Uskallatko Sinä luottaa hyvään?

Luottamus hyvään ja luottamus sitä kautta elämään, on ydin asia, jonka parissa me ihmiset kamppailemme tietäen tai tiedostamatta. Monet meistä läpi elämän, saavuttamatta sitä koskaan, vaikka yritämme etsiä sitä monenlaisin keinoin. Paljon helpompaa on pelätä pahinta ja odottaa pettymyksiä, kuin luottaa, että asiat järjestyy parhain päin. Miksi ihmeessä?

Elämässä tapahtuu kaikenlaisia asioita ja kun lapsuudessa tapahtuu yllättäviä asioita, joihin lapsi ei saa selitystä, niin luottamus elämään horjuu. Ne voivat olla maailman tapahtumia, jotka tulevat pelottavan lähelle, vaikkapa median kautta ja järisyttävät sillä tavalla lapsen illuusiota turvallisesta ja hyvästä elämästä – tai sitten perheessä tapahtuvia ikäviä käänteitä, jotka järkyttävät aina eniten, koska perhe on lapselle se turvallinen syli, jonka avulla hän rakentaa oman itsetuntonsa ja kuvan maailmasta.

Kun sitten lapsen maailmassa tapahtuu jotain sellaista ikävää, jota hän ei pysty käsittelemään – ja jos hän ei siinä tilanteessa pysty turvautumaan vanhempiinsa syystä tai toisesta – niin hän kehittää itselleen valheellisen selviytymis-strategian ja pistää ikävät tunteet piiloon. Selvitäkseen hengissä. Nuo tunteet voivat sisältää pelkoa, pettymystä, epävarmuutta, hämmennystä, häpeää.. mitä tahansa, mitä hän ei pysty itse käsittelemään pienen ihmisen kapasiteetilla. Tunteita, joille jonkun aikuisen pitäisi osata antaa oikea nimi ja kertoa, että hän itse ei ole huono, vaikka hänellä on tällaisia tunteita.

Kun kukaan ei sitä tee, niin lapsi kuvittelee, että hän on yhtä kuin nuo ikävät tai pahat tunteet ja alkaa kehittämään valheminää, jottei kukaan näkisi, että hän on huono. Jos tämä tapahtuu kovin varhain, niin valheminästä tulee lapsen identiteetti, jota hän kantaa aikuisuuteen saakka, jollei jotain sellaista tapahdu, joka pakottaa kaivamaan nuo ikävät tunteet esiin.

Mitä sellaista voisi tapahtua, että ihminen haluaisi avata syvät vanhat haavat? Onko se edes järkevää tai tarpeellista?

Vapaaehtoisesti kukaan ei sitä tee, ellei elämä kolhi niin kovasti, että on pakko. Siksi kriisin keskellä lopulta on kysymys hyvästä prosessista, vaikka se ei sillä hetkellä siltä tunnu. Sillä kun elämä ulkoisesti koettelee, niin sisäisesti me joudumme kohtaamaan asioita menneisyydestämme, jos vain uskallamme ja olemme valmiita siihen. Pakeneminen on toki toinen keino, jota me ihmiset teemme yleensä viimeiseen saakka.

Ikäviä tunteita ja omaa raskasta taakkaa, voi paeta erilaisin keinoin. Työn tekeminen ja uralla menestyminen on erittäin hyvä keino siihen, koska silloin näennäisesti teemme hyviä asioita ja myös saavutamme kultaa ja kunniaa. Ei tarvitse miettiä menneisyyttä tai kohdata omaa tyhjyyden tunnetta, kun voi keskittyä menestymiseen. Urheilu tai itsensä rääkkääminen liian orjallisilla ruokavalioilla tai kuntoilu ohjelmilla, on toinen tapa paeta sisältä kumpuavaa huonommuuden tunnetta. Sillä taas ulkoisesti voimme näyttää itsellemme ja muille, miten erinomaisia me olemme, kun jokainen kurvi on kohdallaan ja mittarit ranteessa näyttää huikeita lukemia. Tämä on myös trendikästä tällä hetkellä.

Syömishäiriöt, erilaiset sellaiset, ovat yksi tapa paeta omia ikäviä tunteita – ja kuvitella hallitsevansa elämää. Nykyisin yhä yleisempänä super-terveelliset ruokailutottumukset, jolloin ongelmaa on vaikea nähdä. Silti nekin ovat yksi syömishäiriön muoto, jos diettien noudatus menee liian orjalliseksi, ilman terveydellistä syytä.

Aina ei tokikaan ole kysymys ongelmista, jos ihminen haluaa voida hyvin, liikkua tai tehdä työnsä hyvin. Motiivi taustalla on se tärkeä ero. Teenkö tätä siksi, että haluan itselleni hyvää? Osaanko välillä ottaa rennosti vai koenko heti itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi, jos en noudata jotain tiettyä kaavaa, jonka avulla koen olevani riittävä? Yritänkö tukahduttaa ikäviä tunteita tai tyhjyyttä, pakenemalla ruokaan tai  johonkin sellaiseen asiaan tai tekemiseen, joka vie ajatukseni muualle?

Pakenemiskeinoja on lukemattomia, Nyt luettelin vain niitä, jotka ovat yleisesti hyvin hyväksyttäviä ja siksi vaikeammin huomattavia, sillä alkoholiin, huumeisiin tai uhkapeleihin pakeneminen kertoo melko pian, että kyseessä on ongelma. Asianosainen itse ei tosin välttämättä silloinkaan tunnista syytä, miksi hän juo tai käyttää huumeita. Mutta lopulta kysymyksessä on ihan sama ongelma siellä taustalla, kuin noissa edellä mainituissa, vaikka tässä seuraukset ovat huomattavasti vakavammat.

Ikäviä tunteita voi paeta myös siten, että ei vain pysähdy. Tekee jatkuvasti jotain, johon keskittää huomion. Perhe esimerkiksi on hyvä syy siihen. Lasten kanssa on aina jotakin tärkeää tekemistä, joka näyttää ulkopuolisen silmin todella hyväksyttävältä. Ikävää tässä on se, että ne käsittelemättömät asiat siirtyy lopulta lapsiin, aivan tiedostamatta. Siksi lapset pitäisi olla paras syy alkaa tonkia omaa menneisyyttä, koska sillä tavalla ainoastaan voimme katkaista sukupolvien yli jatkuvan kierteen.

Jotkut meistä ovat lähteneet kuulostelemaan itseään ja puhdistamaan maton alta asioita, kun elämä on sitä vaatinut. Nyt on ainakin minun ympärilläni yhä useampia sellaisia ihmisiä ja siksi varmasti tämä aihe nousikin niin voimakkaasti pintaan Tommyn uuden kirjan myötä. Eli aika on hyvin otollinen sille ja siksi tuntuukin, että ympäriltä saa helposti työkaluja ja vinkkejä itsensä työstämiseen, kun yhä useampi jakaa näitä asioita avoimesti ja kertoo kokemuksistaan.

Selviytymis-strategioiden avaaminen on hidas prosessi. Vaikka olemmekin jo kasvaneet aikuisiksi, niin silloin kun alamme availla vanhoja tunnelukkoja, niin esiin nousevat tunteet ovat hyvin hämmentäviä. Olemme rakentaneet nuo strategiat lapsena sen vuoksi, että mieli on säilynyt ehjänä traumaattisten kokemusten keskellä. Eli me olemme todellakin tarvinneet niitä, jotta mieli ei ole vahingoittunut. Kun niitä alkaa avaamaan aikuisena, niin tunnereaktiot tulevat lapsuudesta. Ne ovat yhtä voimakkaita, kuin olisimme taantuneet lapsen tasolle. Elämän ja kuoleman kysymyksiä. Selviänkö vai enkö selviä? Siksi ne saattavat hyvin usein tarvita jonkun ammattilaisen apua. Vähintäänkin turvallisen tunneympäristön tai jonkun, jota vasten voi nojata.

Tämän vuoksi nämä aiheet nousevat usein esiin ihmissuhteissa. Silloin kun ollaan taas saman tyyppisessä symbioosissa toisen ihmisen kanssa, kuin lapsena, jolloin nojasimme vanhempiimme. Aikuisena kuitenkaan ei ole tarkoitus nojata enää kehenkään, vaan löytää keinot kantaa vastuu itsestään. Sillä, jos alamme nojata toiseen ihmiseen ja odottaa häneltä turvaa, niin annamme samalla oman voiman ja vastuun elämästämme hänelle. Onnemme avaimet jonkun toisen taskuun. Tuo tapahtuu hyvin salakavalasti, jopa lähes huomaamatta.

Se voi tapahtua yhtä lailla ystävyys suhteissa, parisuhteessa tai vaikkapa vanhempi-lapsi suhteessa. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, että aikuinen etsisi turvaa lapsestaan, niin se vain on erittäin yleistä. Alitajuisella tavalla siinäkin suhteessa voi sälyttää vastuun omasta onnellisuudestaan lapsen hartioille. Nojata vanhemman rooliin, joka täyttää elämän – niin pitkään kuin lapset lähtevät tai jopa senkin jälkeen. Odottaa erilaisia palveluksia omilta lapsiltaan, jotta itse voi olla onnellinen – ja turvassa. Samalla vanhempi-lapsi suhde vääristyy riippuvuus suhteeksi, joka lopulta turmelee aidon yhteydenpidon tai välittämisen ja muuttuu velvollisuudeksi sekä jatkuvaksi pettymyksen kierteeksi, koska se ei lopulta palvele kumpaakaan.

Toinen ja täysin vastakkainen tapa, jolla tämä sama tunnelukko näkyy aikuisissa, on se, että ei uskalla luottaa kehenkään tai että on yli varovainen avaamaan sydäntään ja asioitaan muille ihmisille. Luottaa vain itseensä eli on ottanut ikään kuin elämän omiin käsiinsä ja päättänyt selvitä sillä tavalla parhaiten. Elää illuusiossa, että itse pystyisi vaikuttamaan kaikkeen, vaikka elämä kuitenkin on arvaamaton. Eli sama trauma on kuitenkin taustalla, ihmiset vain toimivat eri tavalla. Luottamus elämään on mennyt.

Nämä lapsuuden traumaattiset kokemukset ovat minusta juuri tämän vuoksi mielenkiintoisia, että ne näkyvät meissä aikuisissa hyvin eri tavalla. Riippuen tilanteesta ja persoonasta. Näin valmentajan roolissa kun katselee ihmisiä ympärillään, niin tajuaa, että on aika vähän ihmisiä, kenellä ei olisi mitään strategiaa. Siksi ei pidäkään ajatella, että se olisi jotenkin hävettävää, jos joutuu työstämään asioita menneisyydestä. Päinvastoin, minusta on hävettävää, jos kulkee koko elämänsä laput silmillä eikä tajua ollenkaan, missä menee pieleen.

Luottamuskoulusta olen puhunut ja kirjoittanut jo pitkään. Siksi tämä pohdinta, joka lähti liikkeelle Tommy Hellstenin uusimmasta kirjasta, ei ollut uutta, mutta avasi minulle taas kerran yhden oivalluksen itsestäni. Eli matka on elinikäinen, josta Tommy itse on minusta ihan paras esimerkki. Lopputulos on lyhyesti ja ytimekkäästi kirjan kannessa: ”En pelkää enää”.

Pelko on rakkauden vastakohta, eikä viha tai välinpitämättömyys kuten monesti luullaan. Matka siis, jolle pitää lähteä, on matka itseen ja samalla matka pelosta rakkauteen. Tällöin pelko ei enää hallitse päätöksiä tai ohjaa tekemistä, vaan rakkaus. Luottamus elämään ja hyvään.

Suurin kysymys onkin minusta, että oletko jo valmis lähtemään matkalle?

Lopettamaan pakenemisen ja pysähtymään itsesi äärelle. Kuulemaan, mitä sisältäsi nousee ja hyväksymään sen. On se sitten mitä tahansa. Sillä rakkauden ja positiivisuuden kuplaan voi hypätä myös ilman, että ensin tutkii itseään. Mutta se ei ole pysyvää, sillä silloin hyppäämme vain ongelmien yli ja rakennamme toisenlaisen valheminän. Sellaisen, joka päättää sulkea silmänsä todellisuudelta. Aidolta itseltä.

Matka itseen, pelosta rakkauteen, kulkee ikävien tunteiden kautta. Siihen ei ole helppoa reittiä tai oikoteitä, mutta lopputuloksena on vapaus. Vapautus peloista ja pelkojen hallitsemasta elämästä. Vapaus valita rohkeasti ja ennakkoluulottomasti asioita, jotka tuntuvat oikealta. Vapaus löytää sellaisia ihmissuhteita ympärilleen, jotka eivät ole tarkoitettu turvapaikaksi, vaan kulkemaan rinnakkain yhdessä eteenpäin, vapaana ja vahvoina.

Kiitos Tommy tästä upeasta kirjasta, joka avasi jälleen yhden oven syvemmälle sisimpääni. Lämmin suositus siitä kaikille, joihin tämä kirjoitus yhtään kolahti. ❤

Välittämisen lahja <3

Pohdin avoimesti somessa viime viikolla avun pyytämisen kulttuuria, joka aiheutti voimakkaita tunteita, sillä sain sekä kommentteja että yksityisviestejä päivityksen vuoksi enemmän kuin koskaan. Asia koskettaa meitä jokaista eri tavoin, kuten kaikki muutkin asiat, jotka nostavat esiin omia tai jonkun läheisen kokemuksia – ja ne puolestaan tuovat tunteet pintaan. Tunteiden vallassa sitten tehdään päätöksiä hetkessä, puoleen tai toiseen, vaikka kannattaisi pysähtyä pohtimaan, mitä mieltä oikeastaan asiasta olen, ilman niitä sisältä kumpuavia tunnereaktioita.

Tästä on kysymys lähes kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä, niin kotona kuin työelämässä, riippumatta työtehtävän suuruudesta, jos omaa historiaa ei ole penkonut. Reagoimme ja toimimme tunteiden pohjalta, joka ei kuitenkaan ole koko totuus, jos analysoisimme asiaa myös tietoisen mielen (tai oman syvimmän totuuden) kautta.

Avun pyytämisen kulttuuri on selkeässä murroksessa Suomessa, eikä monikaan meistä oikein tiedä, miten siihen tulisi suhtautua, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Entisaikaan kylillä kiersi kerjäläisiä, jotka yöpyivät maatiloilla tehden töitä ruokapalkan eteen. Silloin oli lähes joka talossa jotain tekemistä, jolla ihmiset saattoivat ansaita yösijan ja paikan illallispöydästä. Nykyisin sitä ei enää tapahdu, sillä ihmiset asuvat pienemmissä kodeissa ja avun tarvitsijat ovatkin jalkautuneet kaduille pyytämään rahaa kiireisiltä ohikulkijoilta. Törmään tähän päivittäin Helsingissä jossain muodossa.

Olen yhtä aikaa surullinen ja hämilläni siitä, sillä totta kai ymmärrän ne monet syyt, jotka voivat ajaa ihmisen sellaiseen tilanteeseen, jossa rahat eivät riitä elämän perusasioihin. Se on inhimillistä ja voi tapahtua kenelle tahansa, jos kohtaa riittävän suuria vastoinkäymisiä. Mutta mitä sitä ennen on pitänyt tapahtua, jotta ihmisellä ei ole ketään muuta keneltä pyytää apua kuin ventovieras ohikulkija?

Kun näen kauppakeskuksissa tai kaduilla nuoria, jotka ovat selvästi kadottaneet otteen elämästä ja kulkevat likaisissa vaatteissa kaljatölkki kädessä keskellä arkipäivää, niin sydäntäni puristaa joka kerran, sillä mietin aina, missä heidän äitinsä mahtaa olla? Miten suuri huoli hänellä onkaan – vai onko?

Olen ollut aina kovin huolehtivainen äiti, josta on viime vuosina pitänyt oppia pois, sillä lapseni ovat jo aikuisia ja monissa asioissa paljon viisaampia kuin minä. Sitä paitsi elämänkokemuksen he joutuvat joka tapauksessa kartuttamaan itse, enkä sitä voi heille siirtää vaikka kuinka haluaisin. Eli pitää vain päästää irti ja luottaa siihen, että he osaavat, pärjäävät ja valitsevat omat polkunsa, joiden kautta oppivat elämästä.

Olen välillä soimannut itseäni siitä, miksi huolehdin niin paljon? Enkö voisi vain ottaa rennosti ja luottaa, että kaikki menee juuri niin, kuin on tarkoitettu? Mutta se ei ole ihan helppoa, kun on kysymys niistä kaikista rakkaimmista ihmisistä.

On välttämätöntä päästää irti huolehtimisesta jossain vaiheessa, kun lapset kasvavat, jotta he saavat kokea miltä tuntuu kantaa vastuu itsestään. Mutta ehkä huolehtiminen ei kuitenkaan ole niin suuri synti kuin se, että kukaan EI huolehtisi tai välittäisi..

Välittäminen voi olla myös lahja, jonka jokainen meistä voi antaa ohikulkijalle tai avun tarvitsijalle. Lyhyt hetki, jolloin pysähtyy kohtaamaan ihmisen, katsoo silmiin ja kysyy kuulumiset. Sillä surullisinta on se mitä tällainen kulttuuri selvästi saa aikaan meissä, on se, että alitajuisesti tekee mieli sulkea avun pyytäjät pois silmistään. Olla välittämättä, koska ei ole keinoja tai resursseja auttaa ja siitä tulee itselle paha mieli ja riittämätön olo. Sen sijaan, että pysähtyisi kohtaamaan ihmisen hädän ja antaisi hänelle sen viestin, että joku on kiinnostunut ja välittää, vaikka ei pystyisikään tai haluaisi rahallisesti auttaa.

Ennen kaikkea välittämisen kulttuuri on suurin lahja omille läheisille, joihin me kaikki jätämme suurimman jäljen omalla käytöksellämme. Tietoisuus siitä, että ympärillä on ihmisiä, joiden puoleen voi kääntyä missä tahansa tilanteessa, on tärkeää iästä riippumatta. Jokainen meistä voi olla jollekin ihmiselle sellainen läheinen.

Itse olen joutunut vuosien varrella priorisoimaan omat voimavarani, koska ne eivät riittäneet kaikkeen yhdellä kertaa ja silloin päätin, että pyrin jatkossa pitämään huolen ensisijaisesti itsestäni ja siitä, että minulla on annettavaa muille, ennen kuin tarjoudun koko maailman avuksi. Se ei ole aina helppoa ja tuntuu välillä myös kovin itsekkäältä, mutta on elintärkeää, jotta voin hoitaa oman osuuteni tässä yhteiskunnassa sekä työelämässä että kahden lapsen vanhempana.

Mahdollisuuksien mukaan olen auttanut muita sekä rahalahjoituksina, että antamalla aikaa ja huomiota niille ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi elämässäni jollain tavalla. Sillä jokaisella meistä on monia ihmisiä ihan lähelläkin, joita voimme jollakin tavalla auttaa halutessamme. Minusta on hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka tämän lisäksi vielä jaksavat tehdä vapaaehtoistyötä tai olla muuten vain koko maailmaa varten avoinna, sillä avuntarvitsijoita on selvästi koko ajan enemmän, eikä kaikilla välttämättä ole sellaisia ihmisiä lähipiirissä, keneltä he voisivat apua pyytää.

Näin äitienpäivän jälkeisenä päivänä tekee mieli katsella elämää taaksepäin ja antaa itselleen kiitosta. Ehkä se lapsista huolen kantaminen ei kuitenkaan ole ollut virheistä suurin äitinä olemisessa, vaikka heistä joskus on saattanut siltä tuntua. Tietoisuus siitä, että maailmassa on ainakin yksi ihminen, joka välittää ja kantaa huolta heistä, kävi mitä tahansa, voi olla murkkuikäisestä ärsyttävää, kun hän haluaisi niin kovasti pärjätä ihan itse, mutta lopulta ehkä kuitenkin se paras lahja, jonka äitinä voi lapselleen antaa. ❤  

Vetovoiman laki… totta vai tarua?

Noin viisitoista vuotta sitten törmäsin ensimmäisen kerran vetovoiman lakiin, joka yksinkertaisuudessaan tarkoittaa; “Sitä saa mitä tilaa”. Ensimmäisellä kerralla en heti ajatusta ostanut, vaan se jäi kytemään jonnekin taustalle, kunnes omassa elämässä tuli tilanne, että kaipasin muutosta positiiviseen suuntaan. Olin avoin muutokselle ja etsin mielessäni keinoja siihen, jolloin silmiini osui Rhonda Byrnen kirja vetovoiman laista. Hmm, no sillä tavalla se vetovoima juuri toimii. Elämä toi eteeni ratkaisun, jota etsin, vaikken sitä siinä hetkessä ymmärtänyt enkä tietoisesti fokusoinut siihen. Niinhän itse asiassa elämä oli kuljettanut minua aiemminkin, mutta en vain ollut tajunnut, että kysymys on omien toiveiden voimasta. Tällä kertaa ostin idean saman tien ja päätin kokeilla onko vetovoiman laki totta vai jotakin amerikkalaista humpuukia.

Halusin parempaa elämää ja aloin suuntautua siihen huolella ajatuksissani. Kuvailin itselleni millaista se olisi ja mihin asiohin erityisesti kaipaisin muutosta. Melko nopeasti pääsin tavoite tilanteeseen. Eli oma empiirinen tutkimukseni oli hyvin rohkaiseva, ajatukseni luovat todellisuutta.

Tuosta kokemuksesta on aikaa nyt noin seitsemän vuotta ja sen jälkeen elämääni on mahtunut monia onnistumisia vetovoiman lain mukaisesti, mutta myös epäonnistumisia, vaikka kuinka kuvittelin tietäväni, miten ajatuksia ohjaillaan. Siksi välillä olin jo lähellä luovuttaa uskoni siihen, että voin itse vaikuttaa miltä elämäni näyttää, kun se ei tarjoillutkaan sitä, mitä toivoin, vaan jotain ihan muuta..

Itse asiassa se tarjoili sitä, mitä minä tarvitsin, jotta huomaisin omat rajoitukseni.

Joskus on raskasta kohdata totuus, mutta se on väistämätöntä, jos haluaa oikeasti kehittyä. Varsinkin sillä hetkellä, kun asiat eivät mene niin kuin olisi itse halunnut, niin peilin eteen on ikävä mennä. Tajuan nyt, että minun kiinnostus henkisiin lainalaisuuksiin herätettiin hyvin ovelalla tavalla, kun ensin sain toiveeni toteutettua melko helposti – ja sen jälkeen alkoi tulla haasteita. Olin kuitenkin nähnyt jo kerran, miten suuri vaikutus mieleni tietoisella kohdistamisella on siihen, mitä elämääni ulkoisesti ilmestyy, niin en voinut uskoa, että se olisi ollut vain sattumaa. Aloin siis tutkiskella itseäni ja vetovoiman lakia lisää ja ymmärsin vähitellen mistä johtui, ettei kaikki toiveeni toteutuneet juuri niin kuin minä halusin.

Vetovoima, joka vetää asioita tai ihmisiä puoleemme on energiaa. Me voimme vahvistaa tuota energiaa ajatuksillamme, mutta pohjimmiltaan se lähtee syvemmältä meistä. Siksi tietoiset ajatukset ovat vain jäävuoren huippu, joiden tulisi olla linjassa kokonaisuuden kanssa, jos halutaan saavuttaa vetovoiman avulla toivottuja tuloksia. Tietynlainen energia huokuu meistä ilman sanoja tai tietoisia ajatuksia – ja se on se vetovoima, joka vetää puoleensa asioita, tapahtumia ja ihmisiä, halusimmepa niitä tai emme.

Siksi onkin todella tärkeää puhdistaa itsestään vääränlaiset uskomukset ja toimintamallit, jotka estävät vetovoimaa toteutumasta oikein. Tätä työtä olen tehnyt itse monta vuotta eri tavoin ja yksi merkittävimmistä oli Life Coach -koulutus, jossa monenlaisia harjoituksia tehtiin itselle vuoden ajan. Sen lisäksi olen käynyt hoidoissa, joissa toinen henkilö on auttanut puhdistamaan energiaani, sillä itse olemme usein aika sokeita alitajuisille kaavoille. Tämä työ ei ole valmis, se tulee jatkumaan varmasti loppuelämän, mutta pikkuhiljaa huomaan, että vetovoiman laki alkaa toimia paremmin, myös niillä elämän osa-alueilla, joissa se on ollut eniten hakoteillä.

Jokainen meistä on omanlainen yksilö ja siksi kullakin nämä asiat toimivat vähän eri tavoin. Mutta suurimmalla osalla meistä on kuitenkin joku tai jotkut elämän osa-alueet paremmin linjassa sen kanssa, mitä tietoisesti haluamme – ja toiset taas eivät niin hyvin. Siksi itsekin ajattelin jossain kohtaa, että osaan tämän homman aika hyvin, sillä elämäni oli monin tavoin sellaista mitä toivoin. Mutta sitten vasta kun aloin “tonkia” itestäni niitä kaikista pimeimpiä nurkkia, joissa törmäsin aina samaan ei-toivottuun lopputulokseen, niin löysin ne kaikista syvimmällä olevat rajoittavat uskomukset ja pelot, jotka estivät toiveitani toteutumasta tietyillä elämän osa-alueilla.

Puhdistusta voi tehdä itse ja siinä kaikista tärkeintä on huomata ensin alitajuiset ajatusmallit. Mutta aika usein avuksi tarvitaan joku ulkopuolinen, jonka kanssa niitä voi yhdessä työstää, sillä kuten me kaikki tiedämme, toisen on helpompi nähdä rajoitukset ulkopuolelta. Elämä on viisas ja tarjoaa usein tilaisuuden tähän työskentelyyn niin, että asiat eivät mene juuri kuin itse haluaisi tai tulee kriisi, joka pysäyttää ja herää luonnollinen kiinnostus tutkia itseään… Tai sitten se vain järjestää aikaa pysähtyä itsensä äärelle, kuten minulle kävi muutama vuosi sitten. Kaiken kiireen keskellä on mahdotonta keskittyä puhdistamaan itseään. Se vie aikaa ja huomiota.

Mitä hyötyä on puhdistaa vääränlaisia ajatusmalleja pois?

Vääränlaisten uskomusten poistaminen ei ole tärkeää ainoastaan siksi, että vetovoiman avulla voisi saada toiveita toteutumaan, vaan erityisesti siksi, että sen jälkeen meistä kuoriutuu se henkilö, jollaiseksi meidän olisi kuulunut tulla. Elämä vain on erilaisten tapahtumien kautta saanut meidät uskomaan jotain muuta ja se alkuperäinen ihminen on hautautunut niiden kerrosten alle. Pelot ja rajoitukset rasittavat ja estävät meitä nauttimasta käsillä olevasta hetkestä, vaikka kaikki olisi hyvin – koska mieli syöttää vääränlaista dataa ja ajatukset ovat kiinni menneessä tai tulevassa. Kun turhat rajoitukset poistetaan, niin ihminen voi alkaa elää vapaammin, omana itsenään – ja elämä alkaa myös tarjoilemaan automaattisesti niitä asioita, joita sisin halajaa. Mitään erityisiä tilauksia ei tarvitse sen jälkeen edes laittaa ilmoille, sillä ne huokuvat meidän jokaisesta solusta, tauotta. Sen jälkeen voi vain ihmetellä, miten toiveet toteutuvat yllättävillä tavoilla.

Oletko Sinä kuullut vetovoimasta tai kokeillut sitä omassa elämässäsi?

Rakasta itseäsi… mutta MITEN?

Olet varmaan kuullut tämän ohjeen? Näitä sloganeita sosiaalinen media on pullollaan, joissa neuvotaan milloin mitäkin – ikään kuin se olisi maailman helpoin asia toteuttaa. Kuten; “Rakasta itseäsi!”, joka luultavasti vaatii useimmilta meistä lähes koko elämän mittaista harjoittelua, jos sitä ei ole oppinut jo lapsena. Sillä lapsena nämä jutut on todella helppoja oppia, jos vain lähellä on hyvät opettajat, mutta aikuisena puolestaan niiden kanssa saa kulumaan aikaa… ja monia pieleen menneitä ihmissuhteita.

Itsensä rakastamisesta puhutaan nykyisin paljon siksi, että sen on huomattu olevan edellytys sille, että voi rakastaa muita. Ja nämä yhdessä taas auttavat kestävien ihmissuhteiden muodostamisessa. Näinä aikoina kun suuri osa avioliitoista päätyy eroon, on ehkä syytäkin puhua rakastamisen taidoista. Sillä niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin kyllä sekin on taito, jota voi opetella ja kehittää itsessään. Jos vain haluaa.

Life Coach koulutuksen aikana jouduin työstämään tätä aihetta moneen kertaan, koska itsensä arvostaminen ja rakastaminen on tärkeä edellytys, jotta voi toimia ammattimaisena valmentajana. Ylipäätään ihmisten kanssa työskennellessä, se on taito, jota tarvitaan. Sillä jos arvostamme itseämme, niin arvostamme myös muita lähellämme olevia ja se huokuu ulospäin niin, että sellaisen ihmisen kanssa on helppo työskennellä.

Muutama päivä sitten tämä aihe tuli esille kun keskustelin ystäväni kanssa puhdistus kuurista, jonka aloitin pari viikkoa sitten ja jonka ansiosta olen erityisen energinen juuri nyt. Olen kärsinyt pitkään erilaisista vatsaoireista, jotka ovat selvästi helpottaneet nyt kun olen jättänyt ruokavaliostani sokerin, viljat sekä eläinperäiset tuotteet pois. Tajusin, että tämä on ollut paras teko pitkään aikaan omalle keholle, vaikka olenkin syönyt hyvin terveellisesti jo pitkään. Samalla kun keskustelimme puhdistus kuurista, oivalsin mitä itsensä rakastaminen oikeasti tarkoittaa… Sehän tarkoittaa hyviä tekoja itselle!

Teot ovat minulle muutenkin tärkeämpiä kuin sanat tai niiden pitäisi ainakin olla linjassa sanojen kanssa, jos puhutaan rakkaudesta ylipäätään. Puheet menettävät hyvin pian merkityksensä, jos teot eivät vahvista niitä. Tämän vuoksi olen myös vähän vierastanut harjoituksia, joissa itseään opetellaan rakastamaan sillä tavalla, että sanotaan se peilin edessä ääneen. Vaikka tiedän, että se vaikuttaa meidän alitajuntaan, koska voimme ohjelmoida omaa mieltä uudelleen, esimerkiksi sillä tavalla.

Kuitenkin minulle, teot ovat avainsana muutokseen… ja siksi tämä 28 päivän haaste on ollut tosi merkittävä, koska tajusin, että vaikka olenkin kohdellut itseäni hyvin jo pitkään ja priorisoinut omat tarpeet monin eri tavoin, niin olen kuitenkin tietoisesti antanut itseni herkutella vääränlaisilla ruoka-aineilla, vaikka olen tiennyt, että ne eivät tee hyvää vatsalleni. Vain siksi, että en ole jaksanut opetella uudenlaista ruokavaliota.

Luulen, että tästä on jokaisen helppo löytää itsensä, sillä kukapa meistä ei joskus kohtelisi itseään huonosti, vaikka kuinka tiedämme, että “happimaski pitää laittaa itselle ensin”. Näitä esimerkkejä on lukemattomia. Omani oli ruokailuun ja fyysiseen hyvinvointiin liittyvä, mutta henkistä hyvinvointia voi myöskin laiminlyödä, toisten toiveiden tai odotusten kustannuksella. Venytämme vaikkapa työpäivää työnantajaa miellyttääksemme tai emme kehtaa vetää rajoja sille milloin olemme ystävien käytettävissä. Puhumattakaan parisuhdetta, jossa on liiankin helppo kutistaa omat toiveet ja mielipiteet, perhe sovun säilyttämisen toivossa.

Pahimmassa tapauksessa juutumme vääränlaiseen työpaikkaan tai ihmissuhteeseen, joka myrkyttää tai pienentää meitä pikkuhiljaa, vain koska emme uskalla lähteä.

Miten silloin voimme sanoa peilin edessä rakastavamme itseämme, jos samaan aikaan tiedämme, että emme kohtele itseämme hyvin, vaan tietoisesti valitsemme joka päivä huonon kohtelun tai sen vaihtoehdon, joka vähentää elämäniloa ja vaikuttaa pitkässä juoksussa negatiivisesti?

Puhdistus kuuri muistutti minulle, miltä itsensä rakastaminen todella tuntuu. Kun pesen ja pilkon aamulla hedelmiä ja kasviksia vihermehuun, niin tulen siitä hyvälle mielelle, koska näen vaivaa itseni hyväksi. Valitessani kaupasta oikeanlaisia raaka-aineita ostoskoriin,  tunnen tekeväni vastuullisia valintoja ja itsearvostukseni lisääntyy automaattisesti. Sen lisäksi, että hyvä olo vatsassa vahvistaa valintojen menneen oikein. Eikä se liity millään tavalla siihen, mitä muut minusta ajattelevat, vaan siihen, mitä itse omasta toiminnastani ajattelen, vaikka olenkin tehnyt haasteen julkiseksi. Sen tein siksi, että sain sitoutettua itseni tavoitteeseen vahvemmin, sillä tiesin, että haaste oli minulle vaikea. Mutta kiva lisäplussa on toki se, että tämän myötä moni muukin on innostunut tekemään positiivisia muutoksia omiin ruokailutottumuksiinsa!

Jokaisella meillä on oma heikko kohta, jonka muuttaminen on kaikista vaikeinta. Millä tavalla Sinä voisit kohdella itseäsi paremmin tai priorisoida tarpeesi, jotta Sinun olisi helpompi arvostaa ja rakastaa itseäsi? Voisitko tehdä jotain jo tänään?

Minun yksinkertainen resepti onkin, että tee hyviä tekoja itsellesi, niin rakastat automaattisesti itseäsi enemmän. Puhu kauniisti, mutta samalla valitse viisaasti. Sillä usein hetkellisesti joku asia voi tuntua itsensä palkitsemiselta tai arvostamiselta, mutta lopulta se johtaakin väärään suuntaan, jos siitä tulee tapa. Kuten herkuttelu tai laiskottelu. Aidosti hyvät teot ovat sellaisia, joiden tiedät pitkällä tähtäimellä johtavan parempaan fyysiseen tai henkiseen hyvinvointiin. Ja itse tiedät parhaiten, mitä ne ovat.

Ole siis hyvä itsellesi, tänäänkin! ❤

Anna itsellesi lupa levätä <3

Oletko tuntenut itsesi poikkeuksellisen väsyneeksi tänä talvena? Ympärilläni tuntuu olevan monia, joilta kuulen tätä viestiä ja joka toki voi olla vain sattumaa, mutta uskon myös, että viime vuodet ovat olleet suuren muutoksen aikaa ihan globaalistikin, jonka vuoksi ne, jotka ovat olleet tuossa muutos syklissä mukana, ovat väsyneitä. Sillä muutos vie voimia. Anna siis itsellesi lupa levätä.

Yhä useampi pohtii elämänsä suuntaa, työnsä merkityksellisyyttä sekä sitä, kuka oikeastaan on – ja samalla yrittää karistaa harteiltaan monen sukupolven taakan siitä miten elämän kuuluisi mennä. Vanhemmat ihmiset ihmettelevät, mikä meitä nuoria vaivaa, kun vain pohdimme ja kuulostelemme itseämme, vaikka voisimme tarttua jokapäiväisiin askareisiin ja olla miettimättä turhia. Näinhän he ovat eläneet ja saaneet paljon aikaiseksi. Miksi se ei toimi enää tänä päivänä?

Meidän vanhempamme ovat eläneet lapsuutensa sota-ajan vanhempien kasvattamana, jonka vuoksi tunteilulle tai itsensä kuuntelulle ei ole ollut tilaa. Jos kaikki tunteet olisi silloin päästetty ilmoille, olisi pelko ja huoli tulevasta saattanut olla liian suuri kestää. Siksi he ovat vain hiljaisesti tarttuneet päivän askareisiin ja päättäneet keskittyä siihen. Tuon mallin meidän vanhemmat ovat imeneet äidinmaidossa itselleen ja eläneet hyvän elämän niin. Mutta meidän sukupolven ei enää kuulu siirtää sitä eteenpäin lapsillemme ja siksi pitää opetella uudenlainen tapa käsitellä tunteita.

Uudenlainen tapa on se, että uskalletaan kohdata kaikki tunteet, olivatpa ne sitten kuinka ikäviä tahansa ja nähdään samalla miten ne vaikuttavat omaan käyttäytymiseen. Meidän tulisi tunnistaa toimintamallit, jotka olemme ottaneet käyttöön miettimättä, ovatko ne enää tarpeellisia tänä päivänä vai ei. Oppia elämään rakkaudesta ja luottamuksesta käsin, eikä pelkojen ohjaamana. Tämä tarkoittaa monenlaisia muutoksia ja jokaiselle meistä eri asioita, riippuen siitä, millaisissa tilanteissa pelko tulee esiin. Siksi jokaisen täytyykin ensin tunnistaa itsessään ne toimintatavat, jotka eivät palvele enää, vaan aiheuttavat enemmänkin hankaluuksia – niin ihmissuhteissa kuin suhteessa itseen.

Tämä on lähes päinvastoin, miten sota ajan lapset elivät ja siksi niin vaikea kaava muuttaa, koska se on syvään juurtunut ja monen sukupolven takaa meille siirtynyt. Sitä ei muuteta hetkessä.

Kriisit vauhdittavat muutosta, jonka vuoksi ympärillä tuntuu myllertävän monen elämässä. Yhä useampi on alkanut jakaa hyvin avoimesti oman elämänsä haasteita sosiaalisessa mediassa, joka kannustaa muitakin riisumaan naamiot ja antamaan hämmennystä herättäville tunteille tilaa, joita vieläkin useampi on itsekseen miettinyt. Luin juuri muutama päivä sitten Tomi Kokon avoimen vuodatuksen hänen henkisestä väsymyksestään, joka on todennäköisesti johtunut juuri näistä samoista aiheista. Henkilö, joka puhuu ihmisten edessä elämänhallinnan taidoista, joutuu hoitamaan oman kasvuprosessinsa samalla, jotta voi aidosti olla esimerkkinä muille. Se ei ole aina helppoa, koska roolimallilla on tietynlaiset sosiaaliset paineet ja odotukset yleisöltä. Hän kuitenkin päätti rohkeasti tuoda esiin tämän hetkisen aidon ja haavoittuvan minän, vaikka varmasti pelotti. Sillä mehän haluaisimme uskoa, että puhujakorokkeella seisovat ihmiset ovat täydellisiä, jolloin heissä ei ole mitään puutteita tai heikkouksia. Vaikka juuri ne tekevät lopulta ihmisestä täydellisen.

Avioero, konkurssi, läheisen kuolema, terveyteen liittyvät haasteet.. ne ovat kriisejä, joissa voi nopeasti tunnistaa omat pelot ja pelkoon ohjautuvat toimintamallit. Siksi niiden äärellä kannattaa pysähtyä ja kuunnella huolellisesti, millaisia tunteita ne tuovat pintaan. Koska sillä tavalla meidän kehitystä nopeutetaan, vaikka se ei olekaan kivaa.

Olen itse käynyt monen vuoden ajan tätä kasvuprosessia ja erilaisia kriisejä on riittänyt, jotta olen suostunut nöyrtymään elämän edessä ja antamaan ikäville tunteille tilaa. Sillä rakkaus ei pääse esiin ennen kuin pelkoa uskaltaa katsoa silmiin. Tuo prosessi on vienyt paljon energiaa, eikä kapasiteettia ole riittänyt samalla tavalla uran rakentamiseen tai ystävyys suhteiden ylläpitämiseen, mutta olen lopulta oivaltanut, että tässä ei ole nyt kysymys ulkoisten meriittien saavuttamisesta vaan sisäisestä tasapainosta.

Sisäinen tasapaino saavutetaan vain kääntymällä sisään päin. Sitä ei voi mitata millään ulkoisilla mittareilla, eikä kuulukaan niin tehdä. Siksi se välillä turhauttaa ja väsyttää, kun näyttää siltä, ettei ole saanut mitään aikaiseksi ja olo on kuin tiejyrän alle jääneellä. Mutta palkinto siitä on ruhtinaallinen, sillä loppujen lopuksi mikäpä täällä olisi tärkeämpää kuin se, että on itsensä kanssa sinut – jolloin on sitä myös muiden kanssa.

Anna siis itsellesi lupa levätä, jos tunnistat, että käyt tätä samaa prosessia läpi. Ole armollinen, äläkä piiskaa itseäsi koko ajan suurempiin suorituksiin, jos sinusta ei aidosti siltä tunnu. Mikä tärkeintä, älä vertaa itseäsi muihin, sillä aina löytyy ihmisiä, jotka saavuttavat ulkoisilla mittareilla mitattuna isompia tavoitteita. Kukaan meistä ei kuitenkaan oikeasti tiedä, mitä heille kuuluu kulissien takana. Siitä minua muistutti Tomi Kokon avoin tilitys. Sillä yhtä aikaa kun hän veti 170 luennon kiertuetta ympäri Suomea, puhumassa siitä kuinka jokainen meistä voi voida paremmin ja saavuttaa mitä tahansa – niin samalla hän itse oli täydellisen hukassa itsensä kanssa.

Älä siis vertaa.

Millä tavalla Sinä voisit ladata omia akkujasi tänään? Kaipaatko lepoa vai jotakin mieltä piristävää tekemistä tai seuraa? Päivät ovat erilaisia, eikä aina samat asiat tunnu hyvältä. Joskus kaipaamme aktiviteettia, jotta mieli ja keho virkistyy – ja toisinaan taas sisään päin kääntyminen ja itsensä kanssa oleminen on parasta tankkausta. Vedä viltti korviin ja ota päiväunet, jos siltä tuntuu. Ole hyvä itsellesi, tänäänkin. ❤

Yksin elämän edessä..

Kävin ystäväni kanssa eilen mielenkiintoisen keskustelun aamukahvilla. Se oli jo kuinkahan mones tönäisy aiheeseen, josta olen ajatellut kirjoittaa, mutta joka on sen verran arka, että olen vain siirtänyt sitä odottaen oikeita sanoja ja oikeaa hetkeä.

Ystäväni on hyvin menestynyt omassa työssään, rakentanut uraa samalla kun hän on kasvattanut yksin kaksi upeaa poikaa ja voin vain ihailla häntä, sillä hän ei ole päästänyt itseään helpolla, vaan hoitanut molemmat tärkeät tehtävät kymppi plussan arvoisesti. Hän on yksi niistä monista sinkuista, joka ei ole itse valinnut elää yksin, vaikka onkin halunnut rakentaa uraa, elämä ei vain ole tuonut oikeaa ihmistä kohdalle, jonka kanssa olisi voinut jakaa arkea. Sen vuoksi koen, että meitä yhdistää moni asia, joista löydämme hyvin helposti juteltavaa, vaikka emme olisi nähneet aikoihin.

Aamukahvikeskustelu kääntyi hyvin pian pintaa syvemmälle, kuten minulla on tapana heidän kanssaan, joita kutsun ystävikseni. En näe mitään syytä tavata kahvikupin ääressä, jos puhutaan vain niistä samoista asioista, jotka voin lukea facebook seinältä. Itse ajattelen, että jaan sosiaalisessa mediassa niitä asioita, jotka ovat tarkoitettu kaiken kansan silmille sekä korville, ystävien kanssa sitten poraudutaan niihin “oikeisiin kuulumisiin”. Näin tapahtui eilenkin. Tuskin olimme saaneet kahvit ja croisantit pöytään, kun jo olimme päivittäneet parisuhdetilanteet sekä lasten kuulumiset. Kukapa paremmin ymmärtäisi äidin huolia myöskään, kuin toinen äiti.

Kulunut talvi oli tuntunut molemmista tänä vuonna erityisen pitkältä ja pimeältä ja pohdimme yhdessä syitä siihen. Kummallakin meistä elämä soljuu päällisin puolin erinomaisesti, joku ulkopuolinen voisi olla vaikka kateellinen. Arki ei kuitenkaan aina ole juhlaa sinkuilla, vaikka pitkässä parisuhteessa olevat niin saattavat kuvitella. Talven pimeinä iltoina yksinäisyys tuntuu luissa ja ytimissä, puhumattakaan juhlapyhistä, jolloin perheelliset kokoontuvat yhteen lataamaan akkuja ja nauttimaan toistensa seurasta. Aiemmin lapset ja heidän menonsa muodostivat rytmin arkeen ja rakensivat sosiaalisen verkoston ympärillemme, mutta heidän itsenäistyessään olemme molemmat joutuneet silmätysten sen tosiasian kanssa, että heihin vanhempina emme voi tukeutua.

Pohdimme suomalaista perhekulttuuria ja sitä, miten helposti sinkku jää ulkopuolelle monista tilaisuuksista vain sen vuoksi, että hän ei sovi joukkoon. Pariskunnat tapaavat pariskuntia, jotta kaikilla on sopivaa seuraa ja juttukaveria. Sukujuhliin kutsutaan varmuuden vuoksi vain toinen eronneista, jottei synny kiusallista tilannetta. Perhejuhlat ja jouluperinteet menevät vähintäänkin uusiksi, varsinkin lapsivapaata viettävän vanhemman osalta. Puhumattakaan koulun joulujuhlista tai muista tilaisuuksista, joissa yksinäinen vanhempi tuntee itsensä maailman yksinäisimmäksi, kun lapsetkaan eivät tiedä kenen vieressä juhlissa pitäisi istua. Vaikka voitaisiin istua kaikki vierekkäin.

Kun tätä pohdimme ääneen, aloin oivaltaa, miksi tämä talvi on tuntunut erityisen pitkältä ja pimeältä, vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä. Ne eivät kuitenkaan korvaa sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä muodostuu siitä, että ympärillä on ydinperhe. Ja nyt kun lapseni ovat lennähtämässä pesästä omille teilleen, tämä tunne nousee pintaan. He ovat kuitenkin tähän asti olleet minun perheeni, vaikka emme olekaan olleet yhdessä kaiken aikaa. Nyt minun pitäisi määritellä itseni uudelleen. Yksin..

Kävin kahvipöytäkeskustelun jälkeen Sanoma talolla katsomassa Helsinki Mission järjestämää Johanna Kareen valokuvanäyttelyä, jonka aiheena oli; “Kosketa minua.” Näyttelyssä oli mustavalkokuvia erilaisissa elämäntilanteissa olevista suomalaisista, joita kaikkia yksinäisyys oli koskettanut jollakin tavalla. Pystyin samaistumaan helposti useimpiin tarinoihin, vaikka olenkin aina ollut hyvin sosiaalinen ja ison lähipiirin ympäröimä. Nyt ymmärsin miksi.

Sen lisäksi, että olen eronnut kun lapset olivat pieniä ja joutunut kohtaamaan nuo kaikki edellä mainitut tilanteet vuosien varrella moneen kertaan, olen myös muuttanut, jolloin samat ihmiset eivät vain ole enää lähellä, joiden kanssa joskus muodostettiin tiivis yksikkö. Elämäntilanteet muuttuvat ja samalla ihmiset ympärillä muuttuvat, kuten me jokainen myös itse. Yksinäisyyden tunne tuleekin ehkä siitä, että jossain vaiheessa elämää on se hetki, jolloin kuuluu oivaltaa, että me olemme täällä lopulta yksin, eikä sitä faktaa poista mitkään ulkoiset olosuhteet tai kukaan, ketä rakastamme.

Tuo sama tunne huokui myös valokuvanäyttelyn tarinoista ja kuvista. Yksinäisyys ei ole vain vanhusten tai syrjäytyneiden ongelma, se on tunne, joka syntyy erilaisissa elämäntilanteissa, silloin kun ihminen kokee olevansa yksin vastuussa itsestään ja tekemisistään. Se lymyää verhon takana, kun esirippu laskeutuu ja esiintyjä kumartaa viimeisille aplodeille, vaikka seuraava esiintyminen olisi huomenna. Se nousee mieleen aamuyön tunteina, kun äiti valvoo odottaen lasta kotiin. Sen kanssa on opittava elämään, kun kuuntelee sisintään ja valitsee sellaisia polkuja, joita muut eivät ole vielä kulkeneet. Eikä siitä pääse eroon silloinkaan, kun on tullut aika viimeisten henkäysten, vaikka ympärillä olisi kaikki rakkaat.

“Yksinäisyys. Mielentila. Usein itse valittu, Ei aina.” Aku Louhimies

Tämä kuva kosketti minua näyttelyssä erityisesti. En ota kantaa Aku Louhimiehen tekoihin, mutta voin samaistua tuohon tunteeseen, joka hänen silmistään paistaa.

Yksin elämän edessä.

Joulun alitajuiset toivelistat…

Joulu herättää meissä monenlaisia tunteita, laidasta laitaan. Asetamme alitajuisesti muutaman juhlapyhän niskaan valtavia odotuksia, joiden täyttymiseen tarvittaisiin aivan muuta kuin täydellisesti onnistuneet jouluruoat ja pakettiin käärityt tavarat. Siksi juhlapyhien jälkeen monella on entistä tyhjempi olo, vaikka vatsa onkin täysi.

Olen saanut viime aikoina itseni kiinni monenlaisista odotuksista, jotka ovat muodostuneet vuosien mittaan hyvin salakavalasti. Jouluun näitä liittyy meillä kaikilla ja niiden tiedostaminen on tärkeää, jottei turhaan yrittäisi joka vuosi rakentaa sellaista Joulua, joka ei saata olla enää edes mahdollinen – tai oikeastaan se, mitä itse kaipaa.

Minun mielikuvissani Joulu on ollut onnellisen elämän kiiltokuva, jossa perheet kokoontuvat yhteen ja kaikilla on hyvä olla. On ruokaa, juomaa ja hyvää tahtoa eikä kenenkään tarvitse olla yksin. Tällainen mielikuva-kiiltokuva on tullut joululeffoista ja sarjakuvista. Oikea elämä on kuitenkin erilaista, se muuttuu ja tilanteet vaihtelevat. Siksi oman Joulu-mielikuvan päivittäminen on ollut pakko tehdä jo vuosia sitten.

Perheiden rikkoutuessa yhä useampi joutuu viettämään Joulun pyhät ilman omia lapsia ja silloin kaipaus värittää pyhät omilla värisävyillään, halusipa sitä tai ei. Pitkä pimeä syksy ja työkiireet voivat myös vaikuttaa vapaapäivien odotuksiin ja siksi omaa jaksamista olisi tärkeää kuunnella. Saatamme alitajuisesti pakkomielteisellä tavalla toteuttaa lapsuuden kiiltokuva Joulua kaikkine valmisteluineen pikkutarkasti, vaikka keho ja mieli kaipaisi ainoastaan lepoa ja hiljentymistä.

Olen saanut viime aikoina itseni kiinni monista vääränlaisista odotuksista, joita olen rakentanut alitajuisesti asioista tai tapahtumista, jotka osoittautuvat kuitenkin hyvin erilaiseksi todellisuudessa.

Kävin New Yorkissa ensimmäistä kertaa viime viikolla ja jälkeenpäin mietin, että miksi olin hieman pettynyt siihen millaisena sen koin? Siksi, että olin rakentanut vuosien mittaan oman mielikuvani New Yorkin joulukaduista ja -tunnelmasta, muutaman joululeffan, ihmisten tarinoiden sekä Sinkkuelämää -sarjan perusteella..

Odotin huurteisia katuja ja suureellisia jouluvaloja roikkumassa Manhattanin päällä. Kuvittelin itseni kantamassa kauniita paperikasseja täydellisessä pikkupakkasessa ja nauttivani glögiä ostosten välissä, joululaulujen soidessa taustalla. En ajatellut mitään tietoisesti, mutta tällainen kuva alitajunnastani löytyi kun aloin tutkailla itseäni.

Todellisuudessa New Yorkista löytyy toki tuotakin, jos säät sattuvat olemaan kohdallaan, vaikka kauniita ja näyttäviä jouluvaloja en ainakaan Manhattanin alueelta löytänyt. Mutta lisäksi New Yorkin keskusta on loputonta ruuhkaa, torvien tööttäilyä, rakennustelineitä joka kadun kulmassa sekä valtavan suuria valomainoksia… Joulumusiikkia en huomannut kaiken sen melun takaa.

Silti New York on elämän makuinen kaupunki, jonka viehätyksen ymmärrän. Kuitenkin kotiin palattuani tajusin, että joulutunnelmaa sieltä oli turha lähteä hakemaan.

Helsingin Joulua olen ihastellut kaksi vuotta ja edelleen olen yhtä yllättynyt, kun näen miten paljon kaupunki satsaa sekä asukkaiden että turistien joulutunnelmaan. Kaupoissa on hulinaa ja joululaulut soivat, mutta itse nautin eniten joulumarkkinoista, joita on pystytetty eri puolille kaupunkia sekä upeista jouluvaloista, joilla koko keskustan alue on valaistu. Helsinki on koristeltu suomalaisen tyylikkäästi ja tuntuu sen vuoksi juhlavalta. Aivan kuten Tuomiokirkko, joka ylväänä ja kauniina seisoo korkealla mäellä – ja jota turistit ympäri maailman käyvät läpi vuoden valokuvaamassa. Me suomalaiset olemme vain niin vaatimattomia, että emme pidä suurta melua osaamisestamme, toisin kuin vaikkapa amerikkalaiset – vaikka syytä todella olisi.

Koen olevani onnekas, koska olen saanut kokea hyvin monenlaisia Jouluja, sillä samalla olen voinut päästää irti turhista odotuksista ja olen joutunut miettimään, että mikä Joulussa on oikeasti minulle tärkeintä?

Perhejoulu, jossa oma ydinperhe on ympärillä ja lasten silmät säihkyvät kilpaa kuusen valojen kanssa, on jotain sellaista, joka jättää sydämeen ikuisen jäljen. Joskus pöydän ympärillä on ollut enemmänkin porukkaa ja silloin valmistelut ovat vieneet aikaa, mutta nekin kulkevat ihanina muistoina mukana elämän helminauhassa aina. Eli ihmiset, joiden kanssa elämänsä jakaa, on yksi tärkeimmistä asioista myös Jouluna.

Mutta entä sitten, jos niitä ihmisiä ei olekaan ympärillä?

Vahvasti mieleeni on painunut avioeron jälkeen muutamat yksin vietetyt Joulut, jolloin lasten kanssa aattoa on vietetty joko ennakkoon tai vasta joulunpyhien jälkeen. Silloin aattoillan hiljentyessä ja koko Suomen rauhoituttua joulun viettoon, on joutunut kohtaamaan omat valinnat ja itsensä. On ollut ehkä jokunen pieni paketti kuusen alla ja huolella valitut ruoka-aineet, sillä itselleen ei voi kovin suureellisia tarjoiluja laittaa. Aattoilta on mennyt hyvän kirjan ja konvehtirasian parissa.

Silti silloinkin Joulu on tuntunut Joululta, vaikka se ei olekaan ollut täydellinen.

Elämä on lopulta hyvin yksinkertaista, siksi joulutunnelman luomiseen ei tarvitse lopulta niin paljon ulkoisia asioita, kuin me uskotellaan itsellemme.

Tänä vuonna päätin pitkästä aikaa hankkia aidon kuusen, jonka sain kotipuolesta jo tänään. Tunne siitä, että kuusi on saapunut huoneeseen lapsuuskodin lähistöltä, tuo jo olemassa olollaan jouluisen tunnelman, vaikka siinä ei olekaan vielä koristeita.

Pakollinen sekään ei ole, sillä muistan hyvin erään Joulun, jolloin lapset olivat pienempiä ja aattoaamuna muovikuusta kasatessa huomasimme, että joulukoristeet olivat jääneet edelliseen paikkaan. Harmittelimme hetken kaikkia niitä koristeita, joihin liittyi muistoja ja joita olimme aina pitäneet kuusessa, mutta hetken mietittyämme haimme Prismasta uudet koristeet ja samalla lapset valitsivat kauppakärryihin mieluisaa ruokaa.

Kun ajoimme kotiin ja laitoimme uudet pallot muovikuuseen sekä katkaravut, makkarat ja porkkanalaatikon sulassa sovussa Joulupöytään, niin meidän kotiin tuli Joulu. ❤

Täyden kuun salaisuus…

Täysikuu on valaissut kalpealla valollaan pitkiä varjoja iltaisin viimeisen kuluneen viikon aikana ja samalla se muistuttaa meitä siitä, että hyvin pian on taas uuden kuun aika. En tunne kuun reittejä tarkemmin, mutta tiedän sen, että aina täydenkuun aikaan olisi hyvä kiittää kaikesta runsaudesta sekä ynnäillä mielessään mennyt kuukausi ja päästää irti siitä, mitä ei enää halua tai tarvitse. Uuden kuun myötä on sitten hyvä mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja lähettää toiveita universumiin.

Me nykyajan ihmiset olemme irtautuneet luonnosta ja sen tarjoamista tilaisuuksista elää luonnollisella tavalla vuoden aikojen syklissä. Rytmitämme elämää enemmänkin palkkapäivien mukaan, kuin seuraten luonnon merkkejä siitä, milloin olisi aika levolle ja milloin taas tulisi kääriä hihat ja ryhtyä toimeen.

Olen itsekin elänyt aiemmin hyvin kiireistä elämää, jolloin en ehtinyt katsella ympärilleni niin valppaana, vaan kiiruhdin paikasta ja tavoitteesta toiseen.. Siinä elämässä minuun ei vaikuttanut pimeät illat tai kuun kierrot, sillä en ehtinyt kuunnella, mitä kehoni kaipaa.

Nyt kun olen ottanut työelämän vähän rennommin, niin huomaan, että talvisin kaipaankin enemmän unta ja pimeät illat houkuttelevat pysymään sisätiloissa. Valon lisääntyessä mieli halajaa luonnollisesti ulkoilemaan ja liikkumaan enemmän.

En silti tarkoita sitä, että talvisin pitäisi vain käpertyä sohvan nurkkaan ja jättää liikunta odottamaan kesää, mutta ehkä meitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu suorittamaan samalla sykkeellä asioita kesät talvet?

Miten sitten voisimme hyödyntää täydenkuun ja uuden kuun aikaa? Juuri nyt viikonloppuna on hyvä hetki hyödyntää näitä energioita ja käpertyä hetkeksi keskustelemaan itsensä kanssa.

Tässä muutama käytännön vinkki siihen.

1. Sovi itsesi kanssa treffit rauhalliseen aikaan ja paikkaan, joka on Sinulle mieluisa. Voit lisätä tunnelmaa vaikkapa kynttilöillä ja musiikilla. Varaa lähelle kynä ja paperia.
2. Mieti hetki, mistä kaikesta olet kiitollinen juuri nyt. Kirjoita asiat paperille ja käytä hetki aikaa jokaisen asian kohdalla siihen, että tunnet oikeasti kiitollisuutta siitä mitä kirjoitit.
3. Pohdi sen jälkeen mitkä asiat eivät enää palvele sinua tai mistä olet valmis päästämään irti. Ne voivat olla omia tuttuja tapoja, jotka eivät enää tunnu hyvältä tai henkisiä lukkoja, joiden vuoksi olet jumissa kuukausi toisensa jälkeen samoissa ongelmissa. Kirjoita nämä toiselle paperille siinä muodossa, että: “Haluan päästää irti siitä, että..”
4. Vahvistaaksesi irtipäästämistä voit polttaa paperin tai repiä sen ja laittaa roskakoriin. Pääasia on, että tunnet henkisesti, että olet nyt valmis päästämään irti näistä itseäsi rajoittavista ajatuksista, uskomuksista tai tavoista.

Joskus irtipäästäminen voi liittyä myös tavaroihin tai ihmisiin. Kodin siivoaminen ja varastojen tyhjentäminen tuo myös uutta energiaa sekä tilaa omiin ajatuksiin, samoin kuin sellaisten asioiden hoitaminen, jotka ovat jääneet jostain syystä roikkumaan. Nämä täydentävät hyvin toisiaan, joten viikonloppuna omaan ohjelmaan voi hyvin mahduttaa myös konkreettista kodin raivaamista. Itse sulatin pakastimen ja samalla inventoin sen, joka tuntui hyvältä, sillä monesti varastoimme sinnekin turhan paljon kaikenlaista.

SITTEN ON UUDEN AIKA!

Luonnon lakien mukaisesti uutta ei mahdu, ennen kuin sille on tilaa. Siksi myös kuu täyttyy ensin aivan täydeksi, ennen kuin uusi kuu ilmestyy taivaalle.

Voit päättää treffit itsesi kanssa siten, että otat puhtaan paperin ja kirjoitat siihen asioita, joita haluat lisää elämääsi tai mihin tunnet olevasi valmis. Tee se huolella ja tunteella, sillä tärkeintä on jälleen, että oikeasti tunnet ja tiedät, mitä ne asiat ovat. Ei ole tarkoitus leikkiä maailmankaikkeuden viisaudella ja vain heitellä harkitsemattomia toiveita ilmaan, vaan aidosti kuulla mitä sydän halajaa. Kuvat auttavat monesti vahvistamaan tunnetta ja myös löytämään ne syvimmät toiveet. Siksi lehtiä selailemalla saattaa silmien eteen nousta yllättävän helposti sielua koskettavat toiveet kuvina tai yksinkertaisina teksteinä.

On siis uuden kuun aika ja aika uusille unelmille, oletko valmis? ❤

Rankaisetko vai palkitsetko itseäsi liikunnalla?

Entisenä suorittajana olen hyvin tarkka “haistamaan” suorittajat ympärilläni. Vähän samoin kuten entinen alkoholisti tunnistaa piilojuopot, jotka yrittävät vielä pitää kulissia yllä. Tämä aihe nousi mieleeni eilisellä juoksulenkillä, jonne lähdin jälleen pitkien pääni sisällä käytyjen keskustelujen jälkeen.

Kuten aina, heti muutaman askelen jälkeen tiesin päätöksen olleen oikea, puhumattakaan siitä, miten hyvä ja energinen olo minulla oli lenkin jälkeen.

Olen ollut lähes koko elämäni suorittaja, joka on saanut paljon aikaiseksi töissä sekä vapaa-ajalla ja ollut samalla kaikille läheisille tavoitettavissa ja tukena tarvittaessa. Eli sen lisäksi, että suoritin työelämää, kodin askareita ja omaa hyvinvointia, niin suoritin myös ihmissuhteita. Huoh. Melkoinen paletti. Ei ihme, että jossain vaiheessa väsyin.

Näin jälkeenpäin en halua edes miettiä, että olinko oikeasti läsnä läheisilleni.. tai itselleni. Todennäköisesti en ainakaan samalla tavalla kuin nyt, vaikka monien vuosien ajan jo tietoisesti keskityin siihenkin kaiken suorittamisen keskellä.

Kuten entinen alkoholisti, niin myös entinen suorittaja, on loppuelämän suorittaja, jonka pitää tarkkailla itseään, ettei ajautuisi samaan lankaan uudelleen. Alkoholiongelmasta on varmasti vaikeaa toipua, mutta se siinä on helpompaa, että alkoholisti voi lopettaa täysin alkoholin käytön tai sellaisissa paikoissa liikkumisen, missä alkoholia tarjoillaan, mutta suorittaja ei voi lopettaa elämästä. Siksi onkin ainut vaihtoehto, että on opeteltava uudenlainen tapa elää.

Minulle se on tarkoittanut sitä, että ensin on pitänyt pysähtyä täysin. Sen jälkeen vasta olen voinut alkaa ottamaan yksi pala kerrallaan asioita aiemmasta elämästä mukaan uudenlaiseen ja rennompaan elämäntapaan, oikeilla motiiveilla.

Mitkä sitten ovat oikeanlaiset motiivit? Siinäpä vaikea kysymys. Voisin sanoa, että kaikesta pitää nauttia, mutta jos on suorittanut vuosien ajan, niin välttämättä ei tunnista oikeasti enää, mistä nauttii. Sellainen ihminen nauttii itsensä piiskaamisesta koko ajan parempiin tuloksiin ja tehokkaampaan tekemiseen. Hän nauttii, kun voi vetää viivan yli to-do-listasta tai että voi jakaa sosiaalisessa mediassa juoksulenkin pituuden. Tunnistan itsessäni nämä molemmat edelleen, vaikka en omistakaan mittaria tai sovellusta, jolla voisin tallentaa digitaalisesti urheilusuoritukseni. Kuulostelen nykyisin vain oman kehon viestejä lenkin aikana ja päätän reitin sen mukaan miltä milloinkin tuntuu.

Itse asiassa katselen hieman kauhulla postiluukusta tulevia mainoksia, joissa jo pitkään yksi hittituote on ollut eri kehon toimintoja ja suorituksia mittaavat kellot tai askelmittarit. Ne sopivat varmasti erinomaisesti sellaisille ihmisille, joilta puuttuu itsekuria ja joiden on vaikea saada itseään liikkeelle, mutta suorittajalle ne ovat lähes sama kuin jos alkoholisti ostaisi viinapullon ja pitäisi sitä koko ajan taskussaan…

Miten sitten suorittamisen tunnistaa? Kuinka se eroaa esimerkiksi intohimosta tehdä asioita?

Olen miettinyt sitä paljon ja siksi käynyt pääni sisäisiä keskusteluja varsinkin juoksemisesta. Sillä vaikka en olekaan koskaan väsyttänyt itseäni liikunnalla vaan enemmänkin kaikella muulla yhteensä, niin olen nykyisin tarkka myös liikunnan suhteen, eli sen pitää olla sellaista, joka tekee hyvää minulle, eikä ole rangaistus vaikkapa siitä, että olen syönyt liikaa tai ollut muuten laiska. Sillä jos liikunta muuttuu vain kaloreiden polttamiseksi tai ajatus pyörii lenkin aikana pääasiassa siinä, miten monta kilometriä pitää vielä juosta, jotta voin olla itseeni tyytyväinen, niin se kuulostaa enemmän suorittamiselta kuin mukavalta, hyvinvointia lisäävältä liikunnalta.

Aina tärkeintä muutoksen tekemisessä on olemassa olevan tilanteen tiedostaminen. Siksi kannattaakin pysähtyä ja tutkia omaa kalenteria, jos tämä teksti koskettaa. Kuinka täydeltä se näyttää? Jääkö sinne aikaa vain olemiseen ja palautumiseen – tai perheen kanssa puuhailuun? Vai onko illat ja viikonloputkin täynnä menoja ja tekemistä?

Sen lisäksi on hyvä kuulostella itseään ja sitä, kuinka korkealla omat stressitasot ovat. Olenko kireä ja hermostunut? Nukunko huonosti? Reagoinko asioihin herkästi voimakkailla tunteilla? Entä puuhaanko koko ajan jotain, jottei “aika menisi hukkaan”? Jos vastaus on kyllä kaikkiin näihin, niin todennäköisesti keho kaipaisi pysähdystä. Olisi tärkeää pystyä nauttimaan sekä tekemättömyydestä että sellaisesta tekemisestä, jossa ei ole mitään järkevää tavoitetta. Kuten vaikka leffan katselu tai sängyssä löhöily vapaapäivän aamuna. Samoin kuin läheisten kanssa oleminen, joka on tavoite jo itsessään eikä sitä tarvitse mitata sillä, mitä silloin tehdään. Nykyisin sekin on usein suorittamista, koska omasta vapaa-ajasta pitää vähintään saada kiinnostava päivitys.

Itse käytin aiemmin lähes kaiken “olemiseen tarkoitetun ajan” seuraavien tekemisten suunnitteluun, jolloin en taaskaan ollut läsnä kyseisessä hetkessä, vaan suunnittelin jo seuraavaa suoritusta. Hyvin “tehokasta palautumista”. Kuitenkin keholle ja mielelle olisi erittäin tärkeää välillä olla ihan ilman tavoitetta, jolloin myös alitajunta voi päästää irti ja rentoutua. Sellainen ihminen on myös huomattavasti mukavampaa seuraa läheisille.

Suorittaminen ja alkoholi eivät loppujen lopuksi ole kovin kaukaa haettu yhdistelmä, sillä hyvin usein suorittaja etsii jotain pakokeinoa alitajuisesti omasta suorittamisestaan ja mikäpä sen helpompi tapa “rentoutua” kuin ottaa lasillinen tai kaksi. Tällöin vaarassa on ajautua toiseen riippuvuuteen. Joillekin pakokeino suorittamisesta on alkoholi, joillekin toisille joku muu asia tai harrastus, mutta silti suorittamisesta ei pääse eroon ennen kuin oppii arvostamaan itseään ilman mitattavia tuloksia. Joka on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty…

Onneksi meidän keho on niin valtavan viisas, että se antaa kyllä merkkejä jo ennen kuin ajaudumme totaaliseen väsymykseen, jos vain huomaamme ne. Itse huomasin tämän hyvin selvästi muuttaessani Helsinkiin. Maiseman vaihdos vaikutti niin, että pystyin kuuntelemaan paremmin sisäisiä viestejä ja huomasin käveleväni lähes joka päivä pitkiä, monen tunnin lenkkejä meren rannalla, ilman mitään päämäärää. Koska luonto rauhoittaa ja maadoittaa, niin se veti puoleensa suorittamiseen väsynyttä kehoa.

Suorittaja minussa heräsi myös väsymyksen keskellä. Se yritti palautua väsymyksestä mahdollisimman nopeasti, sen huomattuaan. Siksi yritin etsiä keinoja, joilla kehoni palautuisi nopeammin kuin normaalisti. Kävin hoidoissa, luin itsehoito oppaita, aloitin meditoinnin ja joogan, muutin ruokavaliota – ja silti se kesti oman aikansa. Keho ei palaudu pikakelauksella, jos sitä on rasitettu vuosikymmenien ajan, mutta onneksi palautuu kuitenkin.

Olen erittäin kiitollinen nyt tuosta kokemuksesta, jonka avulla jouduin väkisin irrottautumaan suorittamisesta, sillä se toi mukanaan paljon mielekkäämmän tavan elää. Silti se ei tarkoita, etteikö elämässä enää saisi mitään aikaiseksi, vaan päinvastoin. Ne asiat ja ihmiset, jotka saavat huomioni, saavat sen 100%:sti. Se on yhtä aikaa mielekästä ja merkityksellistä sekä tehokasta. Kuitenkin nuo kaksi ensimmäistä adjektiivia ovat ne, joiden perusteella valitsen sen, mihin huomioni annan ja se tekee elämästäni sellaista, josta voin nauttia joka päivä eikä pelkästään tavoitteen toteuduttua tai ollessani tuottoisa.

Tehokkuus tulee siis oheistuotteena, joka onkin yksi elämän paradoksi. ❤

Elä SUN paras elämä!

Olen vuosien aikana istunut monenlaisissa koulutuksissa, joissa on annettu niin vinkkejä omaan asenteeseen kuin uskoa siihen, että kaikki suuretkin unelmat ovat myös minulle, pikkukylän tytölle, mahdollisia. Koulutukset ovat avanneet silmiäni valtavasti erilaisille mahdollisuuksille, joita meille kaikille on tarjolla, mutta samalla kääntäneet katseen sisäänpäin, pohtimaan sitä, mikä minulle on tärkeintä.

Olen kasvanut maalla, jossa elämänmeno oli tasaista, eikä siellä osattu ketään kannustaa haaveilemaan isosti, koska suuren maailman meininki pelotti. Kun sitten lähdin mukaan liiketoimintaan, jossa opetettiin asettamaan tavoitteita ja unelmoimaan suuria, niin löysin itsestäni aivan uusia puolia, joita en tiennyt olevan olemassakaan aiemmin.

Nyt kun katselen taaksepäin elämääni, niin tajuan, että on ollut tosi tärkeää saada kokea nuo molemmat. Se tuttu ja turvallinen maalaiselämä sekä ison maailman meininki. Sillä vasta sitten voin aidosti itse valita, millaista elämää haluan elää ja mikä minulle sopii parhaiten, kun olen nähnyt mitä täällä on tarjolla. Mielikuva asioista ei välttämättä vastaa ollenkaan todellisuutta, jonka vuoksi oma kokemus asioista on tärkeä.

Jotenkin uskon, että elämme parhaillaan sellaista ajanjaksoa, että hyvin monia meistä ravistellaan katselemaan elämää uusin silmin. Irrottamaan ote vanhoista loppuun kuluneista tavoista tai kaavoista ja tekemään asioita eri tavalla. Tämä ravistelu tapahtuu joko hyvällä tai hieman pahalla. Sillä meidän kuuluu kasvaa ja muuttua, se on yksi tärkeimmistä tehtävistämme. Se on puolestaan lähes mahdotonta, jos emme muuta mitään asioita ympärillämme. Samojen raamien sisällä on hyvin vaikeaa itse muuttua uudenlaiseksi tai sitten ääriviivat alkavat vain rönsyillä röyhkeästi ja ehkä myös hieman yllättävästi, rajojen yli…

Kukaan meistä ei voi tietää, millainen elämäntapa jollekin toiselle sopii, siksi se pitää jokaisen itse löytää. Olen onnekas siinä mielessä, että olen saanut elää melko vaiherikkaan elämän ja nähnyt sen vuoksi läheltä hyvin erilaisia tapoja elää. Välillä se on tuntunut rasittavalta, sillä muutokset ja sopeutuminen uusiin tilanteisiin, ovat vieneet paljon energiaa ja aikaa. Nyt jälkeenpäin tajuan kuitenkin, että se on sellainen rikkaus, jota en vaihtaisi mistään hinnasta pois. Sillä nyt minulla on melkoinen määrä kokemuksia repussani, joista voin valita ne, jotka sopivat minulle.

Olen maalaistyttö ja saanut sieltä hyvät juuret elämään sekä minulle sopivan arvomaailman, jonka toivon siirtyvän myös lapsilleni. Myöhemmin on pitänyt uskaltaa vain rohkeasti kurkotella omat oksat kohti taivasta. Nyt olen asunut muutaman vuoden aivan Helsingin keskustassa, josta nautin suuresti. Arvostan puhtaita katuja ja puistotyöntekijöitä, jotka puhaltelevat pudonneet lehdet talven alta pois. Saan nauttia siististä urbaanista elinympäristöstä sekä luonnon kauneudesta, samassa paketissa. Käytännön elämä on helpompaa täällä, mutta myös ihmiset ovat erilaisia. Siksi olen oppinut arvostamaan uudella tavalla omia juuriani sekä niiden ihmisten valintaa, ketkä haluavat asua maalla. Molemmissa on omat hyvät puolensa ja riippuu siitä, mitä asioita laittaa puntariin, että kumpaan suuntaan vaaka kallistuu. Elämän valinnat eivät ole niin yksinkertaisia.

Asuinpaikka ei ole ainut meitä määrittävä tekijä vaan ihmiset ympärillämme ovat toinen hyvin merkittävä asia. Tälläkin hetkellä moni kamppailee ihmissuhteiden kanssa. On ehkä elänyt pitkään samassa ihmissuhteessa ja nyt pohtii sitä, että millaista elämä olisi jonkun toisen kanssa tai vaikkapa yksin. Se on yhdenlainen tuttu kaava, jonka purkamiseen ihmisiä pusketaan. Ei välttämättä niin, että pitäisi erota, vaan katsoa vain asioita uusin ja avoimin silmin. Uskaltaa pöllyttää pölyt nurkista silläkin uhalla, että tilanne muuttuu ja antaa molempien päivittää itsensä tämän päivän versioon. Jos sen jälkeen se ihminen, jonka kanssa elää, näyttää vielä siltä, että sen valitsisi uudelleen tänäänkin, on suhde melkoisen vakaalla pohjalla. Jos taas ei, niin on rohkeutta lähteä uuteen suuntaan ja antaa toisellekin mahdollisuus siihen.

Oma paras elämä koostuu vähintäänkin neljästä tärkeimmästä osa-alueesta. Omasta hyvinvoinnista, ihmissuhteista, perhe-elämästä sekä työstä. Sen lisäksi moni kaipaa mielekkyyttä arkeen, oman kehittymisen sekä harrastusten kautta. Jos nuo ensimmäiset neljä peruspilaria ovat kunnossa, niin silloin jää aikaa miettiä kahta viimeistä. Mutta jos taas neljässä tärkeimmässä osa-alueessa on ongelmia, niin energia menee niiden tasapainottamiseen, eikä aikaa tai jaksamista jää muuhun. First things first.

Tunnen ihmisiä, ketkä ovat käyttäneet ensimmäiset 40 tai 50 vuotta urakehitykseen ja muut osa-alueet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Samoin lähelläni on varsinkin monia naisia, kenellä asia on toisinpäin. Perhe-elämä on vienyt päähuomion, jolloin oma hyvinvointi ja urahaaveet ovat jääneet kakkoseksi. Viimeistään silloin kun lapset kasvavat aikuiseksi, on aika kääntää huomio itseen ja omiin toiveisiin.

Elämä tarjoaa meille mahdollisuuksia muutosten tekemiseen säännöllisin väliajoin. Tönäisee kevyesti, jonkun uuden elämän mullistuksen myötä, kuten lasten syntymän tai omien pyöreiden vuosikymmenten lähestyessä. Ne ovat niitä kohtia, jolloin kuuluukin pysähtyä miettimään; “Mitä minulle NYT kuuluu?” “Mitä haluan säilyttää eletystä elämästä ja mitä haluaisin muuttaa?”

Tarkoitus ei ole pistää kaikkea uusiksi säännöllisin väliajoin, mutta puhutaan paljon seitsemän vuoden sykleistä, joiden jälkeen ihmisen pitäisi jollain tavalla uudistua. Uudistuminen voi tarkoittaa vaikkapa vain uudenlaisen asenteen ottamista tai erilaista hiusmuotia. Joillekin se voi tarkoittaa työnkuvan muuttumista tai ihmisten vaihtumista ympärillä. Minulla nuo syklit ovat laittaneet säännöllisesti ulkoisen elämän uusiksi. Silti tunnen, että sisälläni on tapahtunut vieläkin enemmän..

En ole 100% varma, millainen oma paras elämäni on yksityiskohtia myöten, mutta minulla on jo monia aavistuksia siitä, mitä se pitää sisällään. Joskus riittää jopa se, että tietää, mitä se ei ainakaan pidä sisällään, jos on vaikeaa tunnistaa mitä haluaa.

Jos haluat ottaa hetken itsellesi ja pohtia millaista SINUN paras elämäsi olisi, niin ota kynä ja paperia sekä rauhallinen tila, jossa ei ole ketään häiritsemässä. Kirjaa ylös asioita ja ihmisiä tähän astisesta elämästä, jotka haluat säilyttää tulevaisuudessakin. Mieti myös sellaisia ominaisuuksia, joita kaipaisit lisää – niin ihmissuhteisiin, työhön kuin vapaa-aikaan. Pikkuhiljaa ne alkavat ohjata valintojasi, kun annat niille huomiota enemmän. Ei kannata lannistua, jos kokonaiskuva ei aukene heti yhdeltä istumalta. Olen itsekin antanut sen kirkastua pikkuhiljaa taustalla jo kahden vuoden ajan.

Aina ei tarvitse tietää tarkalleen mihin on menossa. Tärkeintä on, että ottaa pieniä askelia oikeaan suuntaan. Ja joskus tärkeintä voi olla, että ottaa edes jotain askelia.. ❤

Mikä on elämän tarkoitus?

Tällä viikolla itsekurini oli kadonnut jonnekin juoksemisen suhteen, vaikka tiedän hyvin, miten hyvä olo siitä tulee. Tiedän senkin, mitä pitäisi syödä, jotta paino pysyisi hallinnassa ja silti en aina noudata sitä ruokavaliota. Lopulta pusken kuitenkin itseni juoksemaan hieman väkinäisesti illan hämärtyessä ja samalla ajatukset lähtevät rullaamaan. Tasainen vuorotahti jäsenissä aktivoi alitajunnan esiin ja siksi juokseminen onkin parhaimmillaan hyvin palauttavaa ja meditatiivista. Jos siis kaipaat uusia ideoita, niin suosittelen juoksemista luonnossa.

Syksyn lehdet rapisevat lenkillä jalkojeni alla ja ne, jotka ovat vielä puissa, ovat värjäytyneet ruskan väreihin. Juoksulenkin varrella ihailen veteen heijastuvia Töölönlahden valoja, samalla kun taivaanrannassa vilkkuvat Linnanmäen huvipuiston valokarnevaalit. Syksyiset vaahterat kruunaavat väriloiston, kun katuvalot osuvat niihin. Mietin kiitollisena, miten kaukaiselta haaveelta vielä joitakin vuosia sitten tuntui ajatus siitä, että asuisin Helsingissä ja pääsisin vaivatta iltalenkille näihin maisemiin. Se sai mieleni karkaamaan seuraavaan unelmaan, joka tuntuu yhtä mahdottomalta nyt, mutta todennäköisesti toteutuessaan tuntuu yhtä luonnolliselta kuin tämäkin. Se, että saisin talvisaikaan asua ja lenkkeillä jossain lämpimässä maassa..

En ole laittanut unelmalle päivämäärää, jolloin se ei ole ihan vielä konkreettinen tavoite, mutta se on itsepintaisesti muistutellut itsestään aina kun talvi lähestyy. Haluaisin löytää paikan, johon voisin lennähtää helposti aina silloin kun räntäsateet ja pimeys alkavat Suomessa ahdistaa. Olen antanut unelman pysyä unelmana, koska lapset ovat tarvinneet minua vielä täällä. Mutta nyt huomaan, että ihan pian voisi olla jo sen aika.

Unelmat piristävät arkea, silloin kun niitä ei tarvitse toteuttaa. Tavoitteeksi ne muuttuvat, kun niille asetetaan päivämäärä ja tehdään suunnitelma toteutukseen. Sen jälkeen alkaakin usein vähän haastavampi vaihe, vaikka unelma itsessään olisi mieluinen. Sillä tarvitsee tehdä muutoksia, jotta pääsee kohti uutta suuntaa.

Minustakin tuntuu hieman ahdistavalta, kun pyörittelen mielessäni eri maita ja kaupunkeja, joissa voisin talvikuukausina viettää aikaa. Haluanko ihan oikeasti sitä, vai olisinko onnellisempi täällä? Miksen voisi vain pysytellä tutussa ja turvallisessa Helsingissä, jonne niin pitkään halusin. Ego yrittää lannistaa minua, koska se pelkää muutosta enemmän kuin mitään muuta.

Elämä on kuitenkin jatkuvaa muutosta, joka pitäisi suosiolla hyväksyä. Mitä luottavaisemmin ihminen osaa heittäytyä elämän virran vietäväksi, sitä helpompaa hänen on nähdä positiivisia mahdollisuuksia ja surffailla muutoksen laineilla. Vaikka asuisimme samassa paikassa koko elämän, vähintään kehomme muuttuu iän myötä, jolloin on vain pakko hyväksyä, että ihminen ei pysy samanlaisena. Loppujen lopuksi on aika hassua, että käytämme valtavan paljon energiaa siihen, että pysyisimme samoissa mitoissa vuodesta toiseen.. Pitäisikö ennemmin vain hyväksyä kehossa tapahtuvat muutokset ja suhtautua niihin rakkaudella?

On selvää, että ihminen kaipaa mukavaa tekemistä ja tavoitteita, jotta sen mieli pysyy virkeänä. Siksi unelmat antavat arjen aherrukseen merkitystä, vaikka ne ei toteutuisikaan. Tavoitteisiin ei kuitenkaan kuulu jäädä roikkumaan kynsin hampain, jottei parhaimmat hetket huku aina seuraavan etapin tavoitteluun. Tähän itse heräsin muutama vuosi sitten, kun ruuhkavuosien jälkeen pysähdyin hetkeksi miettimään mitä kaikkea olen jo saavuttanut ja mistä vielä haaveilen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin löysin uudelleen halun unelmoida ja edelleenkin koen konkreettiset tavoitteet hieman ahdistavina, jonka vuoksi olen suosiolla antanut unelmien pysyä unelmina.

Juoksulenkki lähestyy loppuaan ja suuria kysymyksiä nousee mieleeni. Mikä on elämän tarkoitus? Miksi me täällä tallaamme lenkkipoluilla ja aherramme unelmien eteen, kun jonain päivänä niistä kaikista on kuitenkin luovuttava, vaikka olisimme käyttäneet niiden tavoitteluun koko elämämme? Mitä meistä jää, sitten kun on aika siirtyä toiseen todellisuuteen?

Itse uskon, että silloin eniten merkitsee se, mitä jätämme jälkeemme heille, ketkä ovat kanssamme samaa matkaa kulkeneet. Mitä ovatkaan ne asiat, joista toivon läheisteni minut muistavan?

En usko, että se on sitä, kuinka paljon jaksoin tehdä töitä tai miten paljon ansaitsin. Toivon ainakin, että he muistaisivat minut jostakin muusta, vaikka olenkin ollut ahkera. Vaikkapa siitä, että annoin heille aikaani ja rakkautta, kuljin rinnalla ja kannustin.. ja olisihan se kiva, jos muutama elämänviisauskin jäisi jälkeeni.

Siksi alankin heti kotiin päästyäni suunnitella seuraavaa matkakohdetta, koska elämänviisaudet eivät kasva puissa, vaan tarttuvat matkaani kokemusten kautta. Ehkä nyt on aika lähteä katselemaan vaihtoehtoja, jotta seuraavasta unelmasta voi tehdä konkreettisen tavoitteen. Elämän tarkoitus ei selvinnyt tälläkään juoksulenkillä, mutta olo on energisempi ja mieli täynnä uusia ideoita. Ehkä se onkin yksi monista elämän tarkoituksista, tehdä jokaisesta päivästä mahdollisimman mielekäs!

Mitä sellaista Sinä voisit tehdä, jotta tästä päivästä tulisi paras mahdollinen?

5 vinkkiä omassa voimassa pysymiseen

Kirjoitin omassa voimassa pysymisestä viimeksi ja yllätyksekseni se kosketti kovin monia. Sain valtavasti palautetta kirjoituksesta, niin naisilta kuin miehiltä, joka yllätti minut vieläkin enemmän. Kaunis kiitos tästä vastavuoroisuudesta. Se on kirjoittajalle elintärkeää, koska kirjoittaminen itsessään on hyvin yksisuuntaista, ilman lukijaa.

Usein arvioimme henkilökohtaisiksi oman pään sisällä käydyt keskustelut ja siksi niitä voi olla vaikea edes paljastaa muille. Kuitenkin ihmisyyteen liittyvät aiheet ovat varsin universaaleja ja siksi jatkan tänään samasta aiheesta, mutta enemmän valmentajan näkökulmasta.

Miten herkkä ihminen voisi pysyä paremmin omassa voimassaan?

1. Tee asioita, joista nautit ❤

Herkkä ihminen on oppinut kuulostelemaan mitä muut hänen ympärillään haluavat ja hän on taitava mukautumaan toisten toiveisiin. Siksi hän usein hukkaa lähes kokonaan sen, mitä hän itse haluaisi tai mikä hänet tekisi onnelliseksi. Hän vain kuulostelee ympärillään olevien ihmisten vaatimuksia ja ajautuu sen vuoksi huomaamattaan sellaiseen työhön tai parisuhteeseen, jossa on vahvoja ihmisiä ympärillä, koska se on tuttu kaava. Silloin hänellä on turvallinen olo, vaikka toteuttaakin vanhaa ja hänelle itselleen turmiollista tapaa toimia. Omien toiveiden ja tarpeiden hautaamista.

Siksi herkän ihmisen kannattaisi ottaa ykkös ohjenuoraksi se, että hän päivittäin kääntyy kuuntelemaan itseään ja esittää kysymyksen: Mitä tänään voisin tehdä, josta nautin ja joka tekisi minut onnelliseksi? Asioiden ei tarvitse olla mitään elämää suurempia, vaan ihan tavallisia arjen valintoja. Kuten, millaista ruokaa haluaisin syödä tai mitä katson tv:stä. Pikkuhiljaa ne johtavat suurempiin valintoihin, kokonaisuudessaan enemmän oman näköiseen elämään. Se puolestaan tekee meistä samalla parempia työntekijöitä, ystäviä, kumppaneita ja vanhempia, sillä mitä enemmän kukin tuntee elävänsä sellaista elämää, jota itse haluaa, sitä enemmän on annettavaa muille lähellä oleville.

En tarkoita, että kaikessa pitäisi priorisoida itsensä muiden perheenjäsenten kustannuksella, eikä nämä neuvot olekaan tarkoitettu heille, jotka muutenkin jyräävät lähellään olevia liian itsekkäällä käytöksellä. Mutta jokaisen meidän tehtävä on ensisijaisesti pitää huoli omista tarpeistamme, sillä se ei vain ole kenenkään muun tehtävä. Jos sitä alkaa odottamaan muilta, niin sälyttää vastuun ulkopuolelle ja muuttuu lopulta marttyyriksi, joka on taipunut liikaa toisten tahtoon.

2.  Löydä oma tapasi ladata akut ❤

Herkkä ihminen vaistoaa ympärillään olevien ihmisten energiat ja mielialat, jonka vuoksi hän ottaa helposti kantaakseen kaikkien huolet. Siksi hänelle on erityisen tärkeää varata säännöllisesti aikaa itselleen ja keskittyä sellaisten asioiden tekemiseen, joissa hän voi palautua omaan energiaansa.

Vaikein kysymys herkälle ihmiselle on: Mikä on se tapa, jolla koet palautuvasi parhaiten? Sillä hän hyvin usein miettii vapaa-ajallakin sitä, mitä ystävät haluaisivat tehdä tai millaista apua joku läheinen tarvitsisi. Puhumattakaan perheen tai puolison toiveista.

Huomasin itse aiemmin esimerkiksi istuvani leffateatterissa katsomassa jotain elokuvaa, jota en olisi itse valinnut, eikä minua kukaan sinne ollut pakottanut, olin vain lupautunut kaveriksi, perehtymättä edes millainen leffa on kyseessä.. Samalla tavalla täytin kalenteriani monet vuodet tilaisuuksilla, joihin vain sain kutsun. Kunnes opin priorisoimaan sen, mikä tekee hyvää minulle ja täyttämään vapaa-aikani niillä asioilla.

Nykyisin en lupaudu mihinkään suoralta kädeltä, vaan sanon harkitsevani asiaa vaikkapa huomiseen, jolloin ehdin kuulostella, että onko se oikeasti jotain, johon minun tulisi osallistua vai olisinko vain ystävällisyyttäni lupautunut. Hyvä neuvo muillekin.

3. Opettele sanomaan ei ❤

Hyvä ystävä tai puoliso ei ole se, joka laiminlyö oman jaksamisen rajat ja lupautuu kaikkeen, mihin muut pyytävät. Herkkä ihminen usein ajattelee niin ja lupautuu, vaikkei huvittaisi tai jaksaisi. Koska hän ajattelee, että sillä tavalla hän on hyväksytty ja rakastettu.

Kuitenkin lopulta se johtaa marttyyri mentaliteettiin, jos ei ääneen niin hiljaa mielessä. Sillä helpolle ja mukautuvalle ystävälle löytyy kyllä käyttöä. Häntä pyydetään niin koulun vanhempainyhdistyksen puuhanaiseksi tai -mieheksi kuin työpaikan virkistystoimikunnan vapaaehtoiseksi… jos hän ei itse osaa priorisoida, mikä hänen arjestaan tekee mielekästä ja voimaannuttavaa. Lopulta nämä ihmiset tuskailevat sitä, että he kokevat riittämättömyyden tunnetta, koska ovat ajautuneet ties millaisiin luottamustehtäviin ja sekä oma jaksaminen että ne rakkaimmat jäävät kakkoseksi.

Mieti siis, mitkä kolme asiaa Sinulle ovat tällä hetkellä tärkeintä? Yksi niistä kolmesta tulisi mielellään olla oma hyvinvointi. Tutki sitten omaa kalenteria, näkyvätkö ne siellä?

4. Opi vastaanottamaan ❤

Jos on koko elämänsä tottunut olemaan muita varten, on vaikeaa edes ajatella, että olisi oikein olla se, jota varten muut näkevät vaivaa tai uhraavat aikaansa. Antavat jotain.

Opi siis vastaanottamaan, jotta puntit voivat kääntyä toisinpäin. Niin ystävyys suhteissa kuin muissakin ihmissuhteissa on ihan oikein, että molemmat saavat ja antavat vuorollaan. Terapeutti on se, jonka puheille mennään silloin, jos haluaa vain purkaa itseään, eikä ole kiinnostunut toisen kuulumisista. Toki ystävyydessäkin on erilaisia vaiheita, eikä todellinen ystävä jätä kaveria pulaan. Mutta olkapäätä ja kuuntelevaa korvaa tulisi löytyä vastavuoroisesti.

Kun alat huomaamaan tilanteita tai tunnistamaan ihmisiä ympärilläsi, joiden kanssa olet aina samassa roolissa, antamassa neuvoja tai olkapäätä – niin olet jo pitkällä. Siitä muutos alkaa, eikä se tarkoita sitä, että kaikki ne ihmiset pitäisi jättää taakseen. Jos hekin ovat valmiita kehittymään, niin he ymmärtävät kyllä, jos pystyt kauniisti ilmaisemaan, että välillä olisi “sinunkin vuorosi loistaa”. Tai jos eivät ymmärrä, niin on hyvä ottaa vähän välimatkaa ja antaa molempien kasvaa rauhassa. Jonkin ajan kuluttua tilanne voi olla toisenlainen – tai sitten ei.

Yksi vaikeimmista oppiläksyistä minulle on ollut tämä. Olen elänyt pitkiä aikoja ilman kiinteää parisuhdetta, jonka vuoksi ystävät ovat olleet tärkeä tukiverkko. Silti on ollut pakko priorisoida oma jaksaminen ja ottaa etäisyyttä sellaisista ihmissuhteista, jotka ovat alkaneet tuntua enemmänkin terapeuttisuhteilta.

Aina jotain uutta ja toimivampaa tulee tilalle, kun vain uskaltaa päästää irti.

5. Herättele unelmat henkiin ❤

Pitääkö kaikkien unelmien olla perheen tai puolison kanssa yhteisiä vai voisiko minulla olla jotain omia, itselle tärkeitä haaveita, joita tavoittelen? VOI ja pitää olla!

Herkkä ihminen sulautuu perheen ja puolison toiveisiin, jolloin hänellä ei ole enää omia unelmia myöskään. Tämän oivaltaminen oli minun elämässäni yksi suurin käännekohta, kun tajusin sen lasten syntymän jälkeen.

Keskustelimme puolisoni kanssa unelmista ja tajusin, että minun unelmani olivat kaikki toteutuneet, kun sain lapset, kodin ja perheen. Olin kuitenkin vasta 28 vuotias, jolloin elämää olisi jäljellä melkoisesti vielä senkin jälkeen. Puolisoni hämmästeli, että miten on mahdollista, että minulla ei ole mitään suurempia unelmia? Olin hukannut ne johonkin.

Sen jälkeen lähdin etsimään unelmiani ja saavutinkin niistä monia. Nykyisin pyrin elämään unelmaani joka päivä todeksi ja tekemään niitä valintoja, jotka johtavat kaiken aikaa sellaista elämää kohti, joka tekee minut onnelliseksi. Se on helpompaa nyt, kun lapset ovat isoja ja voin miettiä itsekkäämmin, millaista elämää haluan elää. Jossakin taustalla silmissäni siintää kaukainen unelma sellaisesta, jota en vielä ole saanut kokea… Pidän sen sydämessäni samalla kun nautin jokaisesta päivästä ja sen tuomista mahdollisuuksista. Sillä koko elämän ei pidä mennä unelmien jahtaamiseen, mutta ne tuovat voimia arjen aherrukseen ja värittävät harmaat päivät kauniilla väreillä.

Mikä Sinun unelmasi on? Kirjoita se ylös paperille ja taittele kirjekuoreen. Laita kuori talteen ja avaa se vuoden päästä. Yllätyt, sillä olet varmasti jo paljon lähempänä sitä elämää, sillä unelmien toteutus alkaa siitä hetkestä, kun teet ne näkyväksi. ❤