Syksy on minulle aina uuden ajanjakson alku. Kesän aikatauluttomuuden jälkeen on kiva palata arkirytmiin ja suunnitella omaa elämää talvikaudelle. Tänä vuonna varsinkin olin asettanut itselleni syksyyn tiukan dead-linen – vuoden ajelehtimisen jälkeen. Siksi kesä kului vahvasti itseni äärellä, kuunnellen ja keskustellen. En siis ottanut tarkoituksella lomaa kirjoittamisesta – lomaa lomasta, miten se olisikaan mahdollista? Yht´äkkiä vain tuntui siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa ja silloin on parempi olla hiljaa.

Hiljaisuus johtui myös siitä, että mitä enemmän käännyin kuuntelemaan itseäni – sitä varmemmaksi tulin siitä, että elämä ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin luulin. Ei ole vain mustaa ja valkoista vaan on lukemattomia harmaan eri sävyjä eikä valkoinenkaan ole aina vain valkoista. Asioita ja ilmiöitä voi katsoa monesta eri suunnasta ja ihmisten käytökseen löytyy ainakin miljoona erilaista selitystä. Mikä minä olisin ketään neuvomaan, kun omakin elämäni on vielä täysin kesken?

Sen vuoksi pysähdyin kuuntelemaan mitä elämä haluaa minulle sanoa. Muutin näkökulmaani. Sen sijaan, että pyytäisin universumilta aina vain lisää, aloinkin kysyä itseltäni, että “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?”

Syvällisempi pohdinta alkoi viime keväänä, kun meditointi tuli “silmilleni” monesta eri lähteestä. Tiesin kyllä mitä meditointi on ja mitä hyötyjä siitä on ihmiselle – siksi ensin viittasin kintaalla koko asialle, koska “tiesin kyllä mitä se tarkoittaa…” Lopulta tajusin, että tieto ei riitä vaan se pitää laittaa käytäntöön – eli alkaa meditoimaan, ihan itse. Kovin moni meistä tietää varmasti myös sen, miten pitäisi syödä terveellisesti ja liikkua säännöllisesti, koska tietoa on tarjolla tänä päivänä enemmän kuin koskaan – silti se ei auta voimaan paremmin jos emme ota noita hyviä tapoja osaksi päivittäistä elämää.

Olen ottanut vasta ihan “baby steps” meditoinnin kanssa, koska mielen hiljentäminen on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Minun kärsimättömyydelleni tämä polku on parempi kärsivällisyyskoulu kuin mikään tätä ennen. Olen temperamentiltani hyvin nopea ja myös kova pohtimaan – niin jopas olikin mielenkiintoista todeta, kuinka monta ajatusta ehtii pyörähtää mielessä viiden minuutin aikana? En laskenut niitä mutta en yhtään epäile enää sitä, että ihmiset ajattelevat päivittäin yli 60 000 ajatusta, joista suurin osa on samoja kuin aina ennenkin. Jo viidessä minuutissa jouduin palauttamaan mieleni mantraan kymmeniä kertoja vaikka yritin sataprosenttisesti keskittyä oman hengitykseni tarkkailuun. Vain ja ainoastaan siihen.

Aluksi tuo herätti suunnatonta turhautumista, sitten ärsytystä – ja nyt minua lähinnä huvittaa. Olen siis tainnut päästä jo yhden askelen eteenpäin meditoinnissa? Osaan suhtautua aamun viisitoista minuuttiseen lempeydellä ja uteliaisuudella, enkä piiskaa itseäni suorittamaan. Sillä suorittamisesta meditoinnissa ei todellakaan ole kyse.

Nyt ymmärrän, miksi henkisistä guruista huokuu mieletön rauha ja levollisuus – sillä kyky rauhoittaa oma mieli auttaa elämään vahvemmin tässä ja nyt. Se puolestaan ohjaa kohtaamaan toiset ihmiset ihan eri tasolla, sydämen tasolla. Jokainen meistä varmasti tietää sen tunteen, kun keskustelee ihmisen kanssa, joka antaa kaiken huomionsa sinulle? Kuin olisin maailman mielenkiintoisin ihminen.. Sellaisen ihmisen seurassa on ylellistä olla – varsinkin näinä päivinä, jolloin huomiostamme kilpailevat älylaitteet sekä jatkuva kiire. En todellakaan väitä, että olisin itse mestari puhumaan vielä tästä mutta tiedän jo mihin suuntaan haluan kulkea.

Kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin aloin kuulla myös niitä asioita, joita en ollut halunnut kuulla. Vaikka ajatukseni laukkaavat välillä meditoidessa muissa ihmisissä ympärilläni tai maailman tapahtumissa – ja joudun kerta toisensa jälkeen palauttamaan ne omaan hengitykseen ja itseeni. Silti joka kerran huomaan jonkun oivalluksen tulevan pintaan, ainakin meditoinnin jälkeen. Nyt olen tajunnut myös sen, että noiden oivallusten ei tarvitse olla elämää suurempia vaan se voi olla vaikkapa vain käytännön asia, joka on unohtunut hoitaa tai ruokaresepti, jota voisin kokeilla. Saan myös usein vastauksia itseltäni kysymyksiin, joita olen pyöritellyt mielessäni – ja se tuntuu jo työvoitolta. Sillä sitähän meditointi yksinkertaisuudessaan on, että pysähdymme kuuntelemaan hiljaisuutta, jotta oma sisäinen ääni pääsee kuuluville. Siellä meillä kaikilla on tarvittava tieto, jolla pärjäämme elämässä, kunhan vain luotamme siihen ja kuulemme itseämme kaiken ulkoapäin tulevan metelin läpi.

Tuo ulkoinen meteli pitää sisällään muiden ihmisten mielipiteet, median vaikutuksen, yhteiskunnan tai uskonnon lainalaisuudet, lapsena opitut uskomukset ja “järjen äänen”. Sisäinen viisauteni puolestaan kertoo kaiken sen, mikä on juuri minulle parhaaksi. Toki silloin jos se on liian pitkään hiljennetty systemaattisesti niin vie ensin jonkin aikaa, ennen kuin sitä oppii taas kuulemaan. Ihminen, joka on elänyt kauan ulkoapäin ohjatusti eli muiden tarpeet ovat ohjanneet valintoja, ei aluksi välttämättä edes tiedä itse, mitä haluaa. Silloin kannattaakin aloittaa hyvin pienistä askelista. Hyvä kysymys voi olla esimerkiksi, että: “Mitä minun tänään juuri tekisi mieli syödä?” Tai: “Kaipaako kehoni/mieleni tänään lepoa vai virikkeitä?”

Nuokin ovat aika suuria kysymyksiä, joita ohjaa opitut kaavat ja mieliteot – ja siksi juuri suuri osa meistä suomalaisista painii työuupumuksen tai ylipainon kanssa. Rehellinen itsensä kuuntelu eroaa mieliteosta siinä, mikä on aidosti itselle ja omalle keholle hyväksi tässä hetkessä.

Jokainen meistä tietää, miten paljon helpompaa on nähdä ulkoapäin toisissa ihmisissä se “hänen parhaansa” ja antaa neuvoja – kuin nähdä ulospääsy oman elämän solmukohdassa. Ei tarvitse olla edes umpisolmussa, kun jo oma näkökulma kapenee ja tuntuu, että vaihtoehdot ovat vähissä – ja silloin onkin ihan hyvä jutella asioista jonkun ulkopuolisen kanssa. Sillä itse ainakin huomaan usein, että pelkästään ääneen puhuminen auttaa löytämään vastaukset jos kuuntelija on viisas ja antaa minulle tilaa pohtia asioitani ääneen. Mutta jos neuvoja peilaa tilannetta omasta egostaan tai hänen kokemuksistaan käsin, niin se ei välttämättä olekaan se paras – juuri minulle.

Kuuntelemisen taito on aliarvostettu meidän kulttuurissamme, jossa jo päiväkotimaailmasta lähtien oman paikan saa varmemmin lunastettua äänekkällä käytöksellä. Kuitenkin hyvä kuuntelija pärjää monessa tehtävässä huomattavasti paremmin kuin hän, jolla on aina asiaa. On kuitenkin helpompi täyttää tyhjä tila puhumalla kuin kuuntelemalla, varsinkin jos vastassa on hiljaisuus. Jopa itsensä kanssa. Puhumattakaan siitä, miten helppoa on olla kaiken aikaa muiden tarpeiden ohjattavana – kiireinen ja menossa, jolloin ei tarvitse edes pysähtyä oman elämänsä äärelle. Kohtaamaan tyhjyyttä sisällään tai miettimään mihin oikein olen matkalla?

Minä olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, jossa muutos on väistämätön. Noita pisteitä on ollut ennenkin ja siksi suhtaudun siihen suurella uteliaisuudella, joka on samaan aikaan energisoivaa ja innostavaa mutta myös hieman pelottavaa. Järjellä tiedän, että muutos on aina mahdollisuus mutta tunteeni kertoo, että se on myös turvatonta. Tutusta ja turvallisesta on vaikea irrottautua, se on ihmisen perusominaisuus enkä siinä mielessä poikkea muista. Mutta tiedän onneksi aikaisemmista kokemuksista, että vaikka pelottaa, en anna sen estää askeliani vaan otan päättäväisesti niitä kohti uutta suuntaa – jolloin jokaisella askeleella myös huomaan, että oloni vahvistuu ja innostukseni kasvaa.

Silloin tiedän, että olen oikealla polulla.

Aloitin noin kuukausi sitten Life Coach koulutuksen Valmentamon kanssa ja nämä muutamat viikot ovat olleet ihana tunteiden vuoristorata, koska olen löytänyt taas palavan innostuksen ja uteliaisuuden uuden edessä, joka oli hetkeksi hukkunut jonnekin. Olen yhtä aikaa kiitollinen, sillä tajuan miten paljon olen valmentamisesta jo oppinut viidentoista vuoden aikana omassa työssäni ihmisten parissa – mutta myös hämmentynyt ja nöyrä, koska tajuan samalla miten vähän silti tiedän. Ihmisten valmentaminen kohti positiivista muutosta on sydämeni palo ja minulle kunniatehtävä, johon haluan opiskella lisää työkaluja – sillä se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin luulin.

Olen siis avannut uuden sivun elämässäni mutta en ole silti kääntänyt vanhaa kirjaa kiinni. Huomioni saattaa olla hetken aikaa hyvinkin intensiivisesti opiskelussa ja valmennusharjoitteluissa, joita teen opiskelun ohessa ja joista kerron teille pian lisää. Mutta kuljen vahvasti rinnakkain näitä kahta polkua, jotka koen, että minun on tarkoitettu kulkea. Eli en ole jättämässä vanhaa työtäni vaan rakentamassa siihen rinnalle jotain uutta, joka mahdollistaa sen, että voin auttaa ihmisiä entistäkin paremmin ❤

Meditointi ja hiljentyminen itseni äärelle toi siis minulle sen työkalun, jota olin jo pitkään kaivannut avuksi omaan työhöni. Sen lisäksi, että sain vastauksen kysymykseen, jonka itselleni esitin; “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?” Uskon nimittäin vahvasti, että silloin olemme onnellisimmillamme, kun saamme toteuttaa omaa elämäntehtäväämme ja siksi sen esiin kaivamiseen kannattaakin käyttää sekä aikaa että vaivaa. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten auttaminen ja valmentaminen kohti parempaa ja onnellisempaa elämää, on juuri se lahja, joka minulle on annettu ja jota minun sen vuoksi kuuluu itsessäni kehittää ja vahvistaa. Life Coach koulutus antaa siihen valtavasti uusia työkaluja sekä mahdollisuuden toimia huomattavasti laajemmalla sektorilla. Jo nyt olen äärettömän kiitollinen oivalluksista, joita olen saanut näiden kahden koulutusviikonlopun aikana!

Toivon, että oma prosessini kohti ammattimaisempaa valmentajaa, alkaa näkyä myös kirjoituksissani – ja että voin sitä kautta antaa Sinulle, joka seuraat blogiani, enemmän syvyyttä ja oivalluksia tekstieni kautta. Kiitos, että saan jakaa tätä matkaa kanssasi ❤