Anu Pellas

Blog

Yksin elämisen sietämätön keveys…

En onneksi tiennyt mille matkalle silloin lähdin, kun pakkasin tavarani ja muutin pois. Suljin vain yhden oven konkreettisesti, mutta monta ovea sen jälkeen lopullisesti. Unelma ydinperheestä piti rypistää roskakoriin ja keksiä tilalle jotain muuta. Vastuu itsestä ja omasta onnellisuudesta ei ollut parisuhteessa ollessa kenelläkään muulla kuin minulla itselläni, mutta nyt se konkretisoitui kerta heitolla. Enää ei vain yksinkertaisesti ollut ketään, ketä olisin voinut syyttää jos elämäni ei olisi sellaista kuin haluaisin. Hetken aikaa syytin mielessäni ex-puolisoa siitä, että jouduin asumaan paikassa, jossa en halunnut. Mutta jonkin ajan kuluttua tajusin, että sekin on turhaa. Vastuu on aikuisena otettava omista päätöksistään, ihan itse. Myös niistä päätöksistä, joita olen joskus aiemmin tehnyt – ja jotka ovat johtaneet minut tähän pisteeseen, jossa nyt olen.

Minulle ei ollut vaikeaa arjen askareet ilman puolison apua, olinhan tottunut niitä hoitamaan yksin aiemminkin. Mutta taloudellinen vastuu tuntui aluksi lähes sietämättömän painavalta kantaa, ypöyksin. Sitä paitsi asuminen kahden lapsen kanssa oli lähes yhtä kallista kuin kahden työssä käyvän aikuisen elämä kahden lapsen kanssa. Pitäisikö minun nyt ansaita tuplasti enemmän, vai miten tämän yhtälön ratkaisen?

Päätin ratkaista sen siten, että tein kahdessa viikossa kuukauden työt, jotta aikaa jäi myös lapsille. Yrittäjänä se oli onneksi mahdollista, sillä yhden aikuisen arjessa ei ollut kahta syliä tai neljää auttavaa kättä.. ja pienten lasten kanssa se oli minulle suurin huoli, jonka rinnalla taloudelliset paineetkin tuntuivat pieniltä. Unelma ydinperheestä oli haudattu, mutta halusin, että edes se yksi vanhempi kerrallaan on oikeasti läsnä. Siksi olin valmis tinkimään muutamista ulkomaan matkoista ja rakettimaisesta uraputkesta. Onneksi tiedostin rajallisuuteni.

Jälkeenpäin olen tajunnut, että samalla kun hautasin unelman ydinperheestä, jouduin kirkastamaan omat arvoni uudelleen. Luomaan pelisäännöt meidän perheeseen. Tekemään tietoisia valintoja, jotka vaikuttaisivat pitkälle tulevaisuuteen. Minusta ei tullut asuntosijoittajaa, vaan priorisoin hyvän arjen, koska se oli meille kolmelle tärkeintä tässä ja nyt. Lopetin elämästä “sitten kun” elämää. Itse asiassa näin jälkeen päin ajatellen, opin elämään monella tapaa oikein, ikään kuin pakon sanelemana.

Yksin eläessä ei voi peesailla kenenkään selän takana ja leikkiä “seuraa johtajaa” (jolloin ei tarvitse itse miettiä mitä haluaa, eikä myöskään kantaa 100% vastuuta lopputuloksesta), joten minun täytyi ottaa ohjakset omiin käsiini ja miettiä, että millaiseksi haluan elämäni rakentaa. Se ei ollut aina helppoa, mutta onneksi voin nyt todeta, että se oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua. Sillä, ilman noita kokemuksia, en olisi kasvanut sellaiseksi Anuksi, joka tänä päivänä olen.

Anu, Lauttasaaressa

Miksi pohdin tätä ääneen nyt, kun tuosta elämäntilanteesta on jo yli kymmenen vuotta aikaa? Siksi, että haluan jakaa niitä oivalluksia ja tuntemuksia, mitä olen noista vuosista oppinut. Näenhän kaiken aikaa ympärilläni ihmisiä, ketkä eroavat ja alkavat rakentaa uutta elämää pala kerrallaan.. Tiedän, mitä se on. Se ei ole helppoa – mutta se ei myöskään ole maailmanloppu. Ja siitä ehdottomasti seuraa myös jotain hyvää ❤

On klisee, mutta niin totta, että jokainen meistä on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Parisuhteessa se helposti unohtuu ja uskon, että siitä itse asiassa johtuvat monet erot. Sillä monet päätökset ovat väkisinkin yhteisiä – kuten missä asutaan, mihin rahaa käytetään, kuka tekee kotityöt ja kuka hoitaa lasten harrastukset… Jos näistä on luomassa pelisääntöjä kaksi itsenäistä ja oman vastuunsa tunnistavaa aikuista, molempien toiveet tulevat kuulluiksi ja lopputulos on hyvä kompromissi, jossa kumpikin saa vaikuttaa päätöksiin ja samalla rakentaa omaa elämää yhteisen elämän rinnalle. Mutta jos taas suhteessa jompi kumpi on vahvempi ja hänen toiveiden ja tarpeiden mukaan määräytyvät useimmat asiat – niin toinen sopeutuvampi saattaa mukautua liian pitkään sellaiseen elämään, joka ei ole hänen näköistään.

Ymmärrän hyvin nyt jälkeenpäin, miksi minun on pitänyt kantaa vastuu omasta elämästä ja osittain myös lapsista, yksin. Olen erittäin sopeutuvainen luonne ja sen vuoksi hyvin helposti unohdan omat tarpeet ja toiveet, varsinkin jos perheen etu sitä vaatii. Näiden vuosien aikana, kun kukaan ei ole ollut jakamassa arkea kanssani, niin minun on ollut pakko löytää voima ja vastaukset itsestäni, myös kiperissä tilanteissa.

Mitä sitten olen tästä oppinut?

Olen oppinut luottamaan siihen, että pärjään aina, tavalla tai toisella – niin taloudellisesti kuin henkisestikin, vaikka olenkin yksin. Löydän oikeat sanat, kun teini haastaa kotiintulo ajoissa tai tiedän, millaisen auton haluan ostaa, kun menen yksin autokauppaan ja myyjä katselee minua arvioivasti. Tiedän myös koko ajan paremmin ja paremmin, millaista elämää haluan elää – ja uskallan koko ajan enemmän myös elää sitä. Osaan siis kuunnella itseäni paremmin ja elää sen mukaan. Uskon, että lopulta onnellisuus kumpuaa juuri sieltä – on sitten parisuhteessa tai ei. Sillä jokainen meistä on loppujen lopuksi yksin, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon rakkaita ihmisiä. Itsemme kanssa meidän on jaksettava elää loppuelämä, kenestäkään muusta ei ole takeita. Siksi sitä ihmistä ja sen tarpeita ei saisi unohtaa, vaikka läheisten tarpeet ovat myös tärkeitä.

Olisinko voinut oppia nämä asiat myös elämällä unelmaani ydinperheessä? Ehdottomasti.

Tämä on vain ollut minun polkuni tähän saakka, joka on tarvittu näihin oivalluksiin. Ei ole yhtä merkittävää tekijää tai yhtä ainoaa reittiä itsensä tuntemiseen ja henkiseen kasvuun. Sinä itse tiedät aina parhaiten, mikä on juuri sinulle se paras reitti. Mutta muista kuitenkin, että silloinkin, kun kuvittelet, että elämä vetää maton jalkojesi alta ja romuttaa kaikki suurimmat unelmasi – voit vuoren varmasti jälkeen päin katsella taakse päin ja kiittää siunauksista, joita juuri nuo tapahtumat sinussa saivat aikaan. ❤

 

 

Itsensä rakastamisen taito

Meidät suomalaiset on kasvatettu olemaan nöyriä ja vaatimattomia. Olemme hyviä sulautumaan joukkoon, emmekä pidä turhaan itsestämme meteliä. Työntekijöinä meitä arvostetaan kansainvälisestikin, koska olemme ahkeria ja hiljaisia puurtajia ja teemme sen minkä lupaamme.

Suomalaisturistien maine puolestaan, ei ainakaan ole ollut maailmalla aina yhtä puhtoinen, vaan monissa kohteissa meidät tunnetaan ennen kaikkea holtittomista juomatavoista ja humalapäissä öykkäröinnistä..

Miten tunnollisesta ja säntillisestä suomalaisesta kuoriutuu seuramatkojen häirikkö?

Samalla kun ihminen kasvaa kunnioittamaan vahvoja auktoriteettejä, hän myös nielee omat ajatuksensa ja toiveensa. Joskus jopa niin syvälle, ettei enää tunnista niiden olemassaoloa. Kasvattaa tietynlaisen roolin, joka miellyttää ympärillä olevia ihmisiä ja omaksuu sen hyvin, koska sen avulla häntä arvostetaan ja rakastetaan. Kunnes lopulta kuvittelee olevansa oikeasti sellainen. Eli ei tunnista itseään enää ilman tuota roolia.

Hän, kenellä rooli poikkeaa paljon siitä, mitä hän oikeasti olisi – muuttuu todennäköisemmin humalatilassa hyvin erilaiseksi, kuin mitä muutoin on. Sillä alkoholi rentouttaa ja riisuu kontrollin, jolloin todelliset ajatukset pääsevät esiin. Humalatila on myös houkutteleva hänelle, koska kukapa meistä haluaisi vuodesta toiseen olla jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Ja jos ei tiedä muuta keinoa päästä tavoitteseen kuin alkoholi, niin silloinhan sitä pitää ainakin lomalla nauttia usein ja paljon.

En tarkoita, että lapsia pitäisi kasvattaa ilman rajojen vetoa, mutta siihen pitäisi yhdistää rakastava ja kannustava ilmapiiri, jotta lapsi kokisi olevansa arvostettu ja rakastettu myös omana itsenään, vaikka ei aina osaisikaan käyttäytyä juuri sopivalla tavalla.

Ensimmäinen ammattini on lastentarhanopettaja. Nyt ymmärrän hyvin, miksi valitsin sen, sillä vaikka en sitä työtä tehnytkään pitkään, on koulutuksesta ollut hyötyä sekä myöhemmin omien lasten kanssa että nyt kun olen opiskellut valmentajaksi. Valmennus koulutuksen aikana olen kuorinut itseäni kuin sipulia. Tutkinut sitä, mitkä ajatukset, uskomukset ja käyttäytymismallit ovat opittuja ja mitkä puolestaan minun ikiomia – ja pohtinut, miten paljon kasvatus vaikuttaa siihen, millaisia me aikuisena olemme. Samalla olen opetellut rakastamaan sitä tyyppiä, joka kerrosten alta löytyy, kaikkine virheineen ja puutteineen.. eikä se ole ollut aina helppoa.

IMG_0648

Olen huomannut, että itsensä rakastaminen on aika tärkeä juttu, jotta voi aidosti rakastaa muita ympärillä olevia. On mielenkiintoista huomata miten se nousee esiin ihmisistä eri tavoin, vaikka kannamme monenlaisia rooleja mukanamme, joilla yritämme peittää sen, mitä oikeasti olemme.

Ihminen, joka ääneen parjaa ja moittii itseään – sekä muita lähellä olevia – on helppo tunnistaa itserakkauden puutteesta. Mutta entä sitten hän, joka aina hymyssä suin on aulis auttamaan muita eikä koskaan sano pahaa sanaa kenellekään? Arvostaako hän itseään, vai antaako vain hymy huulillaan muiden kävellä ylitseen? Voi olla.

Nuo roolit, joita rakennamme lapsuudessa oman aidon itsemme ympärille, ovat niin taitavasti naamioitu, että niitä on vaikea tunnistaa itse, jollei elämä tarjoa siihen hyvää mahdollisuutta. Ja sitähän se tekee.

Uskon itse, että meidän yksi tärkeimmistä tehtävistä, olisi oppia rakastamaan itseämme ja samalla jakamaan sitä rakkautta muille ympärillämme oleville. Siksi elämä kyllä tarjoaa meille mahdollisuuksia sen oppimiseen – jos vain huomaamme ne.

Olen itse ollut se hymyssä suin kaikkia auttava, joka ei osannut priorisoida itseään ja sanoa ei… Toki kaikista läheisimmät tunsivat minusta myös toisen puolen, mutta tämä oli se “rooli”, joka näkyi ulospäin. Ihmettelin usein, että miksi elämä on niin epäreilua, kun eteeni osui usein ihmisiä, ketkä käyttivät kiltteyttäni väärin. Eikö metsä vastaakaan niin kuin sinne huudetaan? Tai eikö rakkaus voitakaan kaikkea ilkeyttä ja pahuutta?

En ymmärtänyt silloin, että elämä yritti opettaa minua priorisoimaan itseäni ja samalla rakastamaan itseäni, enemmän kuin muita. Enkä puhu tässä nyt vääränlaisesta itserakkaudesta, miten tämä aihe kovin usein Suomessa väärinymmärretään.

Näen paljon ympärilläni tätä samankaltaista roolia, joka on usein erityisesti meidän naisten tapa pienentää itseämme, sillä äitiys tukee sitä. Miellyttävä, kiltti, sopeutuva… joka ei vaadi itselleen liikoja, vaan elää muita varten. Unohtaa omat tarpeensa, kunhan vain muilla on kaikki hyvin. Mutta mitä hänelle sitten kuuluukaan, kun lapset lentävät pesästä, eikä olekaan enää ketään, kenen kautta hän voisi elää ja määrittää itsensä?

Leevi Helsingissä meren äärellä

Oma lapseni alkoi hokea minulle jo vuosia sitten, että: “Hanki äiti oma elämä..”, kun puutuin hänen mielestään liikaa hänen menoihinsa. Murkkuikäiset huomaamattaan kasvattaa meitä vanhempia monin tavoin oikeaan suuntaan, vaikka se voi joskus tuntua kipeältä, kun empatiakyky siinä iässä on hyvin vähäinen. Tajusin itse heti, että tuossa lauseessa on oikeasti suuri viisaus, vaikka en koekaan, että olisin elänyt liikaa lasteni kautta silloin kun he olivat pieniä. Mutta totta puhuen, en voinut pitää riittävän tiukasti kiinni omista mielenkiinnon kohteista noina vuosina, kun aika oli kortilla. Eli nyt olisi sen aika.

Itsensä rakastaminen ei ole sitä, että pitäisi joka paikassa tuoda esiin suuna päänä kaikkea sitä, mitä osaa ja kuinka kauniilta näyttää.. Se taitaa jälleen kertoa enemmänkin itserakkauden puutteesta kuin hyvästä itsetunnosta, jos sitä pitää ääneen alleviivata. Oikeanlainen itsensä rakastaminen on sitä, että tuntee itsensä ja tietää, mitkä asiat ovat tärkeitä ja merkittäviä – eikä anna niistä liian helposti periksi. Ei edes niiden kaikista rakkaimpien ihmisten vuoksi, sillä muuten vuosien saatossa näiden myönnytysten seurauksena voi kasvaa marttyyri, joka on uhrannut oman elämänsä tehdäkseen toiset onnelliseksi – eikä hänen ympärillään ole enää kenenkään hyvä olla.

Aidosti itseään rakastava ei kuitenkaan jyrää toisten toiveita tai käyttäydy liian itsekkäästi ihmissuhteissa, sillä hän tietää, miten tärkeää on se, että jokainen saa pitää kiinni itselleen tärkeistä arvoista ja asioista. Ei pelkästään hän.

Tällaisen ihmisen lähellä on hyvä olla. Hän on parempi äiti, isä, ystävä tai puoliso.

Siinä ainakin on jo monta tärkeää syytä opetella itsensä rakastamisen taito.. ❤

Kameleontin elämää..

Vain yksi on varmaa elämässä ja se on muutos. Siksi on eduksi omata mukautuvainen luonne, joka sopeutuu mihin tahansa olosuhteisiin ja osaa kääntää hankalatkin tilanteet positiivisen asenteen avulla voitoksi.. vaihtaa väriä kuin kameleontti. Vai onko?

Olen tutustunut itseeni viimeisen parin vuoden aikana intensiivisemmin kuin reilun neljänkymmenen vuoden aikana yhteensä. Ja olen huomannut tämän prosessin aikana, että omaan erittäin sopeutuvan luonteen. Tämän ansiosta, olen selviytynyt positiivisena monista ikävistäkin käänteistä omassa elämässä ja pystynyt aloittamaan elämän kerta toisensa jälkeen puhtaalta pöydältä, uusissa ympyröissä – keräten jälleen ympärilleni kannustavan ja rohkaisevan tukiverkoston. Se on selviytymis-strategia, jonka ansiosta elämä on kantanut ja olen siitä erittäin kiitollinen.

Sydänkivi, Anu Pellas

Toinen puoli tätä selviytymis-strategiaa on se, että kun mukauduin niin helposti erilaisiin tilanteisiin, en aiemmin tunnistanut vahvasti (ja varsinkaan pitänyt kiinni siitä), mitä oikeastaan itse haluan. Keräsin vain “tuntosarvet pystyssä” tietoa kulloinkin ympärilläni olevilta ihmisiltä ja yritin elää sen mukaisesti, tiedostamattani. Sillä omaksuin ulkopuolisilta ihmisiltä niin hyvin heidän mielipiteensä tai ajatusmallinsa, että en edes itse tajunnut niiden olevan jonkun muun kuin minun. Tätä tapahtui työelämässä yhtä lailla kuin yksityiselämässäkin. Siksi jossain kohtaa aina tuli se piste, että minun piti ottaa etäisyyttä ihmisistä tai asioista, koska en tunnistanut enää itseäni tai sitä, että mitä haluan.

Uskon vahvasti vetovoiman lakiin, joka tarkoittaa ihmissuhteissa sitä, että me tunnemme vetoa sellaisiin ihmisiin, ketkä täydentävät meidän omaa energiaa. Haastavin yhtälö tässä on se, että vetovoima (eli energia) tulee siitä, mitä me syvimmiltään olemme, eikä siitä, mitä me tietoisesti ajattelemme. Eli sen vuoksi esimerkiksi parisuhteessa me vedämme puoleemme usein juuri sitä kumppania, joka vahvistaa meidän vanhaa käyttäytymismallia, eikä sitä, mikä meille oikeasti sopisi tai jossa me voisimme kasvaa ehjäksi – jos emme ole tietoisia omasta syvimmästä itsestämme. Ja tämä tapahtuu usein niin pitkään tai niin monta kertaa, kunnes tulemme tietoiseksi omista kaavoistamme ja päätämme muuttaa ne. Tällöin myös ihmiset ympärillämme joko vaihtuvat tai sitten heidänkin täytyy muuttua.

Mikä sitten on se oma syvin itse? Se on se, joksi me ollaan kasvettu vuosien saatossa – kaikkine ominaisuuksineen, ajatusmalleineen ja uskomuksineen… Hyvine ja huonoine puolinemme. Ja suurin osa noista ominaisuuksista ovat opittuja, eivätkä niitä aitoja, joiden kanssa me synnyimme. Jos siis haluat tutustua ihan oikeaan, aitoon, omaan itseen, niin ensin pitäisi puhdistaa kaikki opittu pois tai ainakin kyseenalaistaa omat ajatusmallit ja uskomukset hyvin uteliaana ja avoimena.

Tätä työtä olen tehnyt viime vuodet ja löytänyt sen vuoksi itseni monenlaisista tilanteista, joissa olen saanut kuulostella ja tunnustella omia alitajuisia ohjelmointeja. Niin ihmissuhteissa kuin muussakin elämässä.

Kun aloin priorisoimaan toiveitani ja tunnistaa, mitkä ovat ne elämän rakennuspalikat, joista haluan pitää tiukasti kiinni (riippumatta siitä, mitä ympärilläni olevat ihmiset ajattelevat tai haluavat minulta) niin elämä alkoi testata minua. Asetti ansoja ja kokeili, että vieläkö lähden tinkimään omista toiveistani, jonkun tai jonkin minulle tärkeän asian vuoksi. Kuten vaikkapa siksi, että en halua pahoittaa kenenkään mieltä. Priorisoinko siis ennemmin jonkun toisen mielenrauhan kuin oman toiveeni?

Sopeutuvainen ihminen on usein naamioinut oman joustavuutensa kauniiseen kaapuun. Epäitsekkyyteen, auttamisen haluun, positiiviseen ajatteluun.. Vaikka tosiasiassa ei arvosta itseään niin paljon, että uskaltaisi priorisoida omat tarpeensa ja toiveensa, silläkin uhalla, että joku pahottaisi mielensä tai ei ymmärtäisi tai hyväksyisi. Rakastaisi?

Joutsenet, Anu Pellas

Kirjoitan tästä siksi, koska valmentaessani huomaan tämän olevan varsin yleinen ongelma meidän naisten keskuudessa. Suomalaisten, vahvojen naisten keskuudessa, jossa ulospäin näyttää siltä, että me osaisimme priorisoida itsemme huomattavasti paremmin kuin monet kanssa-sisaremme. Mutta kuinka usein se onkaan vain kulissia ja ulkoisesti rakennettua vahvuutta, josta voi olla vieläkin vaikeampi päästää irti, kuin aidosta epävarmuudesta?

Olen saanut ihailla valmentaessani monien rohkeiden naisten matkaa hyvin läheltä, kun he ovat päättäneet riisua maskinsa ja lähteneet tutustumaan omaan, syvimpään itseen, joksi heidän olisi kuulunut kasvaa jo aikoja sitten. Tuo matka on ollut sekä heille, että minulle hyvin antoisa – ja se tulee jatkumaan meillä kaikilla loppuelämän.

Matka omaan itseen – mikäpä voisi olla sen tärkeämpi matka?

Kannustan Sinuakin lähtemään tuolle matkalle. Tulet yllättymään, hämmentymään, ihastumaan, vihastumaan ja rakastumaan… siihen syvimpään itseesi, joka sisältäsi löytyy. Ja sen jälkeen et enää sopeudu kaikkeen, et myöskään lakaise maton alle omia toiveitasi vaan priorisoit itsesi hyvällä tavalla. Eikä se tarkoita sitä, että alkaisit kyynärpäätaktiikalla talloa muiden toiveiden päälle – vaan tiedät vain, mitä itse haluat ja luot itsellesi sellaisen elämän.

Tällaisen ihmisen seurassa on hyvä olla, sillä sen lisäksi että hän tunnistaa omat rajansa ja toiveensa, hän myös kunnioittaa muiden toiveita. Hän ei vaadi muita tekemään itseään onnelliseksi, koska hän tietää, että on ainostaan itse vastuussa siitä – mutta hän ei myöskään pyri tekemään muita onnelliseksi, koska hän tietää, että se ei ole myöskään hänen tehtävänsä. ❤

Läsnäolon harjoittelua

Olla läsnä kulloisessakin hetkessä, siinä tekemisessä ja niiden ihmisten kanssa, ketä milloinkin lähellämme on – on yksi maailman luonnollisimmista asioista ja kuitenkin nykypäivänä niin vaikeaa. Meitä ihmisiä kuormittavat haasteet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa hyvin erilaiseksi ja siksi voisinkin hyvin kuvitella, että oma isoäitini olisi hymähdellyt huvittuneena näille kirjoituksille, kun hänen aikanaan tärkein tehtävä oli vain selvitä jokaisesta päivästä ja saada perhe ruokittua. Tuolloin ei aikaa jäänyt tulevan murehtimiseen. Sodan aikana ainut selvitymiskeino henkisesti oli olla ajattelematta eteenpäin, kun tulevaisuus oli liian epävarmaa ja pelottavaa.

Nykyisin puolestaan läsnäoloa hetkessä, häiritsee alati piippaavat ilmoitukset ja ponnahdusikkunat, joita riittää jopa ihan tavallisissa kotioloissa – puhumattakaan työyhteisöistä, joissa töitä tehdään tietotekniikan avulla. Vaatii melkoista itsekuria, jottei anna huomion herpaantua kesken olevasta sähköpostiviestistä, jos puhelin kilahtaa sen merkiksi, että viesti on saapunut. Kuinka usein puhelimen piippaus keskeyttää myös illallis- tai kahvipöytä keskustelun samoin kuin läheisten kanssa vietetyn yhteisen hetken. Ikään kuin meidän tulisi välittömästi reagoida siihen, jos joku yrittää meitä tavoitella.

Näinhän se ei oikeasti ole. Olemme vain ehdollistuneet noille hälytysäänille ja meidän tehtävämme nyt olisi valikoida, mitkä ovat niin tärkeitä viestejä, että niille kannattaa antaa välitön huomio.

Purjevene, Anu Pellas

Valmistuin valmentajaksi keväällä ja olen saanut sekä opiskelujeni aikana, että myös nyt valmistuttuani, tavata monia upeita ihmisiä, kenen kanssa olemme yhdessä pyrkineet löytämään enemmän onnellisuutta, mielenrauhaa ja tasapainoa heidän elämäänsä. Lähes jokaisen kohdalla olemme päätyneet jossain vaiheessa keskustelemaan läsnäolosta ja siitä, miten omaa mieltä voisi rauhoittaa, jotta pystyisi nauttimaan enemmän kaikesta mitä jo on ja saisi selkeyttä sekä varmuutta omiin ajatuksiin.

Jos elämme kaiken aikaa tulevassa, murehtien tai tavoitellen jotain, jota vielä ei ole, emme elä käsillä olevaa hetkeä. Sen enempää kuin silloinkaan, jos harmittelemme tai muistelemme vanhoja tekemättä jääneitä tai tehtyjä asioita. Hyvällä tai pahalla.

Joka tapauksessa olemme silloin jossain muualla kuin nykyhetkessä.

Melomassa, Anu Pellas

Liputan jälleen meditoinnin ja luonnossa liikkumisen puolesta kun annan vinkkejä läsnäolon harjoitteluun, ihan sen vuoksi, että ne keinot ovat meille kaikille tarjolla, riippumatta siitä missä päin Suomea asuu tai millainen oma elämäntilanne on. Jokaiselta löytyy varmasti jostakin läheltä vesistöä, metsää tai vaikkapa puistoalueita, jonne voi mennä rauhoittumaan ja nauttimaan luonnon alati muuttuvasta maisemasta. Luonnon hermostoa ja mieltä rauhoittava voima tiedetään, mutta aika siellä liikkumiseen ja olemiseen, pitää meidän jokaisen itse järjestää.

Olen aina tykännyt liikkua luonnossa, mutta vasta nyt Helsinkiin muutettuani olen löytänyt meren läheisyydestä parhaan tankkauspaikan itselleni. Järven rannalla kasvaneena kuvittelin aiemmin, että tuttu ja turvallinen järvimaisema olisi enemmän minua varten, mutta nyt alan olla täysin eri mieltä, kun olen päässyt paremmin tutuksi meren kanssa.

Tärkeää ei ole kuitenkaan se, mikä se tapa tai paikka on, jossa kukin meistä voi ladata omia akkujaan – tärkeämpää on se, että jokainen löytää sen, mikä itsestä tuntuu hyvältä juuri nyt. Elämäntilanteet myös vaikuttavat siihen, milloin kaipaamme rauhoittumista tutun ja turvallisen maiseman äärellä – ja milloin puolestaan olemme valmiita ottamaan vastaan haasteita tai kaipaamme jännityksen kautta tapahtuvaa hetkessä elämistä.

Kajakit, Anu Pellas

Meditointi on toinen läsnäoloa lisäävä tapa, johon olen jäänyt koukkuun, sillä olen huomannut, että se on erittäin tehokas keino lisätä keskittymiskykyä ja vähentää stressioireita elimistöstä. Mutta sekään ei auta, jollei sitä harjoita säännöllisesti.

Olen itse huomannut kovin suuren eron omassa hyvinvoinnissani, kun olen alkanut meditoimaan ja samalla tietoisesti päättänyt keskittyä mahdollisimman usein vain yhteen asiaan kerrallaan. Kaikin aistein. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä vaatii paljon opettelua ja toistoja, ennen kuin mieli oppii uuden tavan.

Jos laitan ruokaa, keskityn pesemään perunoita kaikessa rauhassa yksi kerrallaan, enkä puhu puhelimessa samaan aikaan tai mieti seuraavan päivän työtehtäviä. Jos taas puhun puhelimessa, niin laitan tietokoneen ja muut häiriötekijät pois silmistäni, jolloin voin keskittyä täysin hänen asioihinsa, kenen kanssa juttelen. Se on kohteliasta myös hänelle.

Suurimman eron olen huomannut pyöräillessä, jota harrastan paljon nykyisin juuri sen vuoksi, että koen sen hyvänä läsnäolon harjoituksena. Ajoin aiemmin paljon autolla ja huomasin monesti ajaneeni “automaattiohjauksella” pitkiäkin matkoja, ilman yhtään muistikuvaa matkan varrelta. Käytin ajomatkoja hyödyksi sillä tavalla, että hoidin työpuheluita tai valmistauduin seuraavaan palaveriin – mutta jälkeenpäin ajatellen olen monesti miettinyt, että kuinka paljon olinkaan läsnä ajaessa, kun en seurannut edes reittiä, vaan menin vain navigaattorin ohjaamana.

Pyöräillessä on vaikeampi käyttää teknisiä välineitä, jolloin aistit ovat valppaammat ja varsinkin nyt kesällä on ihana tuntea ilmavirtaus iholla ja nuuhkia samalla kesän tuoksut, sen lisäksi, että kauniit maisemat vilisevät silmissä. Eilen illalla kotiin päin pyöräillessä tajusin miksi en aiemmin pitänyt pyöräilystä niin paljon. Olin suorittanut sitä samalla tavalla kuin muutakin elämää ja halunnut vain päästä päämäärään. Siksi en osannut nauttia ohikiitävistä maisemista vaan ajoin hikipäässä, aina ihan täysillä… Jolloin lopulta se ei enää ollut kivaa, varsinkin jos matka oli pitkä ja aikataulu tiukka.

Nykyisin teen välillä pyöräilylenkin myös kuntoilutarkoituksessa, mutta silloinkin valitsen kauniin reitin, sillä matka sujuu huomattavasti mukavammin, jos maisemat ovat silmiä hivelevät. Muutoin varaan aikaa sen verran enemmän, että ehdin samalla katsella ympärilleni ja väistellä turisteja tai muita liikenteessä olevia – ilman, että ärtymys valtaa mielen.

Sillä lopulta kuitenkin se matka itsessään on juuri se päämäärä.

 

 

 

 

Luonnon parantava voima <3

Olen viimeisen vuoden aikana opetellut kuuntelemaan herkällä korvalla sitä, mitä kehoni tai mieleni kulloinkin kaipaa ja pyrin mahdollisuuksien mukaan raivaamaan sille aikaa – koska tajuan nyt, miten tärkeää se on. On minusta ihan uskomatonta, miten viisas keho meillä on. Kunpa vain osaisimme kuunnella sitä ja vielä toimisimmekin sen mukaan. Joskus vain viestejä on hankala tulkita.

Kuvittelin aiemmin, että toimin juuri oikein, kun piiskasin itseni pitkien työpäivien jälkeen vielä juoksulenkeille, vaikka kroppa ja mieli olisi kaivannut joutenoloa ja lepoa. Olin tyypillinen suorittaja, jolla seuraava tehtävä oli jo mielessä, vaikka edellinen oli vielä kesken. Buukkasin omat aikatauluni niin tiukalle, että olin aina hiukan myöhässä seuraavasta tapaamisesta – tai unohdin säännöllisesti kalenteroida kirjanpidot ja seuraavan päivän töiden suunnittelut, jolloin tein ne yöllä.

Nuo vuodet olivat todellisia ruuhkavuosia, vaikka sain ihan itse päättää omasta ajankäytöstä ja koin oikeasti olevani todella vapaa. Kukaan muu ei minua piiskannut suorittamaan, ainoastaan minä itse. Loputtomiin keho ei kuitenkaan jaksanut sellaista tahtia, vaan alkoi oireilla. Minulla oireet olivat päänsärkyjä ja selkäkipuja, joita hoidin buranalla ja naprapaatin vastaanotolla. Mutta sinnekin ryntäsin aina kesken työpäivän, jolloin hoito ei kovin pitkään ehtinyt vaikuttaa.

En ymmärtänyt, että kivut olivat kehon tapa kertoa levon tarpeesta, koska koin yhtä aikaa olevani todella energinen ja jaksava – eli en tunnistanut väsymystä. Jossain vaiheessa oireet alkoivat muuttua kehon kivuista mielen tasolle, jolloin onneksi tajusin jo pysähtyä kuulostelemaan itseäni, sillä siinä vaiheessa ollaan usein vaarallisilla vesillä. Unohtelin esimerkiksi turhan usein asioita tai hukkasin sanoja mielestä – ja hauskuutin lapsia sillä, että lähdimme ajamaan jonnekin ja ajoinkin “automaattiohjauksella” ihan muualle, kuin mihin olimme menossa. Usein sain heidät tuskastumaan, kun en muistanut asioita, joita he olivat aiemmin kertoneet. Vakioselitykseni oli, että: “Minulla on vain niin monta asiaa mielessä yhtä aikaa, etten millään voi muistaa kaikkea..”

En silti ymmärtänyt hiljentää tahtia tai vähentää kuormitusta.

Jälkeenpäin on aina helppo olla viisas ja nähdä tapahtuneiden merkitykset tai tarkoitukset. Siksi tajuan hyvin, miksi minulle tuli tilaisuus pari vuotta sitten irtiottoon, muuton muodossa. Oli aika pysähtyä ja keskittyä hetkeksi omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen.

Sen pysähdyksen aikana kameraani kertyi lukemattomia kuvia luonnosta. Keho kävi ylikierroksilla, jonka vuoksi oli vaikea rauhoittua lepäämään tai edes myöntää itselle, että on levon tarpeessa. Mutta luonto ja meri veti puoleensa. Siksi saatoin kävellä tuntikausia vailla päämäärää tai istua kivellä ihastelemassa joka päivä eri sävyisenä lainehtivaa merta. Se tuntui hyvältä.

Monta kertaa tuon “välivuoden” aikana aloitin jonkin tiukemman kuntokuurin, joka kesti maksimissaan kolme päivää. Jäsenet tulivat niin kipeiksi, etten vain voinut jatkaa. Keho huusi lepoa mutta mieli halusi edelleen suorittaa. Nähdä tuloksia ja kokea onnistumisia. Olinhan tottunut sellaiseen elämäntapaan ja siitä oli tullut “normaalia”. Nyt koin olevani epänormaali, kun en enää jaksanutkaan “multitaskata” kymmentä asiaa yhtä aikaa, vaikka todellisuudessa asiat hoituivat paljon paremmin, kun keskityin yhteen asiaan kerrallaan kunnolla.

Vuoden aikana on menettänyt merkityksensä monet sellaiset seikat, jotka aiemmin ohjasivat valintojani. En esimerkiksi laske kaloreita tai mittaa kuntoilusuorituksia sen mukaan, miten pitkän lenkin olen jaksanut juosta. Kuuntelen ennemmin omaa oloani ja liikun tai syön sen mukaan. Hyvin usein joudun valitsemaan kevyen kävelylenkin tai venyttelevän yin-joogan, tehokkaan treenin sijaan. Jossain kohtaa jo mietin, että en taida enää koskaan kaivata hikiliikuntaa – mutta kyllä vain, keho kertoo sitten kun sen aika on. Kokeilin pikkuhiljaa vaihtaa yin-joogat voimakkaampiin flow-tunteihin ja huomasinkin nauttivani siitä, että seuraavana päivänä lihaksissa tuntui edellisen päivän treenit. Voimat ovat siis alkaneet palautua – mutta suorittajaksi en enää halua, koska tällä tavalla elämäni on huomattavasti kivempaa. Siksi kuluneen vuoden suuret opetukset aion säilöä tiukasti sydämeeni.

Luontokuvat muistuttavat puhelimessani siitä, miten tärkeää on muistaa pysähtyä kauniiden asioiden äärelle, kiireenkin keskellä. Minulle luonto on ilmainen latauspaikka, josta löydän aina jotain kaunista ja pysähdyttävää. Siellä myös stressitasot laskevat, tutkitustikin. On helppo maadoittua omaan voimaan, kun ympärillä ei ole ulkoisia virikkeitä, jotka kuormittavat kaikkia aistejamme. Olen tietoisesti opetellut menemään sinne myös yksin, jotta en vahingossa hukuta huomiotani muihin ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa. Yltiösosiaalisena ihmisenä sen ajan rajaaminen säännöllisesti vain minulle, tuntui aluksi kovin itsekkäältä, mutta nykyisin jo kaipaan noita hiljaisia ja voimaannuttavia hetkiä, jolloin voin kuunnella rauhassa miten juuri nyt voin.

Mielen hiljentäminen ja tyhjentäminen turhasta kuormituksesta ei tapahtunut helposti tai nopeasti, mutta se on todella kannattanut, sillä koen voivani tällä hetkellä paremmin kuin koskaan aiemmin. Luonnossa samoilun lisäksi aloitin meditoinnin, joka on jo pitkään kiinnostanut mutta en vain ole saanut mahtumaan sitä päivittäisiin rutiineihin. Vaikutukset ovat säännöllisen harjoittelun jälkeen niin huikeat, että nykyisin haluan ehdottomasti ottaa sille aikaa päivittäin. On harmillista, että omaan hyvinvointiin liittyvät asiat saa usein mahtumaan kalenteriin vasta sitten, kun ensin on jo kerran venyttänyt oman jaksamisen ihan äärirajoille. Koska sen jälkeen keho ei enää koskaan palaa täysin ennalleen, vaikka sillä onkin ihan uskomaton kyky korjata itsensä. Toisaalta se on myös positiivista, että meihin jää muistijälki ylikuormittumisesta, jottei vanha suorittaja vahingossa palaa..

Halusin jakaa tarinani, koska luulen, että en ole ainut, joka huomaamattaan ajautuu ylikuormittamaan itseään. Ruuhkavuosien aikana niin voi käydä ihan tavallisten päivittäisten askareiden vuoksi tai omaa uraa rakentaessa, jossa pitää yltää kaiken aikaa parhaimpaansa. Mikä tahansa elämän tilanteesi onkaan, oman jaksamisen skannaus ei ole varmasti pahasta.

Tämän luettuasi toivon, että kysyt itseltäsi; “Miten Minä juuri nyt voin?”

Entä tiedätkö, mikä on Sinulle paras tapa ladata akkuja ja pitää huolta siitä tärkeimmästä eli omasta hyvinvoinnista? ❤

Ohjaako Sinua pelko vai rakkaus?

Olen kirjoittanut tämän blogin osittain jo vuosi sitten – mutta jättänyt julkaisematta jostain syystä. Löysin sen uudelleen viikonloppuna ja koska tämä aihe tuntuu olevan edelleenkin hyvin ajankohtainen, palaan siihen nyt uudestaan – ehkä myös hieman viisaampana, sillä sama teema oli meillä viikonloppuna esillä Life Coach opinnoissa.

Nykyisin puhutaan paljon siitä kuinka pitäisi elää rakkaudessa – tai tehdä valintoja rakkauden eikä pelon kautta. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Pohdin aihetta vuosi sitten lähinnä lapsiini liittyen (josta kirjoituksen lopussa tarkemmin) mutta vaikka Sinulla ei olisikaan lapsia, on monenlaisia tilanteita joka päivä, joissa voidaan kysyä itseltämme samaa. Kumpi minua juuri nyt ohjaa, pelko vai rakkaus? Ne voivat olla pienempiä tai isompia valintoja, joiden edessä olemme. Joku ehkä kamppailee parhaillaan ihmissuhteessa, jossa kerta toisensa jälkeen tulee mieleen, että onko tämä rakkautta vai enkö vain uskalla lähteä? Jossain taustalla ehkä itsekin tietää, että rakkauden ei kuulu olla tällaista mutta silti vahva tunne saa perääntymään ja jäämään. Pelko ja rakkaus ovat molemmat tunteina hyvin voimakkaita ja tuntuvat samassa kohdassa kehoa, sydämen kohdalla – sen vuoksi ne ehkä myös sekoittuvat helposti. Tosin pelko on raskasta ja pienentävää – ja rakkaus puolestaan kevyttä ja kohottavaa.

Rakkautta voi kuvailla myös luottamuksena varsinkin silloin kun on kysymys jostain muusta kuin ihmissuhteesta. Pelko hiipii mieleemme helposti vaikkapa työpaikkaa etsiessä tai asuntoa vaihtaessa. Aina oikeastaan kun edessä on jotain tuntematonta. Luotanko, että kaikki menee juuri niin kuin kuuluu – vai annanko pelolle vallan ja hermostun tai teen jopa paniikkiratkaisuja sen vuoksi?

“Joka pelkää eniten, huutaa koviten…” laulaa Sanni. Ja niinhän se on.

Mitä nämä arkipäivän tilanteet sitten ovat, joissa voimme valita rakkauden tai pelon?

Kadun kulmassa kerjäävät kerjäläiset voisivat olla yksi esimerkki. Ohi kulkiessaan voi kysyä itseltään, että mitä tunteita he meissä herättävät? Huomaan itsekin joka kerran pienen ikävän tunteen nousevan rintaani, kun näen heitä. Ajatus uudenlaisesta maailmasta, jossa rajat eivät olekaan niin tiukasti kiinni ja kulttuurit sekoittuvat, aiheuttaa helposti epävarmuutta ja pelkoa tuntemattomasta. Pelko puolestaan laittaa meidät puolustautumaan joskus liiankin voimakkain keinoin, jolloin voi unohtua kokonaan se, että me kaikki olemme ihmisiä kuitenkin. Ohikulkiessaan ei toki tarvitse välttämättä tehdä yhtään mitään – mutta jos sisällä herää ikävä tunne, niin voi miettiä, että mitä rakkaus tässä tekisi? Varmaan hymyilisi ystävällisesti, auttaisi, jos mahdollista tai kävelisi ohi ja toivoisi kaikkea hyvää.

Lähempääkin löytyy konkreettisia esimerkkejä, kuten kotioloista. Siitä kirjoitan Rhonda Byrnen viisaiden sanojen jälkeen, josta tämä koko blogiteksti vuosi sitten sai alkunsa. Olin avannut tuona aamuna kirjan sattuman varaisesti, toivoen viestiä uuteen päivään ja tässä se oli:

“The tighter you try to hold on something, that you are afraid of losing, the more you are pushing it away. Those thoughts are filled with fear, and if you continue to persist, what you fear the most will come upon you. Fear nothing – just think about what you want. It feels so much better!”

Suomeksi sama: “Mitä tiukemmin yrität pitää kiinni jostakin, jonka pelkäät menettäväsi, sitä enemmän työnnät sitä pois. Sillä nuo ajatukset ovat täynnä pelkoa ja jos jatkat sen vahvistamista, mitä pelkäät eniten, se hyvin todennäköisesti tapahtuu. Älä pelkää mitään, mieti vain mitä haluat. Se tuntuu niin paljon paremmalta!”

Anu Pellas, Rhonda Byrne

Tuo sivu oli irronnut kirjasta – eli sitä oli luettu aiemminkin. Juuri silloin se kosketti minua lasteni kautta.

Saan kotona osakseni vitsailua siitä, miten usein kyselen jo lähes aikuisten lasteni perään. Olen aina ollut sitä mieltä, että rajat ovat rakkautta ja tiettyyn rajaan saakka huoleni lasten menemisistä on oikeutettua ja aitoa välittämistä. Mutta missä kohtaa se muuttuu peloksi menettää heidät jollekin uhkakuvalle, joka takaraivossani kummittelee?

Nykyaika asettaa meille vanhemmille melkoisen haasteen, koska ne uhkakuvat, jotka aiemmin olivat “jossain kaukana” ovat tulleet koko ajan lähemmäksi emmekä voi lapsia pitää pullossa. Kuulemme ja näemme koko ajan ympärillä surullisia esimerkkejä, kun yhä nuoremmat ajautuvat kaveriporukan mukana valitsemaan vääränlaisia vapaa-ajan vietto tapoja – jolloin huoli valtaa helposti mielen, vaikka oma lapsi vaikuttaisi aivan järkevältä valitsemaan toisin. Kuitenkaan huolienergian kasaaminen lastemme niskaan ei auta tai kannusta heitä, vaan päinvastoin. Luottamus vahvistaisi heidän itsetuntoaan ja auttaisi heitä valitsemaan oikein – epäilys ja huoli puolestaan syö luottamusta.

Avasin toisen aukeaman – ja yllätys, sain käytännön keinoja tunteen muuttamiseksi pelosta pois.

“There is a difference between feeling gratitude and appreciation for something, and feeling attachment to something. Appreciation and gratitude are states of pure love, while attachment contains fear – fear of losing or not having what you are attached to. When it comes to something you want in your life, appreciation and gratitude attract, and attachment pushes away. If you are feeling afraid that you will not get what you want, or losing what you have, then you have attachment.

To remove the attachment, keep shifting yourself into a state of appreciation and gratitude, until you can feel that the fear has gone.”

Suomeksi: “On ero kiitollisuuden ja arvostuksen tunteen sekä riippuvuuden tunteen välillä. Arvostus ja kiitollisuus tulevat puhtaasta rakkaudesta kun taas riippuvuus sisältää pelkoa – pelkoa sen menettämisestä, johon olet tarrautunut. Kun haluat vetää tiettyjä asioita elämääsi, kiitollisuus ja arvostus vetävät niitä puoleensa ja riippuvuus työntää niitä poispäin. Jos pelkäät, että et saa sitä mitä haluat tai että menetät sen, mitä sinulla on, silloin olet kiinnittynyt niihin.

Irrottautuaksesi riippuvuuden tunteesta, käännä huomiosi arvostuksen ja kiitollisuuden tunteeseen, kunnes huomaat, että pelko on mennyt.”

Kiitollisuus on ollut minulle tärkeä voiman lähde jo monta vuotta – ja jälleen kerran tajusin miten suuri vaikutus sillä on. Nyt ymmärrän miksi tämä aihe oli ajankohtainen vuosi sitten, koska olen joutunut viimeisen vuoden aikana ottamaan ison askelen sivuun lasteni elämästä, jotta he saavat kasvaa ja itsenäistyä – sekä löytää oman vahvuutensa pärjätäkseen elämässä. Se ei ole aina helppoa ja välillä yön pimeinä tunteina pelko hiipii sydämeen, kun vastausta ei kuulu. Mutta silti, kiitollisuus on aina päällimmäinen tunne, kun mietin heitä. Kiitollisuus myös siitä, että minua on siunattu lapsilla, jotka haastavat minua kohtaamaan omat pelkoni tämän uuden vaiheen myötä – jolloin on vain luotettava, että he pärjäävät, vaikka napanuora alkaakin katketa enkä voi enää vahtia heidän jokaista askeltaan. Jälleen kerran on minun valintani, minkä tunnetilan valitsen. Voin siunata heidän polkujaan rakkaudella – tai murehtia pelolla…

Vaikka valinta on minun, joudun varmasti kohtaamaan pelkoni vielä monta kertaa. Mutta jatkossa kysyn itseltäni pelon noustessa mieleen, että: “Mitä rakkaus juuri nyt tekisi?” ❤

Unelmien vuosi 2018

Vuoden vaihde on erinomaista aikaa päivittää omia tavoitteita ja unelmia ajantasalle. Sen jälkeen kun olen oppinut uudelleen unelmoimaan (lapsuusvuosien jälkeen) ja tekemään niistä tavoitteita, olen “joutunut” päivittämään tavoitteeni kerran vuodessa, koska ne vain toteutuvat. Eivät toki aina ihan sillä tavalla, kuin itse aluksi kuvittelin, vaan yleensä huomattavasti luovemmin – sillä elämällä on taipumus toteuttaa unelmat juuri sillä parhaalla mahdollisella tavalla, joka ei välttämättä ole aina sama mitä itse olin suunnitellut. Mielikuvitus riittää useimmiten ainoastaan siihen saakka, mitä itse tai joku lähipiirissämme on kokenut – ja vaikka internetin myötä maailmamme on laajentunut valtavasti, on silti sisimmässään vaikea uskoa jotain sellaista tapahtuvan omalle kohdalle, mitä kenellekään muulle ei ole tapahtunut, lähimainkaan. Siksi hyvin usein olemme itse suurin este unelmien toteutumiselle.

Unelmoinnista kannattaa aloittaa uusi vuosi 2018.

Järjestä rauhallinen hetki itsesi kanssa, jolloin tiedät, että kukaan ei tule häiritsemään tai keskeyttämään Sinua. Rentouttavaa musiikkia tai täysi hiljaisuus – mikä juuri Sinulla toimii parhaiten? Tärkeää on, että varaat tähän riittävästi aikaa, jotta ajatukset ehtivät irtautua arjen tehtävistä ja saat yhteyden omaan sisimpääsi kunnolla. Unelmoida saa toki mitä tahansa mutta ihan parastahan olisi, jos unelmat määrittäisivät meillä seuraavat konkreettiset tavoitteet, sillä silloin unelmat vauhdittavat arjen aherrusta ja antavat tekemiselle syvemmän merkityksen. Tällöin myös uuden vuoden lupaukset toteutuvat varmimmin, koska ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta.

Ensimmäiseksi pitää löytää oikeat ja itselle sopivat unelmat. Se ei aina ole helppoa, jos unelmoinnille ei ole ollut tilaa tai aikaa moneen vuoteen. Aikuisiällä, sen jälkeen kun ammatti ja oikea kumppani on löytynyt, elämä rullaa usein eteenpäin työn ja perheen ehdoilla. Täytyy miettiä valintoja enimmäkseen järjellä, jotta lapset saadaan ruokittua ja asuntolainat maksettua. Siksi oman sisimmän kuuntelulle ei ole aikaa eikä aina myöskään uskallusta… Sillä mitä tapahtuisikaan, jos omat unelmat eivät “mätsäisi” esimerkiksi elämänkumppanin unelmiin?

Sen vuoksi me hyvin usein muokkaamme omia unelmia sopiviksi kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Asuinpaikkaan, palkkaan tai muiden perheenjäsenten toiveisiin, jotta voisimme säilyttää elämän ennallaan. Koska ihmisen perusluonteeseen kuuluu vastustaa muutosta.  Sen lisäksi myös pienennämme tavoitteita – koska pelkäämme pettyvämme, jos emme saavutakaan niitä. Pyrimme välttämään pettymystä ja sehän onnistuu parhaiten, kun odotukset ovat riittävän alhaalla. Silti pettymyksiä on luvassa, sillä se mitä eniten yritämme välttää, löytää kyllä luoksemme aina.

Unelmointi on ihanaa…

Se on myös tärkeä vaihe ennen tavoitteen konkretisoimista, sillä silloin mielen voi antaa lentää vapaana. Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi, että: “Mitä tekisin, jos minulla olisi riittävästi rahaa, eikä minun tarvitsisi tehdä töitä sen vuoksi?” Tai: “Listaan 10 asiaa, jotka ehdottomasti haluaisin tehdä tai nähdä, jos tietäisin, että minulla on vain 6kk elinaikaa!” Tällä tavoin löydämme sisäiset toiveet, jotka hautautuvat velvollisuuksien alle arjessa. Toki niitä ei välttämättä tarvitse toteuttaa juuri sellaisenaan tai heti – mutta niistä voit löytää vihjeitä, joita kehosi tai mielesi kaipaa arjen keskelle. Tai ehkä ne ovat osa sitä tärkeää sielun suunnitelmaa, jota olemme tänne tulleet toteuttamaan ja jonka työstäminen tekee meidät lopulta kaikista onnellisimmaksi.

Antaudu elämän edessä ❤

Meillä on monenlaista tehtävää. Arjen askareet, toimeentulon hankkiminen ja velvollisuus pitää huolta lähimmäisistä, varsinkin lapsistamme. Mutta sen lisäksi itse uskon, että jokaisella on vielä oma sielun suunnitelma, jonka tulisi ohjata suuremmissa linjoissa sitä, mihin suuntaan menemme ja millaisia oppiläksyjä suoritamme. Nämä määrittävät paljon sitä, minkä parissa teemme elämäntyömme mutta myös sitä, kenen kanssa eteenpäin kuljemme. Kokemuksesta voin sanoa, että siihen ei aina ole paljon sanottavaa, kun muutoksen pyörre tempaa mukaansa. Vastustaa ei voi, jos on päättänyt kuunnella itseään – vaikka välillä mieli tekisi. Mutta lopulta kun rytmiin uskaltaa heittäytyä mukaan, huomaa, ettei ollutkaan mitään pelättävää. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin ja näyttää aina seuraavan askelman, kun sen aika on. Sitä ennen ei pitänytkään murehtia asiaa, jonka aika ei vielä ollut.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö tavoitteita itse kannattaisi asettaa. Ei. Se tarkoittaa sitä, että kun heittäytyy unelmoimaan ja kuuntelee itseään, niin päämäärä on tärkein eikä reitistä kannata pitää kynsin ja hampain kiinni, jos tuntuu, että elämällä on jotain muuta mielessään. Mielikuvituksemme kun ei aina riitä keksimään parasta tapaa kulkea kohti suurimpia unelmia.

Unelmoi isosti – mutta realistisesti.

Meitä suomalaisia ei yleensä tarvitse toppuutella siinä, että unelmat olisivat liian suuria mutta siihenkin joskus törmää. On tärkeää oppia unelmoimaan riittävän suuresti mutta kuitenkin niissä rajoissa, että siinä vaiheessa kun niitä aletaan pilkkoa tavoitteiksi, pitää rehellisesti itse uskoa siihen, että ne ovat mahdollisia ja toteutettavissa. Tämän vuoksi myös uuden vuoden lupaukset kannattaisi muotoilla sellaisiksi, että ne tuntuvat aidosti mahdollisilta toteuttaa. Muuten tsemppi ei vain kestä päivää tai paria kauempaa.

Mikä on sopivan kokoinen tavoite tai lupaus vuodelle 2018?

Sen voit ainoastaan Sinä itse määrittää. Jollekin säännöllinen kuntosaliharjoittelu 5 krt viikossa on vain pieni ryhtiliike repsahtaneeseen lomarytmiin ja se on helppo toteuttaa kun taas arki alkaa – mutta jollekin toiselle se tarkoittaa totaalista elämänmuutosta eikä tarkemmin harkittuna tunnu edes omalta tavalta kohottaa lihaskuntoa. Mikä on lähtötilanteesi vaikkapa liikunnan suhteen, määrittää suuresti sen, millaisia tavoitteita kannattaa itselleen asettaa. Siksi olisikin tärkeää pysähtyä ensin miettimään, että mitä Minä juuri nyt kaipaan?

Realistisesti(ko)?

Sisäiset kaipaukset eivät tunne aina realismia. Mutta mieli voi olla yhtä lailla ristiriidassa realismin kanssa – riippuen mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Realismia on siis monenlaista. Kuten se, että tavoitteet ovat ristiriidassa sen kanssa, millaisia uhrauksia juuri tällä hetkellä olen valmis tekemään niiden eteen. Joskus (tai aika usein ainakin itselläni) voi olla niin, että mieli haluaa vaikka mitä eikä se suostu kuulemaan, miten paljon kehoni kaipaa vaikkapa lepoa ja rauhaa. Silloin tallaan ylisuurilla tavoitteilla sisimpäni yli, kuuntelematta sitä, mikä aidosti olisi nyt tärkeintä hyvinvointini kannalta.

Realismia on myös se, että perheelle on saatava ruokaa pöytään eikä välttämättä kaikkia omia unelmia voi toteuttaa nyt ja heti – jollei koko perhe sitoudu samoihin valintoihin. Reilua olisi yhdessä miettiä esimerkiksi perheen aikuisten kesken, mitkä unelmat voidaan toteuttaa niin, ettei kukaan joudu kohtuuttomasti tinkimään omista unelmistaan tai arvomaailmastaan toisen vuoksi. Minun unelmamaailmassani näistä asioista keskusteltaisiin jokaisen keittiön pöydän äärellä ihan arkisten askareiden keskellä, sillä mikäpä voisi olla sen ihanampaa, kuin elää unelmiaan todeksi, niiden kaikista rakkaimpien kanssa yhdessä? Toivottavasti se on tulevaisuuden realismia suomalaisissa perheissä. ❤

Unelmat on tehty toteutettaviksi.

“Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain, etkä pelkäisi epäonnistuvasi?” Tuo kysymys on hyvä esittää itselleen uuden vuoden kynnyksellä – ja kunhan keksit siihen vastauksen, niin sitten vain lähdet tekemään sen. Miettimättä, pelkäämättä, epäröimättä – päättäväisesti ja uskoen itseesi 100%:sti.

Kaikkea hyvää, rakkautta, onnellisuutta, menestystä ja ihan parhainta vuotta 2018, juuri Sinulle! ❤

Kuka on syypää sun hymyyn?

Heräsin aamulla sateen ropinaan. Näin uutisista, että suurimpaan osaan maata oli satanut lumipeite yön aikana – ja vaikka Helsingin keskusta olikin säästynyt vielä silloin lumelta, tajusin, että kesärenkailla ei olisi asiaa tänään liikenteeseen. Olin suunnitellut viettää päivän kirjamessuilla ja hetkeksi jo mielialani laski, koska liikkeelle lähtö julkisilla kulkuneuvoilla lumipyryssä, ei houkutellut. Olen aurinkoihminen mutta koska satun asumaan Suomessa, niin usein on keksittävä muut keinot pitää hyvä mieli yllä. Siispä pyysin ystävää kaveriksi messuille ja suunnistin hyvin loskakeliin varustautuneena raitiovaunulla messukeskukseen. Ihan täydellinen päivä, varsinkin kun sieltä löytyi ruoka- ja viini-messut saman katon alta!

Ennen viime yön syysmyräkkää, otin onneksi kaiken ilon irti aurinkoisista päivistä. On mainiota huomata, miten ihmismieli on huijattavissa, koska silloin kun joku asia ei ole itsestään selvyys tai se on katoamassa elämästämme, osaamme arvostaa sitä ihan eri tavoin. Syksyllä jokainen kaunis, aurinkoinen päivä voi olla “se viimeinen”, jolloin tekee mieli priorisoida ulkoilu ja taltioida valokuvina muistiin värikkäät maisemat.

Aurinko nostaa energiatasoamme, sen me kaikki tiedämme. Se vaikuttaa mielialaan, jolloin on helpompi olla hyvällä tuulella ja nähdä maailmasta paremmat puolet. Mutta entä sitten sateisina päivinä – mitä muita keinoja on säilyttää hyvä mieli ja oikea taajuus?

Olemme yhteydessä ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin – sen vuoksi on minusta hieman tekopyhää väittää, että aina kaikki olisi vain omasta asenteesta kiinni.

Haastavat elämäntilanteet ja läheisten teot vaikuttavat meihin, niin hyvällä kuin huonollakin tavalla. Nostavat tai laskevat mielialaamme ja energiatasoa hetkeksi tai pidemmäksi aikaa – riippuen siitä miten niihin suhtaudumme. Siinä asenne tulee peliin mukaan. Sillä muiden ihmisten tekemisiin tai moniin ulkomaailman tapahtumiin, emme voi suorasti vaikuttaa –  mutta voimme itse tehdä valintoja, jotka tukevat hyvällä mielellä pysymistä. Samalla vaikutamme lähellä oleviin ihmisiin positiivisesti ja autamme heitäkin voimaan paremmin. Siksi yhä enemmän ajattelen niin, että näinä maailman aikoina jokainen meistä voisi vaikuttaa paljon ympäröivään maailmaan, huolehtimalla ensisijaisesti aina siitä, että on itse mahdollisimman hyvällä taajuudella.

Miten se sitten tapahtuu? Kirjoitin jossain kohtaa syksyllä meditoinnista ja siitä miten paljon myönteisiä vaikutuksia sillä on. Se on yksi tapa tyhjentää mieli negatiivisista ajatuksista ja nostaa samalla omaa energiatasoa. Kiitollisuusajattelu on toinen erinomainen keino, koska tutkitustikin kiitollisuus edustaa tunteena korkeinta taajuutta. Uskon myös kollektiiviseen energiataajuuteen, johon vaikuttaa jokaisen meidän ajatukset – siksi ei ole lainkaan samantekevää millaisia ajatuksia päässämme pyörittelemme.

On monenlaisia tapoja kohottaa mielialaa, joita me ihmiset teemme miettimättä sen enempää. Yksi tykkää kalastuksesta tai metsästyksestä ja saa sillä tavoin pään tyhjennettyä turhista murheista. Joku toinen puolestaan nauttii musiikista, soittaa mieluisaa instrumenttia tai käy konserteissa. Moni harrastaa liikuntaa, tanssia tai jotakin fyysistä lajia, joka auttaa sekä mieltä että kehoa voimaan paremmin. Suklaasta puhumattakaan… On valtavasti erilaisia vaihtoehtoja – mutta myös tietoa tarjolla, jonka vuoksi jälleen kerran palaan siihen tärkeimpään. Oman itsensä kuunteluun ja niiden asioiden tekemiseen, jotka houkuttelevat eniten.

Mikä on Sinun tapasi kohottaa omaa mielialaa syksyisenä sadepäivänä?

Minä nautin valokuvaamisesta. Puhelimeni on täynnä erilaisia otoksia, joita on kertynyt kävely- tai pyöräily reittien varrelta. Kuvia on mukava katsella sateisena aamuna, koska useimmiten niissä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Rakastan myös merta ja sitä miten se muuttuu sään mukaan. Haaveilenkin kodista, jossa ikkunoista avautuisi suora näkymä merelle. Silloin voisin herätä joka aamu erilaiseen tunnelmaan, riippuen siitä, millaisin sävyin aamu valkenee.

Ajoin eilen pyörällä kotiin päin kun myrsky jo pyöritteli maahan tippuneita lehtiä ilmassa ja meri pauhasi mustana ja hieman pelottavana – mutta huomasin nauttivani tunnelmasta, jonka syysmyrsky sai aikaan Helsingissä. Luonto on niin vaikuttava kaikessa voimassaan. Vedin pipon tiukemmin päähäni ja poljin vastatuulessa hymyillen, sillä kaiken myräkän keskellä sisälläni oli levollinen ja vahva olo. Sitä paitsi kotiin on myrskyn keskeltä mukava tulla.

Ympärillämme myrskyää kaiken aikaa eri tavoin. Joskus läheiset ihmiset aiheuttavat draamaa ja ikäviä asioita muuten vain tapahtuu, joko omassa elämässä tai lähiympäristössä. Mitä kauemmaksi menemme ulkomaailmaan joko fyysisesti tai vaikka vain median välityksellä, sitä suurempaa epävarmuutta maailman tilanteet aiheuttavat – jos annamme niille vallan. Tärkeää olisi silloin tiedostaa, mihin kaikkeen voimme itse vaikuttaa ja mihin taas emme. Säätilat eivät vaihdu mielemme mukaan mutta on paljon muitakin asioita, jotka eivät ole hallittavissa ja joiden kanssa on vain elettävä. Siksi pyrin itse keskittymään tietoisesti niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa sekä niihin ihmisiin, joiden kanssa vietän suurimman osan ajastani. Heidän kanssaan ja heidän kauttaan voin myös vaikuttaa eniten ympärilläni olevaan ilmapiiriin. Yhdessä olemme niin paljon enemmän sekä hyvässä että pahassa.

On myös monia asioita, joiden tiedän vahvistavan itselläni hyvää mieltä. Jooga, musiikki, meditointi, leffat tai kirjat, liikunta, kirjoittaminen, hyvä ruoka ja samanhenkiset ystävät ovat minulle paras tapa nostaa nopeasti mielialaa. Tiedän, että jos energiatasoni ovat alhaalla, jooga-tunnin jälkeen näin ei ole enää – vaikka liikkeelle lähteminen ei houkuttelisi. Hyvällä säällä pitkä lenkki meren rannassa saa varmuudella hymyn huulilleni ja sadesäällä puolestaan kahvihetki hyvässä seurassa toimii aina. Siksi tietoisesti järjestän näille asioille aikaa kalenteriini riittävästi, jotta pysyn hyvällä taajuudella. Se on minun vastuullani, ei kenenkään muun.

Voi olla, että on helpompi ottaa vastuu omasta onnellisuudesta silloin kun ei elä parisuhteessa. Ei ole ketään keneltä voisi toivoa toimenpiteitä mielialan kohottamiseen tai ketä voisi syyttää omasta onnettomuudesta. Voi vain katsoa peiliin ja miettiä, mitä itse voisi tehdä. Läheisessä ihmissuhteessa saattaa sortua luulemaan, että kumppanin tehtävä on tehdä myös minut onnelliseksi, vaikka niinhän se ei ole. Kukapa haluaisi ottaa vastuuta jonkun toisen onnellisuudesta?

Koska onnellisuuden avaimet on omissa käsissä, niin on hyvä miettiä, että mitkä asiat tai ihmiset saavat oman energiatason laskemaan ja mitkä puolestaan nostavat sitä? Mitä pitäisi lisätä ja mitä vähentää? Onko ympärillä ylipäätään sellaisia ihmisiä, kenen seurassa voin olla oma itseni ja mielialani kohoaa?

Kaikkia ulkoisia häiriötekijöitä emme voi välttää arjessa, jollemme kiipeä vuorille yksin meditoimaan. On myös tilanteita, jolloin ei ole valinnan varaa. Kun sairaus tai ikävä onnettomuus kohtaa, niin mielen hallinnan taitoja todella testataan ja hetkeksi tasapaino varmasti horjuu, ennen kuin pystyy edes miettimään keinoja selviytymiseen.

Kuitenkin suuren kriisin keskellä hyvin monet ovat kertoneet, että ovat oppineet nauttimaan elämästä juuri kuten viimeisistä syysauringon säteistä. Kiitollisena ja nöyränä jokaisesta päivästä, silloin kun elämä ei ole enää itsestäänselvyys.

Voisiko tuon taidon oppia myös ilman kriisiä? ❤

On helpompaa olla se kuka on <3

Lainaan tätä Valmentamon ( http://www.valmentamo.fi/ ) slogania, koska minusta tuntui heti, kun näin sen, että he ovat napanneet sen minun ajatuksistani. Niin samanlainen on oma ydinajatukseni siitä, mikä on tärkeää ja minkä parissa haluaisin työskennellä. Oma tapani ilmaista asioita on vain huomattavasti rönsyilevämpi, joten tämä ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun kävi niin, että joku muu ehti sanoa ajatukseni ääneen minun puolestani ytimekkäästi ja viisaasti yhdellä lauseella – samalla kun minä olen pyöritellyt sitä mielessäni jo jonkin aikaa ja huomattavasti monisanaisemmin. Puhetyöläisen dilemma.

Siispä aiheeseen…

Se miten löysin Valmentamon, on hauska tarina itsessään. Olin miettinyt jo jonkin aikaa, mikä olisi uusi työkalu, jolla voisin auttaa ihmisiä kokonaisvaltaisemmin ja laajemmin. Puuttuva palapelin pala omaan tekemiseen. Koska pohdin sitä paljon tietoisesti, niin alitajuntani teki töitä asian eteen myös öiseen aikaan nukkuessani. (Tämä on jälleen hieno osoitus sen voimasta ja viisaudesta.) Eräs aamu heräsin ja mielessäni pyöri sana “Valmentamo”. Olin nähnyt tai kuullut sanan joskus mutten tiennyt tai muistanut tarkemmin mihin se liittyy. Nousin ja menin googlettamaan, mistä on kysymys. Näin heidän logossa olevan tekstin, tutkin mitä Valmentamo tekee ja tiesin heti, että tässä on se, mitä olen etsinyt. Ilmoittauduin saman tien heidän LCF Life Coach koulutukseen.

Tunne vain vahvistui sitä mukaa kun otin askelia eteenpäin. Epäröinti liittyi ainoastaan kustannuksiin yms. seikkoihin, joista järki muistuttelee meitä aina uuden edessä. Intuitio kertoo viestit ja vahvistukset tunteiden kautta eli silloin kun “pää puhuu”, on kysymys järjestä. Kun analysoimme asiaa tai mietimme tietoisesti, että mitenköhän tässä olisi parasta toimia – silloin on aivojen vasen puolisko eli looginen ajattelu äänessä. Kun taas yht´äkkiä saamme jonkun hyvän oivalluksen kesken muun arkisen puuhastelun tai visioimme vain lopputulosta ja tunne kertoo, kumpi tuntuu oikealta – silloin on kysymys sydämen äänestä tai intuitiosta, miksi sitä haluaakaan kutsua.

Järki on meille elintärkeä työkalu, kunhan emme anna sen liikaa hallita. Tässä tilanteessa esimerkiksi, tein suunnitelmaa siitä, miten kauan koulutus kestää ja kuinka budjetoin omaa elämääni, jotta opiskelujakson ajan kulurakenne yritystoiminnassani on tasapainossa. Pelkällä intuitiolla ei nimittäin kauan makseta laskuja, jos vain kuuntelen joka päivä, mihin sydän kuljettaa.

Jotta tämä ei olisi liian helppoa, niin oman vivahteensa yhtälöön tuo pelko, joka on myös tunne – ja joka hyvin usein sekoittuu mielessämme intuitioon. Menettämisen pelko, kuoleman pelko, epäonnistumisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko… Ne huutavat sisällämme joskus niin kovaa, että intuitiota voi olla mahdotonta kuulla. Varsinkin silloin jos emme ole käsitelleet omia haavoja tai emme tiedosta menneisyyden taakkoja. Pelon ja intuition erottaminen toisistaan on varsin vaikeaa erityisesti silloin, kun olemme jonkun uuden tai haasteellisen tilanteen edessä. Sillä, se on se hetki, jolloin pelot iskevät kimppuumme ja alkavat keksiä kaikenlaisia pakoteitä. Pelko on hyvin ovela ja muuntautumiskykyinen, sillä välillä se naamioituu järjen ääneksi ja toisinaan taas vaikkapa rakkaudeksi. Siksi oman intuition voi löytää vahvemmin vasta kun on tutustunut itseensä kunnolla. Uskaltanut nähdä myös omat varjot ja vanhat toimintamallit, jotka perustuvat turvallisuushakuisuuteen tai käsittelemättömiin haavoihin, jotka ohjaavat valintojamme niin pitkään, kunnes tunnistamme ne.

Olen kulkenut itse pitkän matkan tutustuen itseeni ja siihen kuka oikeasti olen, pääsemättä kuitenkaan perille, sillä tämä matka ei pääty koskaan. Olen purkanut tietoisesti vääränlaisia ja rajoittavia uskomuksia itsestäni sekä kaivellut omaa menneisyyttäni – jotta voisin paremmin elää tässä ja nyt, päivitetyllä kovalevyllä. Mitä paremmin itseäni tunnen, niin sitä helpompaa on elää oman näköistä ja sitä kautta myös onnellisempaa elämää. Oma naiivi tavoitteeni kun on ollut jo pitkään, vain elää onnellista elämää. Mutta jotta onnellisuuteen voisi tähdätä, pitää ensin tietää, mitä se tarkoittaa? Millaisia asioita siihen liittyy, juuri minulle tai Sinulle?

Monien vuosien työ itseni kanssa, jossa olen käyttänyt apuna ulkopuolisia sparraajia, koulutuksia, kirjoja, ystävien kanssa käytyjä lukemattomia keskusteluja sekä erilaisia vaihtoehtohoitoja – on auttanut minua todella paljon. Olen huomannut, miten tärkeää on välillä hiljentyä kuuntelemaan itseään ja toisinaan taas saada vaikutteita ja uusia ajatuksia ulkoapäin. Joskus pitää lukea ja opiskella ja toisinaan taas elää ja ryvettyä, jotta pääsee kokeilemaan ovatko opit siirtyneet käytäntöön? Itseeni tutustuminen rehellisesti ja aidosti, on ollut mielenkiintoisin matka, jota olen koskaan saanut tehdä – ja joka jatkuu loppuelämän. Mutta koen kuitenkin jo nyt, että olen kulkenut sitä sen verran, että voin jakaa omista kokemuksistani vinkkejä myös muille, ketkä haluavat tuolle matkalle lähteä. Matkalle omaan itseen.

Mitä pidemmälle olen itseeni matkustanut, sitä enemmän olen löytänyt ympärilleni samanhenkisiä ihmisiä, jotka tukevat päätöksissäni ja joiden kanssa voin iloita onnistumisista yhtä lailla kuin näyttää heikkouteni. Olla se kuka olen. Olen myös oppinut tunnistamaan paremmin sen, millaiset elintavat tai ruokailutottumukset sopivat minulle, missä haluan asua ja millaista elämää elää – puhumattakaan työstä. Sillä mitä paremmin tunnistan, mistä oikeasti sisimmässäni haaveilen ja unelmoin, niin sitä helpompaa on valita myös oikea ammatti. Löytää oma elämäntehtävä ja merkitys elämälle. Minulle kovin tärkeät ainekset onnellisuuteen.

Uskon, että vähintäänkin nämä kaikki mainitsemani asiat liittyvät muillakin kuin minulla onnelliseen elämään ja ne lähtevät vahvasti siitä, että löydämme ensin aidon oman itsemme. Sitä ennen valinnat urasta, elintavoista, asuinpaikasta samoin kuin kumppanista, perustuvat paljon ulkoapäin tulleisiin normeihin tai odotuksiin, jopa pelkoihin. Uskomuksiin, jotka olemme keränneet reppuumme vuosien varrelta. Eikä niinkään oman sielun tai sydämen toiveisiin.

Monet teistä, ketkä luette blogiani, ovat varmasti jo aloittaneet tämän mielenkiintoisen matkan omaan itseen – tai olette ainakin kiinnostuneita aloittamaan. Sillä miksipä muuten ehkä lukisitte tätä? Sain jonkin aikaa sitten ihanan sähköpostin eräältä lukijalta, ketä en tuntenut ennestään mutta hän oli löytänyt kirjoituksistani paljon yhteneväisyyttä omaan elämäänsä ja halusi siksi jakaa ne kanssani. Kun luin hänen kirjettä, niin kyyneleet vain valuivat poskilleni, koska tajusin, miten paljon olin koskettanut kirjoituksillani jotakuta ihan ventovierasta ihmistä. Ymmärsin, että sehän on juuri se syy, miksi minun on pitänyt kokea elämässäni niin paljon kaikkea – myös niitä vaikeita aikoja – jotta voin aidosti samaistua muiden elämään. Siksi olisikin mukava kuulla, mitä ajatuksia tämä kirjoitukseni herätti juuri Sinussa?

Voit laittaa minulle viestiä https://anupellas.com/contact-me/  sivun kautta tai sähköpostilla anu.pellas@flp.com ja kertoa omia kokemuksiasi siitä, miten intuitio on johdattanut Sinua eteenpäin elämässä tai missä kohtaa matkaa olet menossa? Voit myös kommentoida tähän alle, jolloin se näkyy julkisesti kaikille.

Pohdinta alkavaan viikkoon voisi olla vaikkapa; “Miten voisin olla vieläkin enemmän se kuka olen? ❤ 

Syksyn uudet tuulet…

Syksy on minulle aina uuden ajanjakson alku. Kesän aikatauluttomuuden jälkeen on kiva palata arkirytmiin ja suunnitella omaa elämää talvikaudelle. Tänä vuonna varsinkin olin asettanut itselleni syksyyn tiukan dead-linen – vuoden ajelehtimisen jälkeen. Siksi kesä kului vahvasti itseni äärellä, kuunnellen ja keskustellen. En siis ottanut tarkoituksella lomaa kirjoittamisesta – lomaa lomasta, miten se olisikaan mahdollista? Yht´äkkiä vain tuntui siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa ja silloin on parempi olla hiljaa.

Hiljaisuus johtui myös siitä, että mitä enemmän käännyin kuuntelemaan itseäni – sitä varmemmaksi tulin siitä, että elämä ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin luulin. Ei ole vain mustaa ja valkoista vaan on lukemattomia harmaan eri sävyjä eikä valkoinenkaan ole aina vain valkoista. Asioita ja ilmiöitä voi katsoa monesta eri suunnasta ja ihmisten käytökseen löytyy ainakin miljoona erilaista selitystä. Mikä minä olisin ketään neuvomaan, kun omakin elämäni on vielä täysin kesken?

Sen vuoksi pysähdyin kuuntelemaan mitä elämä haluaa minulle sanoa. Muutin näkökulmaani. Sen sijaan, että pyytäisin universumilta aina vain lisää, aloinkin kysyä itseltäni, että “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?”

Syvällisempi pohdinta alkoi viime keväänä, kun meditointi tuli “silmilleni” monesta eri lähteestä. Tiesin kyllä mitä meditointi on ja mitä hyötyjä siitä on ihmiselle – siksi ensin viittasin kintaalla koko asialle, koska “tiesin kyllä mitä se tarkoittaa…” Lopulta tajusin, että tieto ei riitä vaan se pitää laittaa käytäntöön – eli alkaa meditoimaan, ihan itse. Kovin moni meistä tietää varmasti myös sen, miten pitäisi syödä terveellisesti ja liikkua säännöllisesti, koska tietoa on tarjolla tänä päivänä enemmän kuin koskaan – silti se ei auta voimaan paremmin jos emme ota noita hyviä tapoja osaksi päivittäistä elämää.

Olen ottanut vasta ihan “baby steps” meditoinnin kanssa, koska mielen hiljentäminen on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Minun kärsimättömyydelleni tämä polku on parempi kärsivällisyyskoulu kuin mikään tätä ennen. Olen temperamentiltani hyvin nopea ja myös kova pohtimaan – niin jopas olikin mielenkiintoista todeta, kuinka monta ajatusta ehtii pyörähtää mielessä viiden minuutin aikana? En laskenut niitä mutta en yhtään epäile enää sitä, että ihmiset ajattelevat päivittäin yli 60 000 ajatusta, joista suurin osa on samoja kuin aina ennenkin. Jo viidessä minuutissa jouduin palauttamaan mieleni mantraan kymmeniä kertoja vaikka yritin sataprosenttisesti keskittyä oman hengitykseni tarkkailuun. Vain ja ainoastaan siihen.

Aluksi tuo herätti suunnatonta turhautumista, sitten ärsytystä – ja nyt minua lähinnä huvittaa. Olen siis tainnut päästä jo yhden askelen eteenpäin meditoinnissa? Osaan suhtautua aamun viisitoista minuuttiseen lempeydellä ja uteliaisuudella, enkä piiskaa itseäni suorittamaan. Sillä suorittamisesta meditoinnissa ei todellakaan ole kyse.

Nyt ymmärrän, miksi henkisistä guruista huokuu mieletön rauha ja levollisuus – sillä kyky rauhoittaa oma mieli auttaa elämään vahvemmin tässä ja nyt. Se puolestaan ohjaa kohtaamaan toiset ihmiset ihan eri tasolla, sydämen tasolla. Jokainen meistä varmasti tietää sen tunteen, kun keskustelee ihmisen kanssa, joka antaa kaiken huomionsa sinulle? Kuin olisin maailman mielenkiintoisin ihminen.. Sellaisen ihmisen seurassa on ylellistä olla – varsinkin näinä päivinä, jolloin huomiostamme kilpailevat älylaitteet sekä jatkuva kiire. En todellakaan väitä, että olisin itse mestari puhumaan vielä tästä mutta tiedän jo mihin suuntaan haluan kulkea.

Kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin aloin kuulla myös niitä asioita, joita en ollut halunnut kuulla. Vaikka ajatukseni laukkaavat välillä meditoidessa muissa ihmisissä ympärilläni tai maailman tapahtumissa – ja joudun kerta toisensa jälkeen palauttamaan ne omaan hengitykseen ja itseeni. Silti joka kerran huomaan jonkun oivalluksen tulevan pintaan, ainakin meditoinnin jälkeen. Nyt olen tajunnut myös sen, että noiden oivallusten ei tarvitse olla elämää suurempia vaan se voi olla vaikkapa vain käytännön asia, joka on unohtunut hoitaa tai ruokaresepti, jota voisin kokeilla. Saan myös usein vastauksia itseltäni kysymyksiin, joita olen pyöritellyt mielessäni – ja se tuntuu jo työvoitolta. Sillä sitähän meditointi yksinkertaisuudessaan on, että pysähdymme kuuntelemaan hiljaisuutta, jotta oma sisäinen ääni pääsee kuuluville. Siellä meillä kaikilla on tarvittava tieto, jolla pärjäämme elämässä, kunhan vain luotamme siihen ja kuulemme itseämme kaiken ulkoapäin tulevan metelin läpi.

Tuo ulkoinen meteli pitää sisällään muiden ihmisten mielipiteet, median vaikutuksen, yhteiskunnan tai uskonnon lainalaisuudet, lapsena opitut uskomukset ja “järjen äänen”. Sisäinen viisauteni puolestaan kertoo kaiken sen, mikä on juuri minulle parhaaksi. Toki silloin jos se on liian pitkään hiljennetty systemaattisesti niin vie ensin jonkin aikaa, ennen kuin sitä oppii taas kuulemaan. Ihminen, joka on elänyt kauan ulkoapäin ohjatusti eli muiden tarpeet ovat ohjanneet valintoja, ei aluksi välttämättä edes tiedä itse, mitä haluaa. Silloin kannattaakin aloittaa hyvin pienistä askelista. Hyvä kysymys voi olla esimerkiksi, että: “Mitä minun tänään juuri tekisi mieli syödä?” Tai: “Kaipaako kehoni/mieleni tänään lepoa vai virikkeitä?”

Nuokin ovat aika suuria kysymyksiä, joita ohjaa opitut kaavat ja mieliteot – ja siksi juuri suuri osa meistä suomalaisista painii työuupumuksen tai ylipainon kanssa. Rehellinen itsensä kuuntelu eroaa mieliteosta siinä, mikä on aidosti itselle ja omalle keholle hyväksi tässä hetkessä.

Jokainen meistä tietää, miten paljon helpompaa on nähdä ulkoapäin toisissa ihmisissä se “hänen parhaansa” ja antaa neuvoja – kuin nähdä ulospääsy oman elämän solmukohdassa. Ei tarvitse olla edes umpisolmussa, kun jo oma näkökulma kapenee ja tuntuu, että vaihtoehdot ovat vähissä – ja silloin onkin ihan hyvä jutella asioista jonkun ulkopuolisen kanssa. Sillä itse ainakin huomaan usein, että pelkästään ääneen puhuminen auttaa löytämään vastaukset jos kuuntelija on viisas ja antaa minulle tilaa pohtia asioitani ääneen. Mutta jos neuvoja peilaa tilannetta omasta egostaan tai hänen kokemuksistaan käsin, niin se ei välttämättä olekaan se paras – juuri minulle.

Kuuntelemisen taito on aliarvostettu meidän kulttuurissamme, jossa jo päiväkotimaailmasta lähtien oman paikan saa varmemmin lunastettua äänekkällä käytöksellä. Kuitenkin hyvä kuuntelija pärjää monessa tehtävässä huomattavasti paremmin kuin hän, jolla on aina asiaa. On kuitenkin helpompi täyttää tyhjä tila puhumalla kuin kuuntelemalla, varsinkin jos vastassa on hiljaisuus. Jopa itsensä kanssa. Puhumattakaan siitä, miten helppoa on olla kaiken aikaa muiden tarpeiden ohjattavana – kiireinen ja menossa, jolloin ei tarvitse edes pysähtyä oman elämänsä äärelle. Kohtaamaan tyhjyyttä sisällään tai miettimään mihin oikein olen matkalla?

Minä olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, jossa muutos on väistämätön. Noita pisteitä on ollut ennenkin ja siksi suhtaudun siihen suurella uteliaisuudella, joka on samaan aikaan energisoivaa ja innostavaa mutta myös hieman pelottavaa. Järjellä tiedän, että muutos on aina mahdollisuus mutta tunteeni kertoo, että se on myös turvatonta. Tutusta ja turvallisesta on vaikea irrottautua, se on ihmisen perusominaisuus enkä siinä mielessä poikkea muista. Mutta tiedän onneksi aikaisemmista kokemuksista, että vaikka pelottaa, en anna sen estää askeliani vaan otan päättäväisesti niitä kohti uutta suuntaa – jolloin jokaisella askeleella myös huomaan, että oloni vahvistuu ja innostukseni kasvaa.

Silloin tiedän, että olen oikealla polulla.

Aloitin noin kuukausi sitten Life Coach koulutuksen Valmentamon kanssa ja nämä muutamat viikot ovat olleet ihana tunteiden vuoristorata, koska olen löytänyt taas palavan innostuksen ja uteliaisuuden uuden edessä, joka oli hetkeksi hukkunut jonnekin. Olen yhtä aikaa kiitollinen, sillä tajuan miten paljon olen valmentamisesta jo oppinut viidentoista vuoden aikana omassa työssäni ihmisten parissa – mutta myös hämmentynyt ja nöyrä, koska tajuan samalla miten vähän silti tiedän. Ihmisten valmentaminen kohti positiivista muutosta on sydämeni palo ja minulle kunniatehtävä, johon haluan opiskella lisää työkaluja – sillä se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin luulin.

Olen siis avannut uuden sivun elämässäni mutta en ole silti kääntänyt vanhaa kirjaa kiinni. Huomioni saattaa olla hetken aikaa hyvinkin intensiivisesti opiskelussa ja valmennusharjoitteluissa, joita teen opiskelun ohessa ja joista kerron teille pian lisää. Mutta kuljen vahvasti rinnakkain näitä kahta polkua, jotka koen, että minun on tarkoitettu kulkea. Eli en ole jättämässä vanhaa työtäni vaan rakentamassa siihen rinnalle jotain uutta, joka mahdollistaa sen, että voin auttaa ihmisiä entistäkin paremmin ❤

Meditointi ja hiljentyminen itseni äärelle toi siis minulle sen työkalun, jota olin jo pitkään kaivannut avuksi omaan työhöni. Sen lisäksi, että sain vastauksen kysymykseen, jonka itselleni esitin; “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?” Uskon nimittäin vahvasti, että silloin olemme onnellisimmillamme, kun saamme toteuttaa omaa elämäntehtäväämme ja siksi sen esiin kaivamiseen kannattaakin käyttää sekä aikaa että vaivaa. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten auttaminen ja valmentaminen kohti parempaa ja onnellisempaa elämää, on juuri se lahja, joka minulle on annettu ja jota minun sen vuoksi kuuluu itsessäni kehittää ja vahvistaa. Life Coach koulutus antaa siihen valtavasti uusia työkaluja sekä mahdollisuuden toimia huomattavasti laajemmalla sektorilla. Jo nyt olen äärettömän kiitollinen oivalluksista, joita olen saanut näiden kahden koulutusviikonlopun aikana!

Toivon, että oma prosessini kohti ammattimaisempaa valmentajaa, alkaa näkyä myös kirjoituksissani – ja että voin sitä kautta antaa Sinulle, joka seuraat blogiani, enemmän syvyyttä ja oivalluksia tekstieni kautta. Kiitos, että saan jakaa tätä matkaa kanssasi ❤

Ihmisen kokoiset unelmat

Oletko miettinyt joskus, miksi elämä menikin eri tavalla kuin ajattelit – tai miksei ne mielessäsi olleet unelmat toteutuneetkaan, joita olit paperille piirtänyt ja mielessäsi visioinut? Minä olen.

Viimeksi eilen, kun katselin poikaani hänen valmistujaisjuhlissaan ja mietin vuosia taaksepäin sekä omia unelmiani siitä, miten toivoin elämän menevän. Unelmani ovat muuttaneet muotoaan matkan varrella paljonkin – samalla kun olen itse löytänyt enemmän ja enemmän sitä mitä aidosti olen. Puhdistanut yltäni ulkoapäin opittuja malleja tai turvallisuushakuisuutta, jotka ovat vaikuttaneet paljon valintoihini aiemmin – ja toki yhä vieläkin tehtävää riittää, loppuelämäksi…

Olen työkseni auttanut ihmisiä omiin tavoitteisiinsa viimeisen viidentoista vuoden ajan ja miettinyt paljon sitä, miksi joku saavuttaa unelmansa – ja joku toinen taas ei. Siihen tuntuu löytyvän koko ajan uusia sävyjä, mitä syvemmälle asiaa pohdin. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen meistä voi päästä juuri niin pitkälle, kuin mihin olemme valmiita uskomaan – ja edelleenkin koen, että asia on näin. Mutta miksi sitten asetamme tavoitteeksi jotain sellaista, johon emme usko itsekään?

Siksi, koska emme tunnista sitä, mitä aidosti olemme ja mitä haluamme elämältä, sillä sen tiedostaminen ei ole ihan helppo tehtävä. Olemmehan kuormittaneet itseämme kymmenien vuosien ajan ulkopuolisten toiveilla ja odotuksilla tai sillä ihannekuvalla mitä media päällemme syöttää täydellisestä elämästä. Jos emme siis tutustu omiin syvimpiin toiveisiin tai pureudu siihen, mitä sisimpämme aidosti haluaa, niin yritämme varsin todennäköisesti toteuttaa kotoa tai muualta ulkoapäin opittuja standardeja siitä, miten elämän kuuluisi mennä. Miettimättä, että mitä se juuri minulle tarkoittaa?

Pohdin tätä myös lasteni kannalta, kun katselin poikaani eilen ylpeänä hänen ammatinvalinnastaan. Hän on ihan pienestä saakka tiennyt mitä haluaa tehdä – ja nyt hän valmistui siihen ammattiin. Isovanhemmat ja sukulaiset hieman tuuppivat häntä jatkamaan opiskeluja, tarkoittaen hyvää ja tietäen, että pojasta olisi tarttumaan suurempiinkin saappaisiin. On todella hienoa, että ympäriltä löytyy kannustavia aikuisia mutta on hyvä myös muistaa, että jokaisen omat unelmat saavat olla minkä kokoiset tahansa – kunhan ne vain ovat oman näköiset. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin isompiin saappaisiin sitten kun sen aika on. Nyt on aika iloita yhden unelman toteutumisesta.

Uskon vahvasti vetovoiman lakiin, alitajunnan voimaan siitä, mitä vedämme puoleemme – ja siihen nämä tämän päiväiset pohdintani myös liittyvät. Ajatuksillamme on uskomaton voima ja siksi onkin ollut mielenkiintoista tutustua varsinkin itsessään niihin alitajuisiin uskomuksiin, joita ei aina edes huomaa – ennen kuin alkaa tietoisesti miettiä, mitä oikein miettii… Uskon, että tuolta loputtomasta tietoisuuden pankista, meidän alitajunnastamme, löytyy selitys myös siihen, miksi kaikki unelmat eivät vain toteudu, vaikka niitä kuinka manifestoisi luokseen. Sillä jos ne ovat ristiriidassa sen oman syvimmän itsen kanssa tai sen, mihin me aidosti uskomme, niin niiden ei kuulukaan toteutua.

Silloin voi tuntua helpommalta todeta, että “vetovoiman laki ei vain toimi” – tai, että “näin mulle aina käy – ei kannata edes yrittää”… Ennemmin kuin alkaa tonkimaan omia vääränlaisia uskomuksia tai pelkoja, jotka kenties estävät meitä kurkottamasta kohti sitä omaa parasta elämää.

Koen itseni onnekkaaksi, koska olen saanut olla mukana niin monien ihmisten matkalla kohti oman näköistä elämää. Olen oppinut heidän kanssaan enemmän elämästä kuin missään muualla. Osa heistä on löytänyt omat unelmat kanssani ja kovin moni jatkanut matkaansa toiseen suuntaan – mutta olen silti onnellinen, että olen saanut olla heidänkin matkansa varrella, oivaltamassa asioita ja tönäisemässä heitä eteenpäin. Onhan ihan mahtavaa, jos se omien unelmien etsiminen alkaa kuitenkin – vaikka sitten niin, että huomaa tavoitelleensa ensin jotain väärää. Jotain sellaista, josta ei olisi tullutkaan onnelliseksi. Jos sen avulla löytää ne oikeat, itselle sopivat unelmat.

Ne ihmisen kokoiset ❤

 

#HyvänOlonVuosi2017

Vuodessa voi tapahtua paljon – tai olla tapahtumatta. Riippuen siitä, millainen ajanjakso omassa elämässä onkaan menossa. Facebook muistutti minua vuoden takaisista tunnelmista, kun istuin uuden, tyhjän kodin ikkunalaudalla… ja yhtä aikaa tuntui kuin se olisi ollut vasta eilen tai ikuisuus sitten. Niin paljon mahtuu tuohon vuoteen, josta yllättäen tuli minun #HyvänOlonVuosi, jolloin aloin priorisoida oman hyvinvointini ennen kaikkea muuta. Monin eri tavoin.

Facebook on hyvä muistuttamaan siitä, miten paljon elämä voi muuttua lyhyessäkin ajassa kun se näyttää vuoden tai kahden vuoden takaisia muistoja. Taaksepäin ei kannata muuten turhan usein katsella – mutta joskus on hyvä muistuttaa itseään siitä, miten joskus aiemminkin asiat ovat kääntyneet aina parhain päin. Vastoinkäymisten hetkellä varsinkin, koska jälkeenpäin on helpompi nähdä positiivisia merkityksiä ja tarkoituksia myös niissä vaikeissa ajoissa.

Viimeinen vuosi on ollut minulle ulkoisen reviirin ja verkostojen laajentumista, joka samalla automaattisesti on laajentanut omaa elämänkatsomustani. Kuitenkin yhtä aikaa olen kääntynyt yhä enemmän sisäänpäin, kuuntelemaan itseäni ja sitä mitä kehoni tai sydämeni kaipaa. Tuon tutkiskelun tuloksena moni asia, johon olen aiemmin uskonut, on heittänyt “häränpyllyä” – ja se on saanut minut itsenikin välillä hämmennyksen valtaan. Lopulta olen kuitenkin ollut äärettömän iloinen ja kiitollinen siitä, että uskalsin kyseenalaistaa omat ajatukseni ja repiä itseni irti vanhoista totutuista kaavoista.

Omia uskomuksia on hyvä välillä ravisuttaa ja tutkiskella rehellisesti, että vieläkö ne pitävät paikkaansa? Jollei elämä ravistele niitä ihan pyytämättä. Monet niistä kun ovat saaneet alkunsa aikoja sitten ja vieläpä kenties jonkun muun toimesta kuin meidän itsemme. Koti, koulu ja ulkoinen maailma jättää jälkensä, niin hyvässä kuin pahassa. Muodostaa uskomuksia, joiden varaan alamme rakentaa omaa elämää ja jotka usein myös rajoittavat meitä tietynlaiseen muottiin – joka voi olla tarpeen silloin, kun asioita on tapahtunut, jotta selviäisimme – mutta jossa ei ole välttämättä hyvä elää koko loppuelämää. Rajoittavat uskomukset ovat salakavalia ja muodostuvat pikkuhiljaa, siksi emme niitä aina edes tunnista, ennen kuin ne alkavat ahdistaa. Uskon, että jokainen meistä on joskus saanut itsensä kiinni jostain vääränlaisesta uskomuksesta – koskien omaa ulkonäköä, esiintymistaitoja, harrastuksia, rahan käyttöä, parisuhde dynamiikkaa… lähes mitä vain. Jopa sitä, millaista ruokaa minun tulee syödä, jotta elän terveellisesti tai kunnioittaen omia sukujuuriani. Siksi me suomalaiset olemme varmaankin viimeiseen asti puolustaneet kotimaisia viljatuotteita ja opetamme lapsemme juomaan maitoa, vaikka niin monet tutkimukset jo osoittavat, etteivät ne sovi kovinkaan monille. Päinvastoin.

Minäkään en ole säästynyt vääränlaisilta uskomuksilta, joita oli jälleen kerran hyvä päivittää. Paljon niitä on jo vuosien mittaan elämä karsinut samalla kun on heitellyt uusiin suuntiin. Siksi ehkä olinkin lähinnä hämmästynyt, että niitä vielä vain riittää…. Ruokailutottumuksia päivitin rankalla kädellä jo kauan sitten, kun lähdin työskentelemään hyvinvointituotteiden pariin. Olinhan maalaistyttönä kasvanut lähinnä perunalla ja ruisleivällä – joista kumpikaan ei sopinut minulle eikä ole kuulunut ruokavaliooni enää aikoihin. Mutta tämän vuoden aikana jouduin vielä uudelleen tarkastelemaan sitä, mikä sopii minulle ja mikä ei. Ja siinä onkin itse asiassa koko #HyvänOlonVuosi2017 ydinajatus, joka koskee laidasta laitaan omaa elämääni – mikä sopii minulle ja mikä ei?

Enpä olisi uskonut, että vapaaehtoisesti luovun kahvista, jonka ympärille kietoutuu monenlaiset muistot jo lapsuuden kodistani saakka. “Keitetäänpä kahvit!”, tarkoittaa maalla samaa kuin: “Kokoonnutaanpa koko porukka yhdessä pöydän ääreen, otetaan lepohetki ja jutellaan päivän kuulumiset läpi.” Kahvit keitettiin aina myös silloin, kun haluttiin katkaista pihatyöt tai jos naapuri pyörähti käymään. Sellaista vierasta ei ollutkaan, jolle ei kahvia olisi ainakin tarjottu. Siksi kahvihetkeen liittyy vahvasti positiivinen leima – vieraanvaraisuus, ystävät, hengähdys hetki, perheen yhteinen aika, aito kohtaaminen… Puhumattakaan kahvin tuoksusta. Heti kun se leijailee keittiöstä, niin on aika huokaista.

No, pidän kyllä myös hyvän kahvin mausta mutta lopulta huomasin, että se ei ollutkaan se tärkein syy juoda sitä – vaan tuo mielikuva, joka kahviin liittyy. Sen vuoksi tee ei esimerkiksi tuntunut ollenkaan samalta vaan oikeastaan jopa hieman säälittävältä, jota juotiin lähinnä flunssaisena.

Kun muutin Helsinkiin ja otin “välivuoden” omasta yrittäjyydestäni viime kesänä, niin sain luvan itseltäni nauttia elämästä. Halusin priorisoida sellaisia asioita, joihin ei aiemmin ollut niin paljon aikaa – ja yksi niistä oli ystävät. Olinhan monen vuoden ajan ollut vuoroviikoin yrittäjä ja äiti, jolloin muut menot saivat odottaa. Siksi ensimmäiset kuukaudet kesäisessä Helsingissä menivät mukavasti ystäviä tapaillen ja kaupungin kahvilakulttuuriin tutustuen. Lopulta kuitenkin kun “lomaa” jatkui koko talven ajan, tuli kahvikiintiöni täyteen.

Tein alkuvuodesta monenlaista ruokavalio remonttia, koska vatsa vihoitteli mutta kahvi piti pintansa viimeisenä – juuri noista edellämainituista syistä. Nyt jälkeenpäin tajuan, miten helppoa on juuttua vääränlaisiin tottumuksiin, vaikka tietäisi ja tuntisi kehossaan, etteivät ne palvele enää tai tuo edes sitä hyvää oloa, jota niillä alun perin on tavoitellut. Jollekin se on kahvi tai joku muu nautintoaine – toiselle se voi olla vaikkapa sokeri eri muodoissaan. Monet tupakoitsijat sanovat, että tupakoinnin lopettamisessakin vaikeinta on löytää sen opitun tavan tilalle jotain muuta tekemistä. Jotain, joka tarjoaa samalla tavalla pienen “irtioton” arjesta. Siksi minunkin piti löytää kahvin korvike.

 

Koko tämä kirjoitus sai siis alkunsa Kurkuma Latesta…. mutta saikin sitten ympärilleen vähän pidemmän tarinan. Löysin kahvin tilalle hyvän ja terveellisen, minulle sopivan korvikkeen, jolloin sain säilyttää kaikki nuo kivat traditiot, jotka kahvin ympärille liittyivät – sen lisäksi, että Kurkuma Latte maistuu nykyisin suussani paljon paremmalta kuin kahvi. Kurkumalla on myös monia terveysvaikutuksia. Jos haluat kokeilla, niin laitan alle reseptin mutta älä säikähdä jos et heti ensi kerralla ihastu siihen. En minäkään.

Luontaistuotekaupat myyvät valmista maustesekoitusta, joka näkyy kuvassa Aloe vera mehun kanssa. Valmista mausteseosta tarvitsee sekoittaa teelusikallinen haluamaasi vaahdotettuun maitoon. Itse käytän kauramaitoa, joka on kahviin tarkoitettu eli vaahtoaa kivasti – ja maistuu nykyisin suussani huomattavasti paremmalta kuin tavallinen maito. Sekin oli vain tottumuskysymys. Aloe vera ja Kurkuma Latte sattuivat samaan kuvaan siksi, että ovat vatsani suosikit aamuisin.

Jos haluat sekoitella Kurkuma Laten itse, niin alla minun oma ohje. Sitä voi maustaa hyvin myös inkiväärillä vaniljan sijaan. Hieman työläämpää availla useampi purkki mutta sopii hyvin läsnäolon harjoittamiseen, kun kesken kiireiden keskittyy hetkeksi rauhassa aistimaan aitojen mausteiden tuoksuja. Mieli rauhoittuu samalla.

Kurkuma Latte:

1 tl Kurkumaa ja ripaus… kanelia, kardemummaa, aitoa vaniljaa ja kookos sokeria.

Laita mausteet Latte-lasin pohjalle ja vaahdota maito. Sekoita pieneen loraukseen vaahdotettua maitoa mausteet hyvin sekaisin ja lisää loppu maitovaahto. Ripauta pinnalle hieman kanelia ja nauti.

Nautinnollista kesän alkua – Kurkuma Latella tai ilman 🙂