Anu Pellas

Kohtaamisia – ja kohtaamisia…..

On monenlaisia kohtaamisia ❤

Niitä pieniä, ohikiitäviä hetkiä, jolloin olkapäät hipaisevat vain ohimennessä toisiaan – juuri sen verran, että suunta hieman muuttuu tai sekoittuu hetkeksi. Katseet kohtaavat, vaihdat hymyn vastaantulijan kanssa tai kuulet viereisestä pöydästä keskustelun, joka herättää mielenkiintosi. Löydät jonkin uuden ajatuksen tai vahvistuksen omille tuntemuksillesi – tai tulet entistä varmemmaksi, että polku, jonka olet valinnut, on juuri se oikea sinulle. Tuo ohikulkija vahvisti sen omalla olemassaolollaan. Tärkeä oivallus.

Olen kesän aikana pyrkinyt löytämään itsestäni sen läsnäolon, jossa huomaisin nuo hetket. Kuulisin viestit, joita lähellä olevat ihmiset tai tapahtumat minulle kertovat. Osaisin seurata omaa intuitiotani, jonka tehtävä on johtaa minua juuri oikeille reiteille – sinne, missä voin kasvaa ja kehittyä omaan suuntaani, parhaaksi itsekseni ja löytää sen, mitä olen tullut tänne tekemään.

Kun olen alkanut luottaa tuohon sisäiseen ääneeni, niin huomaan löytäväni itseni yllättäen hyvin erilaisista tilanteista – päivän mittaan suunnitelmani muuttuvat kun vain annan siihen mahdollisuuden. Aina ne eivät ole mitään elämää suurempia johdatuksia – joskus vain pientä piristystä arkeen. Joskus myös vain vahvistuksia minulle itselleni, että uskaltaisin luottaa intuitioni ääneen myös niissä isommissa päätöksissä. Kun ensin olen nähnyt riittävän monta kertaa kuinka elämä johdattelee hyvään lopputulokseen pienissä arkisissa päätöksissä, niin ehkä en anna pelon estää unelmieni toteuttamista silloinkaan, kun olisi otettava suurempia harppauksia uuteen ja tuntemattomaan.

Silti ne pienetkin johdatukset ovat merkityksellisiä… Kuten eilen, kun kaipaisin hieman piristystä ja pyysin ystävää kahville 🙂

Kahvipaikan valinta osui nappiin 🙂 Satuimme paikkaan, jossa meidät “imaistiin” mukaan Hectorin konserttiin VIP-liput kaulassa – ja työpäivän jälkeinen kahvihetki venähtikin mukavaksi illanvietoksi uusien ihmisten keskellä.

Kun mietin näitä “sattumia”, joiksi lapseni niitä nimittää – niin huomaan, että lähes kaikki merkittävät kohtaamiset tai uudet käänteet elämässäni, ovat tapahtuneet juuri silloin, kun olen vain mennyt sen oman sisäisen ääneni johdattamana. Uteliaasti ja avoimesti siihen suuntaan, joka tuntuu tulevan kuin tarjottimella eteeni. Sillä tavalla olen myös tutustunut ihmisiin, jotka ovat jääneet kulkemaan kanssani elämää rinnakkain. Siten tapasin myös tämän uuden ystäväni, jonka kanssa eilen tavattiin. Tilaisuudessa, johon menin uteliaisuudesta kun kaipaisin jotain erilaista ja uutta elämääni.

Kaikista uusista seikkailuista, joita elämä tielleni tarjoaa – ei aina tule loppuelämän matkaa. Joskus huomaan, että minun piti vain ottaa ensimmäinen askel ja käydä katsomassa, olisiko tämä minun juttuni? Vasta tutustumalla kunnolla tiedän onko – ja jos huomaankin, että intuitioni on vienyt minua vanhoilla tottumuksilla johonkin sellaiseen, joka ei enää palvele tämän hetkistä kehitystäni, niin se antaa myös selvän viestin, että nyt pitää perääntyä. Sitäkin on tärkeää kuunnella. Sillä hyvin helposti valitsemme myös asioita ja ihmisiä vanhoilla, opituilla kriteereillä. Kuten itsekin olen tehnyt..

On helpompaa valita tuttuja reittejä, kuin rohkeasti avata uusia ovia. Auttavaiset ihmiset esimerkiksi lähtevät mielellään mukaan hyväntekeväisyyteen tai ottavat pyytämättä vastuun ikääntyvien vanhempien tai jopa naapuruston apua tarvitsevien huolenpidosta – sen jälkeen kun omat lapset on ensin saatu jaloilleen, eikä tarvitsekaan enää hoitaa joukkuejohtajan pestiä tai kuljettaa lapsia harrastuksiin neljästi viikossa. Joskus se voi olla juuri se, mitä kuuluukin tehdä – mutta joskus meidän jokaisen kuuluisi myös ajatella itseämme ensin ja valita niitä asioita, jotka vievät kohti tervettä itsekkyyttä. Voisiko omien rajojen vetäminen ollakin juuri nyt tärkeämpää minun oman kehitykseni kannalta, kuin se, että olen aina kaikkien käytettävissä? Olisiko aika vaihtaa rooleja ja antaa jonkun muun ottaa vastuu läheisten hoivaamisesta? Jonkun sellaisen, joka on tähän saakka priorisoinut itsensä etusijalle? Annanko muille edes mahdollisuutta siihen, kun se on se minun oma luontainen roolini?

Tämä vuosi on ollut minulle muutoksen vuosi. Koen, että elämäni on mennyt ennenkin suunnilleen niissä seitsemän vuoden sykleissä, joissa välillä saan hengähtää tutussa ja samaa rataa rullaavassa arjessa – pienillä vaihteluilla virkistettynä… 🙂 Ja sitten taas kun muutoksen tuulet alkavat puhaltamaan, niin tuntuu kuin koko elämä menisi uusiksi. Ei pelkästään ulkoiset puitteet vaan tuuli puhaltaa myös pääni sisällä, romuttaen vanhat ajatusmallit ja tavat toimia – jolloin uudelle tulee tilaa.

Muutoksen keskellä usein myös ihmiset ympärilläni vaihtuvat – tai heidän roolinsa muuttuu. Kun mietin elämää taaksepäin, niin olen suunnattoman kiitollinen kaikille heille, ketkä ovat olleet elämän myllerryksissä lähelläni. On ystäviä, kenen kanssa on jaettu kaikki syvimmätkin salaisuudet ja ajatukset hetken aikaa – mutta joiden kanssa uudessa elämäntilanteessa ei olekaan enää niin paljon yhteisiä nimittäjiä. Elämä vie vain eteenpäin ja jotta saan peilejä uuteen muuttuneeseen minääni, on tärkeää kohdata uusia ihmisiä. Ystävyys ei silti mihinkään katoa.

Ne suuremmat kohtaamiset sitten… Minun mielestäni niitä ei voi sattumaksi kutsua hyvällä mielikuvituksellakaan ❤ Olet varmasti kokenut joskus saman ja tiedät mistä kirjoitan. Päätätkin valita juuri sen oikoreitin tänä aamuna töihin, jota et yleensä valitse – tai vaihdatkin viime hetkellä istuinpaikkaa lentokoneessa, jolloin viereesi istahtaa ihminen, jonka kanssa tulee tunne, kuin olisit tuntenut hänet aina. Kaikkien miljoonien ihmisten joukosta. Juuri hän.

Jotkut noista elämää suuremmista kohtaamisista johtavat loppuelämän mittaiseen yhteiseen elämään – jotkut eivät. Mutta silti ne ovat ehdottomasti tarkoitettu koettaviksi ja elettäviksi, sillä niihin on kätketty vähintäänkin opetus. Mahdollisuus omaan kasvuun ja kehitykseen. Se on kääritty kauniiseen pakettiin houkuttelevasti – ja noita paketteja tulee eteemme eri lailla paketoituna, niin pitkään, kunnes olemme läksymme oppineet.

Ihmissuhteet ovat olleet minulle se suuri elämänkoulu, jonka vuoksi koenkin kohtaamiset erittäin merkittävinä – sillä olen oppinut itsestäni niin paljon lähelläni olevien ihmisten kautta. Heistä voin myös nähdä sen muutoksen, joka itsessäni on tapahtunut – sillä hehän ovat peilejä, joista heijastuu minun sen hetkinen kuvani. Tavalla tai toisella. Miltä se kuva näyttää? Heijastuuko sieltä rakkautta, hyväksyntää ja arvostusta – vai näenkö vain puutteita ja virheitä, joita on helppo peilata niihin läheisempiin?

Kovin usein näen pariskuntia, jotka käyttäytyvät siinä läheisimmässä ihmissuhteessa hyvin eri tavalla kuin muiden kanssa. Ihan fiksutkin ihmiset saattavat puhua toisilleen epäkunnioittavasti, välttelevät katsekontaktia tai ovat moukkamaisia omaa puolisoaan kohtaan julkisillakin paikoilla… Silti he osaavat käyttäytyä hyvin kauniisti ja ystävällisesti muiden seurassa – saattavat olla mitä parhaimpia seuramiehiä tai -naisia, eivätkä jätä ystäviään koskaan pulaan. Surullista.

Se läheisin ihmissuhde on meidän suurin peili. Se suurentava, joka näyttää jokaisen ihohuokosenkin kymmenkertaisena… Ja siksi siinä meistä itsestämme myös tulevat esiin kaikki nekin puolet, joita haluaisimme pitää piilossa ulkopuolisten katseilta. Omat heikkoudet, keskeneräisyys, vanhat haavat tai pelot. Jollemme sitten piiloudu tai suojaudu johonkin rooliin tai suojakuoren taakse, jolloin taas aitoa läheisyyttä on mahdotonta löytää. Noista kohtaamisista jää kovin hämmentynyt olo.

Siksi ne aidot kohtaamiset erottaakin… Ne jättää pysyvän jäljen sieluun ja sydämeen, eikä sen jälkeen mikään ole enää ennallaan ❤