitää nauttia, mutta jos on suorittanut vuosien ajan, niin välttämättä ei tunnista oikeasti enää, mistä nauttii. Sellainen ihminen nauttii itsensä piiskaamisesta koko ajan parempiin tuloksiin ja tehokkaampaan tekemiseen. Hän nauttii, kun voi vetää viivan yli to-do-listasta tai että voi jakaa sosiaalisessa mediassa juoksulenkin pituuden. Tunnistan itsessäni nämä molemmat edelleen, vaikka en omistakaan mittaria tai sovellusta, jolla voisin tallentaa digitaalisesti urheilusuoritukseni. Kuulostelen nykyisin vain oman kehon viestejä lenkin aikana ja päätän reitin sen mukaan miltä milloinkin tuntuu.

Itse asiassa katselen hieman kauhulla postiluukusta tulevia mainoksia, joissa jo pitkään yksi hittituote on ollut eri kehon toimintoja ja suorituksia mittaavat kellot tai askelmittarit. Ne sopivat varmasti erinomaisesti sellaisille ihmisille, joilta puuttuu itsekuria ja joiden on vaikea saada itseään liikkeelle, mutta suorittajalle ne ovat lähes sama kuin jos alkoholisti ostaisi viinapullon ja pitäisi sitä koko ajan taskussaan…

Miten sitten suorittamisen tunnistaa? Kuinka se eroaa esimerkiksi intohimosta tehdä asioita?

Olen miettinyt sitä paljon ja siksi käynyt pääni sisäisiä keskusteluja varsinkin juoksemisesta. Sillä vaikka en olekaan koskaan väsyttänyt itseäni liikunnalla vaan enemmänkin kaikella muulla yhteensä, niin olen nykyisin tarkka myös liikunnan suhteen, eli sen pitää olla sellaista, joka tekee hyvää minulle, eikä ole rangaistus vaikkapa siitä, että olen syönyt liikaa tai ollut muuten laiska. Sillä jos liikunta muuttuu vain kaloreiden polttamiseksi tai ajatus pyörii lenkin aikana pääasiassa siinä, miten monta kilometriä pitää vielä juosta, jotta voin olla itseeni tyytyväinen, niin se kuulostaa enemmän suorittamiselta kuin mukavalta, hyvinvointia lisäävältä liikunnalta.

Aina tärkeintä muutoksen tekemisessä on olemassa olevan tilanteen tiedostaminen. Siksi kannattaakin pysähtyä ja tutkia omaa kalenteria, jos tämä teksti koskettaa. Kuinka täydeltä se näyttää? Jääkö sinne aikaa vain olemiseen ja palautumiseen – tai perheen kanssa puuhailuun? Vai onko illat ja viikonloputkin täynnä menoja ja tekemistä?

Sen lisäksi on hyvä kuulostella itseään ja sitä, kuinka korkealla omat stressitasot ovat. Olenko kireä ja hermostunut? Nukunko huonosti? Reagoinko asioihin herkästi voimakkailla tunteilla? Entä puuhaanko koko ajan jotain, jottei “aika menisi hukkaan”? Jos vastaus on kyllä kaikkiin näihin, niin todennäköisesti keho kaipaisi pysähdystä. Olisi tärkeää pystyä nauttimaan sekä tekemättömyydestä että sellaisesta tekemisestä, jossa ei ole mitään järkevää tavoitetta. Kuten vaikka leffan katselu tai sängyssä löhöily vapaapäivän aamuna. Samoin kuin läheisten kanssa oleminen, joka on tavoite jo itsessään eikä sitä tarvitse mitata sillä, mitä silloin tehdään. Nykyisin sekin on usein suorittamista, koska omasta vapaa-ajasta pitää vähintään saada kiinnostava päivitys.

Itse käytin aiemmin lähes kaiken “olemiseen tarkoitetun ajan” seuraavien tekemisten suunnitteluun, jolloin en taaskaan ollut läsnä kyseisessä hetkessä, vaan suunnittelin jo seuraavaa suoritusta. Hyvin “tehokasta palautumista”. Kuitenkin keholle ja mielelle olisi erittäin tärkeää välillä olla ihan ilman tavoitetta, jolloin myös alitajunta voi päästää irti ja rentoutua. Sellainen ihminen on myös huomattavasti mukavampaa seuraa läheisille.

Suorittaminen ja alkoholi eivät loppujen lopuksi ole kovin kaukaa haettu yhdistelmä, sillä hyvin usein suorittaja etsii jotain pakokeinoa alitajuisesti omasta suorittamisestaan ja mikäpä sen helpompi tapa “rentoutua” kuin ottaa lasillinen tai kaksi. Tällöin vaarassa on ajautua toiseen riippuvuuteen. Joillekin pakokeino suorittamisesta on alkoholi, joillekin toisille joku muu asia tai harrastus, mutta silti suorittamisesta ei pääse eroon ennen kuin oppii arvostamaan itseään ilman mitattavia tuloksia. Joka on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty…

Onneksi meidän keho on niin valtavan viisas, että se antaa kyllä merkkejä jo ennen kuin ajaudumme totaaliseen väsymykseen, jos vain huomaamme ne. Itse huomasin tämän hyvin selvästi muuttaessani Helsinkiin. Maiseman vaihdos vaikutti niin, että pystyin kuuntelemaan paremmin sisäisiä viestejä ja huomasin käveleväni lähes joka päivä pitkiä, monen tunnin lenkkejä meren rannalla, ilman mitään päämäärää. Koska luonto rauhoittaa ja maadoittaa, niin se veti puoleensa suorittamiseen väsynyttä kehoa.

Suorittaja minussa heräsi myös väsymyksen keskellä. Se yritti palautua väsymyksestä mahdollisimman nopeasti, sen huomattuaan. Siksi yritin etsiä keinoja, joilla kehoni palautuisi nopeammin kuin normaalisti. Kävin hoidoissa, luin itsehoito oppaita, aloitin meditoinnin ja joogan, muutin ruokavaliota – ja silti se kesti oman aikansa. Keho ei palaudu pikakelauksella, jos sitä on rasitettu vuosikymmenien ajan, mutta onneksi palautuu kuitenkin.

Olen erittäin kiitollinen nyt tuosta kokemuksesta, jonka avulla jouduin väkisin irrottautumaan suorittamisesta, sillä se toi mukanaan paljon mielekkäämmän tavan elää. Silti se ei tarkoita, etteikö elämässä enää saisi mitään aikaiseksi, vaan päinvastoin. Ne asiat ja ihmiset, jotka saavat huomioni, saavat sen 100%:sti. Se on yhtä aikaa mielekästä ja merkityksellistä sekä tehokasta. Kuitenkin nuo kaksi ensimmäistä adjektiivia ovat ne, joiden perusteella valitsen sen, mihin huomioni annan ja se tekee elämästäni sellaista, josta voin nauttia joka päivä eikä pelkästään tavoitteen toteuduttua tai ollessani tuottoisa.

Tehokkuus tulee siis oheistuotteena, joka onkin yksi elämän paradoksi. ❤

Elä SUN paras elämä!

Olen vuosien aikana istunut monenlaisissa koulutuksissa, joissa on annettu niin vinkkejä omaan asenteeseen kuin uskoa siihen, että kaikki suuretkin unelmat ovat myös minulle, pikkukylän tytölle, mahdollisia. Koulutukset ovat avanneet silmiäni valtavasti erilaisille mahdollisuuksille, joita meille kaikille on tarjolla, mutta samalla kääntäneet katseen sisäänpäin, pohtimaan sitä, mikä minulle on tärkeintä.

Olen kasvanut maalla, jossa elämänmeno oli tasaista, eikä siellä osattu ketään kannustaa haaveilemaan isosti, koska suuren maailman meininki pelotti. Kun sitten lähdin mukaan liiketoimintaan, jossa opetettiin asettamaan tavoitteita ja unelmoimaan suuria, niin löysin itsestäni aivan uusia puolia, joita en tiennyt olevan olemassakaan aiemmin.

Nyt kun katselen taaksepäin elämääni, niin tajuan, että on ollut tosi tärkeää saada kokea nuo molemmat. Se tuttu ja turvallinen maalaiselämä sekä ison maailman meininki. Sillä vasta sitten voin aidosti itse valita, millaista elämää haluan elää ja mikä minulle sopii parhaiten, kun olen nähnyt mitä täällä on tarjolla. Mielikuva asioista ei välttämättä vastaa ollenkaan todellisuutta, jonka vuoksi oma kokemus asioista on tärkeä.

Jotenkin uskon, että elämme parhaillaan sellaista ajanjaksoa, että hyvin monia meistä ravistellaan katselemaan elämää uusin silmin. Irrottamaan ote vanhoista loppuun kuluneista tavoista tai kaavoista ja tekemään asioita eri tavalla. Tämä ravistelu tapahtuu joko hyvällä tai hieman pahalla. Sillä meidän kuuluu kasvaa ja muuttua, se on yksi tärkeimmistä tehtävistämme. Se on puolestaan lähes mahdotonta, jos emme muuta mitään asioita ympärillämme. Samojen raamien sisällä on hyvin vaikeaa itse muuttua uudenlaiseksi tai sitten ääriviivat alkavat vain rönsyillä röyhkeästi ja ehkä myös hieman yllättävästi, rajojen yli…

Kukaan meistä ei voi tietää, millainen elämäntapa jollekin toiselle sopii, siksi se pitää jokaisen itse löytää. Olen onnekas siinä mielessä, että olen saanut elää melko vaiherikkaan elämän ja nähnyt sen vuoksi läheltä hyvin erilaisia tapoja elää. Välillä se on tuntunut rasittavalta, sillä muutokset ja sopeutuminen uusiin tilanteisiin, ovat vieneet paljon energiaa ja aikaa. Nyt jälkeenpäin tajuan kuitenkin, että se on sellainen rikkaus, jota en vaihtaisi mistään hinnasta pois. Sillä nyt minulla on melkoinen määrä kokemuksia repussani, joista voin valita ne, jotka sopivat minulle.

Anu Pellas, pipo ja huivi

Olen maalaistyttö ja saanut sieltä hyvät juuret elämään sekä minulle sopivan arvomaailman, jonka toivon siirtyvän myös lapsilleni. Myöhemmin on pitänyt uskaltaa vain rohkeasti kurkotella omat oksat kohti taivasta. Nyt olen asunut muutaman vuoden aivan Helsingin keskustassa, josta nautin suuresti. Arvostan puhtaita katuja ja puistotyöntekijöitä, jotka puhaltelevat pudonneet lehdet talven alta pois. Saan nauttia siististä urbaanista elinympäristöstä sekä luonnon kauneudesta, samassa paketissa. Käytännön elämä on helpompaa täällä, mutta myös ihmiset ovat erilaisia. Siksi olen oppinut arvostamaan uudella tavalla omia juuriani sekä niiden ihmisten valintaa, ketkä haluavat asua maalla. Molemmissa on omat hyvät puolensa ja riippuu siitä, mitä asioita laittaa puntariin, että kumpaan suuntaan vaaka kallistuu. Elämän valinnat eivät ole niin yksinkertaisia.

Asuinpaikka ei ole ainut meitä määrittävä tekijä vaan ihmiset ympärillämme ovat toinen hyvin merkittävä asia. Tälläkin hetkellä moni kamppailee ihmissuhteiden kanssa. On ehkä elänyt pitkään samassa ihmissuhteessa ja nyt pohtii sitä, että millaista elämä olisi jonkun toisen kanssa tai vaikkapa yksin. Se on yhdenlainen tuttu kaava, jonka purkamiseen ihmisiä pusketaan. Ei välttämättä niin, että pitäisi erota, vaan katsoa vain asioita uusin ja avoimin silmin. Uskaltaa pöllyttää pölyt nurkista silläkin uhalla, että tilanne muuttuu ja antaa molempien päivittää itsensä tämän päivän versioon. Jos sen jälkeen se ihminen, jonka kanssa elää, näyttää vielä siltä, että sen valitsisi uudelleen tänäänkin, on suhde melkoisen vakaalla pohjalla. Jos taas ei, niin on rohkeutta lähteä uuteen suuntaan ja antaa toisellekin mahdollisuus siihen.

Oma paras elämä koostuu vähintäänkin neljästä tärkeimmästä osa-alueesta. Omasta hyvinvoinnista, ihmissuhteista, perhe-elämästä sekä työstä. Sen lisäksi moni kaipaa mielekkyyttä arkeen, oman kehittymisen sekä harrastusten kautta. Jos nuo ensimmäiset neljä peruspilaria ovat kunnossa, niin silloin jää aikaa miettiä kahta viimeistä. Mutta jos taas neljässä tärkeimmässä osa-alueessa on ongelmia, niin energia menee niiden tasapainottamiseen, eikä aikaa tai jaksamista jää muuhun. First things first.

Tunnen ihmisiä, ketkä ovat käyttäneet ensimmäiset 40 tai 50 vuotta urakehitykseen ja muut osa-alueet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Samoin lähelläni on varsinkin monia naisia, kenellä asia on toisinpäin. Perhe-elämä on vienyt päähuomion, jolloin oma hyvinvointi ja urahaaveet ovat jääneet kakkoseksi. Viimeistään silloin kun lapset kasvavat aikuiseksi, on aika kääntää huomio itseen ja omiin toiveisiin.

Elämä tarjoaa meille mahdollisuuksia muutosten tekemiseen säännöllisin väliajoin. Tönäisee kevyesti, jonkun uuden elämän mullistuksen myötä, kuten lasten syntymän tai omien pyöreiden vuosikymmenten lähestyessä. Ne ovat niitä kohtia, jolloin kuuluukin pysähtyä miettimään; “Mitä minulle NYT kuuluu?” “Mitä haluan säilyttää eletystä elämästä ja mitä haluaisin muuttaa?”

Tarkoitus ei ole pistää kaikkea uusiksi säännöllisin väliajoin, mutta puhutaan paljon seitsemän vuoden sykleistä, joiden jälkeen ihmisen pitäisi jollain tavalla uudistua. Uudistuminen voi tarkoittaa vaikkapa vain uudenlaisen asenteen ottamista tai erilaista hiusmuotia. Joillekin se voi tarkoittaa työnkuvan muuttumista tai ihmisten vaihtumista ympärillä. Minulla nuo syklit ovat laittaneet säännöllisesti ulkoisen elämän uusiksi. Silti tunnen, että sisälläni on tapahtunut vieläkin enemmän..

En ole 100% varma, millainen oma paras elämäni on yksityiskohtia myöten, mutta minulla on jo monia aavistuksia siitä, mitä se pitää sisällään. Joskus riittää jopa se, että tietää, mitä se ei ainakaan pidä sisällään, jos on vaikeaa tunnistaa mitä haluaa.

Jos haluat ottaa hetken itsellesi ja pohtia millaista SINUN paras elämäsi olisi, niin ota kynä ja paperia sekä rauhallinen tila, jossa ei ole ketään häiritsemässä. Kirjaa ylös asioita ja ihmisiä tähän astisesta elämästä, jotka haluat säilyttää tulevaisuudessakin. Mieti myös sellaisia ominaisuuksia, joita kaipaisit lisää – niin ihmissuhteisiin, työhön kuin vapaa-aikaan. Pikkuhiljaa ne alkavat ohjata valintojasi, kun annat niille huomiota enemmän. Ei kannata lannistua, jos kokonaiskuva ei aukene heti yhdeltä istumalta. Olen itsekin antanut sen kirkastua pikkuhiljaa taustalla jo kahden vuoden ajan.

Aina ei tarvitse tietää tarkalleen mihin on menossa. Tärkeintä on, että ottaa pieniä askelia oikeaan suuntaan. Ja joskus tärkeintä voi olla, että ottaa edes jotain askelia.. ❤

Mikä on elämän tarkoitus?

Tällä viikolla itsekurini oli kadonnut jonnekin juoksemisen suhteen, vaikka tiedän hyvin, miten hyvä olo siitä tulee. Tiedän senkin, mitä pitäisi syödä, jotta paino pysyisi hallinnassa ja silti en aina noudata sitä ruokavaliota. Lopulta pusken kuitenkin itseni juoksemaan hieman väkinäisesti illan hämärtyessä ja samalla ajatukset lähtevät rullaamaan. Tasainen vuorotahti jäsenissä aktivoi alitajunnan esiin ja siksi juokseminen onkin parhaimmillaan hyvin palauttavaa ja meditatiivista. Jos siis kaipaat uusia ideoita, niin suosittelen juoksemista luonnossa.

Syksyn lehdet rapisevat lenkillä jalkojeni alla ja ne, jotka ovat vielä puissa, ovat värjäytyneet ruskan väreihin. Juoksulenkin varrella ihailen veteen heijastuvia Töölönlahden valoja, samalla kun taivaanrannassa vilkkuvat Linnanmäen huvipuiston valokarnevaalit. Syksyiset vaahterat kruunaavat väriloiston, kun katuvalot osuvat niihin. Mietin kiitollisena, miten kaukaiselta haaveelta vielä joitakin vuosia sitten tuntui ajatus siitä, että asuisin Helsingissä ja pääsisin vaivatta iltalenkille näihin maisemiin. Se sai mieleni karkaamaan seuraavaan unelmaan, joka tuntuu yhtä mahdottomalta nyt, mutta todennäköisesti toteutuessaan tuntuu yhtä luonnolliselta kuin tämäkin. Se, että saisin talvisaikaan asua ja lenkkeillä jossain lämpimässä maassa..

En ole laittanut unelmalle päivämäärää, jolloin se ei ole ihan vielä konkreettinen tavoite, mutta se on itsepintaisesti muistutellut itsestään aina kun talvi lähestyy. Haluaisin löytää paikan, johon voisin lennähtää helposti aina silloin kun räntäsateet ja pimeys alkavat Suomessa ahdistaa. Olen antanut unelman pysyä unelmana, koska lapset ovat tarvinneet minua vielä täällä. Mutta nyt huomaan, että ihan pian voisi olla jo sen aika.

Anu Pellas, Tokoinranta

Unelmat piristävät arkea, silloin kun niitä ei tarvitse toteuttaa. Tavoitteeksi ne muuttuvat, kun niille asetetaan päivämäärä ja tehdään suunnitelma toteutukseen. Sen jälkeen alkaakin usein vähän haastavampi vaihe, vaikka unelma itsessään olisi mieluinen. Sillä tarvitsee tehdä muutoksia, jotta pääsee kohti uutta suuntaa.

Minustakin tuntuu hieman ahdistavalta, kun pyörittelen mielessäni eri maita ja kaupunkeja, joissa voisin talvikuukausina viettää aikaa. Haluanko ihan oikeasti sitä, vai olisinko onnellisempi täällä? Miksen voisi vain pysytellä tutussa ja turvallisessa Helsingissä, jonne niin pitkään halusin. Ego yrittää lannistaa minua, koska se pelkää muutosta enemmän kuin mitään muuta.

Elämä on kuitenkin jatkuvaa muutosta, joka pitäisi suosiolla hyväksyä. Mitä luottavaisemmin ihminen osaa heittäytyä elämän virran vietäväksi, sitä helpompaa hänen on nähdä positiivisia mahdollisuuksia ja surffailla muutoksen laineilla. Vaikka asuisimme samassa paikassa koko elämän, vähintään kehomme muuttuu iän myötä, jolloin on vain pakko hyväksyä, että ihminen ei pysy samanlaisena. Loppujen lopuksi on aika hassua, että käytämme valtavan paljon energiaa siihen, että pysyisimme samoissa mitoissa vuodesta toiseen.. Pitäisikö ennemmin vain hyväksyä kehossa tapahtuvat muutokset ja suhtautua niihin rakkaudella?

On selvää, että ihminen kaipaa mukavaa tekemistä ja tavoitteita, jotta sen mieli pysyy virkeänä. Siksi unelmat antavat arjen aherrukseen merkitystä, vaikka ne ei toteutuisikaan. Tavoitteisiin ei kuitenkaan kuulu jäädä roikkumaan kynsin hampain, jottei parhaimmat hetket huku aina seuraavan etapin tavoitteluun. Tähän itse heräsin muutama vuosi sitten, kun ruuhkavuosien jälkeen pysähdyin hetkeksi miettimään mitä kaikkea olen jo saavuttanut ja mistä vielä haaveilen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin löysin uudelleen halun unelmoida ja edelleenkin koen konkreettiset tavoitteet hieman ahdistavina, jonka vuoksi olen suosiolla antanut unelmien pysyä unelmina.

Juoksulenkki lähestyy loppuaan ja suuria kysymyksiä nousee mieleeni. Mikä on elämän tarkoitus? Miksi me täällä tallaamme lenkkipoluilla ja aherramme unelmien eteen, kun jonain päivänä niistä kaikista on kuitenkin luovuttava, vaikka olisimme käyttäneet niiden tavoitteluun koko elämämme? Mitä meistä jää, sitten kun on aika siirtyä toiseen todellisuuteen?

Itse uskon, että silloin eniten merkitsee se, mitä jätämme jälkeemme heille, ketkä ovat kanssamme samaa matkaa kulkeneet. Mitä ovatkaan ne asiat, joista toivon läheisteni minut muistavan?

En usko, että se on sitä, kuinka paljon jaksoin tehdä töitä tai miten paljon ansaitsin. Toivon ainakin, että he muistaisivat minut jostakin muusta, vaikka olenkin ollut ahkera. Vaikkapa siitä, että annoin heille aikaani ja rakkautta, kuljin rinnalla ja kannustin.. ja olisihan se kiva, jos muutama elämänviisauskin jäisi jälkeeni.

Siksi alankin heti kotiin päästyäni suunnitella seuraavaa matkakohdetta, koska elämänviisaudet eivät kasva puissa, vaan tarttuvat matkaani kokemusten kautta. Ehkä nyt on aika lähteä katselemaan vaihtoehtoja, jotta seuraavasta unelmasta voi tehdä konkreettisen tavoitteen. Elämän tarkoitus ei selvinnyt tälläkään juoksulenkillä, mutta olo on energisempi ja mieli täynnä uusia ideoita. Ehkä se onkin yksi monista elämän tarkoituksista, tehdä jokaisesta päivästä mahdollisimman mielekäs!

Mitä sellaista Sinä voisit tehdä, jotta tästä päivästä tulisi paras mahdollinen?

5 vinkkiä omassa voimassa pysymiseen

Kirjoitin omassa voimassa pysymisestä viimeksi ja yllätyksekseni se kosketti kovin monia. Sain valtavasti palautetta kirjoituksesta, niin naisilta kuin miehiltä, joka yllätti minut vieläkin enemmän. Kaunis kiitos tästä vastavuoroisuudesta. Se on kirjoittajalle elintärkeää, koska kirjoittaminen itsessään on hyvin yksisuuntaista, ilman lukijaa.

Usein arvioimme henkilökohtaisiksi oman pään sisällä käydyt keskustelut ja siksi niitä voi olla vaikea edes paljastaa muille. Kuitenkin ihmisyyteen liittyvät aiheet ovat varsin universaaleja ja siksi jatkan tänään samasta aiheesta, mutta enemmän valmentajan näkökulmasta.

AnuPellas_AnnArt_AnnaKristiina_web-8

Miten herkkä ihminen voisi pysyä paremmin omassa voimassaan?

  1. Tee asioita, joista nautit ❤

Herkkä ihminen on oppinut kuulostelemaan mitä muut hänen ympärillään haluavat ja hän on taitava mukautumaan toisten toiveisiin. Siksi hän usein hukkaa lähes kokonaan sen, mitä hän itse haluaisi tai mikä hänet tekisi onnelliseksi. Hän vain kuulostelee ympärillään olevien ihmisten vaatimuksia ja ajautuu sen vuoksi huomaamattaan sellaiseen työhön tai parisuhteeseen, jossa on vahvoja ihmisiä ympärillä, koska se on tuttu kaava. Silloin hänellä on turvallinen olo, vaikka toteuttaakin vanhaa ja hänelle itselleen turmiollista tapaa toimia. Omien toiveiden ja tarpeiden hautaamista.

Siksi herkän ihmisen kannattaisi ottaa ykkös ohjenuoraksi se, että hän päivittäin kääntyy kuuntelemaan itseään ja esittää kysymyksen: Mitä tänään voisin tehdä, josta nautin ja joka tekisi minut onnelliseksi? Asioiden ei tarvitse olla mitään elämää suurempia, vaan ihan tavallisia arjen valintoja. Kuten, millaista ruokaa haluaisin syödä tai mitä katson tv:stä. Pikkuhiljaa ne johtavat suurempiin valintoihin, kokonaisuudessaan enemmän oman näköiseen elämään. Se puolestaan tekee meistä samalla parempia työntekijöitä, ystäviä, kumppaneita ja vanhempia, sillä mitä enemmän kukin tuntee elävänsä sellaista elämää, jota itse haluaa, sitä enemmän on annettavaa muille lähellä oleville.

En tarkoita, että kaikessa pitäisi priorisoida itsensä muiden perheenjäsenten kustannuksella, eikä nämä neuvot olekaan tarkoitettu heille, jotka muutenkin jyräävät lähellään olevia liian itsekkäällä käytöksellä. Mutta jokaisen meidän tehtävä on ensisijaisesti pitää huoli omista tarpeistamme, sillä se ei vain ole kenenkään muun tehtävä. Jos sitä alkaa odottamaan muilta, niin sälyttää vastuun ulkopuolelle ja muuttuu lopulta marttyyriksi, joka on taipunut liikaa toisten tahtoon.

2.  Löydä oma tapasi ladata akut ❤

Herkkä ihminen vaistoaa ympärillään olevien ihmisten energiat ja mielialat, jonka vuoksi hän ottaa helposti kantaakseen kaikkien huolet. Siksi hänelle on erityisen tärkeää varata säännöllisesti aikaa itselleen ja keskittyä sellaisten asioiden tekemiseen, joissa hän voi palautua omaan energiaansa.

Vaikein kysymys herkälle ihmiselle on: Mikä on se tapa, jolla koet palautuvasi parhaiten? Sillä hän hyvin usein miettii vapaa-ajallakin sitä, mitä ystävät haluaisivat tehdä tai millaista apua joku läheinen tarvitsisi. Puhumattakaan perheen tai puolison toiveista.

Huomasin itse aiemmin esimerkiksi istuvani leffateatterissa katsomassa jotain elokuvaa, jota en olisi itse valinnut, eikä minua kukaan sinne ollut pakottanut, olin vain lupautunut kaveriksi, perehtymättä edes millainen leffa on kyseessä.. Samalla tavalla täytin kalenteriani monet vuodet tilaisuuksilla, joihin vain sain kutsun. Kunnes opin priorisoimaan sen, mikä tekee hyvää minulle ja täyttämään vapaa-aikani niillä asioilla.

Nykyisin en lupaudu mihinkään suoralta kädeltä, vaan sanon harkitsevani asiaa vaikkapa huomiseen, jolloin ehdin kuulostella, että onko se oikeasti jotain, johon minun tulisi osallistua vai olisinko vain ystävällisyyttäni lupautunut. Hyvä neuvo muillekin.

3. Opettele sanomaan ei ❤

Hyvä ystävä tai puoliso ei ole se, joka laiminlyö oman jaksamisen rajat ja lupautuu kaikkeen, mihin muut pyytävät. Herkkä ihminen usein ajattelee niin ja lupautuu, vaikkei huvittaisi tai jaksaisi. Koska hän ajattelee, että sillä tavalla hän on hyväksytty ja rakastettu.

Kuitenkin lopulta se johtaa marttyyri mentaliteettiin, jos ei ääneen niin hiljaa mielessä. Sillä helpolle ja mukautuvalle ystävälle löytyy kyllä käyttöä. Häntä pyydetään niin koulun vanhempainyhdistyksen puuhanaiseksi tai -mieheksi kuin työpaikan virkistystoimikunnan vapaaehtoiseksi… jos hän ei itse osaa priorisoida, mikä hänen arjestaan tekee mielekästä ja voimaannuttavaa. Lopulta nämä ihmiset tuskailevat sitä, että he kokevat riittämättömyyden tunnetta, koska ovat ajautuneet ties millaisiin luottamustehtäviin ja sekä oma jaksaminen että ne rakkaimmat jäävät kakkoseksi.

Mieti siis, mitkä kolme asiaa Sinulle ovat tällä hetkellä tärkeintä? Yksi niistä kolmesta tulisi mielellään olla oma hyvinvointi. Tutki sitten omaa kalenteria, näkyvätkö ne siellä?

4. Opi vastaanottamaan ❤

Jos on koko elämänsä tottunut olemaan muita varten, on vaikeaa edes ajatella, että olisi oikein olla se, jota varten muut näkevät vaivaa tai uhraavat aikaansa. Antavat jotain.

Opi siis vastaanottamaan, jotta puntit voivat kääntyä toisinpäin. Niin ystävyys suhteissa kuin muissakin ihmissuhteissa on ihan oikein, että molemmat saavat ja antavat vuorollaan. Terapeutti on se, jonka puheille mennään silloin, jos haluaa vain purkaa itseään, eikä ole kiinnostunut toisen kuulumisista. Toki ystävyydessäkin on erilaisia vaiheita, eikä todellinen ystävä jätä kaveria pulaan. Mutta olkapäätä ja kuuntelevaa korvaa tulisi löytyä vastavuoroisesti.

Kun alat huomaamaan tilanteita tai tunnistamaan ihmisiä ympärilläsi, joiden kanssa olet aina samassa roolissa, antamassa neuvoja tai olkapäätä – niin olet jo pitkällä. Siitä muutos alkaa, eikä se tarkoita sitä, että kaikki ne ihmiset pitäisi jättää taakseen. Jos hekin ovat valmiita kehittymään, niin he ymmärtävät kyllä, jos pystyt kauniisti ilmaisemaan, että välillä olisi “sinunkin vuorosi loistaa”. Tai jos eivät ymmärrä, niin on hyvä ottaa vähän välimatkaa ja antaa molempien kasvaa rauhassa. Jonkin ajan kuluttua tilanne voi olla toisenlainen – tai sitten ei.

Yksi vaikeimmista oppiläksyistä minulle on ollut tämä. Olen elänyt pitkiä aikoja ilman kiinteää parisuhdetta, jonka vuoksi ystävät ovat olleet tärkeä tukiverkko. Silti on ollut pakko priorisoida oma jaksaminen ja ottaa etäisyyttä sellaisista ihmissuhteista, jotka ovat alkaneet tuntua enemmänkin terapeuttisuhteilta.

Aina jotain uutta ja toimivampaa tulee tilalle, kun vain uskaltaa päästää irti.

5. Herättele unelmat henkiin ❤

Pitääkö kaikkien unelmien olla perheen tai puolison kanssa yhteisiä vai voisiko minulla olla jotain omia, itselle tärkeitä haaveita, joita tavoittelen? VOI ja pitää olla!

Herkkä ihminen sulautuu perheen ja puolison toiveisiin, jolloin hänellä ei ole enää omia unelmia myöskään. Tämän oivaltaminen oli minun elämässäni yksi suurin käännekohta, kun tajusin sen lasten syntymän jälkeen.

Keskustelimme puolisoni kanssa unelmista ja tajusin, että minun unelmani olivat kaikki toteutuneet, kun sain lapset, kodin ja perheen. Olin kuitenkin vasta 28 vuotias, jolloin elämää olisi jäljellä melkoisesti vielä senkin jälkeen. Puolisoni hämmästeli, että miten on mahdollista, että minulla ei ole mitään suurempia unelmia? Olin hukannut ne johonkin.

Sen jälkeen lähdin etsimään unelmiani ja saavutinkin niistä monia. Nykyisin pyrin elämään unelmaani joka päivä todeksi ja tekemään niitä valintoja, jotka johtavat kaiken aikaa sellaista elämää kohti, joka tekee minut onnelliseksi. Se on helpompaa nyt, kun lapset ovat isoja ja voin miettiä itsekkäämmin, millaista elämää haluan elää. Jossakin taustalla silmissäni siintää kaukainen unelma sellaisesta, jota en vielä ole saanut kokea… Pidän sen sydämessäni samalla kun nautin jokaisesta päivästä ja sen tuomista mahdollisuuksista. Sillä koko elämän ei pidä mennä unelmien jahtaamiseen, mutta ne tuovat voimia arjen aherrukseen ja värittävät harmaat päivät kauniilla väreillä.

Mikä Sinun unelmasi on? Kirjoita se ylös paperille ja taittele kirjekuoreen. Laita kuori talteen ja avaa se vuoden päästä. Yllätyt, sillä olet varmasti jo paljon lähempänä sitä elämää, sillä unelmien toteutus alkaa siitä hetkestä, kun teet ne näkyväksi. ❤

Herkän ihmisen tärkein tehtävä: pysy omassa voimassa!

Kävin eilen aamulla juoksemassa kunnon syysmyräkän keskellä. Tuuli riepotteli puista tippuneita lehtiä ja roimi vettä kasvoilleni. Jostain kumman syystä tällä kertaa se sai minut vain entistä päättäväisempänä jatkamaan lenkin loppuun saakka, vaikka monesti tuollainen sää on toiminut hyvänä tekosyynä jäädä sisätiloihin. Kun palasin takaisin kotiin ja suihkun jälkeen valmistin kupin kahvia itselleni, niin olin itseeni tyytyväinen. Itsensä voittaminen tilanteissa, joissa olisi helpompaa luovuttaa, vahvistaa itseluottamusta ja voimaannuttaa. Samalla tajusin, että viime vuoden “project me” on tehnyt tehtävänsä. Ulkoiset myräkät eivät pääse enää horjuttamaan tasapainoani samalla tavalla kuin ennen, vaikka elämän tuulet välillä tuivertaa.

Anu Pellas, kahvilla

Arjessa on paljon tilanteita, joissa kysytään omassa voimassa pysymistä, varsinkin jos on herkkä vaistoamaan muiden toiveita ja tunteita. Puoliso tai ystävä voi tokaista ajattelemattomasti tunnekuohussaan, teini haastaa omassa kasvu prosessissaan tai työkaveri piikittelee ovelasti palaveripöydässä.. Puhumattakaan some maailmasta, joka on täynnä piiloviestejä, joiden miettimiseen voi käyttää illat pitkät, niin halutessaan. Herkästi tunteva ihminen on empaattinen, koska hän aistii helposti ympärillään olevien tunnereaktiot ja pystyy samaistumaan niihin. Siksi hän on ystävänä korvaamaton ja työpaikallakin usein se, jolle uskoudutaan vaikeistakin asioista tai jonka olkapäätä tarvitaan ristiriitatilanteissa. Koska toisten saappaisiin on helppo sujahtaa, niin omassa voimassa pysyminen voi olla puolestaan vaikeaa. Herkkä ihminen miettii usein jälkeenpäin sanomisiaan tai sitä, että loukkasiko hän jotakuta omalla toiminnallaan. Sillä hän on tottunut priorisoimaan sen, että muut voivat hyvin, jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Eikä hän itse asiassa edes huomaa, että tekee niin.

Mutta miksi herkkä ihminen hukkaa itsensä toisten ongelmiin ja tunnetiloihin? Miksei hän vain kuulostelisi itseään ja antaisi muiden olla.

Ihmisen yksi tärkeimmistä perustarpeista on tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi muiden silmissä. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että ympärillämme olisi aina sellaisia ihmisiä, kenen taholta saisimme tuntea hyväksytyksi tulemisen tunnetta ja rakkautta, ilman ehtoja. Siksi nuorena, ennen kuin oma itsevarmuus on kehittynyt, voi herkkä ihminen ajautua kuulostelemaan liikaa ympärillään olevien ihmisten vaatimuksia ja alkaa muuttamaan itseään niiden mukaan. Hän haluaa tulla hyväksytyksi ja luulee, että sen vuoksi pitää olla jotain muuta, kuin mitä on. Lopulta hän on niin taitava siinä, että unohtaa kokonaan omat toiveensa ja luulee, että hänen tehtävänsä on olla muita varten. Tällainen ihminen kokee ja näkee itsensä muiden kautta ja tarvitsee sen vuoksi heitä lähelleen, jotta tuntee itsensä kokonaiseksi.

Kautta aikojen ihmiset ovat vertailleet itseään muihin ja joutuneet pohtimaan sitä, että minkälainen minun pitäisi olla, jotta kelpaan. Mutta tänä päivänä ulkoiset vaatimukset ovat vieläkin lisääntyneet. Yhä nuoremmat mittaavat omaa arvoaan sosiaalisen median tykkäyksillä ja kommenteilla, joka ei kuitenkaan ole kovin syvällinen väylä saada aitoa hyväksyntää. Yksi kuva tykkäyksineen elää bittiavaruudessa vain muutaman tunnin. Tinderit ja muut deittisovellukset korostavat samaa ulkonäkökeskeistä ajattelutapaa, jossa yhdellä vilkaisulla voi tehdä kuvan perusteella arvion, kuka menee jatkoon. On siis yhä tärkeämpää tuntea omat heikkoutensa ja vahvuutensa, jottei erehdy kalastelemaan tykkäyksiä tai supertykkäyksiä ja unohda kuka oikeasti on.

Elämä onneksi antaa meille tilaisuuksia muutokseen, jos vain huomaamme tilanteet ja rohkenemme toimia toisin. Viime aikoina olen huomannut, että ihmisiä pusketaan voimakkaasti kohtaamaan piilossa olevia puoliaan, joko hyvällä tai pahalla. Aika usein “hyvällä” ei riitä, vaan tarvitaan kriisi, ennen kuin ihminen on halukas pysähtymään ja katsomaan omia heikkouksiaan rehellisesti.

Minun elämässäni on ollut monia haastavia tilanteita, joissa olisin voinut jo aikoja sitten harjoitella omassa voimassa pysymistä, jos vain olisin tajunnut herkkyyteni mukautua muiden toiveisiin. Olin piilottanut sen jopa itseltäni niin hyvin vahvan kuoren alle, että elämän piti tarjota monen monta tilaisuutta, ennen kuin tartuin haasteeseen. Ihmettelin vain, miksi kohdalleni aina sattuu sellaisia ihmisiä, joiden kanssa minun pitää asettaa rajoja ympärilleni.. ja joka kerran se oli yhtä epämiellyttävää. Kunnes tajusin, että juuri siksi ne olivat tulleet kohdalleni, jotta oppisin tämän läksyn.

Kun olimme eroamassa lasteni isän kanssa, niin parisuhdeterapeutti sanoi tärkeät sanat, jotka jäivät mieleeni, vaikkei avioliittoa enää voitukaan pelastaa. Kriisi on aina uusi mahdollisuus, jos vain osaa ottaa sen niin. Sitä se juuri on.

Jos elät parhaillaan kriisin keskellä, niin tiedän, että nuo sanat eivät paljon lohduta. Eivät ne lohduttaneet minuakaan silloin, vaikka jäivätkin mieleeni. Mutta sen lupaan, että jokaisesta kriisistä löytyy aina jälkeenpäin jotain hyvää, vaikka se ei sillä hetkellä siltä tuntuisi.

Juostessani eilen syysmyräkän keskellä kävin läpi omaa elämääni ja niitä tilanteita, joissa on tuntunut, että elämä kolhii, vaikka tarkoitus onkin ollut vain töniä kasvamaan ja kehittymään vahvemmaksi. Muistin kaikki ne ihmiset, jotka ovat liittyneet noihin hetkiin ja salaa mielessäni kiitin heitä. Sillä tunnistin itsessäni uudenlaisen sisäisen voiman, joka on kasvanut vuosien mittaan heidän ansiostaan. Kiitin myös mielessäni kaikkia heitä, jotka ovat samaan aikaan kulkeneet rinnallani, kannustaen ja rohkaisten.

Vaikka tuuli pyöritti lehtiä ympärilläni ja tunkeutui takkini sisään, oloni oli lämmin ja turvallinen. Sitä on omassa vahvuudessa pysyminen. ❤

 

 

 

 

 

 

Yksin elämisen sietämätön keveys…

En onneksi tiennyt mille matkalle silloin lähdin, kun pakkasin tavarani ja muutin pois. Suljin vain yhden oven konkreettisesti, mutta monta ovea sen jälkeen lopullisesti. Unelma ydinperheestä piti rypistää roskakoriin ja keksiä tilalle jotain muuta. Vastuu itsestä ja omasta onnellisuudesta ei ollut parisuhteessa ollessa kenelläkään muulla kuin minulla itselläni, mutta nyt se konkretisoitui kerta heitolla. Enää ei vain yksinkertaisesti ollut ketään, ketä olisin voinut syyttää jos elämäni ei olisi sellaista kuin haluaisin. Hetken aikaa syytin mielessäni ex-puolisoa siitä, että jouduin asumaan paikassa, jossa en halunnut. Mutta jonkin ajan kuluttua tajusin, että sekin on turhaa. Vastuu on aikuisena otettava omista päätöksistään, ihan itse. Myös niistä päätöksistä, joita olen joskus aiemmin tehnyt – ja jotka ovat johtaneet minut tähän pisteeseen, jossa nyt olen.

Minulle ei ollut vaikeaa arjen askareet ilman puolison apua, olinhan tottunut niitä hoitamaan yksin aiemminkin. Mutta taloudellinen vastuu tuntui aluksi lähes sietämättömän painavalta kantaa, ypöyksin. Sitä paitsi asuminen kahden lapsen kanssa oli lähes yhtä kallista kuin kahden työssä käyvän aikuisen elämä kahden lapsen kanssa. Pitäisikö minun nyt ansaita tuplasti enemmän, vai miten tämän yhtälön ratkaisen?

Päätin ratkaista sen siten, että tein kahdessa viikossa kuukauden työt, jotta aikaa jäi myös lapsille. Yrittäjänä se oli onneksi mahdollista, sillä yhden aikuisen arjessa ei ollut kahta syliä tai neljää auttavaa kättä.. ja pienten lasten kanssa se oli minulle suurin huoli, jonka rinnalla taloudelliset paineetkin tuntuivat pieniltä. Unelma ydinperheestä oli haudattu, mutta halusin, että edes se yksi vanhempi kerrallaan on oikeasti läsnä. Siksi olin valmis tinkimään muutamista ulkomaan matkoista ja rakettimaisesta uraputkesta. Onneksi tiedostin rajallisuuteni.

Jälkeenpäin olen tajunnut, että samalla kun hautasin unelman ydinperheestä, jouduin kirkastamaan omat arvoni uudelleen. Luomaan pelisäännöt meidän perheeseen. Tekemään tietoisia valintoja, jotka vaikuttaisivat pitkälle tulevaisuuteen. Minusta ei tullut asuntosijoittajaa, vaan priorisoin hyvän arjen, koska se oli meille kolmelle tärkeintä tässä ja nyt. Lopetin elämästä “sitten kun” elämää. Itse asiassa näin jälkeen päin ajatellen, opin elämään monella tapaa oikein, ikään kuin pakon sanelemana.

Yksin eläessä ei voi peesailla kenenkään selän takana ja leikkiä “seuraa johtajaa” (jolloin ei tarvitse itse miettiä mitä haluaa, eikä myöskään kantaa 100% vastuuta lopputuloksesta), joten minun täytyi ottaa ohjakset omiin käsiini ja miettiä, että millaiseksi haluan elämäni rakentaa. Se ei ollut aina helppoa, mutta onneksi voin nyt todeta, että se oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua. Sillä, ilman noita kokemuksia, en olisi kasvanut sellaiseksi Anuksi, joka tänä päivänä olen.

Anu, Lauttasaaressa

Miksi pohdin tätä ääneen nyt, kun tuosta elämäntilanteesta on jo yli kymmenen vuotta aikaa? Siksi, että haluan jakaa niitä oivalluksia ja tuntemuksia, mitä olen noista vuosista oppinut. Näenhän kaiken aikaa ympärilläni ihmisiä, ketkä eroavat ja alkavat rakentaa uutta elämää pala kerrallaan.. Tiedän, mitä se on. Se ei ole helppoa – mutta se ei myöskään ole maailmanloppu. Ja siitä ehdottomasti seuraa myös jotain hyvää ❤

On klisee, mutta niin totta, että jokainen meistä on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Parisuhteessa se helposti unohtuu ja uskon, että siitä itse asiassa johtuvat monet erot. Sillä monet päätökset ovat väkisinkin yhteisiä – kuten missä asutaan, mihin rahaa käytetään, kuka tekee kotityöt ja kuka hoitaa lasten harrastukset… Jos näistä on luomassa pelisääntöjä kaksi itsenäistä ja oman vastuunsa tunnistavaa aikuista, molempien toiveet tulevat kuulluiksi ja lopputulos on hyvä kompromissi, jossa kumpikin saa vaikuttaa päätöksiin ja samalla rakentaa omaa elämää yhteisen elämän rinnalle. Mutta jos taas suhteessa jompi kumpi on vahvempi ja hänen toiveiden ja tarpeiden mukaan määräytyvät useimmat asiat – niin toinen sopeutuvampi saattaa mukautua liian pitkään sellaiseen elämään, joka ei ole hänen näköistään.

Ymmärrän hyvin nyt jälkeenpäin, miksi minun on pitänyt kantaa vastuu omasta elämästä ja osittain myös lapsista, yksin. Olen erittäin sopeutuvainen luonne ja sen vuoksi hyvin helposti unohdan omat tarpeet ja toiveet, varsinkin jos perheen etu sitä vaatii. Näiden vuosien aikana, kun kukaan ei ole ollut jakamassa arkea kanssani, niin minun on ollut pakko löytää voima ja vastaukset itsestäni, myös kiperissä tilanteissa.

Mitä sitten olen tästä oppinut?

Olen oppinut luottamaan siihen, että pärjään aina, tavalla tai toisella – niin taloudellisesti kuin henkisestikin, vaikka olenkin yksin. Löydän oikeat sanat, kun teini haastaa kotiintulo ajoissa tai tiedän, millaisen auton haluan ostaa, kun menen yksin autokauppaan ja myyjä katselee minua arvioivasti. Tiedän myös koko ajan paremmin ja paremmin, millaista elämää haluan elää – ja uskallan koko ajan enemmän myös elää sitä. Osaan siis kuunnella itseäni paremmin ja elää sen mukaan. Uskon, että lopulta onnellisuus kumpuaa juuri sieltä – on sitten parisuhteessa tai ei. Sillä jokainen meistä on loppujen lopuksi yksin, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon rakkaita ihmisiä. Itsemme kanssa meidän on jaksettava elää loppuelämä, kenestäkään muusta ei ole takeita. Siksi sitä ihmistä ja sen tarpeita ei saisi unohtaa, vaikka läheisten tarpeet ovat myös tärkeitä.

Olisinko voinut oppia nämä asiat myös elämällä unelmaani ydinperheessä? Ehdottomasti.

Tämä on vain ollut minun polkuni tähän saakka, joka on tarvittu näihin oivalluksiin. Ei ole yhtä merkittävää tekijää tai yhtä ainoaa reittiä itsensä tuntemiseen ja henkiseen kasvuun. Sinä itse tiedät aina parhaiten, mikä on juuri sinulle se paras reitti. Mutta muista kuitenkin, että silloinkin, kun kuvittelet, että elämä vetää maton jalkojesi alta ja romuttaa kaikki suurimmat unelmasi – voit vuoren varmasti jälkeen päin katsella taakse päin ja kiittää siunauksista, joita juuri nuo tapahtumat sinussa saivat aikaan. ❤

 

 

Itsensä rakastamisen taito

Meidät suomalaiset on kasvatettu olemaan nöyriä ja vaatimattomia. Olemme hyviä sulautumaan joukkoon, emmekä pidä turhaan itsestämme meteliä. Työntekijöinä meitä arvostetaan kansainvälisestikin, koska olemme ahkeria ja hiljaisia puurtajia ja teemme sen minkä lupaamme.

Suomalaisturistien maine puolestaan, ei ainakaan ole ollut maailmalla aina yhtä puhtoinen, vaan monissa kohteissa meidät tunnetaan ennen kaikkea holtittomista juomatavoista ja humalapäissä öykkäröinnistä..

Miten tunnollisesta ja säntillisestä suomalaisesta kuoriutuu seuramatkojen häirikkö?

Samalla kun ihminen kasvaa kunnioittamaan vahvoja auktoriteettejä, hän myös nielee omat ajatuksensa ja toiveensa. Joskus jopa niin syvälle, ettei enää tunnista niiden olemassaoloa. Kasvattaa tietynlaisen roolin, joka miellyttää ympärillä olevia ihmisiä ja omaksuu sen hyvin, koska sen avulla häntä arvostetaan ja rakastetaan. Kunnes lopulta kuvittelee olevansa oikeasti sellainen. Eli ei tunnista itseään enää ilman tuota roolia.

Hän, kenellä rooli poikkeaa paljon siitä, mitä hän oikeasti olisi – muuttuu todennäköisemmin humalatilassa hyvin erilaiseksi, kuin mitä muutoin on. Sillä alkoholi rentouttaa ja riisuu kontrollin, jolloin todelliset ajatukset pääsevät esiin. Humalatila on myös houkutteleva hänelle, koska kukapa meistä haluaisi vuodesta toiseen olla jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Ja jos ei tiedä muuta keinoa päästä tavoitteseen kuin alkoholi, niin silloinhan sitä pitää ainakin lomalla nauttia usein ja paljon.

En tarkoita, että lapsia pitäisi kasvattaa ilman rajojen vetoa, mutta siihen pitäisi yhdistää rakastava ja kannustava ilmapiiri, jotta lapsi kokisi olevansa arvostettu ja rakastettu myös omana itsenään, vaikka ei aina osaisikaan käyttäytyä juuri sopivalla tavalla.

Ensimmäinen ammattini on lastentarhanopettaja. Nyt ymmärrän hyvin, miksi valitsin sen, sillä vaikka en sitä työtä tehnytkään pitkään, on koulutuksesta ollut hyötyä sekä myöhemmin omien lasten kanssa että nyt kun olen opiskellut valmentajaksi. Valmennus koulutuksen aikana olen kuorinut itseäni kuin sipulia. Tutkinut sitä, mitkä ajatukset, uskomukset ja käyttäytymismallit ovat opittuja ja mitkä puolestaan minun ikiomia – ja pohtinut, miten paljon kasvatus vaikuttaa siihen, millaisia me aikuisena olemme. Samalla olen opetellut rakastamaan sitä tyyppiä, joka kerrosten alta löytyy, kaikkine virheineen ja puutteineen.. eikä se ole ollut aina helppoa.

IMG_0648

Olen huomannut, että itsensä rakastaminen on aika tärkeä juttu, jotta voi aidosti rakastaa muita ympärillä olevia. On mielenkiintoista huomata miten se nousee esiin ihmisistä eri tavoin, vaikka kannamme monenlaisia rooleja mukanamme, joilla yritämme peittää sen, mitä oikeasti olemme.

Ihminen, joka ääneen parjaa ja moittii itseään – sekä muita lähellä olevia – on helppo tunnistaa itserakkauden puutteesta. Mutta entä sitten hän, joka aina hymyssä suin on aulis auttamaan muita eikä koskaan sano pahaa sanaa kenellekään? Arvostaako hän itseään, vai antaako vain hymy huulillaan muiden kävellä ylitseen? Voi olla.

Nuo roolit, joita rakennamme lapsuudessa oman aidon itsemme ympärille, ovat niin taitavasti naamioitu, että niitä on vaikea tunnistaa itse, jollei elämä tarjoa siihen hyvää mahdollisuutta. Ja sitähän se tekee.

Uskon itse, että meidän yksi tärkeimmistä tehtävistä, olisi oppia rakastamaan itseämme ja samalla jakamaan sitä rakkautta muille ympärillämme oleville. Siksi elämä kyllä tarjoaa meille mahdollisuuksia sen oppimiseen – jos vain huomaamme ne.

Olen itse ollut se hymyssä suin kaikkia auttava, joka ei osannut priorisoida itseään ja sanoa ei… Toki kaikista läheisimmät tunsivat minusta myös toisen puolen, mutta tämä oli se “rooli”, joka näkyi ulospäin. Ihmettelin usein, että miksi elämä on niin epäreilua, kun eteeni osui usein ihmisiä, ketkä käyttivät kiltteyttäni väärin. Eikö metsä vastaakaan niin kuin sinne huudetaan? Tai eikö rakkaus voitakaan kaikkea ilkeyttä ja pahuutta?

En ymmärtänyt silloin, että elämä yritti opettaa minua priorisoimaan itseäni ja samalla rakastamaan itseäni, enemmän kuin muita. Enkä puhu tässä nyt vääränlaisesta itserakkaudesta, miten tämä aihe kovin usein Suomessa väärinymmärretään.

Näen paljon ympärilläni tätä samankaltaista roolia, joka on usein erityisesti meidän naisten tapa pienentää itseämme, sillä äitiys tukee sitä. Miellyttävä, kiltti, sopeutuva… joka ei vaadi itselleen liikoja, vaan elää muita varten. Unohtaa omat tarpeensa, kunhan vain muilla on kaikki hyvin. Mutta mitä hänelle sitten kuuluukaan, kun lapset lentävät pesästä, eikä olekaan enää ketään, kenen kautta hän voisi elää ja määrittää itsensä?

Leevi Helsingissä meren äärellä

Oma lapseni alkoi hokea minulle jo vuosia sitten, että: “Hanki äiti oma elämä..”, kun puutuin hänen mielestään liikaa hänen menoihinsa. Murkkuikäiset huomaamattaan kasvattaa meitä vanhempia monin tavoin oikeaan suuntaan, vaikka se voi joskus tuntua kipeältä, kun empatiakyky siinä iässä on hyvin vähäinen. Tajusin itse heti, että tuossa lauseessa on oikeasti suuri viisaus, vaikka en koekaan, että olisin elänyt liikaa lasteni kautta silloin kun he olivat pieniä. Mutta totta puhuen, en voinut pitää riittävän tiukasti kiinni omista mielenkiinnon kohteista noina vuosina, kun aika oli kortilla. Eli nyt olisi sen aika.

Itsensä rakastaminen ei ole sitä, että pitäisi joka paikassa tuoda esiin suuna päänä kaikkea sitä, mitä osaa ja kuinka kauniilta näyttää.. Se taitaa jälleen kertoa enemmänkin itserakkauden puutteesta kuin hyvästä itsetunnosta, jos sitä pitää ääneen alleviivata. Oikeanlainen itsensä rakastaminen on sitä, että tuntee itsensä ja tietää, mitkä asiat ovat tärkeitä ja merkittäviä – eikä anna niistä liian helposti periksi. Ei edes niiden kaikista rakkaimpien ihmisten vuoksi, sillä muuten vuosien saatossa näiden myönnytysten seurauksena voi kasvaa marttyyri, joka on uhrannut oman elämänsä tehdäkseen toiset onnelliseksi – eikä hänen ympärillään ole enää kenenkään hyvä olla.

Aidosti itseään rakastava ei kuitenkaan jyrää toisten toiveita tai käyttäydy liian itsekkäästi ihmissuhteissa, sillä hän tietää, miten tärkeää on se, että jokainen saa pitää kiinni itselleen tärkeistä arvoista ja asioista. Ei pelkästään hän.

Tällaisen ihmisen lähellä on hyvä olla. Hän on parempi äiti, isä, ystävä tai puoliso.

Siinä ainakin on jo monta tärkeää syytä opetella itsensä rakastamisen taito.. ❤

Kameleontin elämää..

Vain yksi on varmaa elämässä ja se on muutos. Siksi on eduksi omata mukautuvainen luonne, joka sopeutuu mihin tahansa olosuhteisiin ja osaa kääntää hankalatkin tilanteet positiivisen asenteen avulla voitoksi.. vaihtaa väriä kuin kameleontti. Vai onko?

Olen tutustunut itseeni viimeisen parin vuoden aikana intensiivisemmin kuin reilun neljänkymmenen vuoden aikana yhteensä. Ja olen huomannut tämän prosessin aikana, että omaan erittäin sopeutuvan luonteen. Tämän ansiosta, olen selviytynyt positiivisena monista ikävistäkin käänteistä omassa elämässä ja pystynyt aloittamaan elämän kerta toisensa jälkeen puhtaalta pöydältä, uusissa ympyröissä – keräten jälleen ympärilleni kannustavan ja rohkaisevan tukiverkoston. Se on selviytymis-strategia, jonka ansiosta elämä on kantanut ja olen siitä erittäin kiitollinen.

Sydänkivi, Anu Pellas

Toinen puoli tätä selviytymis-strategiaa on se, että kun mukauduin niin helposti erilaisiin tilanteisiin, en aiemmin tunnistanut vahvasti (ja varsinkaan pitänyt kiinni siitä), mitä oikeastaan itse haluan. Keräsin vain “tuntosarvet pystyssä” tietoa kulloinkin ympärilläni olevilta ihmisiltä ja yritin elää sen mukaisesti, tiedostamattani. Sillä omaksuin ulkopuolisilta ihmisiltä niin hyvin heidän mielipiteensä tai ajatusmallinsa, että en edes itse tajunnut niiden olevan jonkun muun kuin minun. Tätä tapahtui työelämässä yhtä lailla kuin yksityiselämässäkin. Siksi jossain kohtaa aina tuli se piste, että minun piti ottaa etäisyyttä ihmisistä tai asioista, koska en tunnistanut enää itseäni tai sitä, että mitä haluan.

Uskon vahvasti vetovoiman lakiin, joka tarkoittaa ihmissuhteissa sitä, että me tunnemme vetoa sellaisiin ihmisiin, ketkä täydentävät meidän omaa energiaa. Haastavin yhtälö tässä on se, että vetovoima (eli energia) tulee siitä, mitä me syvimmiltään olemme, eikä siitä, mitä me tietoisesti ajattelemme. Eli sen vuoksi esimerkiksi parisuhteessa me vedämme puoleemme usein juuri sitä kumppania, joka vahvistaa meidän vanhaa käyttäytymismallia, eikä sitä, mikä meille oikeasti sopisi tai jossa me voisimme kasvaa ehjäksi – jos emme ole tietoisia omasta syvimmästä itsestämme. Ja tämä tapahtuu usein niin pitkään tai niin monta kertaa, kunnes tulemme tietoiseksi omista kaavoistamme ja päätämme muuttaa ne. Tällöin myös ihmiset ympärillämme joko vaihtuvat tai sitten heidänkin täytyy muuttua.

Mikä sitten on se oma syvin itse? Se on se, joksi me ollaan kasvettu vuosien saatossa – kaikkine ominaisuuksineen, ajatusmalleineen ja uskomuksineen… Hyvine ja huonoine puolinemme. Ja suurin osa noista ominaisuuksista ovat opittuja, eivätkä niitä aitoja, joiden kanssa me synnyimme. Jos siis haluat tutustua ihan oikeaan, aitoon, omaan itseen, niin ensin pitäisi puhdistaa kaikki opittu pois tai ainakin kyseenalaistaa omat ajatusmallit ja uskomukset hyvin uteliaana ja avoimena.

Tätä työtä olen tehnyt viime vuodet ja löytänyt sen vuoksi itseni monenlaisista tilanteista, joissa olen saanut kuulostella ja tunnustella omia alitajuisia ohjelmointeja. Niin ihmissuhteissa kuin muussakin elämässä.

Kun aloin priorisoimaan toiveitani ja tunnistaa, mitkä ovat ne elämän rakennuspalikat, joista haluan pitää tiukasti kiinni (riippumatta siitä, mitä ympärilläni olevat ihmiset ajattelevat tai haluavat minulta) niin elämä alkoi testata minua. Asetti ansoja ja kokeili, että vieläkö lähden tinkimään omista toiveistani, jonkun tai jonkin minulle tärkeän asian vuoksi. Kuten vaikkapa siksi, että en halua pahoittaa kenenkään mieltä. Priorisoinko siis ennemmin jonkun toisen mielenrauhan kuin oman toiveeni?

Sopeutuvainen ihminen on usein naamioinut oman joustavuutensa kauniiseen kaapuun. Epäitsekkyyteen, auttamisen haluun, positiiviseen ajatteluun.. Vaikka tosiasiassa ei arvosta itseään niin paljon, että uskaltaisi priorisoida omat tarpeensa ja toiveensa, silläkin uhalla, että joku pahottaisi mielensä tai ei ymmärtäisi tai hyväksyisi. Rakastaisi?

Joutsenet, Anu Pellas

Kirjoitan tästä siksi, koska valmentaessani huomaan tämän olevan varsin yleinen ongelma meidän naisten keskuudessa. Suomalaisten, vahvojen naisten keskuudessa, jossa ulospäin näyttää siltä, että me osaisimme priorisoida itsemme huomattavasti paremmin kuin monet kanssa-sisaremme. Mutta kuinka usein se onkaan vain kulissia ja ulkoisesti rakennettua vahvuutta, josta voi olla vieläkin vaikeampi päästää irti, kuin aidosta epävarmuudesta?

Olen saanut ihailla valmentaessani monien rohkeiden naisten matkaa hyvin läheltä, kun he ovat päättäneet riisua maskinsa ja lähteneet tutustumaan omaan, syvimpään itseen, joksi heidän olisi kuulunut kasvaa jo aikoja sitten. Tuo matka on ollut sekä heille, että minulle hyvin antoisa – ja se tulee jatkumaan meillä kaikilla loppuelämän.

Matka omaan itseen – mikäpä voisi olla sen tärkeämpi matka?

Kannustan Sinuakin lähtemään tuolle matkalle. Tulet yllättymään, hämmentymään, ihastumaan, vihastumaan ja rakastumaan… siihen syvimpään itseesi, joka sisältäsi löytyy. Ja sen jälkeen et enää sopeudu kaikkeen, et myöskään lakaise maton alle omia toiveitasi vaan priorisoit itsesi hyvällä tavalla. Eikä se tarkoita sitä, että alkaisit kyynärpäätaktiikalla talloa muiden toiveiden päälle – vaan tiedät vain, mitä itse haluat ja luot itsellesi sellaisen elämän.

Tällaisen ihmisen seurassa on hyvä olla, sillä sen lisäksi että hän tunnistaa omat rajansa ja toiveensa, hän myös kunnioittaa muiden toiveita. Hän ei vaadi muita tekemään itseään onnelliseksi, koska hän tietää, että on ainostaan itse vastuussa siitä – mutta hän ei myöskään pyri tekemään muita onnelliseksi, koska hän tietää, että se ei ole myöskään hänen tehtävänsä. ❤

Läsnäolon harjoittelua

Olla läsnä kulloisessakin hetkessä, siinä tekemisessä ja niiden ihmisten kanssa, ketä milloinkin lähellämme on – on yksi maailman luonnollisimmista asioista ja kuitenkin nykypäivänä niin vaikeaa. Meitä ihmisiä kuormittavat haasteet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa hyvin erilaiseksi ja siksi voisinkin hyvin kuvitella, että oma isoäitini olisi hymähdellyt huvittuneena näille kirjoituksille, kun hänen aikanaan tärkein tehtävä oli vain selvitä jokaisesta päivästä ja saada perhe ruokittua. Tuolloin ei aikaa jäänyt tulevan murehtimiseen. Sodan aikana ainut selvitymiskeino henkisesti oli olla ajattelematta eteenpäin, kun tulevaisuus oli liian epävarmaa ja pelottavaa.

Nykyisin puolestaan läsnäoloa hetkessä, häiritsee alati piippaavat ilmoitukset ja ponnahdusikkunat, joita riittää jopa ihan tavallisissa kotioloissa – puhumattakaan työyhteisöistä, joissa töitä tehdään tietotekniikan avulla. Vaatii melkoista itsekuria, jottei anna huomion herpaantua kesken olevasta sähköpostiviestistä, jos puhelin kilahtaa sen merkiksi, että viesti on saapunut. Kuinka usein puhelimen piippaus keskeyttää myös illallis- tai kahvipöytä keskustelun samoin kuin läheisten kanssa vietetyn yhteisen hetken. Ikään kuin meidän tulisi välittömästi reagoida siihen, jos joku yrittää meitä tavoitella.

Näinhän se ei oikeasti ole. Olemme vain ehdollistuneet noille hälytysäänille ja meidän tehtävämme nyt olisi valikoida, mitkä ovat niin tärkeitä viestejä, että niille kannattaa antaa välitön huomio.

Purjevene, Anu Pellas

Valmistuin valmentajaksi keväällä ja olen saanut sekä opiskelujeni aikana, että myös nyt valmistuttuani, tavata monia upeita ihmisiä, kenen kanssa olemme yhdessä pyrkineet löytämään enemmän onnellisuutta, mielenrauhaa ja tasapainoa heidän elämäänsä. Lähes jokaisen kohdalla olemme päätyneet jossain vaiheessa keskustelemaan läsnäolosta ja siitä, miten omaa mieltä voisi rauhoittaa, jotta pystyisi nauttimaan enemmän kaikesta mitä jo on ja saisi selkeyttä sekä varmuutta omiin ajatuksiin.

Jos elämme kaiken aikaa tulevassa, murehtien tai tavoitellen jotain, jota vielä ei ole, emme elä käsillä olevaa hetkeä. Sen enempää kuin silloinkaan, jos harmittelemme tai muistelemme vanhoja tekemättä jääneitä tai tehtyjä asioita. Hyvällä tai pahalla.

Joka tapauksessa olemme silloin jossain muualla kuin nykyhetkessä.

Melomassa, Anu Pellas

Liputan jälleen meditoinnin ja luonnossa liikkumisen puolesta kun annan vinkkejä läsnäolon harjoitteluun, ihan sen vuoksi, että ne keinot ovat meille kaikille tarjolla, riippumatta siitä missä päin Suomea asuu tai millainen oma elämäntilanne on. Jokaiselta löytyy varmasti jostakin läheltä vesistöä, metsää tai vaikkapa puistoalueita, jonne voi mennä rauhoittumaan ja nauttimaan luonnon alati muuttuvasta maisemasta. Luonnon hermostoa ja mieltä rauhoittava voima tiedetään, mutta aika siellä liikkumiseen ja olemiseen, pitää meidän jokaisen itse järjestää.

Olen aina tykännyt liikkua luonnossa, mutta vasta nyt Helsinkiin muutettuani olen löytänyt meren läheisyydestä parhaan tankkauspaikan itselleni. Järven rannalla kasvaneena kuvittelin aiemmin, että tuttu ja turvallinen järvimaisema olisi enemmän minua varten, mutta nyt alan olla täysin eri mieltä, kun olen päässyt paremmin tutuksi meren kanssa.

Tärkeää ei ole kuitenkaan se, mikä se tapa tai paikka on, jossa kukin meistä voi ladata omia akkujaan – tärkeämpää on se, että jokainen löytää sen, mikä itsestä tuntuu hyvältä juuri nyt. Elämäntilanteet myös vaikuttavat siihen, milloin kaipaamme rauhoittumista tutun ja turvallisen maiseman äärellä – ja milloin puolestaan olemme valmiita ottamaan vastaan haasteita tai kaipaamme jännityksen kautta tapahtuvaa hetkessä elämistä.

Kajakit, Anu Pellas

Meditointi on toinen läsnäoloa lisäävä tapa, johon olen jäänyt koukkuun, sillä olen huomannut, että se on erittäin tehokas keino lisätä keskittymiskykyä ja vähentää stressioireita elimistöstä. Mutta sekään ei auta, jollei sitä harjoita säännöllisesti.

Olen itse huomannut kovin suuren eron omassa hyvinvoinnissani, kun olen alkanut meditoimaan ja samalla tietoisesti päättänyt keskittyä mahdollisimman usein vain yhteen asiaan kerrallaan. Kaikin aistein. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä vaatii paljon opettelua ja toistoja, ennen kuin mieli oppii uuden tavan.

Jos laitan ruokaa, keskityn pesemään perunoita kaikessa rauhassa yksi kerrallaan, enkä puhu puhelimessa samaan aikaan tai mieti seuraavan päivän työtehtäviä. Jos taas puhun puhelimessa, niin laitan tietokoneen ja muut häiriötekijät pois silmistäni, jolloin voin keskittyä täysin hänen asioihinsa, kenen kanssa juttelen. Se on kohteliasta myös hänelle.

Suurimman eron olen huomannut pyöräillessä, jota harrastan paljon nykyisin juuri sen vuoksi, että koen sen hyvänä läsnäolon harjoituksena. Ajoin aiemmin paljon autolla ja huomasin monesti ajaneeni “automaattiohjauksella” pitkiäkin matkoja, ilman yhtään muistikuvaa matkan varrelta. Käytin ajomatkoja hyödyksi sillä tavalla, että hoidin työpuheluita tai valmistauduin seuraavaan palaveriin – mutta jälkeenpäin ajatellen olen monesti miettinyt, että kuinka paljon olinkaan läsnä ajaessa, kun en seurannut edes reittiä, vaan menin vain navigaattorin ohjaamana.

Pyöräillessä on vaikeampi käyttää teknisiä välineitä, jolloin aistit ovat valppaammat ja varsinkin nyt kesällä on ihana tuntea ilmavirtaus iholla ja nuuhkia samalla kesän tuoksut, sen lisäksi, että kauniit maisemat vilisevät silmissä. Eilen illalla kotiin päin pyöräillessä tajusin miksi en aiemmin pitänyt pyöräilystä niin paljon. Olin suorittanut sitä samalla tavalla kuin muutakin elämää ja halunnut vain päästä päämäärään. Siksi en osannut nauttia ohikiitävistä maisemista vaan ajoin hikipäässä, aina ihan täysillä… Jolloin lopulta se ei enää ollut kivaa, varsinkin jos matka oli pitkä ja aikataulu tiukka.

Nykyisin teen välillä pyöräilylenkin myös kuntoilutarkoituksessa, mutta silloinkin valitsen kauniin reitin, sillä matka sujuu huomattavasti mukavammin, jos maisemat ovat silmiä hivelevät. Muutoin varaan aikaa sen verran enemmän, että ehdin samalla katsella ympärilleni ja väistellä turisteja tai muita liikenteessä olevia – ilman, että ärtymys valtaa mielen.

Sillä lopulta kuitenkin se matka itsessään on juuri se päämäärä.

 

 

 

 

Luonnon parantava voima <3

Olen viimeisen vuoden aikana opetellut kuuntelemaan herkällä korvalla sitä, mitä kehoni tai mieleni kulloinkin kaipaa ja pyrin mahdollisuuksien mukaan raivaamaan sille aikaa – koska tajuan nyt, miten tärkeää se on. On minusta ihan uskomatonta, miten viisas keho meillä on. Kunpa vain osaisimme kuunnella sitä ja vielä toimisimmekin sen mukaan. Joskus vain viestejä on hankala tulkita.

Kuvittelin aiemmin, että toimin juuri oikein, kun piiskasin itseni pitkien työpäivien jälkeen vielä juoksulenkeille, vaikka kroppa ja mieli olisi kaivannut joutenoloa ja lepoa. Olin tyypillinen suorittaja, jolla seuraava tehtävä oli jo mielessä, vaikka edellinen oli vielä kesken. Buukkasin omat aikatauluni niin tiukalle, että olin aina hiukan myöhässä seuraavasta tapaamisesta – tai unohdin säännöllisesti kalenteroida kirjanpidot ja seuraavan päivän töiden suunnittelut, jolloin tein ne yöllä.

Nuo vuodet olivat todellisia ruuhkavuosia, vaikka sain ihan itse päättää omasta ajankäytöstä ja koin oikeasti olevani todella vapaa. Kukaan muu ei minua piiskannut suorittamaan, ainoastaan minä itse. Loputtomiin keho ei kuitenkaan jaksanut sellaista tahtia, vaan alkoi oireilla. Minulla oireet olivat päänsärkyjä ja selkäkipuja, joita hoidin buranalla ja naprapaatin vastaanotolla. Mutta sinnekin ryntäsin aina kesken työpäivän, jolloin hoito ei kovin pitkään ehtinyt vaikuttaa.

En ymmärtänyt, että kivut olivat kehon tapa kertoa levon tarpeesta, koska koin yhtä aikaa olevani todella energinen ja jaksava – eli en tunnistanut väsymystä. Jossain vaiheessa oireet alkoivat muuttua kehon kivuista mielen tasolle, jolloin onneksi tajusin jo pysähtyä kuulostelemaan itseäni, sillä siinä vaiheessa ollaan usein vaarallisilla vesillä. Unohtelin esimerkiksi turhan usein asioita tai hukkasin sanoja mielestä – ja hauskuutin lapsia sillä, että lähdimme ajamaan jonnekin ja ajoinkin “automaattiohjauksella” ihan muualle, kuin mihin olimme menossa. Usein sain heidät tuskastumaan, kun en muistanut asioita, joita he olivat aiemmin kertoneet. Vakioselitykseni oli, että: “Minulla on vain niin monta asiaa mielessä yhtä aikaa, etten millään voi muistaa kaikkea..”

En silti ymmärtänyt hiljentää tahtia tai vähentää kuormitusta.

Jälkeenpäin on aina helppo olla viisas ja nähdä tapahtuneiden merkitykset tai tarkoitukset. Siksi tajuan hyvin, miksi minulle tuli tilaisuus pari vuotta sitten irtiottoon, muuton muodossa. Oli aika pysähtyä ja keskittyä hetkeksi omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen.

Sen pysähdyksen aikana kameraani kertyi lukemattomia kuvia luonnosta. Keho kävi ylikierroksilla, jonka vuoksi oli vaikea rauhoittua lepäämään tai edes myöntää itselle, että on levon tarpeessa. Mutta luonto ja meri veti puoleensa. Siksi saatoin kävellä tuntikausia vailla päämäärää tai istua kivellä ihastelemassa joka päivä eri sävyisenä lainehtivaa merta. Se tuntui hyvältä.

Monta kertaa tuon “välivuoden” aikana aloitin jonkin tiukemman kuntokuurin, joka kesti maksimissaan kolme päivää. Jäsenet tulivat niin kipeiksi, etten vain voinut jatkaa. Keho huusi lepoa mutta mieli halusi edelleen suorittaa. Nähdä tuloksia ja kokea onnistumisia. Olinhan tottunut sellaiseen elämäntapaan ja siitä oli tullut “normaalia”. Nyt koin olevani epänormaali, kun en enää jaksanutkaan “multitaskata” kymmentä asiaa yhtä aikaa, vaikka todellisuudessa asiat hoituivat paljon paremmin, kun keskityin yhteen asiaan kerrallaan kunnolla.

Vuoden aikana on menettänyt merkityksensä monet sellaiset seikat, jotka aiemmin ohjasivat valintojani. En esimerkiksi laske kaloreita tai mittaa kuntoilusuorituksia sen mukaan, miten pitkän lenkin olen jaksanut juosta. Kuuntelen ennemmin omaa oloani ja liikun tai syön sen mukaan. Hyvin usein joudun valitsemaan kevyen kävelylenkin tai venyttelevän yin-joogan, tehokkaan treenin sijaan. Jossain kohtaa jo mietin, että en taida enää koskaan kaivata hikiliikuntaa – mutta kyllä vain, keho kertoo sitten kun sen aika on. Kokeilin pikkuhiljaa vaihtaa yin-joogat voimakkaampiin flow-tunteihin ja huomasinkin nauttivani siitä, että seuraavana päivänä lihaksissa tuntui edellisen päivän treenit. Voimat ovat siis alkaneet palautua – mutta suorittajaksi en enää halua, koska tällä tavalla elämäni on huomattavasti kivempaa. Siksi kuluneen vuoden suuret opetukset aion säilöä tiukasti sydämeeni.

Luontokuvat muistuttavat puhelimessani siitä, miten tärkeää on muistaa pysähtyä kauniiden asioiden äärelle, kiireenkin keskellä. Minulle luonto on ilmainen latauspaikka, josta löydän aina jotain kaunista ja pysähdyttävää. Siellä myös stressitasot laskevat, tutkitustikin. On helppo maadoittua omaan voimaan, kun ympärillä ei ole ulkoisia virikkeitä, jotka kuormittavat kaikkia aistejamme. Olen tietoisesti opetellut menemään sinne myös yksin, jotta en vahingossa hukuta huomiotani muihin ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa. Yltiösosiaalisena ihmisenä sen ajan rajaaminen säännöllisesti vain minulle, tuntui aluksi kovin itsekkäältä, mutta nykyisin jo kaipaan noita hiljaisia ja voimaannuttavia hetkiä, jolloin voin kuunnella rauhassa miten juuri nyt voin.

Mielen hiljentäminen ja tyhjentäminen turhasta kuormituksesta ei tapahtunut helposti tai nopeasti, mutta se on todella kannattanut, sillä koen voivani tällä hetkellä paremmin kuin koskaan aiemmin. Luonnossa samoilun lisäksi aloitin meditoinnin, joka on jo pitkään kiinnostanut mutta en vain ole saanut mahtumaan sitä päivittäisiin rutiineihin. Vaikutukset ovat säännöllisen harjoittelun jälkeen niin huikeat, että nykyisin haluan ehdottomasti ottaa sille aikaa päivittäin. On harmillista, että omaan hyvinvointiin liittyvät asiat saa usein mahtumaan kalenteriin vasta sitten, kun ensin on jo kerran venyttänyt oman jaksamisen ihan äärirajoille. Koska sen jälkeen keho ei enää koskaan palaa täysin ennalleen, vaikka sillä onkin ihan uskomaton kyky korjata itsensä. Toisaalta se on myös positiivista, että meihin jää muistijälki ylikuormittumisesta, jottei vanha suorittaja vahingossa palaa..

Halusin jakaa tarinani, koska luulen, että en ole ainut, joka huomaamattaan ajautuu ylikuormittamaan itseään. Ruuhkavuosien aikana niin voi käydä ihan tavallisten päivittäisten askareiden vuoksi tai omaa uraa rakentaessa, jossa pitää yltää kaiken aikaa parhaimpaansa. Mikä tahansa elämän tilanteesi onkaan, oman jaksamisen skannaus ei ole varmasti pahasta.

Tämän luettuasi toivon, että kysyt itseltäsi; “Miten Minä juuri nyt voin?”

Entä tiedätkö, mikä on Sinulle paras tapa ladata akkuja ja pitää huolta siitä tärkeimmästä eli omasta hyvinvoinnista? ❤

Ohjaako Sinua pelko vai rakkaus?

Olen kirjoittanut tämän blogin osittain jo vuosi sitten – mutta jättänyt julkaisematta jostain syystä. Löysin sen uudelleen viikonloppuna ja koska tämä aihe tuntuu olevan edelleenkin hyvin ajankohtainen, palaan siihen nyt uudestaan – ehkä myös hieman viisaampana, sillä sama teema oli meillä viikonloppuna esillä Life Coach opinnoissa.

Nykyisin puhutaan paljon siitä kuinka pitäisi elää rakkaudessa – tai tehdä valintoja rakkauden eikä pelon kautta. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Pohdin aihetta vuosi sitten lähinnä lapsiini liittyen (josta kirjoituksen lopussa tarkemmin) mutta vaikka Sinulla ei olisikaan lapsia, on monenlaisia tilanteita joka päivä, joissa voidaan kysyä itseltämme samaa. Kumpi minua juuri nyt ohjaa, pelko vai rakkaus? Ne voivat olla pienempiä tai isompia valintoja, joiden edessä olemme. Joku ehkä kamppailee parhaillaan ihmissuhteessa, jossa kerta toisensa jälkeen tulee mieleen, että onko tämä rakkautta vai enkö vain uskalla lähteä? Jossain taustalla ehkä itsekin tietää, että rakkauden ei kuulu olla tällaista mutta silti vahva tunne saa perääntymään ja jäämään. Pelko ja rakkaus ovat molemmat tunteina hyvin voimakkaita ja tuntuvat samassa kohdassa kehoa, sydämen kohdalla – sen vuoksi ne ehkä myös sekoittuvat helposti. Tosin pelko on raskasta ja pienentävää – ja rakkaus puolestaan kevyttä ja kohottavaa.

Rakkautta voi kuvailla myös luottamuksena varsinkin silloin kun on kysymys jostain muusta kuin ihmissuhteesta. Pelko hiipii mieleemme helposti vaikkapa työpaikkaa etsiessä tai asuntoa vaihtaessa. Aina oikeastaan kun edessä on jotain tuntematonta. Luotanko, että kaikki menee juuri niin kuin kuuluu – vai annanko pelolle vallan ja hermostun tai teen jopa paniikkiratkaisuja sen vuoksi?

“Joka pelkää eniten, huutaa koviten…” laulaa Sanni. Ja niinhän se on.

Mitä nämä arkipäivän tilanteet sitten ovat, joissa voimme valita rakkauden tai pelon?

Kadun kulmassa kerjäävät kerjäläiset voisivat olla yksi esimerkki. Ohi kulkiessaan voi kysyä itseltään, että mitä tunteita he meissä herättävät? Huomaan itsekin joka kerran pienen ikävän tunteen nousevan rintaani, kun näen heitä. Ajatus uudenlaisesta maailmasta, jossa rajat eivät olekaan niin tiukasti kiinni ja kulttuurit sekoittuvat, aiheuttaa helposti epävarmuutta ja pelkoa tuntemattomasta. Pelko puolestaan laittaa meidät puolustautumaan joskus liiankin voimakkain keinoin, jolloin voi unohtua kokonaan se, että me kaikki olemme ihmisiä kuitenkin. Ohikulkiessaan ei toki tarvitse välttämättä tehdä yhtään mitään – mutta jos sisällä herää ikävä tunne, niin voi miettiä, että mitä rakkaus tässä tekisi? Varmaan hymyilisi ystävällisesti, auttaisi, jos mahdollista tai kävelisi ohi ja toivoisi kaikkea hyvää.

Lähempääkin löytyy konkreettisia esimerkkejä, kuten kotioloista. Siitä kirjoitan Rhonda Byrnen viisaiden sanojen jälkeen, josta tämä koko blogiteksti vuosi sitten sai alkunsa. Olin avannut tuona aamuna kirjan sattuman varaisesti, toivoen viestiä uuteen päivään ja tässä se oli:

“The tighter you try to hold on something, that you are afraid of losing, the more you are pushing it away. Those thoughts are filled with fear, and if you continue to persist, what you fear the most will come upon you. Fear nothing – just think about what you want. It feels so much better!”

Suomeksi sama: “Mitä tiukemmin yrität pitää kiinni jostakin, jonka pelkäät menettäväsi, sitä enemmän työnnät sitä pois. Sillä nuo ajatukset ovat täynnä pelkoa ja jos jatkat sen vahvistamista, mitä pelkäät eniten, se hyvin todennäköisesti tapahtuu. Älä pelkää mitään, mieti vain mitä haluat. Se tuntuu niin paljon paremmalta!”

Anu Pellas, Rhonda Byrne

Tuo sivu oli irronnut kirjasta – eli sitä oli luettu aiemminkin. Juuri silloin se kosketti minua lasteni kautta.

Saan kotona osakseni vitsailua siitä, miten usein kyselen jo lähes aikuisten lasteni perään. Olen aina ollut sitä mieltä, että rajat ovat rakkautta ja tiettyyn rajaan saakka huoleni lasten menemisistä on oikeutettua ja aitoa välittämistä. Mutta missä kohtaa se muuttuu peloksi menettää heidät jollekin uhkakuvalle, joka takaraivossani kummittelee?

Nykyaika asettaa meille vanhemmille melkoisen haasteen, koska ne uhkakuvat, jotka aiemmin olivat “jossain kaukana” ovat tulleet koko ajan lähemmäksi emmekä voi lapsia pitää pullossa. Kuulemme ja näemme koko ajan ympärillä surullisia esimerkkejä, kun yhä nuoremmat ajautuvat kaveriporukan mukana valitsemaan vääränlaisia vapaa-ajan vietto tapoja – jolloin huoli valtaa helposti mielen, vaikka oma lapsi vaikuttaisi aivan järkevältä valitsemaan toisin. Kuitenkaan huolienergian kasaaminen lastemme niskaan ei auta tai kannusta heitä, vaan päinvastoin. Luottamus vahvistaisi heidän itsetuntoaan ja auttaisi heitä valitsemaan oikein – epäilys ja huoli puolestaan syö luottamusta.

Avasin toisen aukeaman – ja yllätys, sain käytännön keinoja tunteen muuttamiseksi pelosta pois.

“There is a difference between feeling gratitude and appreciation for something, and feeling attachment to something. Appreciation and gratitude are states of pure love, while attachment contains fear – fear of losing or not having what you are attached to. When it comes to something you want in your life, appreciation and gratitude attract, and attachment pushes away. If you are feeling afraid that you will not get what you want, or losing what you have, then you have attachment.

To remove the attachment, keep shifting yourself into a state of appreciation and gratitude, until you can feel that the fear has gone.”

Suomeksi: “On ero kiitollisuuden ja arvostuksen tunteen sekä riippuvuuden tunteen välillä. Arvostus ja kiitollisuus tulevat puhtaasta rakkaudesta kun taas riippuvuus sisältää pelkoa – pelkoa sen menettämisestä, johon olet tarrautunut. Kun haluat vetää tiettyjä asioita elämääsi, kiitollisuus ja arvostus vetävät niitä puoleensa ja riippuvuus työntää niitä poispäin. Jos pelkäät, että et saa sitä mitä haluat tai että menetät sen, mitä sinulla on, silloin olet kiinnittynyt niihin.

Irrottautuaksesi riippuvuuden tunteesta, käännä huomiosi arvostuksen ja kiitollisuuden tunteeseen, kunnes huomaat, että pelko on mennyt.”

Kiitollisuus on ollut minulle tärkeä voiman lähde jo monta vuotta – ja jälleen kerran tajusin miten suuri vaikutus sillä on. Nyt ymmärrän miksi tämä aihe oli ajankohtainen vuosi sitten, koska olen joutunut viimeisen vuoden aikana ottamaan ison askelen sivuun lasteni elämästä, jotta he saavat kasvaa ja itsenäistyä – sekä löytää oman vahvuutensa pärjätäkseen elämässä. Se ei ole aina helppoa ja välillä yön pimeinä tunteina pelko hiipii sydämeen, kun vastausta ei kuulu. Mutta silti, kiitollisuus on aina päällimmäinen tunne, kun mietin heitä. Kiitollisuus myös siitä, että minua on siunattu lapsilla, jotka haastavat minua kohtaamaan omat pelkoni tämän uuden vaiheen myötä – jolloin on vain luotettava, että he pärjäävät, vaikka napanuora alkaakin katketa enkä voi enää vahtia heidän jokaista askeltaan. Jälleen kerran on minun valintani, minkä tunnetilan valitsen. Voin siunata heidän polkujaan rakkaudella – tai murehtia pelolla…

Vaikka valinta on minun, joudun varmasti kohtaamaan pelkoni vielä monta kertaa. Mutta jatkossa kysyn itseltäni pelon noustessa mieleen, että: “Mitä rakkaus juuri nyt tekisi?” ❤

Unelmien vuosi 2018

Vuoden vaihde on erinomaista aikaa päivittää omia tavoitteita ja unelmia ajantasalle. Sen jälkeen kun olen oppinut uudelleen unelmoimaan (lapsuusvuosien jälkeen) ja tekemään niistä tavoitteita, olen “joutunut” päivittämään tavoitteeni kerran vuodessa, koska ne vain toteutuvat. Eivät toki aina ihan sillä tavalla, kuin itse aluksi kuvittelin, vaan yleensä huomattavasti luovemmin – sillä elämällä on taipumus toteuttaa unelmat juuri sillä parhaalla mahdollisella tavalla, joka ei välttämättä ole aina sama mitä itse olin suunnitellut. Mielikuvitus riittää useimmiten ainoastaan siihen saakka, mitä itse tai joku lähipiirissämme on kokenut – ja vaikka internetin myötä maailmamme on laajentunut valtavasti, on silti sisimmässään vaikea uskoa jotain sellaista tapahtuvan omalle kohdalle, mitä kenellekään muulle ei ole tapahtunut, lähimainkaan. Siksi hyvin usein olemme itse suurin este unelmien toteutumiselle.

Unelmoinnista kannattaa aloittaa uusi vuosi 2018.

Järjestä rauhallinen hetki itsesi kanssa, jolloin tiedät, että kukaan ei tule häiritsemään tai keskeyttämään Sinua. Rentouttavaa musiikkia tai täysi hiljaisuus – mikä juuri Sinulla toimii parhaiten? Tärkeää on, että varaat tähän riittävästi aikaa, jotta ajatukset ehtivät irtautua arjen tehtävistä ja saat yhteyden omaan sisimpääsi kunnolla. Unelmoida saa toki mitä tahansa mutta ihan parastahan olisi, jos unelmat määrittäisivät meillä seuraavat konkreettiset tavoitteet, sillä silloin unelmat vauhdittavat arjen aherrusta ja antavat tekemiselle syvemmän merkityksen. Tällöin myös uuden vuoden lupaukset toteutuvat varmimmin, koska ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta.

Ensimmäiseksi pitää löytää oikeat ja itselle sopivat unelmat. Se ei aina ole helppoa, jos unelmoinnille ei ole ollut tilaa tai aikaa moneen vuoteen. Aikuisiällä, sen jälkeen kun ammatti ja oikea kumppani on löytynyt, elämä rullaa usein eteenpäin työn ja perheen ehdoilla. Täytyy miettiä valintoja enimmäkseen järjellä, jotta lapset saadaan ruokittua ja asuntolainat maksettua. Siksi oman sisimmän kuuntelulle ei ole aikaa eikä aina myöskään uskallusta… Sillä mitä tapahtuisikaan, jos omat unelmat eivät “mätsäisi” esimerkiksi elämänkumppanin unelmiin?

Sen vuoksi me hyvin usein muokkaamme omia unelmia sopiviksi kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Asuinpaikkaan, palkkaan tai muiden perheenjäsenten toiveisiin, jotta voisimme säilyttää elämän ennallaan. Koska ihmisen perusluonteeseen kuuluu vastustaa muutosta.  Sen lisäksi myös pienennämme tavoitteita – koska pelkäämme pettyvämme, jos emme saavutakaan niitä. Pyrimme välttämään pettymystä ja sehän onnistuu parhaiten, kun odotukset ovat riittävän alhaalla. Silti pettymyksiä on luvassa, sillä se mitä eniten yritämme välttää, löytää kyllä luoksemme aina.

Unelmointi on ihanaa…

Se on myös tärkeä vaihe ennen tavoitteen konkretisoimista, sillä silloin mielen voi antaa lentää vapaana. Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi, että: “Mitä tekisin, jos minulla olisi riittävästi rahaa, eikä minun tarvitsisi tehdä töitä sen vuoksi?” Tai: “Listaan 10 asiaa, jotka ehdottomasti haluaisin tehdä tai nähdä, jos tietäisin, että minulla on vain 6kk elinaikaa!” Tällä tavoin löydämme sisäiset toiveet, jotka hautautuvat velvollisuuksien alle arjessa. Toki niitä ei välttämättä tarvitse toteuttaa juuri sellaisenaan tai heti – mutta niistä voit löytää vihjeitä, joita kehosi tai mielesi kaipaa arjen keskelle. Tai ehkä ne ovat osa sitä tärkeää sielun suunnitelmaa, jota olemme tänne tulleet toteuttamaan ja jonka työstäminen tekee meidät lopulta kaikista onnellisimmaksi.

Antaudu elämän edessä ❤

Meillä on monenlaista tehtävää. Arjen askareet, toimeentulon hankkiminen ja velvollisuus pitää huolta lähimmäisistä, varsinkin lapsistamme. Mutta sen lisäksi itse uskon, että jokaisella on vielä oma sielun suunnitelma, jonka tulisi ohjata suuremmissa linjoissa sitä, mihin suuntaan menemme ja millaisia oppiläksyjä suoritamme. Nämä määrittävät paljon sitä, minkä parissa teemme elämäntyömme mutta myös sitä, kenen kanssa eteenpäin kuljemme. Kokemuksesta voin sanoa, että siihen ei aina ole paljon sanottavaa, kun muutoksen pyörre tempaa mukaansa. Vastustaa ei voi, jos on päättänyt kuunnella itseään – vaikka välillä mieli tekisi. Mutta lopulta kun rytmiin uskaltaa heittäytyä mukaan, huomaa, ettei ollutkaan mitään pelättävää. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin ja näyttää aina seuraavan askelman, kun sen aika on. Sitä ennen ei pitänytkään murehtia asiaa, jonka aika ei vielä ollut.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö tavoitteita itse kannattaisi asettaa. Ei. Se tarkoittaa sitä, että kun heittäytyy unelmoimaan ja kuuntelee itseään, niin päämäärä on tärkein eikä reitistä kannata pitää kynsin ja hampain kiinni, jos tuntuu, että elämällä on jotain muuta mielessään. Mielikuvituksemme kun ei aina riitä keksimään parasta tapaa kulkea kohti suurimpia unelmia.

Unelmoi isosti – mutta realistisesti.

Meitä suomalaisia ei yleensä tarvitse toppuutella siinä, että unelmat olisivat liian suuria mutta siihenkin joskus törmää. On tärkeää oppia unelmoimaan riittävän suuresti mutta kuitenkin niissä rajoissa, että siinä vaiheessa kun niitä aletaan pilkkoa tavoitteiksi, pitää rehellisesti itse uskoa siihen, että ne ovat mahdollisia ja toteutettavissa. Tämän vuoksi myös uuden vuoden lupaukset kannattaisi muotoilla sellaisiksi, että ne tuntuvat aidosti mahdollisilta toteuttaa. Muuten tsemppi ei vain kestä päivää tai paria kauempaa.

Mikä on sopivan kokoinen tavoite tai lupaus vuodelle 2018?

Sen voit ainoastaan Sinä itse määrittää. Jollekin säännöllinen kuntosaliharjoittelu 5 krt viikossa on vain pieni ryhtiliike repsahtaneeseen lomarytmiin ja se on helppo toteuttaa kun taas arki alkaa – mutta jollekin toiselle se tarkoittaa totaalista elämänmuutosta eikä tarkemmin harkittuna tunnu edes omalta tavalta kohottaa lihaskuntoa. Mikä on lähtötilanteesi vaikkapa liikunnan suhteen, määrittää suuresti sen, millaisia tavoitteita kannattaa itselleen asettaa. Siksi olisikin tärkeää pysähtyä ensin miettimään, että mitä Minä juuri nyt kaipaan?

Realistisesti(ko)?

Sisäiset kaipaukset eivät tunne aina realismia. Mutta mieli voi olla yhtä lailla ristiriidassa realismin kanssa – riippuen mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Realismia on siis monenlaista. Kuten se, että tavoitteet ovat ristiriidassa sen kanssa, millaisia uhrauksia juuri tällä hetkellä olen valmis tekemään niiden eteen. Joskus (tai aika usein ainakin itselläni) voi olla niin, että mieli haluaa vaikka mitä eikä se suostu kuulemaan, miten paljon kehoni kaipaa vaikkapa lepoa ja rauhaa. Silloin tallaan ylisuurilla tavoitteilla sisimpäni yli, kuuntelematta sitä, mikä aidosti olisi nyt tärkeintä hyvinvointini kannalta.

Realismia on myös se, että perheelle on saatava ruokaa pöytään eikä välttämättä kaikkia omia unelmia voi toteuttaa nyt ja heti – jollei koko perhe sitoudu samoihin valintoihin. Reilua olisi yhdessä miettiä esimerkiksi perheen aikuisten kesken, mitkä unelmat voidaan toteuttaa niin, ettei kukaan joudu kohtuuttomasti tinkimään omista unelmistaan tai arvomaailmastaan toisen vuoksi. Minun unelmamaailmassani näistä asioista keskusteltaisiin jokaisen keittiön pöydän äärellä ihan arkisten askareiden keskellä, sillä mikäpä voisi olla sen ihanampaa, kuin elää unelmiaan todeksi, niiden kaikista rakkaimpien kanssa yhdessä? Toivottavasti se on tulevaisuuden realismia suomalaisissa perheissä. ❤

Unelmat on tehty toteutettaviksi.

“Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain, etkä pelkäisi epäonnistuvasi?” Tuo kysymys on hyvä esittää itselleen uuden vuoden kynnyksellä – ja kunhan keksit siihen vastauksen, niin sitten vain lähdet tekemään sen. Miettimättä, pelkäämättä, epäröimättä – päättäväisesti ja uskoen itseesi 100%:sti.

Kaikkea hyvää, rakkautta, onnellisuutta, menestystä ja ihan parhainta vuotta 2018, juuri Sinulle! ❤