Anu Pellas

Ihmisen kokoiset unelmat

Oletko miettinyt joskus, miksi elämä menikin eri tavalla kuin ajattelit – tai miksei ne mielessäsi olleet unelmat toteutuneetkaan, joita olit paperille piirtänyt ja mielessäsi visioinut? Minä olen.

Viimeksi eilen, kun katselin poikaani hänen valmistujaisjuhlissaan ja mietin vuosia taaksepäin sekä omia unelmiani siitä, miten toivoin elämän menevän. Unelmani ovat muuttaneet muotoaan matkan varrella paljonkin – samalla kun olen itse löytänyt enemmän ja enemmän sitä mitä aidosti olen. Puhdistanut yltäni ulkoapäin opittuja malleja tai turvallisuushakuisuutta, jotka ovat vaikuttaneet paljon valintoihini aiemmin – ja toki yhä vieläkin tehtävää riittää, loppuelämäksi…

Olen työkseni auttanut ihmisiä omiin tavoitteisiinsa viimeisen viidentoista vuoden ajan ja miettinyt paljon sitä, miksi joku saavuttaa unelmansa – ja joku toinen taas ei. Siihen tuntuu löytyvän koko ajan uusia sävyjä, mitä syvemmälle asiaa pohdin. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen meistä voi päästä juuri niin pitkälle, kuin mihin olemme valmiita uskomaan – ja edelleenkin koen, että asia on näin. Mutta miksi sitten asetamme tavoitteeksi jotain sellaista, johon emme usko itsekään?

Siksi, koska emme tunnista sitä, mitä aidosti olemme ja mitä haluamme elämältä, sillä sen tiedostaminen ei ole ihan helppo tehtävä. Olemmehan kuormittaneet itseämme kymmenien vuosien ajan ulkopuolisten toiveilla ja odotuksilla tai sillä ihannekuvalla mitä media päällemme syöttää täydellisestä elämästä. Jos emme siis tutustu omiin syvimpiin toiveisiin tai pureudu siihen, mitä sisimpämme aidosti haluaa, niin yritämme varsin todennäköisesti toteuttaa kotoa tai muualta ulkoapäin opittuja standardeja siitä, miten elämän kuuluisi mennä. Miettimättä, että mitä se juuri minulle tarkoittaa?

Pohdin tätä myös lasteni kannalta, kun katselin poikaani eilen ylpeänä hänen ammatinvalinnastaan. Hän on ihan pienestä saakka tiennyt mitä haluaa tehdä – ja nyt hän valmistui siihen ammattiin. Isovanhemmat ja sukulaiset hieman tuuppivat häntä jatkamaan opiskeluja, tarkoittaen hyvää ja tietäen, että pojasta olisi tarttumaan suurempiinkin saappaisiin. On todella hienoa, että ympäriltä löytyy kannustavia aikuisia mutta on hyvä myös muistaa, että jokaisen omat unelmat saavat olla minkä kokoiset tahansa – kunhan ne vain ovat oman näköiset. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin isompiin saappaisiin sitten kun sen aika on. Nyt on aika iloita yhden unelman toteutumisesta.

Uskon vahvasti vetovoiman lakiin, alitajunnan voimaan siitä, mitä vedämme puoleemme – ja siihen nämä tämän päiväiset pohdintani myös liittyvät. Ajatuksillamme on uskomaton voima ja siksi onkin ollut mielenkiintoista tutustua varsinkin itsessään niihin alitajuisiin uskomuksiin, joita ei aina edes huomaa – ennen kuin alkaa tietoisesti miettiä, mitä oikein miettii… Uskon, että tuolta loputtomasta tietoisuuden pankista, meidän alitajunnastamme, löytyy selitys myös siihen, miksi kaikki unelmat eivät vain toteudu, vaikka niitä kuinka manifestoisi luokseen. Sillä jos ne ovat ristiriidassa sen oman syvimmän itsen kanssa tai sen, mihin me aidosti uskomme, niin niiden ei kuulukaan toteutua.

Silloin voi tuntua helpommalta todeta, että “vetovoiman laki ei vain toimi” – tai, että “näin mulle aina käy – ei kannata edes yrittää”… Ennemmin kuin alkaa tonkimaan omia vääränlaisia uskomuksia tai pelkoja, jotka kenties estävät meitä kurkottamasta kohti sitä omaa parasta elämää.

Koen itseni onnekkaaksi, koska olen saanut olla mukana niin monien ihmisten matkalla kohti oman näköistä elämää. Olen oppinut heidän kanssaan enemmän elämästä kuin missään muualla. Osa heistä on löytänyt omat unelmat kanssani ja kovin moni jatkanut matkaansa toiseen suuntaan – mutta olen silti onnellinen, että olen saanut olla heidänkin matkansa varrella, oivaltamassa asioita ja tönäisemässä heitä eteenpäin. Onhan ihan mahtavaa, jos se omien unelmien etsiminen alkaa kuitenkin – vaikka sitten niin, että huomaa tavoitelleensa ensin jotain väärää. Jotain sellaista, josta ei olisi tullutkaan onnelliseksi. Jos sen avulla löytää ne oikeat, itselle sopivat unelmat.

Ne ihmisen kokoiset ❤

 

#HyvänOlonVuosi2017

Vuodessa voi tapahtua paljon – tai olla tapahtumatta. Riippuen siitä, millainen ajanjakso omassa elämässä onkaan menossa. Facebook muistutti minua vuoden takaisista tunnelmista, kun istuin uuden, tyhjän kodin ikkunalaudalla… ja yhtä aikaa tuntui kuin se olisi ollut vasta eilen tai ikuisuus sitten. Niin paljon mahtuu tuohon vuoteen, josta yllättäen tuli minun #HyvänOlonVuosi, jolloin aloin priorisoida oman hyvinvointini ennen kaikkea muuta. Monin eri tavoin.

Facebook on hyvä muistuttamaan siitä, miten paljon elämä voi muuttua lyhyessäkin ajassa kun se näyttää vuoden tai kahden vuoden takaisia muistoja. Taaksepäin ei kannata muuten turhan usein katsella – mutta joskus on hyvä muistuttaa itseään siitä, miten joskus aiemminkin asiat ovat kääntyneet aina parhain päin. Vastoinkäymisten hetkellä varsinkin, koska jälkeenpäin on helpompi nähdä positiivisia merkityksiä ja tarkoituksia myös niissä vaikeissa ajoissa.

Viimeinen vuosi on ollut minulle ulkoisen reviirin ja verkostojen laajentumista, joka samalla automaattisesti on laajentanut omaa elämänkatsomustani. Kuitenkin yhtä aikaa olen kääntynyt yhä enemmän sisäänpäin, kuuntelemaan itseäni ja sitä mitä kehoni tai sydämeni kaipaa. Tuon tutkiskelun tuloksena moni asia, johon olen aiemmin uskonut, on heittänyt “häränpyllyä” – ja se on saanut minut itsenikin välillä hämmennyksen valtaan. Lopulta olen kuitenkin ollut äärettömän iloinen ja kiitollinen siitä, että uskalsin kyseenalaistaa omat ajatukseni ja repiä itseni irti vanhoista totutuista kaavoista.

Omia uskomuksia on hyvä välillä ravisuttaa ja tutkiskella rehellisesti, että vieläkö ne pitävät paikkaansa? Jollei elämä ravistele niitä ihan pyytämättä. Monet niistä kun ovat saaneet alkunsa aikoja sitten ja vieläpä kenties jonkun muun toimesta kuin meidän itsemme. Koti, koulu ja ulkoinen maailma jättää jälkensä, niin hyvässä kuin pahassa. Muodostaa uskomuksia, joiden varaan alamme rakentaa omaa elämää ja jotka usein myös rajoittavat meitä tietynlaiseen muottiin – joka voi olla tarpeen silloin, kun asioita on tapahtunut, jotta selviäisimme – mutta jossa ei ole välttämättä hyvä elää koko loppuelämää. Rajoittavat uskomukset ovat salakavalia ja muodostuvat pikkuhiljaa, siksi emme niitä aina edes tunnista, ennen kuin ne alkavat ahdistaa. Uskon, että jokainen meistä on joskus saanut itsensä kiinni jostain vääränlaisesta uskomuksesta – koskien omaa ulkonäköä, esiintymistaitoja, harrastuksia, rahan käyttöä, parisuhde dynamiikkaa… lähes mitä vain. Jopa sitä, millaista ruokaa minun tulee syödä, jotta elän terveellisesti tai kunnioittaen omia sukujuuriani. Siksi me suomalaiset olemme varmaankin viimeiseen asti puolustaneet kotimaisia viljatuotteita ja opetamme lapsemme juomaan maitoa, vaikka niin monet tutkimukset jo osoittavat, etteivät ne sovi kovinkaan monille. Päinvastoin.

Minäkään en ole säästynyt vääränlaisilta uskomuksilta, joita oli jälleen kerran hyvä päivittää. Paljon niitä on jo vuosien mittaan elämä karsinut samalla kun on heitellyt uusiin suuntiin. Siksi ehkä olinkin lähinnä hämmästynyt, että niitä vielä vain riittää…. Ruokailutottumuksia päivitin rankalla kädellä jo kauan sitten, kun lähdin työskentelemään hyvinvointituotteiden pariin. Olinhan maalaistyttönä kasvanut lähinnä perunalla ja ruisleivällä – joista kumpikaan ei sopinut minulle eikä ole kuulunut ruokavaliooni enää aikoihin. Mutta tämän vuoden aikana jouduin vielä uudelleen tarkastelemaan sitä, mikä sopii minulle ja mikä ei. Ja siinä onkin itse asiassa koko #HyvänOlonVuosi2017 ydinajatus, joka koskee laidasta laitaan omaa elämääni – mikä sopii minulle ja mikä ei?

Enpä olisi uskonut, että vapaaehtoisesti luovun kahvista, jonka ympärille kietoutuu monenlaiset muistot jo lapsuuden kodistani saakka. “Keitetäänpä kahvit!”, tarkoittaa maalla samaa kuin: “Kokoonnutaanpa koko porukka yhdessä pöydän ääreen, otetaan lepohetki ja jutellaan päivän kuulumiset läpi.” Kahvit keitettiin aina myös silloin, kun haluttiin katkaista pihatyöt tai jos naapuri pyörähti käymään. Sellaista vierasta ei ollutkaan, jolle ei kahvia olisi ainakin tarjottu. Siksi kahvihetkeen liittyy vahvasti positiivinen leima – vieraanvaraisuus, ystävät, hengähdys hetki, perheen yhteinen aika, aito kohtaaminen… Puhumattakaan kahvin tuoksusta. Heti kun se leijailee keittiöstä, niin on aika huokaista.

No, pidän kyllä myös hyvän kahvin mausta mutta lopulta huomasin, että se ei ollutkaan se tärkein syy juoda sitä – vaan tuo mielikuva, joka kahviin liittyy. Sen vuoksi tee ei esimerkiksi tuntunut ollenkaan samalta vaan oikeastaan jopa hieman säälittävältä, jota juotiin lähinnä flunssaisena.

Kun muutin Helsinkiin ja otin “välivuoden” omasta yrittäjyydestäni viime kesänä, niin sain luvan itseltäni nauttia elämästä. Halusin priorisoida sellaisia asioita, joihin ei aiemmin ollut niin paljon aikaa – ja yksi niistä oli ystävät. Olinhan monen vuoden ajan ollut vuoroviikoin yrittäjä ja äiti, jolloin muut menot saivat odottaa. Siksi ensimmäiset kuukaudet kesäisessä Helsingissä menivät mukavasti ystäviä tapaillen ja kaupungin kahvilakulttuuriin tutustuen. Lopulta kuitenkin kun “lomaa” jatkui koko talven ajan, tuli kahvikiintiöni täyteen.

Tein alkuvuodesta monenlaista ruokavalio remonttia, koska vatsa vihoitteli mutta kahvi piti pintansa viimeisenä – juuri noista edellämainituista syistä. Nyt jälkeenpäin tajuan, miten helppoa on juuttua vääränlaisiin tottumuksiin, vaikka tietäisi ja tuntisi kehossaan, etteivät ne palvele enää tai tuo edes sitä hyvää oloa, jota niillä alun perin on tavoitellut. Jollekin se on kahvi tai joku muu nautintoaine – toiselle se voi olla vaikkapa sokeri eri muodoissaan. Monet tupakoitsijat sanovat, että tupakoinnin lopettamisessakin vaikeinta on löytää sen opitun tavan tilalle jotain muuta tekemistä. Jotain, joka tarjoaa samalla tavalla pienen “irtioton” arjesta. Siksi minunkin piti löytää kahvin korvike.

 

Koko tämä kirjoitus sai siis alkunsa Kurkuma Latesta…. mutta saikin sitten ympärilleen vähän pidemmän tarinan. Löysin kahvin tilalle hyvän ja terveellisen, minulle sopivan korvikkeen, jolloin sain säilyttää kaikki nuo kivat traditiot, jotka kahvin ympärille liittyivät – sen lisäksi, että Kurkuma Latte maistuu nykyisin suussani paljon paremmalta kuin kahvi. Kurkumalla on myös monia terveysvaikutuksia. Jos haluat kokeilla, niin laitan alle reseptin mutta älä säikähdä jos et heti ensi kerralla ihastu siihen. En minäkään.

Luontaistuotekaupat myyvät valmista maustesekoitusta, joka näkyy kuvassa Aloe vera mehun kanssa. Valmista mausteseosta tarvitsee sekoittaa teelusikallinen haluamaasi vaahdotettuun maitoon. Itse käytän kauramaitoa, joka on kahviin tarkoitettu eli vaahtoaa kivasti – ja maistuu nykyisin suussani huomattavasti paremmalta kuin tavallinen maito. Sekin oli vain tottumuskysymys. Aloe vera ja Kurkuma Latte sattuivat samaan kuvaan siksi, että ovat vatsani suosikit aamuisin.

Jos haluat sekoitella Kurkuma Laten itse, niin alla minun oma ohje. Sitä voi maustaa hyvin myös inkiväärillä vaniljan sijaan. Hieman työläämpää availla useampi purkki mutta sopii hyvin läsnäolon harjoittamiseen, kun kesken kiireiden keskittyy hetkeksi rauhassa aistimaan aitojen mausteiden tuoksuja. Mieli rauhoittuu samalla.

Kurkuma Latte:

1 tl Kurkumaa ja ripaus… kanelia, kardemummaa, aitoa vaniljaa ja kookos sokeria.

Laita mausteet Latte-lasin pohjalle ja vaahdota maito. Sekoita pieneen loraukseen vaahdotettua maitoa mausteet hyvin sekaisin ja lisää loppu maitovaahto. Ripauta pinnalle hieman kanelia ja nauti.

Nautinnollista kesän alkua – Kurkuma Latella tai ilman 🙂

Irtipäästämisen vaikeus – elämisen helppous <3

Elämän hyväksyminen sellaisena kuin se kunakin päivänä eteeni avautuu, kuulostaa maailman yksinkertaisimmalta asialta – mutta mitä paremmin sen oivallan, sitä haasteellisemmalta se tuntuu. Olen lukenut “Läsnäolon voima” kirjaa iltalukemisena, koska haluan muistuttaa itseäni päivittäin siitä, että minun elämäni tärkein hetki on juuri nyt käsillä. Se, joka on parhaillaan menossa eikä vasta joskus tulevaisuudessa. Etten haikailisi liikaa tulevia – tai velloisi menneissä. Jotta se olisi mahdollista, minun pitää hyväksyä käsillä oleva hetki sellaisena kuin se nyt juuri on. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta aina kun pääsen tuohon tilaan, niin se tuntuu aivan ihmeellisen levolliselta. Helpottavalta ja kevyeltä.

Mikä sitten estää meitä elämästä vahvasti juuri tässä ja nyt? Luottamuksen puute tai pelot oikeastaan. Tuntuu turvallisemmalta, jos koen olevani oman elämän ohjaksissa ja teen suunnitelmia, miten asiat etenevät – eli hallitsen elämääni. Jopa murehtimalla valmiiksi kaikkia eri vaihtoehtoja, joita saattaa tapahtua, koen oloni turvallisemmaksi – koska olen varautunut kaikkeen. Mutta onko se oikeasti niin?

Elämä nimittäin yllättää meitä tavalla tai toisella, halusimmepa sitä tai emme. Itse uskon, että heitä varsinkin, ketkä roikkuvat oman elämänsä kahvoissa, se haluaa ravistella irti ja muistuttaa siitä, että mikään ei ole varmaa. Sen se tekee ovelin tempuin, laittamalla välillä ne tärkeimmät palikat uuteen järjestykseen – tai ehkä ensin vaikkapa varoittaen hieman. Ravisuttaen jonkun lähellä olevan elämää sairauden tai jonkun muun yllättävän käänteen voimalla. Jotta siinä rinnalla eläen voisi jo hieman sopeutua tuleviin muutoksiin. Näin minulle on käynyt monta kertaa. 

Suunnitelmissa ja tavoitteissa ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin – mutta jos niihin takertuu liikaa eikä osaa päästää irti silloinkaan, kun ne ei tunnu toimivan, niin niistä voi helposti rakentaa itselleen vankilan. Elämä ei saa yllättää, koska se sekoittaisi suunnitelmat…. Seuraa siis yllätyksetön elämä. Tylsä, toisin sanoen.

Olen itse ollut aina “to-do-listojen” ystävä. Tehnyt tehtävälistoja ja suunnitelmia paperille vapaa päiviinkin – ja nähnyt myös miten tavoitteet toteutuvat, kun laitan ne paperille. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä. Pitää paikkansa. Mutta…. näin jälkeenpäin ajatellen, elämäni on nykyisin paljon hauskempaa, kun en suunnittele sitä ihan niin tarkkaan. Näen kyllä päämäärän suunnilleen, mihin haluan päästä – mutta jään uteliaana ja avoimena seuraamaan, millaisia reittejä pitkin elämä minut sinne haluaa johdattaa. Sillä oma mielikuvitukseni ei ehkä riittäisi edes keksimään niitä parhaita.

Silti haaveita saa olla – ja pitääkin. Eihän universumi muuten tietäisi mihin suuntaan meitä kuljettaa. Irtipäästäminen ei siis tarkoita sitä, että pitäisi kellua vain tuulen mukana ilman mitään päämäärää. Se tarkoittaa sitä, että en siirrä huomiota päivittäisistä askareista liikaa jonkun tulevan tavoitteluun. Lataa omaa onnellisuuttani sinne seuraavaan määränpäähän.

Harrastan haaveilua kaupungilla kävellessäni… Katselen kauniita taloja ja ikkunoissa olevia valoja – ja mietin, että millaistakohan tuolla olisi asua? Tankkaan meren tuoksua sieraimiini ja tunnustelen tuulta kasvoillani, miettien miten ihanaa olisi saada merinäköala omaan olohuoneeseen – tai purjehtia kesällä kuukausi ilman mitään määränpäätä. Nautin myös ihmisten katselemisesta ja siksi voinkin istua katukahvilassa tuntikausia… Näen pariskuntia ja perheitä, jotka selvästi nauttivat toistensa seurasta nauraen ja hassutellen – ja välillä myös heitä, ketkä istuvat puhumattomina eri puolilla pöytää ja tuijottavat kännyköitään. Rakennan mielessäni mielikuvaa heidän kodistaan ja työstään ja mietin samalla, että mitkä ovat ne elementit, joita tarvitaan omaan onnellisuuteeni?

Onnellisuuden ainekset ovat melko yksinkertaiset. Sen olen nyt huomannut ja sitä irtipäästäminen on saanut minussa aikaan. Elämän eri sävyjen ihmettely… maistelu, haistelu ja tunnustelu –  pysähdyttää, herkistää ja koskettaa. Olen irrottanut veneen satamasta ja päättänyt määränpään, suunnilleen. Mutta annan tuulen määrätä tahdin ja reitin – ja myös sen, ketä matkallani tapaan. Uteliaana lähden liikkeelle, luottaen siihen, että tästä matkasta tulee mielenkiintoisempi kuin mitä olisin koskaan osannut itse kuvitellakaan ❤

Suorituselämää..?

Kotiuduin hetki sitten Yin-joogasta, joka on ainut ryhmäliikuntamuoto, josta pidän paritanssin lisäksi, jos se lasketaan ryhmäliikunnaksi? Itse asiassa nyt ymmärrän miksi nuoruusvuosina rakastuin tanssiin, samoin kuin nyt olen rakastunut Yin-joogaan. Molemmissa tärkein päämäärä on rentoutua, heittäytyä hetkeen, irtautua suorituspaineista – ja vain nauttia. Paitsi kilpatanssissa tietenkin, jonka vuoksi se ei ollutkaan minua varten. Onneksi hyvin nopeasti tajusin sen, kun aloin kilpailla, että juuri se tanssin ilo, jonka vuoksi tuosta lajista nautin, katosi ja tilalle tulivat paineet onnistumiseen.

Tiedän, että paineet ovat varmasti kymmenkertaiset tv-ohjelmassa, kun heittäydytään kilpailemaan miljoonien silmäparien alla “Tanssii tähtien kanssa” -tittelistä – mutta silti se on edelleen ehdottomasti suosikkiohjelmani, juuri siksi, että sitä katsellessa MINÄ voin rentoutua ja nauttia. Tuntea erilaisia tunteita, katsella kauniita mekkoja ja sulavakäytöksisiä herrasmiehiä… ilman väkivaltaa tai dramaattisia juonitteluja. Ihan parasta viihdettä näinä aikoina, jolloin media on pullollaan kaikkea ikävää.

Anu Pellas, tanssii tähtien kanssa

Yin-jooga on tullut muidenkin kuin minun suosikiksi viime vuosina, enkä ihmettele. Ohjaaja ottaa meidät vastaan lempeästi ja hyväksyvästi hymyillen eikä tunnillakaan vaadi ketään tekemään yhtään enempää kuin mihin kehoni juuri sinä päivänä taipuu. Hänen pehmeä äänensä ohjaa tekemään jokaisen asanan vain “siihen asti, mikä on sun olo tänään” – silmät suljettuina. Unohdan kokonaan seurailla sivusilmällä, mihin asti viereisellä matolla venytään tai miltä itse näytän omassa asanassani – sillä keskityn juuri siihen olennaiseen eli viesteihin, joita oma kehoni kertoo tunnin aikana. Mieleni hiljenee pikkuhiljaa ja asiat, joita olin pyöritellyt ennen tunnille menoa, häipyvät hengityksen mukana kehostani jonnekin.. “Huomaa että hengität” on hänen suosikkilausahduksensa ja kiitollisena huomaan hengittäväni – juuri omaan tahtiini. Tunnin loputtua oloni on parempi kuin hyvin nukutun yön jäljiltä. Lähden siis kotiin levänneenä ja tyytyväisenä suoritukseeni.

Anu Pellas, yoga

Kaikella on aikansa. Joskus on aika tarttua itseään niskasta kiinni ja lähteä ulos lenkille tai hikijumppaan – mutta joskus taas on aika lempeydelle ja armollisuudelle. Sellaisille harrastuksille ja liikuntamuodoille, joissa tärkeintä ei olekaan tulokset vaan se, että voin irtautua suorittamasta elämää. Olisi hyvä pysähtyä silloin tällöin miettimään, että mitä asioita loppujen lopuksi teen vilpittömästi vain siksi, että haluan tai nautin – ja mitä taas sen vuoksi, että minun täytyy tai koska niin kuuluu tehdä? Ja kuka niin sanoo? Listata vaikka nuo asiat paperille ja tutkia, että ovatko vaakakupit ollenkaan tasassa. Arjen keskellekin tulisi mahtua reilusti molempia, jottei lomalle kasaudu koko vuoden paineet elämästä nauttimiselle. Se on aika suuri painolasti yhden tai kahden viikon lomalle.

En tarkoita, että kaikki velvoitteet tulisi heittää romukoppaan, välittämättä siitä, millä laskut maksetaan tai onko perheellä ruokaa tai puhtaita vaatteita. Tarkoitan sitä, että aina on vaihtoehtoja, jos joku asia ei tunnu hyvältä. Ne pienen pienet valinnat päivittäin ovat oikeastaan kaikista tärkeimpiä, omien toiveiden laittamisessa etusiijalle. Kiirehdinkö vaikkapa suoraan töistä kotiin vai jäänkö hyvällä omallatunnolla nollaamaan ajatukset hetkeksi kahvilaan, jotta olen valmis ottamaan vastaan perheen kuulumiset? Arvostanko itseäni niin paljon, että valitsen vapaa-ajallani ne ihmiset, joiden kanssa vietän aikaani – vai annanko elämän rullata samalla kaavalla kuin aina ennenkin, samojen ihmisten ja asioiden parissa – miettimättä sen tarkemmin, mitä haluaisin omalta elämältäni?

Niin pitkään kuin ulkoiset odotukset tai opitut kaavat ohjaavat tekemistäni – en aidosti edes kyseenalaista valintojani vaan toimin kuin robotti ja lopulta ihmettelen, miksi mikään ei tunnu miltään? Joskus on vain aika olla terveesti itsekäs. Sillä kuka muu siitä pitäisi huolen jollen minä itse?

Anu PellasOlen monen monta kertaa aloittanut salilla käymisen, koska selkäni varsinkin tarvitsee liikuntaa ja tiedän toki sen olevan tärkeää myös ulkoisille mitoilleni. Kuitenkin aina muutaman kuukauden jälkeen mielenkiinto on lopahtanut, koska en ole nauttinut siitä mitä teen – vaan tehnyt sitä vain tulosten vuoksi. Lopulta olen oivaltanut, että jotta liikunta jäisi pysyvästi elämääni, täytyy minun löytää sellainen laji, josta pidän.

Nyt selkäni voi paremmin kuin koskaan ja nautin myös jokaisesta Yin-jooga tunnista niin, että en haluaisi kotiin lähteä…

Tuo ihan sama resepti tuo onnistumisia myös työelämässä. Silloin kun nautin siitä mitä teen, lähden mielelläni töihin ja tulokset vain tulevat, väistämättä. On itse asiassa aika surullista, jos palkka on ainut motiivi työn tekemiseen, sillä työ vie kuitenkin suurimman osan hereillä olo ajasta. Salitreenin voi vielä puskea väkisin läpi muutaman kerran viikossa, vaikka se ei niin kovasti huvittaisi – timmi kroppa silmissä siintäen… Mutta työ – siitä pitäisi kyllä nauttia.

Suorittamalla elämää jää liian vähän, jos lainkaan, tilaa elämästä nauttimiselle. Syyllisyys hiipii mieleen heti, jos heittäydyn vain kuuntelemaan omia toiveitani ja “tuhlaan” vapaa-päivän laiskottelulle. Aina pitäisi saada jotain konkreettista aikaiseksi. Jotakin sellaista, jolla voi mitata omaa olemassaoloaan. Ehkä auton voisi pestä, järjestää kodin kuntoon… tai käydä juoksulenkillä. Ihmisten suorituskeskeisyydellä on helppoa tehdä myös bisnestä, siksi esimerkiksi askelmittarit ovat uusi hitti. Sen avulla saadaan ihmiset tyytyväiseksi, kun he voivat mitata omaa tehokkuuttaan. Mutta miksi? Eikö sitä vain tunne, jos on kävellyt riittävästi? Minä ainakin tunnen. Tiedän sen jaloissani, jos olen liikkunut – ja yhtä lailla tunnen sen, jos en ole. En myöskään tarvitse vaakaa kertomaan, pitääkö ruokavaliotani keventää. Vatsamakkarat tai kiristävät farkut kyllä kertovat sen karulla tavalla 🙂 🙂

Kaikella on aikansa. Kevät tekee tuloaan ja kehoni on saanut levätä talven ja irtautua suorituspaineista. Pitkästä aikaa alan aidosti kaivata juoksulenkkejä raikkaassa ulkoilmassa ja hikiliikuntaa. Kuntosalit eivät siis ole minun juttuni – mutta kenties bongaat minut kesällä meren rannalta punnertamasta tai lankuttamasta. Se on ainut paikka, jossa lihaskuntotreenikään ei tuntuisi suorittamiselta, hyvällä säällä. Toisaalta meren rannalla on kyllä muutakin tekemistä… jos haluan VAIN nauttia? Ihan paras yhtälö olisi tehdä hyödyllisiä asioita nauttien – ehkä siis lihaskuntotreenit pitää yhdistää kauniiseen ympäristöön.

Tänään kuitenkin nautin valkoiseen lumihuntuun peittyneestä kaupungista. Keitän kupin hyvää kahvia ja katselen ikkunasta huurtuneita puunoksia. Elämä kun on tässä ja nyt eikä vasta sitten keväällä ❤

Oletko löytänyt oman intohimosi?

Muistan elävästi tunnelmat ensikosketuksen jälkeen 15 vuotta sitten, kun lähdin tutustumaan uuteen yritystoimintaan. Olin innoissani ja hämilläni yhtä aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin löytänyt jotain sellaista, jota halusin palavasti tehdä. Lastentarhanopettajan ammatti oli myös sitä, mutta samaa paloa en siihen ollut tuntenut. Rakastin lapsia ja nautin heidän kanssaan puuhastelusta mutta se oli kuitenkin vain työ. Suurin hämmennys tuli siitä, kun tajusin, etten ollut miettinyt tätä ennen lainkaan mitä haluan elämältäni. Minulla ei ollut unelmia.

Anu Pellas

Tulin kotiin koulutuksesta ja kerroin oivalluksesta miehelleni, joka katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi; “Eikö sinulla oikeasti ole mitään unelmia?” Hän oli tiennyt pienestä asti, mitä hän haluaa tehdä – ja oli toteuttanut oman unelmansa. Siksi hänen oli vaikea ymmärtää, että minä en vielä tuossa iässä tiennyt, mitä elämältäni haluan. Kodin ja perheen lisäksi.

Siitä hetkestä alkoi uusi luku elämässäni. Päätin selvittää unelmani.

Tuo uusi luku ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä kun pikkuhiljaa aloin saada kiinni siitä, millaista elämää haluan – se osoittautuikin hyvin erilaiseksi, kuin se yhteinen elämä, joka meillä oli lasten isän kanssa. Huomasimme myös, että unelmoimme erilaisesta tulevaisuudesta, joka aiheutti suuren ristiriidan sisälläni. Jos siis haluaisin lähteä unelmieni perään ja elää sellaista elämää, josta haaveilin – en saisi hänestä kaveria reissuilleni. Sitä en halunnut, vaan halusin ainakin mahdollisuuden siihen, että voisin jakaa unelmani jonkun sellaisen kanssa, joka haluaisi samoja asioita. En toki silloin voinut tietää, että löytäisinkö koskaan tuota ihmistä – mutta hän se ei kuitenkaan ollut. Omien unelmien löytäminen voi siis johtaa joskus myös siihen, että pitää rohkeasti lähteä kulkemaan omaa tietään, vaikka yksin.

Anu Pellas, uuden-kodin-ikkunalaudalla

Uskon itse, että elämä kantaa heitä, ketkä uskaltavat lähteä rohkeasti eteenpäin, sillä niin se on minunkin kohdallani tehnyt. Nuo vuodet eivät olleet helppoja, eivätkä hyvät asiat tapahtuneet ilman vastoinkäymisiä – mutta jälkeen päin ajateltuna se kaikki on ehdottomasti ollut sen vaivan arvoista. Miten voisin nyt neuvoa muita uskaltamaan, jos en itse olisi uskaltanut? Miten pystyisin samaistumaan niihin tunteisiin, mitä uuden elämän kynnyksellä seisominen aiheuttaa, jollen itse olisi joskus seissyt siellä? Ilman omia aitoja kokemuksia olisi näkökulmani huomattavasti kapeampi ja saattaisin kannustaa ihmisiä myös tekemään liian hätiköityjä ratkaisuja. Sillä halu muutokseen täytyy tulla meistä itsestämme eikä ulkoapäin. Jokainen kantaa kuitenkin itse myös vastuun valinnoista, joita teemme – ja jos motiivi muutokseen löytyy sisältäni, minusta löytyy myös rohkeus ja keinot sen toteuttamiseen. Näin uskon.

Uuden yritystoiminnan myötä löysin oman intohimoni. Koska huomasin, miten paljon mielekkäämmäksi oma elämäni muuttui kun löysin sen mitä haluan tehdä, niin halusin auttaa myös muita löytämään heidän unelmansa. On ihana nähdä loiste, joka syttyy ihmisten silmiin, kun se “oma juttu” löytyy – sekä rohkeus sen tavoitteluun. Silloin löytyy aikaa ja halua tehdä töitä tavoitteen eteen, eikä työtunteja tarvitse laskea. Ajattelen, että hän on onnekas, joka työtään rakastaa, koska silloin työn tekeminen itsessään on motiivi – eikä ainoastaan palkka, joka siitä maksetaan.

Anu Pellas, I can do this

Alusta asti oli itsestään selvää, että halusin satsata kaiken mahdollisen ajan ja energian uuteen ja innostavaan uramahdollisuuteen. Halusin oppia ja käydä koulutuksissa. Luin kirjoja ja kehitin itseäni – ja kopioin niitä oppeja, mitä kuulin muiden paremmin menestyneiden tehneen. Halusin onnistua. Kenenkään ei tarvinnut motivoida minua tekemään eikä keksiä porkkanoita, sillä moottori tekemiselle oli minussa. Se on se kuuluisa flow-tila, joka vie mukanaan. Siinä tilassa saa paljon aikaiseksi, koska työ ei tunnu työltä. Sillä tavalla on syntynyt kaikki kuuluisimmat sävellykset tai maalaukset – mutta yhtälailla sillä tavalla syntyy upeimmat ihan tavalliset menestystarinat, joita Suomikin on pullollaan. Ne parhaat ravintolat ovat syntyneet rakkaudesta ruokaan ja suosituimmat asiakaspalvelijat ovat he, ketkä nauttivat asiakkaiden auttamisesta. Jokainen meistä tunnistaa sellaisen.

Koska rakastan tätä aihetta, niin lapsenikin ovat saaneet kuulla siitä aika usein. Olemme väitelleet eräänkin kerran siitä, että voiko työtä tehdä vain rahan vuoksi vai ei… Ja vaikka työni on ollut minulle aina palkitsevaa ja tärkeää, mittaan kuitenkin heidän kauttaan omaa onnistumistani elämässä eniten. Siksi ihan paras palkinto minulle onkin ollut se, kun saan seurata nyt sivusta, miten he ottavat ensimmäisiä askeliaan työelämässä ❤ ❤ Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä äidin ylpeyttä, mitä tunnen jo nyt, kun kuuntelen ja katselen heidän innostustaan ensimmäisten työharjoittelujen jälkeen. Olen nähnyt jo kauan, kuinka erilaiset heidän vahvuutensa ovat – ja miten he ovat onneksi uskaltaneet kuunnella niitä ja lähteä rohkeasti juuri sille tielle, joka heitä kutsuu.

Näen nyt tuon saman loisteen heidän silmissään ja halun pyrkiä parhaimpaansa, työtunteja laskematta. Mikä voisikaan olla sen parempaa, kuin että saa tehdä sitä mitä rakastaa?

Oletko Sinä jo löytänyt oman intohimosi? Saatko tehdä työksesi sitä, mistä nautit? Palkitseeko työ myös henkisesti – eikä vain palkan muodossa? Joskus toki on tilanteita, että täytyy tehdä työtä rahan takia – mutta silloin ainakin vapaa-aika kannattaa käyttää hyvin viisaasti valikoiden. Nauttien. Sillä eihän tämä elämä ole tarkoitettu vain raatamiseen – sen kuuluisi olla myös kivaa ja palkitsevaa.

Meille kaikille ❤

Irtipäästäminen

“Päästää irti ja luottaa – mutta ei luovuttaa…”

Siinäpä yksi vaikeimmista oppiläksyistä, joita elämä meille koettaa opettaa – eri keinoin ❤ Samalla se on yksi hetkessä elämisen ja onnellisuuden parhaimmista edellytyksistä.

Olen opetellut sitä vaihteeksi työni kanssa 😉 Sen lisäksi, että aikuisuuden kynnyksellä olevien lasteni kanssa saan opetella sitä ihan joka päivä… Jos Sinulla on lapsia, niin tiedät varmasti tunteen!

Työssäni tuloksia mitataan luvuilla ja niitä seurataan ja lasketaan kuukausittain, vuosittain, kausittain… Kun edellinen tavoite täyttyy, niin seuraava jo kolkuttelee ovelle. Ihan paras työ opetella irtipäästämistä ja luottamista 🙂

Juttelen usein tästä aiheesta tiimiläisten tai ystävieni kanssa. Se tuntuu olevan tämän päivän sana. Vastaisku oravanpyörässä juoksemiseen ja suorituskeskeiseen elämäntyyliin – mikä lienee jo hieman vanhanaikaistakin. Mutta silti muutos ei ole helppo.

Usein helpommalta voisi tuntua luovuttaa. Jos kerran joku tavoite ei tunnu täyttyvän, niin parempi pistää hanskat tiskiin jo valmiiksi. Silloin ainakin pääsee eroon stressaavista viimeisistä kuukausista tai viikoista – kun voi sanoa ääneen kaikille, että minäpä päätin itse olla tällä kertaa tavoittelematta koko juttua! Mutta sepä ei olekaan luottamista ja irtipäästämistä – vaan luovuttamista…. Toki sekin voi olla ihan tietoinen päätös eikä luovuttamista – joka on suoraselkäistä toimintaa myös. Ero noiden välillä riippuu tunnetilasta, millä päätös on tehty. Aina silloin, jos päätöksen kanssa on “sinut” eikä katkeruus jää kaivelemaan mieltä, on kysymys hyväksymisestä ja luottamisesta siihen, että lopulta asiat järjestyvät parhaalla tavalla vaikka juuri nyt annankin periksi suuremmille voimille.

Näin vuoden lopulla nämä ajatukset tunkeutuvat erityisen paljon kaikkien meidän mieliin, ketkä teemme töitä myynnin parissa… Sillä myyntityössä, jossa tuloksia mitataan numeroilla, voi oman arvon tunne sekoittua helposti tuloksiin ja saavutuksiin. Alankin siis mittaamaan itseäni ja sitä, miten arvokas olen, sillä mitä olen saavuttanut – tai olenko onnistunut aikeissani. Tällöin pakonomainen tavoitteen saavuttaminen saattaa johtaa vääränlaisilla keinoilla päämäärään pyrkimiseen (keinolla millä hyvänsä) tai luovuttamiseen, joista ei kummastakaan jää lopulta hyvä mieli, vaikka tavoite olisi täyttynytkin. Sillä tarkoitus ei pyhitä keinoja, jos keinot ovat aivan väärät.

Anu Pellas, Maria Kalmi

Mistä sitten tiedän milloin olen oppinut luottamaan? Tunteet paljastavat meidät, jonka vuoksi niitä kannattaa kuulostella. Olenko kevyellä ja toiveikkaalla mielellä omassa tekemisessäni, jolloin tavoite tuntuu mukavalla tavalla leijailevan pääni yläpuolella? Entä kun ajattelen sitä, aiheuttaako se kihelmöivän jännityksen – vai ikävän kouraisun vatsani pohjassa? Osaanko unohtaa sen välillä kun keskityn perheen kanssa olemiseen tai vaikkapa harrastukseeni – vai olenko takertunut siihen pakonomaisesti, ikään kuin peläten, että jos jätän sen mielestäni, se katoaa?

Alitajunta auttaa meitä varsinkin yöaikaan tietoisen mielen ollessa lepotilassa ja mitä rennompi ja luottavaisempi alitajuntamme on, sitä parempia ideoita se myös tuottaa. Sen lisäksi, että saamme myös paremmin levättyä. Siksi illalla varsinkin alitajuntaan kannattaisi ladata vain positiivisia mielikuvia onnistuneesta lopputuloksesta eikä niitä kauhuskenaarioita siitä, mitä tapahtuu, jos kuitenkin epäonnistun… Helpommin sanottu kuin tehty 🙂 Varsinkin silloin jos elämässä on iso “patti-tilanne”, josta ei meinaa löytyä ulospääsyä ja tuo tavoite tuntuu olevan se ainut keino.

En väitä, että olisin itse myöskään oppinut vielä tätä läksyä – kuten sanoin, olen saanut opetella sitä jälleen kerran 🙂 Mutta askel askeleelta olen lähempänä levollisuutta ja huomaan, että pidän tästä suunnasta niin paljon, että en halua enää palata vanhaan.

Irtipäästäminen ja luottaminen siihen, että elämä kyllä järjestää asiat sillä tavalla kuin se minun oman kehitykseni kannalta juuri nyt on parasta – ei tarkoita, ettenkö tekisi mitään vaan odottelisin vain sohvalla, että elämä tuo eteeni kaiken, tavoittelematta. Ei ollenkaan. Se tarkoittaa sitä, että kun mietin aidosti ja rehellisesti oman päämääräni, johon olen matkalla – niin se säilyy mielessäni, vaikka en roiku siinä kaksin käsin kuin hengen hädässä. En myöskään pakota sitä tapahtumaan väkisin – vaan uskallan irroittautua siitä henkisesti ja keskittyä vain joka päivä ottamaan askeleita siihen suuntaan. Luottaen, että pääsen päämäärääni kyllä, ajallaan.

Tiedän, mitä mielessäsi nyt liikkuu 🙂 Miten tuo on mahdollista silloin kun tavoitteella on joku dead-line – aikataulu, jolloin siellä pitäisi olla? Hmmm…. se onkin joskus haasteellista, sillä universumi ei tunne meidän aikataulujamme eikä myöskään ole aina samaa mieltä siitä, milloin asioiden tulisi tapahtua. Omalla kohdallani se ainakin tarkoittaa joskus myös sitä, että on vain hyväksyttävä, ettei kaikki asiat elämässä mene juuri sillä tavalla kuin itse haluaisin.

Silti elämä on ❤

Talven kynnyksellä

Kun syksyn ensimmäinen lumi sataa maahan, se tuntuu yhtä aikaa kylmältä ja lämpimältä. Pimein syksy on voitettu valolla, mutta silti edessä on vuoden kylmimmät kuukaudet. Talvi, joka laittaa luonnon lepäämään ja jäädyttää maan – tyhjentää myös terassit, kun ihmiset kiiruhtavat koteihinsa.

talvinen-helsinki, Anu Pellas

En pidä talvesta erityisesti, enkä valitettavasti voi hehkuttaa myöskään Helsingin kauneutta nyt hetkeen, ennen kuin jouluvalot syttyvät 🙂 Mutta kun illat pimenevät, huomaan ilokseni, että oma kehoni kertoo ihan oikeaa viestiä. Tekee mieli jo kuuden aikaan illalla vetää viltti korville ja kaivautua sohvan nurkkaan. Ottaa teekuppi lähistölle ja kirja käteen. Antautua joutilaisuuteen tehokkuuden sijaan.

Ihmettelen itseäni ja soimaan samalla sitä, että tuhlaan tässä monta kallisarvoista tuntia… Valoisana kesä- tai syysiltana ei tulisi mieleenkään tärvätä kauniita iltahetkiä sohvalla lojumiseen. Mutta samalla olen tyytyväinen itseeni ja siihen, että kuulen mitä kehoni kaipaa. Ja vedän viltin korkeammalle.

Olen jo ennen sohvalle menoa sytyttänyt kynttilät ympäri kotia ja niiden lempeässä lepatuksessa saa sieluni juuri sitä lepoa, jota se nyt kaipaa. Omassa elämässänikin taitaa olla juuri nyt talvi?

Talvi on luonnon tapa antaa lepohetki kasveille. Eihän mikään elävä jaksa kaiken aikaa kurkotella korkeammalle. Joskus on vain kerättävä voimia kaikessa hiljaisuudessa uusia haasteita varten ja se tapahtuu parhaiten levossa. Juuri silloin kun tuntuu, ettei mitään tapahdu – pinnan alla valmistaudutaan uusiin haasteisiin ja kasvatetaan juuria. Näin me ihmisetkin teemme.

Jos juuri nyt on sellainen hetki, että mikään ei tunnu onnistuvan tai on vaikea löytää niitä uusia lankoja, joiden päästä saisi kiinni, silloin voi olla Sinun elämäsi talvi. Aika jolloin pinnan alla on muhimassa jotain uutta, jonka aika vain ei ole vielä. Keräät kokemuksia, tietoa ja varmuutta… Asiat loksahtelevat kohdalleen ja Sinä valmistaudut niihin haasteisiin tietämättäsi, joita eteesi on pian tulossa. Hiljaisuudessa kasvaa uusi vahvuus ja voima. Juuri kuten luonnossakin.

talvi, Anu Pellas

Emme aina itse näe välttämättä juuri silloin sitä merkitystä, jonka vuoksi asiat eivät etene. Silloin voi olla myös vaikea uskoa, että jotain parempaa on tulossa mutta vielä vain ei ole sen aika. En ehkä ole itse vielä valmis niihin saappaisiin, jota uusi suunta vaatii – en ehkä riittävän vahva ottamaan vastaan tai tarttumaan haasteisiin – vaikka kuvittelen olevani ja mieli haluaisi jo eteenpäin. Sen vuoksi minua ainakin lohduttaa silloin palata ajatuksissani luonnon kiertokulkuun, sillä uskon vahvasti, että se sama sykli toimii myös ihmiselämässä. Talven jälkeen tulee aina lopulta uusi kevät ja kesä. On vain luotettava siihen, että kun on taas aika lähteä eteenpäin, on reitti selvä ja sen huomaa kyllä.

Kun katselen talvella valkoisen lumivaipan alla lepäävää luontoa, on vaikea uskoa, että mikään elävä voisi siellä olla hengissä. Mutta silti keväällä taas kasvit nousevat mullasta vihreämpinä kuin koskaan ennen. Kohottavat päänsä kohti valoa ja alkavat kurkotella korkeammalle. Niin se on aina ollut ja niin se tulee aina olemaan. Uuden elämän ihme.

talvinen tie, Anu Pellas

Välillä mietin sitä, että kun nykyisin on niin helppoa valaista myös talviaika – katuvaloilla tai vaikkapa kirkasvalolampuilla – niin unohdammeko me silloin sen luonnollisen vuodenaikojen syklin, jota kuuluisi kunnioittaa? Pimeimpinä talvikuukausina kuntosalit elävät kulta-aikaansa kun haemme lisää jaksamista työntekoon juoksumatolta tai spinningistä. Kauppojen aukioloaikoja vain pidennetään, että myös iltamyöhään olisi mahdollisuus tehdä ostoksia. Kuitenkin meidän geenit täällä Pohjolassa, on luotu aikojen alussa toisenlaiseen rytmiin, jossa ei ole jatkuva kesä. Onko meidän ihmisten vain vaikea hyväksyä sitä, että kehomme kaipaa välillä enemmän lepoa?

Tiedän toki itsekin, ettei sohvalla makoilu pidemmän päälle lisää työtehoja tai virkistä mieltä – mutta välillä se oman kehon kuuntelu voi tarkoittaa myös sitä, että valitsee jotain aivan muuta, kuin minkä tietää olevan terveysvaikutteista tai muuten vain tutkitusti energiatasoa kohottavaa…

Näin tein viime viikolla 🙂 🙂 Kun ensimmäiset lumipyryiset päivät uudessa kotikaupungissani Helsingissä, tuntuivat iskevän kylmyyden syvälle luihin ja ytimiin, niin löysin uuden kahvilan ihan kotikulmiltani, josta löytyy ihan parhaita pistaasipullia ja korvapuusteja. En vain ollut koskaan poikennut sinne, koska ikkunasta jo näin, että kahvila pursuaa kaikkea hiilihydraattihöttöä, jota olen kartellut jo pitkään. Mutta nyt, viiman piiskatessa kasvoihin tuo pullantuoksuinen pikkukahvila aivan tempaisi sisäänsä juuri noilla suurilla vitriineillä, jotka notkuivat erilaisia leipomotuotteita. Voisilmäpullaa, korvapuusteja, sämpylöitä, patonkeja, siemenleipää… Mitä saisi olla?

Löysin tämän kahvilan ystäväni kanssa maanantaina ja tiistaina sitten houkuttelin sinne poikani suoraan koulubussilta. Kaakao ja korvapuusti tekivät selvästi hänenkin päivästään paremman. Istuimme kahvilassa vaihtamassa kuulumiset koulupäivän jälkeen ja katselimme ikkunasta sohjoisella kadulla huput silmillä kulkevia ihmisiä – ja tuo hetki oli ehdottomasti sen yhden pullan kalorimäärän arvoinen.

Tämän viikon reseptini siis taisteluun pimeyttä ja pyryä vastaan: yksi pistaasipulla ja kuppi cappucinoa, kiitos 🙂 Mikä on Sinun reseptisi?

 

Ei se mitä sanot vaan se mitä olet <3

Olin viikonloppuna meidän yrityksen järjestämässä suuressa koulutustilaisuudessa Finlandia talolla ja sain jälleen kerran nauttia monista hyvistä puheenvuoroista. Näiden vuosien aikana, jolloin olen ollut yrittäjänä – olen ollut lukemattomia kertoja sekä yleisön joukossa kuulijan roolissa että lavalla kouluttamassa. Ja nautin kovasti molemmista. Eri tavoin.

Olen saanut hypätä omasta mukavuusympyrästäni ulos lukemattomia kertoja, noustessani lavalle ihmisten eteen – ja vaikka se tilanne etukäteen jännittää, niin jälkeenpäin huomaa, miten joka kerran vain kasvaa hivenen suuremmaksi. Yllättyy, miten jalat kantavat ja oikeita sanojakin tulee suusta kuin ihmeen kaupalla.. Joskus jälkeenpäin ihmettelee itsekin, miten viisaita sellaisia, vaikka pää tuntui olevan täysin tyhjä. Ja onhan sillä väliä tietenkin, mitä yleisön edessä puhuu – jos kerran puheenvuoroa on pyydetty 🙂 Mutta liikaa ei silti pitäisi miettiä niitä sanoja – tai keskittyä siihen, että muistaako varmasti kaiken mitä oli ajatellut puhua – sillä läsnäolo juuri siinä hetkessä yleisön kanssa, tuo parhaan tuloksen ja auttaa myös löytämään oikeat sanat. Aitous puree, aina.

Olen nähnyt satoja erilaisia puhujia näiden vuosien aikana – ja osa heistä on ollut sellaisia, ketkä esiintyvät ammatikseen – mutta suurin osa aivan tavallisia ihmisiä, ketkä vain ovat ottaneet haasteen vastaan ja päättäneet uskaltaa. Aika usein minua koskettaa enemmän heidän tarinansa.

Yleisön joukossa istumisessa on omat puolensa. Siellä voi rentoutua ja ottaa vastaan, peilata omia ajatuksiaan juuri siinä hetkessä puhujan mietteisiin, seurata erilaisia tapoja esiintyä – ja löytää taas kerran hieman enemmän sitä, mitä itse haluaisi olla. Tuohon siis itse keskityin tällä kertaa, kun sain olla yleisön joukossa. Ja tämä yksi dia jäi viikonlopusta pyörimään ajatuksiini, ylitse muiden.

success-day, Anu Pellas

On monia eri tapoja koskettaa ihmisiä mutta se, joka jää kaikkien mieleen varmasti on aito kiinnostus ja välittäminen. Halu auttaa, halu vaikuttaa positiivisesti lähellä olevien ihmisten elämään – ilman oman egon pönkittämistä tai hyödyn ajattelua ensin. Sellaisia ihmisiä me kaikki toivomme ympärillemme.

Sellaisten ihmisten joukossa sain viettää viikonlopun – mutta myös tehdä töitä päivittäin. Kun vertaan elämääni nyt siihen, mitä se oli joskus aiemmin eri työyhteisöissä – niin en löydä edelleenkään mitään muuta sanaa kuin #kiitollisuus, joka kuvaisi tämän hetken mietteitäni paremmin. Kiitollisuus siitä, että uskalsin valita tämän polun, joka vaati aluksi paljon sinnikkyyttä ja uskoa omaan onnistumiseen – mutta kiitollisuus myös siitä, miten ihania ihmisiä, kokemuksia ja elämyksiä sen kautta on elämääni tullut ❤

On hyvä vaihtaa välillä näkökulmaa

  • Olen tainnut kyllästymiseen saakka jakaa kuvia uudesta kotikaupungistani tänä kesänä… Ja jäinkin miettimään, että mistä se johtuu? Siitäkö, että olen ihastunut Helsinkiin, sillä silloinhan kaikki näyttää vaaleanpunaiselta ja siitä tekee mieli kertoa kaikille ❤ Vai siitäkö, että kun oivallan jotain uutta, niin minulla on suuri tarve herätellä muidenkin ajatuksia. Jakaa oivallukseni ihmisten kanssa, ketkä ovat ympärilläni – ja iloita asioista yhdessä. Laittaa hyvä kiertämään.

    Varmasti molemmista syistä. Olenhan haaveillut Helsinkiin muutosta jo kauan. En tiedä onko tämä loppuelämäni kotikaupunki, eikä minun tarvitsekaan sitä tietää. Mutta nautin joka hetkestä nyt.

    Kaivopuiston huipulta, Anu PellasKun muutin kuukausi sitten, niin päätin kesän aikana katsella Helsinkiä joka päivä turistin silmin. Tutustua paikkoihin ja reitteihin, joita en ole aiemmin kulkenut. Oppia ne oikopolut ja pyöräilyreitit, joita autoillessa ei ole tarvinnut edes etsiä. Jotta syksyn tullessa kokisin oloni täällä kotoisaksi ja olisi taas mukava aloittaa työt lomailun jälkeen. Olin utelias ja innoissani. Uuden edessä. Toivon, että tuo asenne säilyy minulla niin kauan, kuin asun täällä. Sillä se tekee joka päivästä uuden seikkailun.

    En arvannut, miten eri tavalla näen tämän kaupungin, kun vaihdan kulkuneuvoa. En ollut aiemmin ehtinyt nähdä, miten kauniita rakennuksia Helsinki on pullollaan… sillä olin vain keskittynyt ajamaan autolla paikasta A paikkaan B, navigaattoria seuraten. En myöskään ollut kokenut kaupungin monimuotoisuutta ja erilaista kulttuuria vaikkapa vain Kruunuhaan ja Katajanokan välillä – vaikka ne ovatkin hyvin lähellä toisiaan. Puhumattakaan Kalliosta tai Töölöstä.

    Jokaista aluetta leimaa omanlainen kulttuuri, jonka vuoksi ihmiset ovat valinneet ne. Minä valitsin oman asuinpaikkani intuitiolla, joka tosin oli tälläkin kertaa oikeassa. Rakastuin Kruunuhakaan oitis.

    Pyöräillen Helsingissä, Anu Pellas

    Olen pyöräillyt viime viikkojen aikana enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä. Olen tainnut stadilaistua kovin nopeasti, kun huoli autopaikan menettämisestä ohjailee tällä hetkellä omia suunnitelmiani hyvin herkästi 🙂 🙂 Pyörällä on helppoa ja rentouttavaa liikkua vaikka se ajatuksena tuntuikin aiemmin kovin vieraalta. Huomaan nyt, että tuo sama ennakkoluulo on myös monilla ystävilläni, ketkä eivät olet koskaan asuneet Helsingissä. Sillä kauempaa katsoen tämä kaupunki tuntuu kovin suurelta ja vaikealta liikkua – varsinkaan pyörällä.

    Siksi olenkin houkutellut kaikki pyöräilemään. Kaupunkipyöristä on tullut kesän suosituin kulkuneuvo 🙂 Iloitsen kun huomaan heidän kokevan saman oivalluksen, jonka itse koin ensimmäisten pyöräretkien jälkeen kaupungin sykkeessä.

    Kun liikun pyörällä, niin näen ja koen Helsingin lähempää. Tunnen tuulen kasvoillani, sen miten nupulakivet pompottavat pyörääni ja haistan meren tuoksun. Näen ihmiset ja rakennukset tarkemmin, värit vahvemmin ja kuulen myös melun kovemmin. Riippuen siitä, mihin omat aistini keskitän. Toki jos kaiken aikaa murehdin, että olenkohan oikealla reitillä – ja huomaavatkohan kaikki, että en hallitse vielä tätä hommaa täydellisesti – niin voin myös suorittaa pyöräilyä.

    Olen omaksi yllätyksekseni havainnut pyöräilyn hyväksi harjoitukseksi läsnäoloon – elämään vahvemmin tässä hetkessä. Auton sisällä on helppoa sulkea ulkomaailma pois “iholta” ja vain keskittyä suoritukseen. Pääsemään perille. Laittaa musiikki kovemmalle jos rakennustyömaa meluaa – tai selata sosiaalista mediaa liikennevaloissa. Olemaan yhtä aikaa monessa eri paikassa. Kaikkialla.

    Elämä on jälleen opastanut minua vaivihkaa ja joka kerran yllätyn sen viisaudesta. Enhän arvannut, että muuttaessani Helsinkiin löydän vahvemmin hetkessä elämisen taidon. Sen ominaisuuden, jota haluan itsessäni vahvistaa. Olenhan toki huomannut itse myös miten monet kauniit asiat ja hetket voivat livahtaa ohi silmien, jos vain keskityn suorittamaan elämää. Pääsemään perille seuraavaan kohteeseen. Jolloin se tärkein hetki voi lipua käsistä. Tämä hetki.

    Kuumailmapallot, Anu Pellas

    Vaikka kuinka positiivisesti ajattelisin, niin joskus elämässä tapahtuu myös ikäviä asioita – jopa niin lähellä, että tuntuu, kuin olisin itsekin siellä myrskyn silmässä vaikka asiat tapahtuvatkin ulkopuolellani ja riippumatta minusta. Olen huomannut, että silloin tuo hetkessä elämisen ja läsnäolon taito on paras keino säilyttää oma sisäinen rauha. Kun se kulkee mukanani, niin voin olla levollinen ja onnellinen missä tahansa olenkin – ja mitä tahansa ympärilläni tapahtuu. Tuota taitoa meissä koetellaan näinä aikoina, kun maailmalla on vallalla negatiivisten uutisten kierre.

    Siksi onkin hyvä katsoa välillä asioita vähän eri näkökulmasta.. Aina ei ole mahdollista muuttaa asuinpaikkaa mutta voi vähintäänkin vaihtaa kulkuneuvoa tai tuttua reittiä, jolloin maisemat näkee ja aistii eri tavoin. Nousta korkeammalle tai katsoa asioita kauempaa. Asettua vastapuolen saappaisiin. Silloin voi usein todeta vain, että “mielenkiintoista”. Tarvitsematta tuomita tai arvostella – tai antaa myrskyn viedä mukanaan.

    Kokeile tänä kesänä pyöräilyä, jos et ole harrastanut sitä pitkään aikaan. Suosittelen 🙂

    Anu

     

Mitä tahansa teetkin, tee se nauttien!

 

Kesä ja jäätelö – ne vain kuuluvat yhteen, vaikka se ei niin terveellistä olisikaan 🙂

Jätskitötterö Naantalissa, Anu Pellas

Lapseni hieman hyväntahtoisesti vitsailevat minun terveysvalinnoillani, kun ovat tottuneet siihen, että kovin usein perustelen jonkun välipalan tai tietyn tuotemerkin valintaa sillä. Nyt uusin löytöni on aivan ihana luomu-ruokakauppa uuden kotini läheltä Kruunuhaasta; A & A. Ystävä esitteli tuon kaupan minulle heti ensimmäisenä päivänä kun muutin ja nyt vien sinne sitten kaikki omat ystäväni ihastelemaan pikkukaupan tunnelmaa… Siitä on tullut jo vitsi, että kaikki mitä sieltä ostan, on terveellistä. Vaikka ne olisivatkin luomu-valkosuklaa-vehnäjauhokeksejä 🙂

Rakastan myös pikkukaupan tunnelmaa. Yhdellä silmäyksellä näen heti koko valikoiman eikä minun tarvitse työntää jättisuuria ostoskärryjä kilometritolkulla sellaisten hyllyrivien ohi, joista en koskaan osta yhtään mitään. Puhumattakaan, jos unohdan matkalla poimia mukaani jonkun kauppalistaltani – ja joudun kurvaamaan koko reitin takaisin päin yhden pienen tavaran takia.

Kävin lähikaupassani juhannusaattona hieman ennen sulkemisaikaa – ja mietin itsekseni, kun koko henkilökunta (kolme henkilöä) toivotteli oven suussa hyvää juhannusta hyväntuulisina, että miten paljon vähemmän stressiä meillä perheellisillä olisikaan, jos ruokaostokset voitaisiin tehdä näin hyvässä hengessä ilman törmäilyä! Maksan siitä mielenrauhasta mielelläni muutaman euron enemmän ja todennäköisesti myös moni heräteostos jää siellä ostamatta, joita tarttuu helposti matkaan marketin hyllyltä.

Sen lisäksi minusta on ihana ajatus, että melkein mitä tahansa tuosta kaupasta valitsenkaan ostoskoriini, niin tiedän, että se on keskivertoa terveellisempää ja luomua. Uskonhan, että luomutuotteilla on paljon merkitystä omaan hyvinvointiini mutta sen lisäksi uskon, että vähintään yhtä paljon vaikuttaa myös se, millä mielellä ruokaa syön. Jos poden samaan aikaan huonoa omaatuntoa kun herkuttelen jollakin “ei-niin-terveellisellä”, niin siinähän on tuplasti negatiivisuutta. Aika tyhmää sitä paitsi. Eikös herkuttelun tarkoitus ole pieni juhlahetki arkeen – keholle sekä mielelle… eikä siitä pitäisi potea huonoa omaatuntoa.

Terveellisistä valinnoista voi tulla joillekin samanlainen vankila, kuin niistä epäterveellisistä – jos valinnat perustuvat pelkoon sairastumisesta ja ruoasta nauttiminen unohtuu. Silloinhan kehomme on jatkuvassa stressitilassa jälleen, eikä puhdas ravintokaan auta korjaamaan tuota tasapainoa. Toki se on huomattavasti parempi kuin stressitila yhdistettynä epäterveellisiin valintoihin. Mutta ihanne olisi, että mikä tahansa se oma valinta onkaan, sen tekee hyvällä mielellä ja nauttien. Tällöin keho kiittää ja stressitasot laskevat.

Senpä vuoksi voinkin edelleen perustella noiden luomu-valkosuklaa-keksien nauttimisen toisinaan hyvän kahvin kera, jolloin niitä voi itse asiassa kutsua jopa terveysvaikutteisiksi 🙂 Kuten oli myös tuo Naantalissa nautittu jäätelötötterö… Laiturin nokalla hyvässä seurassa nautittuna, ihan parasta kehon ja mielen ravintoa yhtä aikaa ❤

Nautinnollista, aurinkoista ja kaunista viikkoa!

Anu