Löytöretkellä…

Puoli vuotta kotini on ollut Helsingissä ja edelleen koen, kuin olisin lomalla kaiken aikaa. Edes harmaat tammikuiset päivät eivät saaneet matkakuumetta aikaiseksi, joka aiemmin on iskenyt heti syksyn sateiden myötä. Olenhan se, joka kaipaa kaiken aikaa jonnekin… miettii seuraavaa matkaa ja haikailee vaihtelua tai uusia maisemia. Mutta nyt katselen ystävien lomakuvia eikä mieleni halaja mihinkään. Juuri tässä on hyvä olla juuri nyt. Mitä ihmettä?

Anu Pellas

Olenkohan tullut kotiin? Ainakin hetkeksi. Viimeinkin valinnut ihan itse sen paikan, jossa haluan asua ja elää. Riippumatta siitä onko se järkevää tai hyvä ratkaisu jonkun muun ulkopuolisen mielestä. Kunhan vain se lapsilleni sopii, niin muiden mielipiteillä ei nyt ollut merkitystä. Paitsi minun. Vihdoinkin sain kuunnella omaa sisäistä toivettani ja toimia sen mukaan. Miten vapauttavaa ja ihmeellistä yhtä aikaa.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tehnyt ehkä noin kymmenen unelmakarttaa ja monen monia suunnitelmia tai tavoitteita paperille. Se kuuluu työhöni. Liimaillut kuvia siitä miltä haluaisin oman elämäni näyttävän ja mitä tavoittelen. Opettanut myös muita suunnittelemaan ja asettamaan tavoitteita elämälleen. Eli minähän olen osannut mennä kohti omia unelmiani. Vai olenko?

Aloin suunnitella tuttuun tapaan vuoden vaihtuessa omaa unelmakarttaani tälle vuodelle ja kaivoin ne vanhat kehykset esiin, joiden alta paljastuikin monen vuoden takaiset kartat. Olin saavuttanut hyvin monet asiat, joita karttoihin oli liimattu mutta se miten olin muokannut omat unelmani muiden toiveisiin sopivaksi, sai minut pysähtymään uuden kartan äärelle. Kuulostelemaan sitä, että mitkä tämän hetkisistä toiveistani ovatkaan täysin omiani? Juuri nyt elämässäni ei ole ketään muuta kuin lapseni, kenen toiveita minun tarvitsisi kuunnella – ja hekin ovat enää vain vähän aikaa fyysisesti riippuvaisia minun tekemisistäni. Nyt on siis aika vihdoinkin tehdä uusi kartta niistä toiveista käsin, mitkä ovat minulle tärkeitä.

Lähden kävelylle. Miettimään omia haaveitani ja saamaan kiinni siitä pienestä ja vaisusta äänestä, joka kuiskailee hiljaa, kun vain annan sille vapauden puhua mitä se kulloinkin haluaa sanoa. Se ei tule esiin hetkessä, eikä paineen alla, sillä silloin askartelen vain jälleen samanlaisen kartan, joita raameissa oli jo monta. Niitä tavoitteita, jotka tuntuvat järkeviltä ja mahdollisilta toteuttaa, joita ympärilläni olevat ihmiset toivovat minun tavoittelevan tai jolla yritän varmistaa, että elämä menisi turvallista ja seesteistä rataa. Ilman ikäviä tienhaaroja. Mutta nyt en halua niitä karttoja, vaan haluan löytää sen unelmaelämän, joka saa minut käärimään hihat ja tarttumaan toimeen noiden unelmien toteuttamiseksi – ja jota sieluni aidosti juuri nyt halajaa.

Joskus se tarkoittaa sitä, että pitää olla valmis hyppäämään omasta mukavuusympyrästä uusiin kuvioihin mutta joskus taas vain sitä, että uskaltaa laskea hetkeksi irti ja hellittää tavoittelusta.

Antautua virran vietäväksi. Levätä elämän edessä.

eiran-ranta

Kävelen meren rantaan, siellä tuuli tuivertaa olkapäiltäni ulkoiset paineet ja opitut kaavat pois, jolloin kuulen paremmin sen mitä sisimpäni kuiskii. Katselen kaunista merimaisemaa, sinisen monia eri sävyjä ja vivahteita – vaaleanharmaasta purppuranpunaiseen. Miten kauniissa sopusoinnussa luonnossa onkaan kaikki sävyt ja muodot. Tuohon näkymään en kyllästy koskaan. Mietin miten nyt vasta tajuan, että minun paikkani on meren äärellä. Yhtä lailla kuin paikkani on elämän keskellä, kaupungin sykkeessä. Kaipaan noita molempia elementtejä yhtä paljon ja hyvässä tasapainossa. Siksi varmaankin nyt täällä Helsingissä koen olevani kotona. Ainakin juuri nyt.

Olen usein kuunnellut liikaa muita ihmisiä ja sitä mitä he tavoittelevat. Myös sitä miltä he näyttävät tai mikä tekee heidät onnelliseksi. Yrittänyt mukautua samoihin muotteihin, kuka sitten kulloinkin onkaan ollut lähelläni. Hetken päästä kuitenkin huomaten, että olen eksynyt omasta suunnastani. Uteliaisuus elämää kohtaan on ajanut minut kokeilemaan asioita, jotka eivät lopulta olleet minua varten – mutta enhän muuten olisi toki sitä tiennyt, jollen olisi kokeillut. Näin uskon.

Olen esimerkiksi ihaillut aina naisia, ketkä kulkevat arkisinkin naisellisina ja kauniina hameissa ja saapikkaissa – ja erehtynyt sen vuoksi aina säännöllisin väliajoin ostamaan itselleni jonkun hamosen, jonka voisin kuvitella päälleni. Päätyen aina samaan tilanteeseen, että hame roikkuu kaapissani hetken aikaa ja joka kerran kun yritän lähteä ulos se päälläni, niin vaihdan lopulta lähtiessä farkkuihin – jonka jälkeen olen tajunnut, etten vain ole “hame-ihminen”.

Niin pukeutumisessa, asumisessa, työnteossa kuin vaikkapa omassa mieluisassa tavassa liikkua – meillä kaikilla on se “oma juttu”, jonka löytyminen helpottaa paljon arjen valintoja. Kuntosalin kuukausimaksu muistuttaa minua tästä vielä muutaman kuukauden ajan, jonka jälkeen en enää ikinä sitoudu kuntosalikorttiin vuodeksi…. Minä en vain ole “kuntosali-ihminen” vaikka nautinkin liikkumisesta. Lihaskuntotreeni on pakkopulla, jonka tekeminen sujuu parhaiten kotona tai jonkun mieluisan harrastuksen parissa, kuten joogassa. Ryhmäliikuntatunteja puolestaan en ole koskaan voinut sietää, haluan liikkua mieluummin luonnossa tai käydä juoksulenkillä omassa tahdissani. Salikortin hankkiminen ei silloin ole ratkaisu itsekurin suhteen, jos laji on väärä. Oppirahoiksi tuo 66€ kuukausimaksu vuoden verran on kovin mitätön. Suurempiakin oppirahoja ovat ihmiset joutuneet maksamaan virheellisistä valinnoista. Päätän siis unohtaa sen saman tien kun viimeinen lasku on maksettu mutta muistaa kuitenkin ikuisesti sen, etten ole “kuntosali-ihminen”.

Eiran ranta, Anu Pellas

Unelma-lenkkeily on huomaamatta vienyt minut jälleen kerran niille kulmille, jotka vetävät minua puoleensa Helsingissä, kauniilla rakennuksillaan sekä merimaisemalla. Ehkäpä nappaan tästä vielä muutaman kuvan unelmakarttaani varten, vaikka asuntojen hinnat ovatkin juuri näillä huudeilla, aivan pilvissä. Mutta kukapa tietää, unelmat ovat ennenkin toteutuneet välillä varsin hullunkurisia reittejä pitkin, ehkäpä nytkin. Mietin, miten onnellisia ihmisiä mahtaakaan asua vaaleanpunaisessa talossa?

Vaaleanpunainen talo, Anu Pellas

Poikkean kahvilassa ja nappaan vielä yhden kuvan karttaani varten. Kaunis kukka-asetelma, joka toivottaa tervetulleeksi asiakkaat kivijalkakauppaan, vahvistaa vielä lopuksi ajatuksiani siitä, miten tärkeää minulle on se, että ympärilläni on kauneutta. Kävely on siis tehnyt tehtävänsä. Auttanut huomaamaan niitä asioita, jotka minulle ovat tärkeitä – ja jonka eteen olen valmis myös tekemään töitä.

Minulle unelmat ovat tunnelmia, kauniita maisemia tai vaikkapa vaaleanpunainen talo merinäköalalla. Se tarvitseeko minun omistaa niitä, ei ole merkittävää. Siksi jätänkin jonkun muun huoleksi sen, millä tavalla nuo asiat elämääni tulevat. Tärkeintä on se, että tiedän mitä haluan – etten vahingossa ajaudu toteuttamaan jonkun muun unelmia. Sillä tällä löytöretkellä on vain yksi päämäärä ja se on onnellisuus.

Kukka-asetelma, Anu Pellas

Oletko miettinyt mikä tekee Sinut onnelliseksi? Nyt olisi hyvä hetki siihen kun kokonainen vuosi on edessä – ja samalla koko loppuelämä. Jokaisen meidän omalla vastuulla on tehdä siitä paras mahdollinen, kunhan vain tietää ensin, mitä se on. Mieti siis itseksesi millaisia kuvia, tunnelmia, asioita tai ihmisiä siihen kuuluu – niin lähdetään yhdessä löytöretkelle kohti omaa unelmaelämää! ❤

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: