Anu Pellas

Blog

Rakasta itseäsi… mutta MITEN?

Olet varmaan kuullut tämän ohjeen? Näitä sloganeita sosiaalinen media on pullollaan, joissa neuvotaan milloin mitäkin – ikään kuin se olisi maailman helpoin asia toteuttaa. Kuten; “Rakasta itseäsi!”, joka luultavasti vaatii useimmilta meistä lähes koko elämän mittaista harjoittelua, jos sitä ei ole oppinut jo lapsena. Sillä lapsena nämä jutut on todella helppoja oppia, jos vain lähellä on hyvät opettajat, mutta aikuisena puolestaan niiden kanssa saa kulumaan aikaa… ja monia pieleen menneitä ihmissuhteita.

Itsensä rakastamisesta puhutaan nykyisin paljon siksi, että sen on huomattu olevan edellytys sille, että voi rakastaa muita. Ja nämä yhdessä taas auttavat kestävien ihmissuhteiden muodostamisessa. Näinä aikoina kun suuri osa avioliitoista päätyy eroon, on ehkä syytäkin puhua rakastamisen taidoista. Sillä niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin kyllä sekin on taito, jota voi opetella ja kehittää itsessään. Jos vain haluaa.

Life Coach koulutuksen aikana jouduin työstämään tätä aihetta moneen kertaan, koska itsensä arvostaminen ja rakastaminen on tärkeä edellytys, jotta voi toimia ammattimaisena valmentajana. Ylipäätään ihmisten kanssa työskennellessä, se on taito, jota tarvitaan. Sillä jos arvostamme itseämme, niin arvostamme myös muita lähellämme olevia ja se huokuu ulospäin niin, että sellaisen ihmisen kanssa on helppo työskennellä.

Muutama päivä sitten tämä aihe tuli esille kun keskustelin ystäväni kanssa puhdistus kuurista, jonka aloitin pari viikkoa sitten ja jonka ansiosta olen erityisen energinen juuri nyt. Olen kärsinyt pitkään erilaisista vatsaoireista, jotka ovat selvästi helpottaneet nyt kun olen jättänyt ruokavaliostani sokerin, viljat sekä eläinperäiset tuotteet pois. Tajusin, että tämä on ollut paras teko pitkään aikaan omalle keholle, vaikka olenkin syönyt hyvin terveellisesti jo pitkään. Samalla kun keskustelimme puhdistus kuurista, oivalsin mitä itsensä rakastaminen oikeasti tarkoittaa… Sehän tarkoittaa hyviä tekoja itselle!

Anu Pellas, feelinggood

Teot ovat minulle muutenkin tärkeämpiä kuin sanat tai niiden pitäisi ainakin olla linjassa sanojen kanssa, jos puhutaan rakkaudesta ylipäätään. Puheet menettävät hyvin pian merkityksensä, jos teot eivät vahvista niitä. Tämän vuoksi olen myös vähän vierastanut harjoituksia, joissa itseään opetellaan rakastamaan sillä tavalla, että sanotaan se peilin edessä ääneen. Vaikka tiedän, että se vaikuttaa meidän alitajuntaan, koska voimme ohjelmoida omaa mieltä uudelleen, esimerkiksi sillä tavalla.

Kuitenkin minulle, teot ovat avainsana muutokseen… ja siksi tämä 28 päivän haaste on ollut tosi merkittävä, koska tajusin, että vaikka olenkin kohdellut itseäni hyvin jo pitkään ja priorisoinut omat tarpeet monin eri tavoin, niin olen kuitenkin tietoisesti antanut itseni herkutella vääränlaisilla ruoka-aineilla, vaikka olen tiennyt, että ne eivät tee hyvää vatsalleni. Vain siksi, että en ole jaksanut opetella uudenlaista ruokavaliota.

Luulen, että tästä on jokaisen helppo löytää itsensä, sillä kukapa meistä ei joskus kohtelisi itseään huonosti, vaikka kuinka tiedämme, että “happimaski pitää laittaa itselle ensin”. Näitä esimerkkejä on lukemattomia. Omani oli ruokailuun ja fyysiseen hyvinvointiin liittyvä, mutta henkistä hyvinvointia voi myöskin laiminlyödä, toisten toiveiden tai odotusten kustannuksella. Venytämme vaikkapa työpäivää työnantajaa miellyttääksemme tai emme kehtaa vetää rajoja sille milloin olemme ystävien käytettävissä. Puhumattakaan parisuhdetta, jossa on liiankin helppo kutistaa omat toiveet ja mielipiteet, perhe sovun säilyttämisen toivossa.

Pahimmassa tapauksessa juutumme vääränlaiseen työpaikkaan tai ihmissuhteeseen, joka myrkyttää tai pienentää meitä pikkuhiljaa, vain koska emme uskalla lähteä.

Miten silloin voimme sanoa peilin edessä rakastavamme itseämme, jos samaan aikaan tiedämme, että emme kohtele itseämme hyvin, vaan tietoisesti valitsemme joka päivä huonon kohtelun tai sen vaihtoehdon, joka vähentää elämäniloa ja vaikuttaa pitkässä juoksussa negatiivisesti?

Puhdistus kuuri muistutti minulle, miltä itsensä rakastaminen todella tuntuu. Kun pesen ja pilkon aamulla hedelmiä ja kasviksia vihermehuun, niin tulen siitä hyvälle mielelle, koska näen vaivaa itseni hyväksi. Valitessani kaupasta oikeanlaisia raaka-aineita ostoskoriin,  tunnen tekeväni vastuullisia valintoja ja itsearvostukseni lisääntyy automaattisesti. Sen lisäksi, että hyvä olo vatsassa vahvistaa valintojen menneen oikein. Eikä se liity millään tavalla siihen, mitä muut minusta ajattelevat, vaan siihen, mitä itse omasta toiminnastani ajattelen, vaikka olenkin tehnyt haasteen julkiseksi. Sen tein siksi, että sain sitoutettua itseni tavoitteeseen vahvemmin, sillä tiesin, että haaste oli minulle vaikea. Mutta kiva lisäplussa on toki se, että tämän myötä moni muukin on innostunut tekemään positiivisia muutoksia omiin ruokailutottumuksiinsa!

Jokaisella meillä on oma heikko kohta, jonka muuttaminen on kaikista vaikeinta. Millä tavalla Sinä voisit kohdella itseäsi paremmin tai priorisoida tarpeesi, jotta Sinun olisi helpompi arvostaa ja rakastaa itseäsi? Voisitko tehdä jotain jo tänään?

Minun yksinkertainen resepti onkin, että tee hyviä tekoja itsellesi, niin rakastat automaattisesti itseäsi enemmän. Puhu kauniisti, mutta samalla valitse viisaasti. Sillä usein hetkellisesti joku asia voi tuntua itsensä palkitsemiselta tai arvostamiselta, mutta lopulta se johtaakin väärään suuntaan, jos siitä tulee tapa. Kuten herkuttelu tai laiskottelu. Aidosti hyvät teot ovat sellaisia, joiden tiedät pitkällä tähtäimellä johtavan parempaan fyysiseen tai henkiseen hyvinvointiin. Ja itse tiedät parhaiten, mitä ne ovat.

Ole siis hyvä itsellesi, tänäänkin! ❤

Anna itsellesi lupa levätä <3

Oletko tuntenut itsesi poikkeuksellisen väsyneeksi tänä talvena? Ympärilläni tuntuu olevan monia, joilta kuulen tätä viestiä ja joka toki voi olla vain sattumaa, mutta uskon myös, että viime vuodet ovat olleet suuren muutoksen aikaa ihan globaalistikin, jonka vuoksi ne, jotka ovat olleet tuossa muutos syklissä mukana, ovat väsyneitä. Sillä muutos vie voimia. Anna siis itsellesi lupa levätä.

Yhä useampi pohtii elämänsä suuntaa, työnsä merkityksellisyyttä sekä sitä, kuka oikeastaan on – ja samalla yrittää karistaa harteiltaan monen sukupolven taakan siitä miten elämän kuuluisi mennä. Vanhemmat ihmiset ihmettelevät, mikä meitä nuoria vaivaa, kun vain pohdimme ja kuulostelemme itseämme, vaikka voisimme tarttua jokapäiväisiin askareisiin ja olla miettimättä turhia. Näinhän he ovat eläneet ja saaneet paljon aikaiseksi. Miksi se ei toimi enää tänä päivänä?

Meidän vanhempamme ovat eläneet lapsuutensa sota-ajan vanhempien kasvattamana, jonka vuoksi tunteilulle tai itsensä kuuntelulle ei ole ollut tilaa. Jos kaikki tunteet olisi silloin päästetty ilmoille, olisi pelko ja huoli tulevasta saattanut olla liian suuri kestää. Siksi he ovat vain hiljaisesti tarttuneet päivän askareisiin ja päättäneet keskittyä siihen. Tuon mallin meidän vanhemmat ovat imeneet äidinmaidossa itselleen ja eläneet hyvän elämän niin. Mutta meidän sukupolven ei enää kuulu siirtää sitä eteenpäin lapsillemme ja siksi pitää opetella uudenlainen tapa käsitellä tunteita.

Uudenlainen tapa on se, että uskalletaan kohdata kaikki tunteet, olivatpa ne sitten kuinka ikäviä tahansa ja nähdään samalla miten ne vaikuttavat omaan käyttäytymiseen. Meidän tulisi tunnistaa toimintamallit, jotka olemme ottaneet käyttöön miettimättä, ovatko ne enää tarpeellisia tänä päivänä vai ei. Oppia elämään rakkaudesta ja luottamuksesta käsin, eikä pelkojen ohjaamana. Tämä tarkoittaa monenlaisia muutoksia ja jokaiselle meistä eri asioita, riippuen siitä, millaisissa tilanteissa pelko tulee esiin. Siksi jokaisen täytyykin ensin tunnistaa itsessään ne toimintatavat, jotka eivät palvele enää, vaan aiheuttavat enemmänkin hankaluuksia – niin ihmissuhteissa kuin suhteessa itseen.

Tämä on lähes päinvastoin, miten sota ajan lapset elivät ja siksi niin vaikea kaava muuttaa, koska se on syvään juurtunut ja monen sukupolven takaa meille siirtynyt. Sitä ei muuteta hetkessä.

Kriisit vauhdittavat muutosta, jonka vuoksi ympärillä tuntuu myllertävän monen elämässä. Yhä useampi on alkanut jakaa hyvin avoimesti oman elämänsä haasteita sosiaalisessa mediassa, joka kannustaa muitakin riisumaan naamiot ja antamaan hämmennystä herättäville tunteille tilaa, joita vieläkin useampi on itsekseen miettinyt. Luin juuri muutama päivä sitten Tomi Kokon avoimen vuodatuksen hänen henkisestä väsymyksestään, joka on todennäköisesti johtunut juuri näistä samoista aiheista. Henkilö, joka puhuu ihmisten edessä elämänhallinnan taidoista, joutuu hoitamaan oman kasvuprosessinsa samalla, jotta voi aidosti olla esimerkkinä muille. Se ei ole aina helppoa, koska roolimallilla on tietynlaiset sosiaaliset paineet ja odotukset yleisöltä. Hän kuitenkin päätti rohkeasti tuoda esiin tämän hetkisen aidon ja haavoittuvan minän, vaikka varmasti pelotti. Sillä mehän haluaisimme uskoa, että puhujakorokkeella seisovat ihmiset ovat täydellisiä, jolloin heissä ei ole mitään puutteita tai heikkouksia. Vaikka juuri ne tekevät lopulta ihmisestä täydellisen.

Avioero, konkurssi, läheisen kuolema, terveyteen liittyvät haasteet.. ne ovat kriisejä, joissa voi nopeasti tunnistaa omat pelot ja pelkoon ohjautuvat toimintamallit. Siksi niiden äärellä kannattaa pysähtyä ja kuunnella huolellisesti, millaisia tunteita ne tuovat pintaan. Koska sillä tavalla meidän kehitystä nopeutetaan, vaikka se ei olekaan kivaa.

Olen itse käynyt monen vuoden ajan tätä kasvuprosessia ja erilaisia kriisejä on riittänyt, jotta olen suostunut nöyrtymään elämän edessä ja antamaan ikäville tunteille tilaa. Sillä rakkaus ei pääse esiin ennen kuin pelkoa uskaltaa katsoa silmiin. Tuo prosessi on vienyt paljon energiaa, eikä kapasiteettia ole riittänyt samalla tavalla uran rakentamiseen tai ystävyys suhteiden ylläpitämiseen, mutta olen lopulta oivaltanut, että tässä ei ole nyt kysymys ulkoisten meriittien saavuttamisesta vaan sisäisestä tasapainosta.

AnuPellas, mustavalko

Sisäinen tasapaino saavutetaan vain kääntymällä sisään päin. Sitä ei voi mitata millään ulkoisilla mittareilla, eikä kuulukaan niin tehdä. Siksi se välillä turhauttaa ja väsyttää, kun näyttää siltä, ettei ole saanut mitään aikaiseksi ja olo on kuin tiejyrän alle jääneellä. Mutta palkinto siitä on ruhtinaallinen, sillä loppujen lopuksi mikäpä täällä olisi tärkeämpää kuin se, että on itsensä kanssa sinut – jolloin on sitä myös muiden kanssa.

Anna siis itsellesi lupa levätä, jos tunnistat, että käyt tätä samaa prosessia läpi. Ole armollinen, äläkä piiskaa itseäsi koko ajan suurempiin suorituksiin, jos sinusta ei aidosti siltä tunnu. Mikä tärkeintä, älä vertaa itseäsi muihin, sillä aina löytyy ihmisiä, jotka saavuttavat ulkoisilla mittareilla mitattuna isompia tavoitteita. Kukaan meistä ei kuitenkaan oikeasti tiedä, mitä heille kuuluu kulissien takana. Siitä minua muistutti Tomi Kokon avoin tilitys. Sillä yhtä aikaa kun hän veti 170 luennon kiertuetta ympäri Suomea, puhumassa siitä kuinka jokainen meistä voi voida paremmin ja saavuttaa mitä tahansa – niin samalla hän itse oli täydellisen hukassa itsensä kanssa.

Älä siis vertaa.

Millä tavalla Sinä voisit ladata omia akkujasi tänään? Kaipaatko lepoa vai jotakin mieltä piristävää tekemistä tai seuraa? Päivät ovat erilaisia, eikä aina samat asiat tunnu hyvältä. Joskus kaipaamme aktiviteettia, jotta mieli ja keho virkistyy – ja toisinaan taas sisään päin kääntyminen ja itsensä kanssa oleminen on parasta tankkausta. Vedä viltti korviin ja ota päiväunet, jos siltä tuntuu. Ole hyvä itsellesi, tänäänkin. ❤

Yksin elämän edessä..

Kävin ystäväni kanssa eilen mielenkiintoisen keskustelun aamukahvilla. Se oli jo kuinkahan mones tönäisy aiheeseen, josta olen ajatellut kirjoittaa, mutta joka on sen verran arka, että olen vain siirtänyt sitä odottaen oikeita sanoja ja oikeaa hetkeä.

Ystäväni on hyvin menestynyt omassa työssään, rakentanut uraa samalla kun hän on kasvattanut yksin kaksi upeaa poikaa ja voin vain ihailla häntä, sillä hän ei ole päästänyt itseään helpolla, vaan hoitanut molemmat tärkeät tehtävät kymppi plussan arvoisesti. Hän on yksi niistä monista sinkuista, joka ei ole itse valinnut elää yksin, vaikka onkin halunnut rakentaa uraa, elämä ei vain ole tuonut oikeaa ihmistä kohdalle, jonka kanssa olisi voinut jakaa arkea. Sen vuoksi koen, että meitä yhdistää moni asia, joista löydämme hyvin helposti juteltavaa, vaikka emme olisi nähneet aikoihin.

Kahvilla, Anu Pellas

Aamukahvikeskustelu kääntyi hyvin pian pintaa syvemmälle, kuten minulla on tapana heidän kanssaan, joita kutsun ystävikseni. En näe mitään syytä tavata kahvikupin ääressä, jos puhutaan vain niistä samoista asioista, jotka voin lukea facebook seinältä. Itse ajattelen, että jaan sosiaalisessa mediassa niitä asioita, jotka ovat tarkoitettu kaiken kansan silmille sekä korville, ystävien kanssa sitten poraudutaan niihin “oikeisiin kuulumisiin”. Näin tapahtui eilenkin. Tuskin olimme saaneet kahvit ja croisantit pöytään, kun jo olimme päivittäneet parisuhdetilanteet sekä lasten kuulumiset. Kukapa paremmin ymmärtäisi äidin huolia myöskään, kuin toinen äiti.

Kulunut talvi oli tuntunut molemmista tänä vuonna erityisen pitkältä ja pimeältä ja pohdimme yhdessä syitä siihen. Kummallakin meistä elämä soljuu päällisin puolin erinomaisesti, joku ulkopuolinen voisi olla vaikka kateellinen. Arki ei kuitenkaan aina ole juhlaa sinkuilla, vaikka pitkässä parisuhteessa olevat niin saattavat kuvitella. Talven pimeinä iltoina yksinäisyys tuntuu luissa ja ytimissä, puhumattakaan juhlapyhistä, jolloin perheelliset kokoontuvat yhteen lataamaan akkuja ja nauttimaan toistensa seurasta. Aiemmin lapset ja heidän menonsa muodostivat rytmin arkeen ja rakensivat sosiaalisen verkoston ympärillemme, mutta heidän itsenäistyessään olemme molemmat joutuneet silmätysten sen tosiasian kanssa, että heihin vanhempina emme voi tukeutua.

Pohdimme suomalaista perhekulttuuria ja sitä, miten helposti sinkku jää ulkopuolelle monista tilaisuuksista vain sen vuoksi, että hän ei sovi joukkoon. Pariskunnat tapaavat pariskuntia, jotta kaikilla on sopivaa seuraa ja juttukaveria. Sukujuhliin kutsutaan varmuuden vuoksi vain toinen eronneista, jottei synny kiusallista tilannetta. Perhejuhlat ja jouluperinteet menevät vähintäänkin uusiksi, varsinkin lapsivapaata viettävän vanhemman osalta. Puhumattakaan koulun joulujuhlista tai muista tilaisuuksista, joissa yksinäinen vanhempi tuntee itsensä maailman yksinäisimmäksi, kun lapsetkaan eivät tiedä kenen vieressä juhlissa pitäisi istua. Vaikka voitaisiin istua kaikki vierekkäin.

Kun tätä pohdimme ääneen, aloin oivaltaa, miksi tämä talvi on tuntunut erityisen pitkältä ja pimeältä, vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä. Ne eivät kuitenkaan korvaa sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä muodostuu siitä, että ympärillä on ydinperhe. Ja nyt kun lapseni ovat lennähtämässä pesästä omille teilleen, tämä tunne nousee pintaan. He ovat kuitenkin tähän asti olleet minun perheeni, vaikka emme olekaan olleet yhdessä kaiken aikaa. Nyt minun pitäisi määritellä itseni uudelleen. Yksin..

Kävin kahvipöytäkeskustelun jälkeen Sanoma talolla katsomassa Helsinki Mission järjestämää Johanna Kareen valokuvanäyttelyä, jonka aiheena oli; “Kosketa minua.” Näyttelyssä oli mustavalkokuvia erilaisissa elämäntilanteissa olevista suomalaisista, joita kaikkia yksinäisyys oli koskettanut jollakin tavalla. Pystyin samaistumaan helposti useimpiin tarinoihin, vaikka olenkin aina ollut hyvin sosiaalinen ja ison lähipiirin ympäröimä. Nyt ymmärsin miksi.

Sen lisäksi, että olen eronnut kun lapset olivat pieniä ja joutunut kohtaamaan nuo kaikki edellä mainitut tilanteet vuosien varrella moneen kertaan, olen myös muuttanut, jolloin samat ihmiset eivät vain ole enää lähellä, joiden kanssa joskus muodostettiin tiivis yksikkö. Elämäntilanteet muuttuvat ja samalla ihmiset ympärillä muuttuvat, kuten me jokainen myös itse. Yksinäisyyden tunne tuleekin ehkä siitä, että jossain vaiheessa elämää on se hetki, jolloin kuuluu oivaltaa, että me olemme täällä lopulta yksin, eikä sitä faktaa poista mitkään ulkoiset olosuhteet tai kukaan, ketä rakastamme.

Tuo sama tunne huokui myös valokuvanäyttelyn tarinoista ja kuvista. Yksinäisyys ei ole vain vanhusten tai syrjäytyneiden ongelma, se on tunne, joka syntyy erilaisissa elämäntilanteissa, silloin kun ihminen kokee olevansa yksin vastuussa itsestään ja tekemisistään. Se lymyää verhon takana, kun esirippu laskeutuu ja esiintyjä kumartaa viimeisille aplodeille, vaikka seuraava esiintyminen olisi huomenna. Se nousee mieleen aamuyön tunteina, kun äiti valvoo odottaen lasta kotiin. Sen kanssa on opittava elämään, kun kuuntelee sisintään ja valitsee sellaisia polkuja, joita muut eivät ole vielä kulkeneet. Eikä siitä pääse eroon silloinkaan, kun on tullut aika viimeisten henkäysten, vaikka ympärillä olisi kaikki rakkaat.

Aku Louhimies

“Yksinäisyys. Mielentila. Usein itse valittu, Ei aina.” Aku Louhimies

Tämä kuva kosketti minua näyttelyssä erityisesti. En ota kantaa Aku Louhimiehen tekoihin, mutta voin samaistua tuohon tunteeseen, joka hänen silmistään paistaa.

Yksin elämän edessä.

Joulun alitajuiset toivelistat…

Joulu herättää meissä monenlaisia tunteita, laidasta laitaan. Asetamme alitajuisesti muutaman juhlapyhän niskaan valtavia odotuksia, joiden täyttymiseen tarvittaisiin aivan muuta kuin täydellisesti onnistuneet jouluruoat ja pakettiin käärityt tavarat. Siksi juhlapyhien jälkeen monella on entistä tyhjempi olo, vaikka vatsa onkin täysi.

Olen saanut viime aikoina itseni kiinni monenlaisista odotuksista, jotka ovat muodostuneet vuosien mittaan hyvin salakavalasti. Jouluun näitä liittyy meillä kaikilla ja niiden tiedostaminen on tärkeää, jottei turhaan yrittäisi joka vuosi rakentaa sellaista Joulua, joka ei saata olla enää edes mahdollinen – tai oikeastaan se, mitä itse kaipaa.

Minun mielikuvissani Joulu on ollut onnellisen elämän kiiltokuva, jossa perheet kokoontuvat yhteen ja kaikilla on hyvä olla. On ruokaa, juomaa ja hyvää tahtoa eikä kenenkään tarvitse olla yksin. Tällainen mielikuva-kiiltokuva on tullut joululeffoista ja sarjakuvista. Oikea elämä on kuitenkin erilaista, se muuttuu ja tilanteet vaihtelevat. Siksi oman Joulu-mielikuvan päivittäminen on ollut pakko tehdä jo vuosia sitten.

Perheiden rikkoutuessa yhä useampi joutuu viettämään Joulun pyhät ilman omia lapsia ja silloin kaipaus värittää pyhät omilla värisävyillään, halusipa sitä tai ei. Pitkä pimeä syksy ja työkiireet voivat myös vaikuttaa vapaapäivien odotuksiin ja siksi omaa jaksamista olisi tärkeää kuunnella. Saatamme alitajuisesti pakkomielteisellä tavalla toteuttaa lapsuuden kiiltokuva Joulua kaikkine valmisteluineen pikkutarkasti, vaikka keho ja mieli kaipaisi ainoastaan lepoa ja hiljentymistä.

Olen saanut viime aikoina itseni kiinni monista vääränlaisista odotuksista, joita olen rakentanut alitajuisesti asioista tai tapahtumista, jotka osoittautuvat kuitenkin hyvin erilaiseksi todellisuudessa.

Kävin New Yorkissa ensimmäistä kertaa viime viikolla ja jälkeenpäin mietin, että miksi olin hieman pettynyt siihen millaisena sen koin? Siksi, että olin rakentanut vuosien mittaan oman mielikuvani New Yorkin joulukaduista ja -tunnelmasta, muutaman joululeffan, ihmisten tarinoiden sekä Sinkkuelämää -sarjan perusteella..

Odotin huurteisia katuja ja suureellisia jouluvaloja roikkumassa Manhattanin päällä. Kuvittelin itseni kantamassa kauniita paperikasseja täydellisessä pikkupakkasessa ja nauttivani glögiä ostosten välissä, joululaulujen soidessa taustalla. En ajatellut mitään tietoisesti, mutta tällainen kuva alitajunnastani löytyi kun aloin tutkailla itseäni.

Todellisuudessa New Yorkista löytyy toki tuotakin, jos säät sattuvat olemaan kohdallaan, vaikka kauniita ja näyttäviä jouluvaloja en ainakaan Manhattanin alueelta löytänyt. Mutta lisäksi New Yorkin keskusta on loputonta ruuhkaa, torvien tööttäilyä, rakennustelineitä joka kadun kulmassa sekä valtavan suuria valomainoksia… Joulumusiikkia en huomannut kaiken sen melun takaa.

Silti New York on elämän makuinen kaupunki, jonka viehätyksen ymmärrän. Kuitenkin kotiin palattuani tajusin, että joulutunnelmaa sieltä oli turha lähteä hakemaan.

Helsingin Tuomiokirkko, Anu Pellas

Helsingin Joulua olen ihastellut kaksi vuotta ja edelleen olen yhtä yllättynyt, kun näen miten paljon kaupunki satsaa sekä asukkaiden että turistien joulutunnelmaan. Kaupoissa on hulinaa ja joululaulut soivat, mutta itse nautin eniten joulumarkkinoista, joita on pystytetty eri puolille kaupunkia sekä upeista jouluvaloista, joilla koko keskustan alue on valaistu. Helsinki on koristeltu suomalaisen tyylikkäästi ja tuntuu sen vuoksi juhlavalta. Aivan kuten Tuomiokirkko, joka ylväänä ja kauniina seisoo korkealla mäellä – ja jota turistit ympäri maailman käyvät läpi vuoden valokuvaamassa. Me suomalaiset olemme vain niin vaatimattomia, että emme pidä suurta melua osaamisestamme, toisin kuin vaikkapa amerikkalaiset – vaikka syytä todella olisi.

Koen olevani onnekas, koska olen saanut kokea hyvin monenlaisia Jouluja, sillä samalla olen voinut päästää irti turhista odotuksista ja olen joutunut miettimään, että mikä Joulussa on oikeasti minulle tärkeintä?

Perhejoulu, jossa oma ydinperhe on ympärillä ja lasten silmät säihkyvät kilpaa kuusen valojen kanssa, on jotain sellaista, joka jättää sydämeen ikuisen jäljen. Joskus pöydän ympärillä on ollut enemmänkin porukkaa ja silloin valmistelut ovat vieneet aikaa, mutta nekin kulkevat ihanina muistoina mukana elämän helminauhassa aina. Eli ihmiset, joiden kanssa elämänsä jakaa, on yksi tärkeimmistä asioista myös Jouluna.

Mutta entä sitten, jos niitä ihmisiä ei olekaan ympärillä?

Vahvasti mieleeni on painunut avioeron jälkeen muutamat yksin vietetyt Joulut, jolloin lasten kanssa aattoa on vietetty joko ennakkoon tai vasta joulunpyhien jälkeen. Silloin aattoillan hiljentyessä ja koko Suomen rauhoituttua joulun viettoon, on joutunut kohtaamaan omat valinnat ja itsensä. On ollut ehkä jokunen pieni paketti kuusen alla ja huolella valitut ruoka-aineet, sillä itselleen ei voi kovin suureellisia tarjoiluja laittaa. Aattoilta on mennyt hyvän kirjan ja konvehtirasian parissa.

Silti silloinkin Joulu on tuntunut Joululta, vaikka se ei olekaan ollut täydellinen.

Elämä on lopulta hyvin yksinkertaista, siksi joulutunnelman luomiseen ei tarvitse lopulta niin paljon ulkoisia asioita, kuin me uskotellaan itsellemme.

Tänä vuonna päätin pitkästä aikaa hankkia aidon kuusen, jonka sain kotipuolesta jo tänään. Tunne siitä, että kuusi on saapunut huoneeseen lapsuuskodin lähistöltä, tuo jo olemassa olollaan jouluisen tunnelman, vaikka siinä ei olekaan vielä koristeita.

Pakollinen sekään ei ole, sillä muistan hyvin erään Joulun, jolloin lapset olivat pienempiä ja aattoaamuna muovikuusta kasatessa huomasimme, että joulukoristeet olivat jääneet edelliseen paikkaan. Harmittelimme hetken kaikkia niitä koristeita, joihin liittyi muistoja ja joita olimme aina pitäneet kuusessa, mutta hetken mietittyämme haimme Prismasta uudet koristeet ja samalla lapset valitsivat kauppakärryihin mieluisaa ruokaa.

Kun ajoimme kotiin ja laitoimme uudet pallot muovikuuseen sekä katkaravut, makkarat ja porkkanalaatikon sulassa sovussa Joulupöytään, niin meidän kotiin tuli Joulu. ❤

 

 

 

Täyden kuun salaisuus…

Täysikuu on valaissut kalpealla valollaan pitkiä varjoja iltaisin viimeisen kuluneen viikon aikana ja samalla se muistuttaa meitä siitä, että hyvin pian on taas uuden kuun aika. En tunne kuun reittejä tarkemmin, mutta tiedän sen, että aina täydenkuun aikaan olisi hyvä kiittää kaikesta runsaudesta sekä ynnäillä mielessään mennyt kuukausi ja päästää irti siitä, mitä ei enää halua tai tarvitse. Uuden kuun myötä on sitten hyvä mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja lähettää toiveita universumiin.

Me nykyajan ihmiset olemme irtautuneet luonnosta ja sen tarjoamista tilaisuuksista elää luonnollisella tavalla vuoden aikojen syklissä. Rytmitämme elämää enemmänkin palkkapäivien mukaan, kuin seuraten luonnon merkkejä siitä, milloin olisi aika levolle ja milloin taas tulisi kääriä hihat ja ryhtyä toimeen.

Olen itsekin elänyt aiemmin hyvin kiireistä elämää, jolloin en ehtinyt katsella ympärilleni niin valppaana, vaan kiiruhdin paikasta ja tavoitteesta toiseen.. Siinä elämässä minuun ei vaikuttanut pimeät illat tai kuun kierrot, sillä en ehtinyt kuunnella, mitä kehoni kaipaa.

Nyt kun olen ottanut työelämän vähän rennommin, niin huomaan, että talvisin kaipaankin enemmän unta ja pimeät illat houkuttelevat pysymään sisätiloissa. Valon lisääntyessä mieli halajaa luonnollisesti ulkoilemaan ja liikkumaan enemmän.

En silti tarkoita sitä, että talvisin pitäisi vain käpertyä sohvan nurkkaan ja jättää liikunta odottamaan kesää, mutta ehkä meitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu suorittamaan samalla sykkeellä asioita kesät talvet?

Irtipäästäminen, Anu Pellas

Miten sitten voisimme hyödyntää täydenkuun ja uuden kuun aikaa? Juuri nyt viikonloppuna on hyvä hetki hyödyntää näitä energioita ja käpertyä hetkeksi keskustelemaan itsensä kanssa.

Tässä muutama käytännön vinkki siihen.

  1. Sovi itsesi kanssa treffit rauhalliseen aikaan ja paikkaan, joka on Sinulle mieluisa. Voit lisätä tunnelmaa vaikkapa kynttilöillä ja musiikilla. Varaa lähelle kynä ja paperia.
  2. Mieti hetki, mistä kaikesta olet kiitollinen juuri nyt. Kirjoita asiat paperille ja käytä hetki aikaa jokaisen asian kohdalla siihen, että tunnet oikeasti kiitollisuutta siitä mitä kirjoitit.
  3. Pohdi sen jälkeen mitkä asiat eivät enää palvele sinua tai mistä olet valmis päästämään irti. Ne voivat olla omia tuttuja tapoja, jotka eivät enää tunnu hyvältä tai henkisiä lukkoja, joiden vuoksi olet jumissa kuukausi toisensa jälkeen samoissa ongelmissa. Kirjoita nämä toiselle paperille siinä muodossa, että: “Haluan päästää irti siitä, että..”
  4. Vahvistaaksesi irtipäästämistä voit polttaa paperin tai repiä sen ja laittaa roskakoriin. Pääasia on, että tunnet henkisesti, että olet nyt valmis päästämään irti näistä itseäsi rajoittavista ajatuksista, uskomuksista tai tavoista.

Joskus irtipäästäminen voi liittyä myös tavaroihin tai ihmisiin. Kodin siivoaminen ja varastojen tyhjentäminen tuo myös uutta energiaa sekä tilaa omiin ajatuksiin, samoin kuin sellaisten asioiden hoitaminen, jotka ovat jääneet jostain syystä roikkumaan. Nämä täydentävät hyvin toisiaan, joten viikonloppuna omaan ohjelmaan voi hyvin mahduttaa myös konkreettista kodin raivaamista. Itse sulatin pakastimen ja samalla inventoin sen, joka tuntui hyvältä, sillä monesti varastoimme sinnekin turhan paljon kaikenlaista.

SITTEN ON UUDEN AIKA!

Luonnon lakien mukaisesti uutta ei mahdu, ennen kuin sille on tilaa. Siksi myös kuu täyttyy ensin aivan täydeksi, ennen kuin uusi kuu ilmestyy taivaalle.

Voit päättää treffit itsesi kanssa siten, että otat puhtaan paperin ja kirjoitat siihen asioita, joita haluat lisää elämääsi tai mihin tunnet olevasi valmis. Tee se huolella ja tunteella, sillä tärkeintä on jälleen, että oikeasti tunnet ja tiedät, mitä ne asiat ovat. Ei ole tarkoitus leikkiä maailmankaikkeuden viisaudella ja vain heitellä harkitsemattomia toiveita ilmaan, vaan aidosti kuulla mitä sydän halajaa. Kuvat auttavat monesti vahvistamaan tunnetta ja myös löytämään ne syvimmät toiveet. Siksi lehtiä selailemalla saattaa silmien eteen nousta yllättävän helposti sielua koskettavat toiveet kuvina tai yksinkertaisina teksteinä.

On siis uuden kuun aika ja aika uusille unelmille, oletko valmis? ❤

 

 

Rankaisetko vai palkitsetko itseäsi liikunnalla?

Entisenä suorittajana olen hyvin tarkka “haistamaan” suorittajat ympärilläni. Vähän samoin kuten entinen alkoholisti tunnistaa piilojuopot, jotka yrittävät vielä pitää kulissia yllä. Tämä aihe nousi mieleeni eilisellä juoksulenkillä, jonne lähdin jälleen pitkien pääni sisällä käytyjen keskustelujen jälkeen.

Kuten aina, heti muutaman askelen jälkeen tiesin päätöksen olleen oikea, puhumattakaan siitä, miten hyvä ja energinen olo minulla oli lenkin jälkeen.

Anu_Pellas_2018

Olen ollut lähes koko elämäni suorittaja, joka on saanut paljon aikaiseksi töissä sekä vapaa-ajalla ja ollut samalla kaikille läheisille tavoitettavissa ja tukena tarvittaessa. Eli sen lisäksi, että suoritin työelämää, kodin askareita ja omaa hyvinvointia, niin suoritin myös ihmissuhteita. Huoh. Melkoinen paletti. Ei ihme, että jossain vaiheessa väsyin.

Näin jälkeenpäin en halua edes miettiä, että olinko oikeasti läsnä läheisilleni.. tai itselleni. Todennäköisesti en ainakaan samalla tavalla kuin nyt, vaikka monien vuosien ajan jo tietoisesti keskityin siihenkin kaiken suorittamisen keskellä.

Kuten entinen alkoholisti, niin myös entinen suorittaja, on loppuelämän suorittaja, jonka pitää tarkkailla itseään, ettei ajautuisi samaan lankaan uudelleen. Alkoholiongelmasta on varmasti vaikeaa toipua, mutta se siinä on helpompaa, että alkoholisti voi lopettaa täysin alkoholin käytön tai sellaisissa paikoissa liikkumisen, missä alkoholia tarjoillaan, mutta suorittaja ei voi lopettaa elämästä. Siksi onkin ainut vaihtoehto, että on opeteltava uudenlainen tapa elää.

Minulle se on tarkoittanut sitä, että ensin on pitänyt pysähtyä täysin. Sen jälkeen vasta olen voinut alkaa ottamaan yksi pala kerrallaan asioita aiemmasta elämästä mukaan uudenlaiseen ja rennompaan elämäntapaan, oikeilla motiiveilla.

Mitkä sitten ovat oikeanlaiset motiivit? Siinäpä vaikea kysymys. Voisin sanoa, että kaikesta pitää nauttia, mutta jos on suorittanut vuosien ajan, niin välttämättä ei tunnista oikeasti enää, mistä nauttii. Sellainen ihminen nauttii itsensä piiskaamisesta koko ajan parempiin tuloksiin ja tehokkaampaan tekemiseen. Hän nauttii, kun voi vetää viivan yli to-do-listasta tai että voi jakaa sosiaalisessa mediassa juoksulenkin pituuden. Tunnistan itsessäni nämä molemmat edelleen, vaikka en omistakaan mittaria tai sovellusta, jolla voisin tallentaa digitaalisesti urheilusuoritukseni. Kuulostelen nykyisin vain oman kehon viestejä lenkin aikana ja päätän reitin sen mukaan miltä milloinkin tuntuu.

Itse asiassa katselen hieman kauhulla postiluukusta tulevia mainoksia, joissa jo pitkään yksi hittituote on ollut eri kehon toimintoja ja suorituksia mittaavat kellot tai askelmittarit. Ne sopivat varmasti erinomaisesti sellaisille ihmisille, joilta puuttuu itsekuria ja joiden on vaikea saada itseään liikkeelle, mutta suorittajalle ne ovat lähes sama kuin jos alkoholisti ostaisi viinapullon ja pitäisi sitä koko ajan taskussaan…

Miten sitten suorittamisen tunnistaa? Kuinka se eroaa esimerkiksi intohimosta tehdä asioita?

Olen miettinyt sitä paljon ja siksi käynyt pääni sisäisiä keskusteluja varsinkin juoksemisesta. Sillä vaikka en olekaan koskaan väsyttänyt itseäni liikunnalla vaan enemmänkin kaikella muulla yhteensä, niin olen nykyisin tarkka myös liikunnan suhteen, eli sen pitää olla sellaista, joka tekee hyvää minulle, eikä ole rangaistus vaikkapa siitä, että olen syönyt liikaa tai ollut muuten laiska. Sillä jos liikunta muuttuu vain kaloreiden polttamiseksi tai ajatus pyörii lenkin aikana pääasiassa siinä, miten monta kilometriä pitää vielä juosta, jotta voin olla itseeni tyytyväinen, niin se kuulostaa enemmän suorittamiselta kuin mukavalta, hyvinvointia lisäävältä liikunnalta.

Aina tärkeintä muutoksen tekemisessä on olemassa olevan tilanteen tiedostaminen. Siksi kannattaakin pysähtyä ja tutkia omaa kalenteria, jos tämä teksti koskettaa. Kuinka täydeltä se näyttää? Jääkö sinne aikaa vain olemiseen ja palautumiseen – tai perheen kanssa puuhailuun? Vai onko illat ja viikonloputkin täynnä menoja ja tekemistä?

Sen lisäksi on hyvä kuulostella itseään ja sitä, kuinka korkealla omat stressitasot ovat. Olenko kireä ja hermostunut? Nukunko huonosti? Reagoinko asioihin herkästi voimakkailla tunteilla? Entä puuhaanko koko ajan jotain, jottei “aika menisi hukkaan”? Jos vastaus on kyllä kaikkiin näihin, niin todennäköisesti keho kaipaisi pysähdystä. Olisi tärkeää pystyä nauttimaan sekä tekemättömyydestä että sellaisesta tekemisestä, jossa ei ole mitään järkevää tavoitetta. Kuten vaikka leffan katselu tai sängyssä löhöily vapaapäivän aamuna. Samoin kuin läheisten kanssa oleminen, joka on tavoite jo itsessään eikä sitä tarvitse mitata sillä, mitä silloin tehdään. Nykyisin sekin on usein suorittamista, koska omasta vapaa-ajasta pitää vähintään saada kiinnostava päivitys.

Itse käytin aiemmin lähes kaiken “olemiseen tarkoitetun ajan” seuraavien tekemisten suunnitteluun, jolloin en taaskaan ollut läsnä kyseisessä hetkessä, vaan suunnittelin jo seuraavaa suoritusta. Hyvin “tehokasta palautumista”. Kuitenkin keholle ja mielelle olisi erittäin tärkeää välillä olla ihan ilman tavoitetta, jolloin myös alitajunta voi päästää irti ja rentoutua. Sellainen ihminen on myös huomattavasti mukavampaa seuraa läheisille.

Suorittaminen ja alkoholi eivät loppujen lopuksi ole kovin kaukaa haettu yhdistelmä, sillä hyvin usein suorittaja etsii jotain pakokeinoa alitajuisesti omasta suorittamisestaan ja mikäpä sen helpompi tapa “rentoutua” kuin ottaa lasillinen tai kaksi. Tällöin vaarassa on ajautua toiseen riippuvuuteen. Joillekin pakokeino suorittamisesta on alkoholi, joillekin toisille joku muu asia tai harrastus, mutta silti suorittamisesta ei pääse eroon ennen kuin oppii arvostamaan itseään ilman mitattavia tuloksia. Joka on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty…

Onneksi meidän keho on niin valtavan viisas, että se antaa kyllä merkkejä jo ennen kuin ajaudumme totaaliseen väsymykseen, jos vain huomaamme ne. Itse huomasin tämän hyvin selvästi muuttaessani Helsinkiin. Maiseman vaihdos vaikutti niin, että pystyin kuuntelemaan paremmin sisäisiä viestejä ja huomasin käveleväni lähes joka päivä pitkiä, monen tunnin lenkkejä meren rannalla, ilman mitään päämäärää. Koska luonto rauhoittaa ja maadoittaa, niin se veti puoleensa suorittamiseen väsynyttä kehoa.

Suorittaja minussa heräsi myös väsymyksen keskellä. Se yritti palautua väsymyksestä mahdollisimman nopeasti, sen huomattuaan. Siksi yritin etsiä keinoja, joilla kehoni palautuisi nopeammin kuin normaalisti. Kävin hoidoissa, luin itsehoito oppaita, aloitin meditoinnin ja joogan, muutin ruokavaliota – ja silti se kesti oman aikansa. Keho ei palaudu pikakelauksella, jos sitä on rasitettu vuosikymmenien ajan, mutta onneksi palautuu kuitenkin.

Olen erittäin kiitollinen nyt tuosta kokemuksesta, jonka avulla jouduin väkisin irrottautumaan suorittamisesta, sillä se toi mukanaan paljon mielekkäämmän tavan elää. Silti se ei tarkoita, etteikö elämässä enää saisi mitään aikaiseksi, vaan päinvastoin. Ne asiat ja ihmiset, jotka saavat huomioni, saavat sen 100%:sti. Se on yhtä aikaa mielekästä ja merkityksellistä sekä tehokasta. Kuitenkin nuo kaksi ensimmäistä adjektiivia ovat ne, joiden perusteella valitsen sen, mihin huomioni annan ja se tekee elämästäni sellaista, josta voin nauttia joka päivä eikä pelkästään tavoitteen toteuduttua tai ollessani tuottoisa.

Tehokkuus tulee siis oheistuotteena, joka onkin yksi elämän paradoksi. ❤

Elä SUN paras elämä!

Olen vuosien aikana istunut monenlaisissa koulutuksissa, joissa on annettu niin vinkkejä omaan asenteeseen kuin uskoa siihen, että kaikki suuretkin unelmat ovat myös minulle, pikkukylän tytölle, mahdollisia. Koulutukset ovat avanneet silmiäni valtavasti erilaisille mahdollisuuksille, joita meille kaikille on tarjolla, mutta samalla kääntäneet katseen sisäänpäin, pohtimaan sitä, mikä minulle on tärkeintä.

Olen kasvanut maalla, jossa elämänmeno oli tasaista, eikä siellä osattu ketään kannustaa haaveilemaan isosti, koska suuren maailman meininki pelotti. Kun sitten lähdin mukaan liiketoimintaan, jossa opetettiin asettamaan tavoitteita ja unelmoimaan suuria, niin löysin itsestäni aivan uusia puolia, joita en tiennyt olevan olemassakaan aiemmin.

Nyt kun katselen taaksepäin elämääni, niin tajuan, että on ollut tosi tärkeää saada kokea nuo molemmat. Se tuttu ja turvallinen maalaiselämä sekä ison maailman meininki. Sillä vasta sitten voin aidosti itse valita, millaista elämää haluan elää ja mikä minulle sopii parhaiten, kun olen nähnyt mitä täällä on tarjolla. Mielikuva asioista ei välttämättä vastaa ollenkaan todellisuutta, jonka vuoksi oma kokemus asioista on tärkeä.

Jotenkin uskon, että elämme parhaillaan sellaista ajanjaksoa, että hyvin monia meistä ravistellaan katselemaan elämää uusin silmin. Irrottamaan ote vanhoista loppuun kuluneista tavoista tai kaavoista ja tekemään asioita eri tavalla. Tämä ravistelu tapahtuu joko hyvällä tai hieman pahalla. Sillä meidän kuuluu kasvaa ja muuttua, se on yksi tärkeimmistä tehtävistämme. Se on puolestaan lähes mahdotonta, jos emme muuta mitään asioita ympärillämme. Samojen raamien sisällä on hyvin vaikeaa itse muuttua uudenlaiseksi tai sitten ääriviivat alkavat vain rönsyillä röyhkeästi ja ehkä myös hieman yllättävästi, rajojen yli…

Kukaan meistä ei voi tietää, millainen elämäntapa jollekin toiselle sopii, siksi se pitää jokaisen itse löytää. Olen onnekas siinä mielessä, että olen saanut elää melko vaiherikkaan elämän ja nähnyt sen vuoksi läheltä hyvin erilaisia tapoja elää. Välillä se on tuntunut rasittavalta, sillä muutokset ja sopeutuminen uusiin tilanteisiin, ovat vieneet paljon energiaa ja aikaa. Nyt jälkeenpäin tajuan kuitenkin, että se on sellainen rikkaus, jota en vaihtaisi mistään hinnasta pois. Sillä nyt minulla on melkoinen määrä kokemuksia repussani, joista voin valita ne, jotka sopivat minulle.

Anu Pellas, pipo ja huivi

Olen maalaistyttö ja saanut sieltä hyvät juuret elämään sekä minulle sopivan arvomaailman, jonka toivon siirtyvän myös lapsilleni. Myöhemmin on pitänyt uskaltaa vain rohkeasti kurkotella omat oksat kohti taivasta. Nyt olen asunut muutaman vuoden aivan Helsingin keskustassa, josta nautin suuresti. Arvostan puhtaita katuja ja puistotyöntekijöitä, jotka puhaltelevat pudonneet lehdet talven alta pois. Saan nauttia siististä urbaanista elinympäristöstä sekä luonnon kauneudesta, samassa paketissa. Käytännön elämä on helpompaa täällä, mutta myös ihmiset ovat erilaisia. Siksi olen oppinut arvostamaan uudella tavalla omia juuriani sekä niiden ihmisten valintaa, ketkä haluavat asua maalla. Molemmissa on omat hyvät puolensa ja riippuu siitä, mitä asioita laittaa puntariin, että kumpaan suuntaan vaaka kallistuu. Elämän valinnat eivät ole niin yksinkertaisia.

Asuinpaikka ei ole ainut meitä määrittävä tekijä vaan ihmiset ympärillämme ovat toinen hyvin merkittävä asia. Tälläkin hetkellä moni kamppailee ihmissuhteiden kanssa. On ehkä elänyt pitkään samassa ihmissuhteessa ja nyt pohtii sitä, että millaista elämä olisi jonkun toisen kanssa tai vaikkapa yksin. Se on yhdenlainen tuttu kaava, jonka purkamiseen ihmisiä pusketaan. Ei välttämättä niin, että pitäisi erota, vaan katsoa vain asioita uusin ja avoimin silmin. Uskaltaa pöllyttää pölyt nurkista silläkin uhalla, että tilanne muuttuu ja antaa molempien päivittää itsensä tämän päivän versioon. Jos sen jälkeen se ihminen, jonka kanssa elää, näyttää vielä siltä, että sen valitsisi uudelleen tänäänkin, on suhde melkoisen vakaalla pohjalla. Jos taas ei, niin on rohkeutta lähteä uuteen suuntaan ja antaa toisellekin mahdollisuus siihen.

Oma paras elämä koostuu vähintäänkin neljästä tärkeimmästä osa-alueesta. Omasta hyvinvoinnista, ihmissuhteista, perhe-elämästä sekä työstä. Sen lisäksi moni kaipaa mielekkyyttä arkeen, oman kehittymisen sekä harrastusten kautta. Jos nuo ensimmäiset neljä peruspilaria ovat kunnossa, niin silloin jää aikaa miettiä kahta viimeistä. Mutta jos taas neljässä tärkeimmässä osa-alueessa on ongelmia, niin energia menee niiden tasapainottamiseen, eikä aikaa tai jaksamista jää muuhun. First things first.

Tunnen ihmisiä, ketkä ovat käyttäneet ensimmäiset 40 tai 50 vuotta urakehitykseen ja muut osa-alueet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Samoin lähelläni on varsinkin monia naisia, kenellä asia on toisinpäin. Perhe-elämä on vienyt päähuomion, jolloin oma hyvinvointi ja urahaaveet ovat jääneet kakkoseksi. Viimeistään silloin kun lapset kasvavat aikuiseksi, on aika kääntää huomio itseen ja omiin toiveisiin.

Elämä tarjoaa meille mahdollisuuksia muutosten tekemiseen säännöllisin väliajoin. Tönäisee kevyesti, jonkun uuden elämän mullistuksen myötä, kuten lasten syntymän tai omien pyöreiden vuosikymmenten lähestyessä. Ne ovat niitä kohtia, jolloin kuuluukin pysähtyä miettimään; “Mitä minulle NYT kuuluu?” “Mitä haluan säilyttää eletystä elämästä ja mitä haluaisin muuttaa?”

Tarkoitus ei ole pistää kaikkea uusiksi säännöllisin väliajoin, mutta puhutaan paljon seitsemän vuoden sykleistä, joiden jälkeen ihmisen pitäisi jollain tavalla uudistua. Uudistuminen voi tarkoittaa vaikkapa vain uudenlaisen asenteen ottamista tai erilaista hiusmuotia. Joillekin se voi tarkoittaa työnkuvan muuttumista tai ihmisten vaihtumista ympärillä. Minulla nuo syklit ovat laittaneet säännöllisesti ulkoisen elämän uusiksi. Silti tunnen, että sisälläni on tapahtunut vieläkin enemmän..

En ole 100% varma, millainen oma paras elämäni on yksityiskohtia myöten, mutta minulla on jo monia aavistuksia siitä, mitä se pitää sisällään. Joskus riittää jopa se, että tietää, mitä se ei ainakaan pidä sisällään, jos on vaikeaa tunnistaa mitä haluaa.

Jos haluat ottaa hetken itsellesi ja pohtia millaista SINUN paras elämäsi olisi, niin ota kynä ja paperia sekä rauhallinen tila, jossa ei ole ketään häiritsemässä. Kirjaa ylös asioita ja ihmisiä tähän astisesta elämästä, jotka haluat säilyttää tulevaisuudessakin. Mieti myös sellaisia ominaisuuksia, joita kaipaisit lisää – niin ihmissuhteisiin, työhön kuin vapaa-aikaan. Pikkuhiljaa ne alkavat ohjata valintojasi, kun annat niille huomiota enemmän. Ei kannata lannistua, jos kokonaiskuva ei aukene heti yhdeltä istumalta. Olen itsekin antanut sen kirkastua pikkuhiljaa taustalla jo kahden vuoden ajan.

Aina ei tarvitse tietää tarkalleen mihin on menossa. Tärkeintä on, että ottaa pieniä askelia oikeaan suuntaan. Ja joskus tärkeintä voi olla, että ottaa edes jotain askelia.. ❤

Mikä on elämän tarkoitus?

Tällä viikolla itsekurini oli kadonnut jonnekin juoksemisen suhteen, vaikka tiedän hyvin, miten hyvä olo siitä tulee. Tiedän senkin, mitä pitäisi syödä, jotta paino pysyisi hallinnassa ja silti en aina noudata sitä ruokavaliota. Lopulta pusken kuitenkin itseni juoksemaan hieman väkinäisesti illan hämärtyessä ja samalla ajatukset lähtevät rullaamaan. Tasainen vuorotahti jäsenissä aktivoi alitajunnan esiin ja siksi juokseminen onkin parhaimmillaan hyvin palauttavaa ja meditatiivista. Jos siis kaipaat uusia ideoita, niin suosittelen juoksemista luonnossa.

Syksyn lehdet rapisevat lenkillä jalkojeni alla ja ne, jotka ovat vielä puissa, ovat värjäytyneet ruskan väreihin. Juoksulenkin varrella ihailen veteen heijastuvia Töölönlahden valoja, samalla kun taivaanrannassa vilkkuvat Linnanmäen huvipuiston valokarnevaalit. Syksyiset vaahterat kruunaavat väriloiston, kun katuvalot osuvat niihin. Mietin kiitollisena, miten kaukaiselta haaveelta vielä joitakin vuosia sitten tuntui ajatus siitä, että asuisin Helsingissä ja pääsisin vaivatta iltalenkille näihin maisemiin. Se sai mieleni karkaamaan seuraavaan unelmaan, joka tuntuu yhtä mahdottomalta nyt, mutta todennäköisesti toteutuessaan tuntuu yhtä luonnolliselta kuin tämäkin. Se, että saisin talvisaikaan asua ja lenkkeillä jossain lämpimässä maassa..

En ole laittanut unelmalle päivämäärää, jolloin se ei ole ihan vielä konkreettinen tavoite, mutta se on itsepintaisesti muistutellut itsestään aina kun talvi lähestyy. Haluaisin löytää paikan, johon voisin lennähtää helposti aina silloin kun räntäsateet ja pimeys alkavat Suomessa ahdistaa. Olen antanut unelman pysyä unelmana, koska lapset ovat tarvinneet minua vielä täällä. Mutta nyt huomaan, että ihan pian voisi olla jo sen aika.

Anu Pellas, Tokoinranta

Unelmat piristävät arkea, silloin kun niitä ei tarvitse toteuttaa. Tavoitteeksi ne muuttuvat, kun niille asetetaan päivämäärä ja tehdään suunnitelma toteutukseen. Sen jälkeen alkaakin usein vähän haastavampi vaihe, vaikka unelma itsessään olisi mieluinen. Sillä tarvitsee tehdä muutoksia, jotta pääsee kohti uutta suuntaa.

Minustakin tuntuu hieman ahdistavalta, kun pyörittelen mielessäni eri maita ja kaupunkeja, joissa voisin talvikuukausina viettää aikaa. Haluanko ihan oikeasti sitä, vai olisinko onnellisempi täällä? Miksen voisi vain pysytellä tutussa ja turvallisessa Helsingissä, jonne niin pitkään halusin. Ego yrittää lannistaa minua, koska se pelkää muutosta enemmän kuin mitään muuta.

Elämä on kuitenkin jatkuvaa muutosta, joka pitäisi suosiolla hyväksyä. Mitä luottavaisemmin ihminen osaa heittäytyä elämän virran vietäväksi, sitä helpompaa hänen on nähdä positiivisia mahdollisuuksia ja surffailla muutoksen laineilla. Vaikka asuisimme samassa paikassa koko elämän, vähintään kehomme muuttuu iän myötä, jolloin on vain pakko hyväksyä, että ihminen ei pysy samanlaisena. Loppujen lopuksi on aika hassua, että käytämme valtavan paljon energiaa siihen, että pysyisimme samoissa mitoissa vuodesta toiseen.. Pitäisikö ennemmin vain hyväksyä kehossa tapahtuvat muutokset ja suhtautua niihin rakkaudella?

On selvää, että ihminen kaipaa mukavaa tekemistä ja tavoitteita, jotta sen mieli pysyy virkeänä. Siksi unelmat antavat arjen aherrukseen merkitystä, vaikka ne ei toteutuisikaan. Tavoitteisiin ei kuitenkaan kuulu jäädä roikkumaan kynsin hampain, jottei parhaimmat hetket huku aina seuraavan etapin tavoitteluun. Tähän itse heräsin muutama vuosi sitten, kun ruuhkavuosien jälkeen pysähdyin hetkeksi miettimään mitä kaikkea olen jo saavuttanut ja mistä vielä haaveilen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin löysin uudelleen halun unelmoida ja edelleenkin koen konkreettiset tavoitteet hieman ahdistavina, jonka vuoksi olen suosiolla antanut unelmien pysyä unelmina.

Juoksulenkki lähestyy loppuaan ja suuria kysymyksiä nousee mieleeni. Mikä on elämän tarkoitus? Miksi me täällä tallaamme lenkkipoluilla ja aherramme unelmien eteen, kun jonain päivänä niistä kaikista on kuitenkin luovuttava, vaikka olisimme käyttäneet niiden tavoitteluun koko elämämme? Mitä meistä jää, sitten kun on aika siirtyä toiseen todellisuuteen?

Itse uskon, että silloin eniten merkitsee se, mitä jätämme jälkeemme heille, ketkä ovat kanssamme samaa matkaa kulkeneet. Mitä ovatkaan ne asiat, joista toivon läheisteni minut muistavan?

En usko, että se on sitä, kuinka paljon jaksoin tehdä töitä tai miten paljon ansaitsin. Toivon ainakin, että he muistaisivat minut jostakin muusta, vaikka olenkin ollut ahkera. Vaikkapa siitä, että annoin heille aikaani ja rakkautta, kuljin rinnalla ja kannustin.. ja olisihan se kiva, jos muutama elämänviisauskin jäisi jälkeeni.

Siksi alankin heti kotiin päästyäni suunnitella seuraavaa matkakohdetta, koska elämänviisaudet eivät kasva puissa, vaan tarttuvat matkaani kokemusten kautta. Ehkä nyt on aika lähteä katselemaan vaihtoehtoja, jotta seuraavasta unelmasta voi tehdä konkreettisen tavoitteen. Elämän tarkoitus ei selvinnyt tälläkään juoksulenkillä, mutta olo on energisempi ja mieli täynnä uusia ideoita. Ehkä se onkin yksi monista elämän tarkoituksista, tehdä jokaisesta päivästä mahdollisimman mielekäs!

Mitä sellaista Sinä voisit tehdä, jotta tästä päivästä tulisi paras mahdollinen?

5 vinkkiä omassa voimassa pysymiseen

Kirjoitin omassa voimassa pysymisestä viimeksi ja yllätyksekseni se kosketti kovin monia. Sain valtavasti palautetta kirjoituksesta, niin naisilta kuin miehiltä, joka yllätti minut vieläkin enemmän. Kaunis kiitos tästä vastavuoroisuudesta. Se on kirjoittajalle elintärkeää, koska kirjoittaminen itsessään on hyvin yksisuuntaista, ilman lukijaa.

Usein arvioimme henkilökohtaisiksi oman pään sisällä käydyt keskustelut ja siksi niitä voi olla vaikea edes paljastaa muille. Kuitenkin ihmisyyteen liittyvät aiheet ovat varsin universaaleja ja siksi jatkan tänään samasta aiheesta, mutta enemmän valmentajan näkökulmasta.

AnuPellas_AnnArt_AnnaKristiina_web-8

Miten herkkä ihminen voisi pysyä paremmin omassa voimassaan?

  1. Tee asioita, joista nautit ❤

Herkkä ihminen on oppinut kuulostelemaan mitä muut hänen ympärillään haluavat ja hän on taitava mukautumaan toisten toiveisiin. Siksi hän usein hukkaa lähes kokonaan sen, mitä hän itse haluaisi tai mikä hänet tekisi onnelliseksi. Hän vain kuulostelee ympärillään olevien ihmisten vaatimuksia ja ajautuu sen vuoksi huomaamattaan sellaiseen työhön tai parisuhteeseen, jossa on vahvoja ihmisiä ympärillä, koska se on tuttu kaava. Silloin hänellä on turvallinen olo, vaikka toteuttaakin vanhaa ja hänelle itselleen turmiollista tapaa toimia. Omien toiveiden ja tarpeiden hautaamista.

Siksi herkän ihmisen kannattaisi ottaa ykkös ohjenuoraksi se, että hän päivittäin kääntyy kuuntelemaan itseään ja esittää kysymyksen: Mitä tänään voisin tehdä, josta nautin ja joka tekisi minut onnelliseksi? Asioiden ei tarvitse olla mitään elämää suurempia, vaan ihan tavallisia arjen valintoja. Kuten, millaista ruokaa haluaisin syödä tai mitä katson tv:stä. Pikkuhiljaa ne johtavat suurempiin valintoihin, kokonaisuudessaan enemmän oman näköiseen elämään. Se puolestaan tekee meistä samalla parempia työntekijöitä, ystäviä, kumppaneita ja vanhempia, sillä mitä enemmän kukin tuntee elävänsä sellaista elämää, jota itse haluaa, sitä enemmän on annettavaa muille lähellä oleville.

En tarkoita, että kaikessa pitäisi priorisoida itsensä muiden perheenjäsenten kustannuksella, eikä nämä neuvot olekaan tarkoitettu heille, jotka muutenkin jyräävät lähellään olevia liian itsekkäällä käytöksellä. Mutta jokaisen meidän tehtävä on ensisijaisesti pitää huoli omista tarpeistamme, sillä se ei vain ole kenenkään muun tehtävä. Jos sitä alkaa odottamaan muilta, niin sälyttää vastuun ulkopuolelle ja muuttuu lopulta marttyyriksi, joka on taipunut liikaa toisten tahtoon.

2.  Löydä oma tapasi ladata akut ❤

Herkkä ihminen vaistoaa ympärillään olevien ihmisten energiat ja mielialat, jonka vuoksi hän ottaa helposti kantaakseen kaikkien huolet. Siksi hänelle on erityisen tärkeää varata säännöllisesti aikaa itselleen ja keskittyä sellaisten asioiden tekemiseen, joissa hän voi palautua omaan energiaansa.

Vaikein kysymys herkälle ihmiselle on: Mikä on se tapa, jolla koet palautuvasi parhaiten? Sillä hän hyvin usein miettii vapaa-ajallakin sitä, mitä ystävät haluaisivat tehdä tai millaista apua joku läheinen tarvitsisi. Puhumattakaan perheen tai puolison toiveista.

Huomasin itse aiemmin esimerkiksi istuvani leffateatterissa katsomassa jotain elokuvaa, jota en olisi itse valinnut, eikä minua kukaan sinne ollut pakottanut, olin vain lupautunut kaveriksi, perehtymättä edes millainen leffa on kyseessä.. Samalla tavalla täytin kalenteriani monet vuodet tilaisuuksilla, joihin vain sain kutsun. Kunnes opin priorisoimaan sen, mikä tekee hyvää minulle ja täyttämään vapaa-aikani niillä asioilla.

Nykyisin en lupaudu mihinkään suoralta kädeltä, vaan sanon harkitsevani asiaa vaikkapa huomiseen, jolloin ehdin kuulostella, että onko se oikeasti jotain, johon minun tulisi osallistua vai olisinko vain ystävällisyyttäni lupautunut. Hyvä neuvo muillekin.

3. Opettele sanomaan ei ❤

Hyvä ystävä tai puoliso ei ole se, joka laiminlyö oman jaksamisen rajat ja lupautuu kaikkeen, mihin muut pyytävät. Herkkä ihminen usein ajattelee niin ja lupautuu, vaikkei huvittaisi tai jaksaisi. Koska hän ajattelee, että sillä tavalla hän on hyväksytty ja rakastettu.

Kuitenkin lopulta se johtaa marttyyri mentaliteettiin, jos ei ääneen niin hiljaa mielessä. Sillä helpolle ja mukautuvalle ystävälle löytyy kyllä käyttöä. Häntä pyydetään niin koulun vanhempainyhdistyksen puuhanaiseksi tai -mieheksi kuin työpaikan virkistystoimikunnan vapaaehtoiseksi… jos hän ei itse osaa priorisoida, mikä hänen arjestaan tekee mielekästä ja voimaannuttavaa. Lopulta nämä ihmiset tuskailevat sitä, että he kokevat riittämättömyyden tunnetta, koska ovat ajautuneet ties millaisiin luottamustehtäviin ja sekä oma jaksaminen että ne rakkaimmat jäävät kakkoseksi.

Mieti siis, mitkä kolme asiaa Sinulle ovat tällä hetkellä tärkeintä? Yksi niistä kolmesta tulisi mielellään olla oma hyvinvointi. Tutki sitten omaa kalenteria, näkyvätkö ne siellä?

4. Opi vastaanottamaan ❤

Jos on koko elämänsä tottunut olemaan muita varten, on vaikeaa edes ajatella, että olisi oikein olla se, jota varten muut näkevät vaivaa tai uhraavat aikaansa. Antavat jotain.

Opi siis vastaanottamaan, jotta puntit voivat kääntyä toisinpäin. Niin ystävyys suhteissa kuin muissakin ihmissuhteissa on ihan oikein, että molemmat saavat ja antavat vuorollaan. Terapeutti on se, jonka puheille mennään silloin, jos haluaa vain purkaa itseään, eikä ole kiinnostunut toisen kuulumisista. Toki ystävyydessäkin on erilaisia vaiheita, eikä todellinen ystävä jätä kaveria pulaan. Mutta olkapäätä ja kuuntelevaa korvaa tulisi löytyä vastavuoroisesti.

Kun alat huomaamaan tilanteita tai tunnistamaan ihmisiä ympärilläsi, joiden kanssa olet aina samassa roolissa, antamassa neuvoja tai olkapäätä – niin olet jo pitkällä. Siitä muutos alkaa, eikä se tarkoita sitä, että kaikki ne ihmiset pitäisi jättää taakseen. Jos hekin ovat valmiita kehittymään, niin he ymmärtävät kyllä, jos pystyt kauniisti ilmaisemaan, että välillä olisi “sinunkin vuorosi loistaa”. Tai jos eivät ymmärrä, niin on hyvä ottaa vähän välimatkaa ja antaa molempien kasvaa rauhassa. Jonkin ajan kuluttua tilanne voi olla toisenlainen – tai sitten ei.

Yksi vaikeimmista oppiläksyistä minulle on ollut tämä. Olen elänyt pitkiä aikoja ilman kiinteää parisuhdetta, jonka vuoksi ystävät ovat olleet tärkeä tukiverkko. Silti on ollut pakko priorisoida oma jaksaminen ja ottaa etäisyyttä sellaisista ihmissuhteista, jotka ovat alkaneet tuntua enemmänkin terapeuttisuhteilta.

Aina jotain uutta ja toimivampaa tulee tilalle, kun vain uskaltaa päästää irti.

5. Herättele unelmat henkiin ❤

Pitääkö kaikkien unelmien olla perheen tai puolison kanssa yhteisiä vai voisiko minulla olla jotain omia, itselle tärkeitä haaveita, joita tavoittelen? VOI ja pitää olla!

Herkkä ihminen sulautuu perheen ja puolison toiveisiin, jolloin hänellä ei ole enää omia unelmia myöskään. Tämän oivaltaminen oli minun elämässäni yksi suurin käännekohta, kun tajusin sen lasten syntymän jälkeen.

Keskustelimme puolisoni kanssa unelmista ja tajusin, että minun unelmani olivat kaikki toteutuneet, kun sain lapset, kodin ja perheen. Olin kuitenkin vasta 28 vuotias, jolloin elämää olisi jäljellä melkoisesti vielä senkin jälkeen. Puolisoni hämmästeli, että miten on mahdollista, että minulla ei ole mitään suurempia unelmia? Olin hukannut ne johonkin.

Sen jälkeen lähdin etsimään unelmiani ja saavutinkin niistä monia. Nykyisin pyrin elämään unelmaani joka päivä todeksi ja tekemään niitä valintoja, jotka johtavat kaiken aikaa sellaista elämää kohti, joka tekee minut onnelliseksi. Se on helpompaa nyt, kun lapset ovat isoja ja voin miettiä itsekkäämmin, millaista elämää haluan elää. Jossakin taustalla silmissäni siintää kaukainen unelma sellaisesta, jota en vielä ole saanut kokea… Pidän sen sydämessäni samalla kun nautin jokaisesta päivästä ja sen tuomista mahdollisuuksista. Sillä koko elämän ei pidä mennä unelmien jahtaamiseen, mutta ne tuovat voimia arjen aherrukseen ja värittävät harmaat päivät kauniilla väreillä.

Mikä Sinun unelmasi on? Kirjoita se ylös paperille ja taittele kirjekuoreen. Laita kuori talteen ja avaa se vuoden päästä. Yllätyt, sillä olet varmasti jo paljon lähempänä sitä elämää, sillä unelmien toteutus alkaa siitä hetkestä, kun teet ne näkyväksi. ❤

Herkän ihmisen tärkein tehtävä: pysy omassa voimassa!

Kävin eilen aamulla juoksemassa kunnon syysmyräkän keskellä. Tuuli riepotteli puista tippuneita lehtiä ja roimi vettä kasvoilleni. Jostain kumman syystä tällä kertaa se sai minut vain entistä päättäväisempänä jatkamaan lenkin loppuun saakka, vaikka monesti tuollainen sää on toiminut hyvänä tekosyynä jäädä sisätiloihin. Kun palasin takaisin kotiin ja suihkun jälkeen valmistin kupin kahvia itselleni, niin olin itseeni tyytyväinen. Itsensä voittaminen tilanteissa, joissa olisi helpompaa luovuttaa, vahvistaa itseluottamusta ja voimaannuttaa. Samalla tajusin, että viime vuoden “project me” on tehnyt tehtävänsä. Ulkoiset myräkät eivät pääse enää horjuttamaan tasapainoani samalla tavalla kuin ennen, vaikka elämän tuulet välillä tuivertaa.

Anu Pellas, kahvilla

Arjessa on paljon tilanteita, joissa kysytään omassa voimassa pysymistä, varsinkin jos on herkkä vaistoamaan muiden toiveita ja tunteita. Puoliso tai ystävä voi tokaista ajattelemattomasti tunnekuohussaan, teini haastaa omassa kasvu prosessissaan tai työkaveri piikittelee ovelasti palaveripöydässä.. Puhumattakaan some maailmasta, joka on täynnä piiloviestejä, joiden miettimiseen voi käyttää illat pitkät, niin halutessaan. Herkästi tunteva ihminen on empaattinen, koska hän aistii helposti ympärillään olevien tunnereaktiot ja pystyy samaistumaan niihin. Siksi hän on ystävänä korvaamaton ja työpaikallakin usein se, jolle uskoudutaan vaikeistakin asioista tai jonka olkapäätä tarvitaan ristiriitatilanteissa. Koska toisten saappaisiin on helppo sujahtaa, niin omassa voimassa pysyminen voi olla puolestaan vaikeaa. Herkkä ihminen miettii usein jälkeenpäin sanomisiaan tai sitä, että loukkasiko hän jotakuta omalla toiminnallaan. Sillä hän on tottunut priorisoimaan sen, että muut voivat hyvin, jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Eikä hän itse asiassa edes huomaa, että tekee niin.

Mutta miksi herkkä ihminen hukkaa itsensä toisten ongelmiin ja tunnetiloihin? Miksei hän vain kuulostelisi itseään ja antaisi muiden olla.

Ihmisen yksi tärkeimmistä perustarpeista on tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi muiden silmissä. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että ympärillämme olisi aina sellaisia ihmisiä, kenen taholta saisimme tuntea hyväksytyksi tulemisen tunnetta ja rakkautta, ilman ehtoja. Siksi nuorena, ennen kuin oma itsevarmuus on kehittynyt, voi herkkä ihminen ajautua kuulostelemaan liikaa ympärillään olevien ihmisten vaatimuksia ja alkaa muuttamaan itseään niiden mukaan. Hän haluaa tulla hyväksytyksi ja luulee, että sen vuoksi pitää olla jotain muuta, kuin mitä on. Lopulta hän on niin taitava siinä, että unohtaa kokonaan omat toiveensa ja luulee, että hänen tehtävänsä on olla muita varten. Tällainen ihminen kokee ja näkee itsensä muiden kautta ja tarvitsee sen vuoksi heitä lähelleen, jotta tuntee itsensä kokonaiseksi.

Kautta aikojen ihmiset ovat vertailleet itseään muihin ja joutuneet pohtimaan sitä, että minkälainen minun pitäisi olla, jotta kelpaan. Mutta tänä päivänä ulkoiset vaatimukset ovat vieläkin lisääntyneet. Yhä nuoremmat mittaavat omaa arvoaan sosiaalisen median tykkäyksillä ja kommenteilla, joka ei kuitenkaan ole kovin syvällinen väylä saada aitoa hyväksyntää. Yksi kuva tykkäyksineen elää bittiavaruudessa vain muutaman tunnin. Tinderit ja muut deittisovellukset korostavat samaa ulkonäkökeskeistä ajattelutapaa, jossa yhdellä vilkaisulla voi tehdä kuvan perusteella arvion, kuka menee jatkoon. On siis yhä tärkeämpää tuntea omat heikkoutensa ja vahvuutensa, jottei erehdy kalastelemaan tykkäyksiä tai supertykkäyksiä ja unohda kuka oikeasti on.

Elämä onneksi antaa meille tilaisuuksia muutokseen, jos vain huomaamme tilanteet ja rohkenemme toimia toisin. Viime aikoina olen huomannut, että ihmisiä pusketaan voimakkaasti kohtaamaan piilossa olevia puoliaan, joko hyvällä tai pahalla. Aika usein “hyvällä” ei riitä, vaan tarvitaan kriisi, ennen kuin ihminen on halukas pysähtymään ja katsomaan omia heikkouksiaan rehellisesti.

Minun elämässäni on ollut monia haastavia tilanteita, joissa olisin voinut jo aikoja sitten harjoitella omassa voimassa pysymistä, jos vain olisin tajunnut herkkyyteni mukautua muiden toiveisiin. Olin piilottanut sen jopa itseltäni niin hyvin vahvan kuoren alle, että elämän piti tarjota monen monta tilaisuutta, ennen kuin tartuin haasteeseen. Ihmettelin vain, miksi kohdalleni aina sattuu sellaisia ihmisiä, joiden kanssa minun pitää asettaa rajoja ympärilleni.. ja joka kerran se oli yhtä epämiellyttävää. Kunnes tajusin, että juuri siksi ne olivat tulleet kohdalleni, jotta oppisin tämän läksyn.

Kun olimme eroamassa lasteni isän kanssa, niin parisuhdeterapeutti sanoi tärkeät sanat, jotka jäivät mieleeni, vaikkei avioliittoa enää voitukaan pelastaa. Kriisi on aina uusi mahdollisuus, jos vain osaa ottaa sen niin. Sitä se juuri on.

Jos elät parhaillaan kriisin keskellä, niin tiedän, että nuo sanat eivät paljon lohduta. Eivät ne lohduttaneet minuakaan silloin, vaikka jäivätkin mieleeni. Mutta sen lupaan, että jokaisesta kriisistä löytyy aina jälkeenpäin jotain hyvää, vaikka se ei sillä hetkellä siltä tuntuisi.

Juostessani eilen syysmyräkän keskellä kävin läpi omaa elämääni ja niitä tilanteita, joissa on tuntunut, että elämä kolhii, vaikka tarkoitus onkin ollut vain töniä kasvamaan ja kehittymään vahvemmaksi. Muistin kaikki ne ihmiset, jotka ovat liittyneet noihin hetkiin ja salaa mielessäni kiitin heitä. Sillä tunnistin itsessäni uudenlaisen sisäisen voiman, joka on kasvanut vuosien mittaan heidän ansiostaan. Kiitin myös mielessäni kaikkia heitä, jotka ovat samaan aikaan kulkeneet rinnallani, kannustaen ja rohkaisten.

Vaikka tuuli pyöritti lehtiä ympärilläni ja tunkeutui takkini sisään, oloni oli lämmin ja turvallinen. Sitä on omassa vahvuudessa pysyminen. ❤

 

 

 

 

 

 

Yksin elämisen sietämätön keveys…

En onneksi tiennyt mille matkalle silloin lähdin, kun pakkasin tavarani ja muutin pois. Suljin vain yhden oven konkreettisesti, mutta monta ovea sen jälkeen lopullisesti. Unelma ydinperheestä piti rypistää roskakoriin ja keksiä tilalle jotain muuta. Vastuu itsestä ja omasta onnellisuudesta ei ollut parisuhteessa ollessa kenelläkään muulla kuin minulla itselläni, mutta nyt se konkretisoitui kerta heitolla. Enää ei vain yksinkertaisesti ollut ketään, ketä olisin voinut syyttää jos elämäni ei olisi sellaista kuin haluaisin. Hetken aikaa syytin mielessäni ex-puolisoa siitä, että jouduin asumaan paikassa, jossa en halunnut. Mutta jonkin ajan kuluttua tajusin, että sekin on turhaa. Vastuu on aikuisena otettava omista päätöksistään, ihan itse. Myös niistä päätöksistä, joita olen joskus aiemmin tehnyt – ja jotka ovat johtaneet minut tähän pisteeseen, jossa nyt olen.

Minulle ei ollut vaikeaa arjen askareet ilman puolison apua, olinhan tottunut niitä hoitamaan yksin aiemminkin. Mutta taloudellinen vastuu tuntui aluksi lähes sietämättömän painavalta kantaa, ypöyksin. Sitä paitsi asuminen kahden lapsen kanssa oli lähes yhtä kallista kuin kahden työssä käyvän aikuisen elämä kahden lapsen kanssa. Pitäisikö minun nyt ansaita tuplasti enemmän, vai miten tämän yhtälön ratkaisen?

Päätin ratkaista sen siten, että tein kahdessa viikossa kuukauden työt, jotta aikaa jäi myös lapsille. Yrittäjänä se oli onneksi mahdollista, sillä yhden aikuisen arjessa ei ollut kahta syliä tai neljää auttavaa kättä.. ja pienten lasten kanssa se oli minulle suurin huoli, jonka rinnalla taloudelliset paineetkin tuntuivat pieniltä. Unelma ydinperheestä oli haudattu, mutta halusin, että edes se yksi vanhempi kerrallaan on oikeasti läsnä. Siksi olin valmis tinkimään muutamista ulkomaan matkoista ja rakettimaisesta uraputkesta. Onneksi tiedostin rajallisuuteni.

Jälkeenpäin olen tajunnut, että samalla kun hautasin unelman ydinperheestä, jouduin kirkastamaan omat arvoni uudelleen. Luomaan pelisäännöt meidän perheeseen. Tekemään tietoisia valintoja, jotka vaikuttaisivat pitkälle tulevaisuuteen. Minusta ei tullut asuntosijoittajaa, vaan priorisoin hyvän arjen, koska se oli meille kolmelle tärkeintä tässä ja nyt. Lopetin elämästä “sitten kun” elämää. Itse asiassa näin jälkeen päin ajatellen, opin elämään monella tapaa oikein, ikään kuin pakon sanelemana.

Yksin eläessä ei voi peesailla kenenkään selän takana ja leikkiä “seuraa johtajaa” (jolloin ei tarvitse itse miettiä mitä haluaa, eikä myöskään kantaa 100% vastuuta lopputuloksesta), joten minun täytyi ottaa ohjakset omiin käsiini ja miettiä, että millaiseksi haluan elämäni rakentaa. Se ei ollut aina helppoa, mutta onneksi voin nyt todeta, että se oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua. Sillä, ilman noita kokemuksia, en olisi kasvanut sellaiseksi Anuksi, joka tänä päivänä olen.

Anu, Lauttasaaressa

Miksi pohdin tätä ääneen nyt, kun tuosta elämäntilanteesta on jo yli kymmenen vuotta aikaa? Siksi, että haluan jakaa niitä oivalluksia ja tuntemuksia, mitä olen noista vuosista oppinut. Näenhän kaiken aikaa ympärilläni ihmisiä, ketkä eroavat ja alkavat rakentaa uutta elämää pala kerrallaan.. Tiedän, mitä se on. Se ei ole helppoa – mutta se ei myöskään ole maailmanloppu. Ja siitä ehdottomasti seuraa myös jotain hyvää ❤

On klisee, mutta niin totta, että jokainen meistä on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Parisuhteessa se helposti unohtuu ja uskon, että siitä itse asiassa johtuvat monet erot. Sillä monet päätökset ovat väkisinkin yhteisiä – kuten missä asutaan, mihin rahaa käytetään, kuka tekee kotityöt ja kuka hoitaa lasten harrastukset… Jos näistä on luomassa pelisääntöjä kaksi itsenäistä ja oman vastuunsa tunnistavaa aikuista, molempien toiveet tulevat kuulluiksi ja lopputulos on hyvä kompromissi, jossa kumpikin saa vaikuttaa päätöksiin ja samalla rakentaa omaa elämää yhteisen elämän rinnalle. Mutta jos taas suhteessa jompi kumpi on vahvempi ja hänen toiveiden ja tarpeiden mukaan määräytyvät useimmat asiat – niin toinen sopeutuvampi saattaa mukautua liian pitkään sellaiseen elämään, joka ei ole hänen näköistään.

Ymmärrän hyvin nyt jälkeenpäin, miksi minun on pitänyt kantaa vastuu omasta elämästä ja osittain myös lapsista, yksin. Olen erittäin sopeutuvainen luonne ja sen vuoksi hyvin helposti unohdan omat tarpeet ja toiveet, varsinkin jos perheen etu sitä vaatii. Näiden vuosien aikana, kun kukaan ei ole ollut jakamassa arkea kanssani, niin minun on ollut pakko löytää voima ja vastaukset itsestäni, myös kiperissä tilanteissa.

Mitä sitten olen tästä oppinut?

Olen oppinut luottamaan siihen, että pärjään aina, tavalla tai toisella – niin taloudellisesti kuin henkisestikin, vaikka olenkin yksin. Löydän oikeat sanat, kun teini haastaa kotiintulo ajoissa tai tiedän, millaisen auton haluan ostaa, kun menen yksin autokauppaan ja myyjä katselee minua arvioivasti. Tiedän myös koko ajan paremmin ja paremmin, millaista elämää haluan elää – ja uskallan koko ajan enemmän myös elää sitä. Osaan siis kuunnella itseäni paremmin ja elää sen mukaan. Uskon, että lopulta onnellisuus kumpuaa juuri sieltä – on sitten parisuhteessa tai ei. Sillä jokainen meistä on loppujen lopuksi yksin, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon rakkaita ihmisiä. Itsemme kanssa meidän on jaksettava elää loppuelämä, kenestäkään muusta ei ole takeita. Siksi sitä ihmistä ja sen tarpeita ei saisi unohtaa, vaikka läheisten tarpeet ovat myös tärkeitä.

Olisinko voinut oppia nämä asiat myös elämällä unelmaani ydinperheessä? Ehdottomasti.

Tämä on vain ollut minun polkuni tähän saakka, joka on tarvittu näihin oivalluksiin. Ei ole yhtä merkittävää tekijää tai yhtä ainoaa reittiä itsensä tuntemiseen ja henkiseen kasvuun. Sinä itse tiedät aina parhaiten, mikä on juuri sinulle se paras reitti. Mutta muista kuitenkin, että silloinkin, kun kuvittelet, että elämä vetää maton jalkojesi alta ja romuttaa kaikki suurimmat unelmasi – voit vuoren varmasti jälkeen päin katsella taakse päin ja kiittää siunauksista, joita juuri nuo tapahtumat sinussa saivat aikaan. ❤

 

 

Itsensä rakastamisen taito

Meidät suomalaiset on kasvatettu olemaan nöyriä ja vaatimattomia. Olemme hyviä sulautumaan joukkoon, emmekä pidä turhaan itsestämme meteliä. Työntekijöinä meitä arvostetaan kansainvälisestikin, koska olemme ahkeria ja hiljaisia puurtajia ja teemme sen minkä lupaamme.

Suomalaisturistien maine puolestaan, ei ainakaan ole ollut maailmalla aina yhtä puhtoinen, vaan monissa kohteissa meidät tunnetaan ennen kaikkea holtittomista juomatavoista ja humalapäissä öykkäröinnistä..

Miten tunnollisesta ja säntillisestä suomalaisesta kuoriutuu seuramatkojen häirikkö?

Samalla kun ihminen kasvaa kunnioittamaan vahvoja auktoriteettejä, hän myös nielee omat ajatuksensa ja toiveensa. Joskus jopa niin syvälle, ettei enää tunnista niiden olemassaoloa. Kasvattaa tietynlaisen roolin, joka miellyttää ympärillä olevia ihmisiä ja omaksuu sen hyvin, koska sen avulla häntä arvostetaan ja rakastetaan. Kunnes lopulta kuvittelee olevansa oikeasti sellainen. Eli ei tunnista itseään enää ilman tuota roolia.

Hän, kenellä rooli poikkeaa paljon siitä, mitä hän oikeasti olisi – muuttuu todennäköisemmin humalatilassa hyvin erilaiseksi, kuin mitä muutoin on. Sillä alkoholi rentouttaa ja riisuu kontrollin, jolloin todelliset ajatukset pääsevät esiin. Humalatila on myös houkutteleva hänelle, koska kukapa meistä haluaisi vuodesta toiseen olla jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Ja jos ei tiedä muuta keinoa päästä tavoitteseen kuin alkoholi, niin silloinhan sitä pitää ainakin lomalla nauttia usein ja paljon.

En tarkoita, että lapsia pitäisi kasvattaa ilman rajojen vetoa, mutta siihen pitäisi yhdistää rakastava ja kannustava ilmapiiri, jotta lapsi kokisi olevansa arvostettu ja rakastettu myös omana itsenään, vaikka ei aina osaisikaan käyttäytyä juuri sopivalla tavalla.

Ensimmäinen ammattini on lastentarhanopettaja. Nyt ymmärrän hyvin, miksi valitsin sen, sillä vaikka en sitä työtä tehnytkään pitkään, on koulutuksesta ollut hyötyä sekä myöhemmin omien lasten kanssa että nyt kun olen opiskellut valmentajaksi. Valmennus koulutuksen aikana olen kuorinut itseäni kuin sipulia. Tutkinut sitä, mitkä ajatukset, uskomukset ja käyttäytymismallit ovat opittuja ja mitkä puolestaan minun ikiomia – ja pohtinut, miten paljon kasvatus vaikuttaa siihen, millaisia me aikuisena olemme. Samalla olen opetellut rakastamaan sitä tyyppiä, joka kerrosten alta löytyy, kaikkine virheineen ja puutteineen.. eikä se ole ollut aina helppoa.

IMG_0648

Olen huomannut, että itsensä rakastaminen on aika tärkeä juttu, jotta voi aidosti rakastaa muita ympärillä olevia. On mielenkiintoista huomata miten se nousee esiin ihmisistä eri tavoin, vaikka kannamme monenlaisia rooleja mukanamme, joilla yritämme peittää sen, mitä oikeasti olemme.

Ihminen, joka ääneen parjaa ja moittii itseään – sekä muita lähellä olevia – on helppo tunnistaa itserakkauden puutteesta. Mutta entä sitten hän, joka aina hymyssä suin on aulis auttamaan muita eikä koskaan sano pahaa sanaa kenellekään? Arvostaako hän itseään, vai antaako vain hymy huulillaan muiden kävellä ylitseen? Voi olla.

Nuo roolit, joita rakennamme lapsuudessa oman aidon itsemme ympärille, ovat niin taitavasti naamioitu, että niitä on vaikea tunnistaa itse, jollei elämä tarjoa siihen hyvää mahdollisuutta. Ja sitähän se tekee.

Uskon itse, että meidän yksi tärkeimmistä tehtävistä, olisi oppia rakastamaan itseämme ja samalla jakamaan sitä rakkautta muille ympärillämme oleville. Siksi elämä kyllä tarjoaa meille mahdollisuuksia sen oppimiseen – jos vain huomaamme ne.

Olen itse ollut se hymyssä suin kaikkia auttava, joka ei osannut priorisoida itseään ja sanoa ei… Toki kaikista läheisimmät tunsivat minusta myös toisen puolen, mutta tämä oli se “rooli”, joka näkyi ulospäin. Ihmettelin usein, että miksi elämä on niin epäreilua, kun eteeni osui usein ihmisiä, ketkä käyttivät kiltteyttäni väärin. Eikö metsä vastaakaan niin kuin sinne huudetaan? Tai eikö rakkaus voitakaan kaikkea ilkeyttä ja pahuutta?

En ymmärtänyt silloin, että elämä yritti opettaa minua priorisoimaan itseäni ja samalla rakastamaan itseäni, enemmän kuin muita. Enkä puhu tässä nyt vääränlaisesta itserakkaudesta, miten tämä aihe kovin usein Suomessa väärinymmärretään.

Näen paljon ympärilläni tätä samankaltaista roolia, joka on usein erityisesti meidän naisten tapa pienentää itseämme, sillä äitiys tukee sitä. Miellyttävä, kiltti, sopeutuva… joka ei vaadi itselleen liikoja, vaan elää muita varten. Unohtaa omat tarpeensa, kunhan vain muilla on kaikki hyvin. Mutta mitä hänelle sitten kuuluukaan, kun lapset lentävät pesästä, eikä olekaan enää ketään, kenen kautta hän voisi elää ja määrittää itsensä?

Leevi Helsingissä meren äärellä

Oma lapseni alkoi hokea minulle jo vuosia sitten, että: “Hanki äiti oma elämä..”, kun puutuin hänen mielestään liikaa hänen menoihinsa. Murkkuikäiset huomaamattaan kasvattaa meitä vanhempia monin tavoin oikeaan suuntaan, vaikka se voi joskus tuntua kipeältä, kun empatiakyky siinä iässä on hyvin vähäinen. Tajusin itse heti, että tuossa lauseessa on oikeasti suuri viisaus, vaikka en koekaan, että olisin elänyt liikaa lasteni kautta silloin kun he olivat pieniä. Mutta totta puhuen, en voinut pitää riittävän tiukasti kiinni omista mielenkiinnon kohteista noina vuosina, kun aika oli kortilla. Eli nyt olisi sen aika.

Itsensä rakastaminen ei ole sitä, että pitäisi joka paikassa tuoda esiin suuna päänä kaikkea sitä, mitä osaa ja kuinka kauniilta näyttää.. Se taitaa jälleen kertoa enemmänkin itserakkauden puutteesta kuin hyvästä itsetunnosta, jos sitä pitää ääneen alleviivata. Oikeanlainen itsensä rakastaminen on sitä, että tuntee itsensä ja tietää, mitkä asiat ovat tärkeitä ja merkittäviä – eikä anna niistä liian helposti periksi. Ei edes niiden kaikista rakkaimpien ihmisten vuoksi, sillä muuten vuosien saatossa näiden myönnytysten seurauksena voi kasvaa marttyyri, joka on uhrannut oman elämänsä tehdäkseen toiset onnelliseksi – eikä hänen ympärillään ole enää kenenkään hyvä olla.

Aidosti itseään rakastava ei kuitenkaan jyrää toisten toiveita tai käyttäydy liian itsekkäästi ihmissuhteissa, sillä hän tietää, miten tärkeää on se, että jokainen saa pitää kiinni itselleen tärkeistä arvoista ja asioista. Ei pelkästään hän.

Tällaisen ihmisen lähellä on hyvä olla. Hän on parempi äiti, isä, ystävä tai puoliso.

Siinä ainakin on jo monta tärkeää syytä opetella itsensä rakastamisen taito.. ❤