Kotiuduin hetki sitten Yin-joogasta, joka on ainut ryhmäliikuntamuoto, josta pidän paritanssin lisäksi, jos se lasketaan ryhmäliikunnaksi? Itse asiassa nyt ymmärrän miksi nuoruusvuosina rakastuin tanssiin, samoin kuin nyt olen rakastunut Yin-joogaan. Molemmissa tärkein päämäärä on rentoutua, heittäytyä hetkeen, irtautua suorituspaineista – ja vain nauttia. Paitsi kilpatanssissa tietenkin, jonka vuoksi se ei ollutkaan minua varten. Onneksi hyvin nopeasti tajusin sen, kun aloin kilpailla, että juuri se tanssin ilo, jonka vuoksi tuosta lajista nautin, katosi ja tilalle tulivat paineet onnistumiseen.

Tiedän, että paineet ovat varmasti kymmenkertaiset tv-ohjelmassa, kun heittäydytään kilpailemaan miljoonien silmäparien alla “Tanssii tähtien kanssa” -tittelistä – mutta silti se on edelleen ehdottomasti suosikkiohjelmani, juuri siksi, että sitä katsellessa MINÄ voin rentoutua ja nauttia. Tuntea erilaisia tunteita, katsella kauniita mekkoja ja sulavakäytöksisiä herrasmiehiä… ilman väkivaltaa tai dramaattisia juonitteluja. Ihan parasta viihdettä näinä aikoina, jolloin media on pullollaan kaikkea ikävää.

Yin-jooga on tullut muidenkin kuin minun suosikiksi viime vuosina, enkä ihmettele. Ohjaaja ottaa meidät vastaan lempeästi ja hyväksyvästi hymyillen eikä tunnillakaan vaadi ketään tekemään yhtään enempää kuin mihin kehoni juuri sinä päivänä taipuu. Hänen pehmeä äänensä ohjaa tekemään jokaisen asanan vain “siihen asti, mikä on sun olo tänään” – silmät suljettuina. Unohdan kokonaan seurailla sivusilmällä, mihin asti viereisellä matolla venytään tai miltä itse näytän omassa asanassani – sillä keskityn juuri siihen olennaiseen eli viesteihin, joita oma kehoni kertoo tunnin aikana. Mieleni hiljenee pikkuhiljaa ja asiat, joita olin pyöritellyt ennen tunnille menoa, häipyvät hengityksen mukana kehostani jonnekin.. “Huomaa että hengität” on hänen suosikkilausahduksensa ja kiitollisena huomaan hengittäväni – juuri omaan tahtiini. Tunnin loputtua oloni on parempi kuin hyvin nukutun yön jäljiltä. Lähden siis kotiin levänneenä ja tyytyväisenä suoritukseeni.

Kaikella on aikansa. Joskus on aika tarttua itseään niskasta kiinni ja lähteä ulos lenkille tai hikijumppaan – mutta joskus taas on aika lempeydelle ja armollisuudelle. Sellaisille harrastuksille ja liikuntamuodoille, joissa tärkeintä ei olekaan tulokset vaan se, että voin irtautua suorittamasta elämää. Olisi hyvä pysähtyä silloin tällöin miettimään, että mitä asioita loppujen lopuksi teen vilpittömästi vain siksi, että haluan tai nautin – ja mitä taas sen vuoksi, että minun täytyy tai koska niin kuuluu tehdä? Ja kuka niin sanoo? Listata vaikka nuo asiat paperille ja tutkia, että ovatko vaakakupit ollenkaan tasassa. Arjen keskellekin tulisi mahtua reilusti molempia, jottei lomalle kasaudu koko vuoden paineet elämästä nauttimiselle. Se on aika suuri painolasti yhden tai kahden viikon lomalle.

En tarkoita, että kaikki velvoitteet tulisi heittää romukoppaan, välittämättä siitä, millä laskut maksetaan tai onko perheellä ruokaa tai puhtaita vaatteita. Tarkoitan sitä, että aina on vaihtoehtoja, jos joku asia ei tunnu hyvältä. Ne pienen pienet valinnat päivittäin ovat oikeastaan kaikista tärkeimpiä, omien toiveiden laittamisessa etusiijalle. Kiirehdinkö vaikkapa suoraan töistä kotiin vai jäänkö hyvällä omallatunnolla nollaamaan ajatukset hetkeksi kahvilaan, jotta olen valmis ottamaan vastaan perheen kuulumiset? Arvostanko itseäni niin paljon, että valitsen vapaa-ajallani ne ihmiset, joiden kanssa vietän aikaani – vai annanko elämän rullata samalla kaavalla kuin aina ennenkin, samojen ihmisten ja asioiden parissa – miettimättä sen tarkemmin, mitä haluaisin omalta elämältäni?

Niin pitkään kuin ulkoiset odotukset tai opitut kaavat ohjaavat tekemistäni – en aidosti edes kyseenalaista valintojani vaan toimin kuin robotti ja lopulta ihmettelen, miksi mikään ei tunnu miltään? Joskus on vain aika olla terveesti itsekäs. Sillä kuka muu siitä pitäisi huolen jollen minä itse?

Olen monen monta kertaa aloittanut salilla käymisen, koska selkäni varsinkin tarvitsee liikuntaa ja tiedän toki sen olevan tärkeää myös ulkoisille mitoilleni. Kuitenkin aina muutaman kuukauden jälkeen mielenkiinto on lopahtanut, koska en ole nauttinut siitä mitä teen – vaan tehnyt sitä vain tulosten vuoksi. Lopulta olen oivaltanut, että jotta liikunta jäisi pysyvästi elämääni, täytyy minun löytää sellainen laji, josta pidän.

Nyt selkäni voi paremmin kuin koskaan ja nautin myös jokaisesta Yin-jooga tunnista niin, että en haluaisi kotiin lähteä…

Tuo ihan sama resepti tuo onnistumisia myös työelämässä. Silloin kun nautin siitä mitä teen, lähden mielelläni töihin ja tulokset vain tulevat, väistämättä. On itse asiassa aika surullista, jos palkka on ainut motiivi työn tekemiseen, sillä työ vie kuitenkin suurimman osan hereillä olo ajasta. Salitreenin voi vielä puskea väkisin läpi muutaman kerran viikossa, vaikka se ei niin kovasti huvittaisi – timmi kroppa silmissä siintäen… Mutta työ – siitä pitäisi kyllä nauttia.

Suorittamalla elämää jää liian vähän, jos lainkaan, tilaa elämästä nauttimiselle. Syyllisyys hiipii mieleen heti, jos heittäydyn vain kuuntelemaan omia toiveitani ja “tuhlaan” vapaa-päivän laiskottelulle. Aina pitäisi saada jotain konkreettista aikaiseksi. Jotakin sellaista, jolla voi mitata omaa olemassaoloaan. Ehkä auton voisi pestä, järjestää kodin kuntoon… tai käydä juoksulenkillä. Ihmisten suorituskeskeisyydellä on helppoa tehdä myös bisnestä, siksi esimerkiksi askelmittarit ovat uusi hitti. Sen avulla saadaan ihmiset tyytyväiseksi, kun he voivat mitata omaa tehokkuuttaan. Mutta miksi? Eikö sitä vain tunne, jos on kävellyt riittävästi? Minä ainakin tunnen. Tiedän sen jaloissani, jos olen liikkunut – ja yhtä lailla tunnen sen, jos en ole. En myöskään tarvitse vaakaa kertomaan, pitääkö ruokavaliotani keventää. Vatsamakkarat tai kiristävät farkut kyllä kertovat sen karulla tavalla 🙂 🙂

Kaikella on aikansa. Kevät tekee tuloaan ja kehoni on saanut levätä talven ja irtautua suorituspaineista. Pitkästä aikaa alan aidosti kaivata juoksulenkkejä raikkaassa ulkoilmassa ja hikiliikuntaa. Kuntosalit eivät siis ole minun juttuni – mutta kenties bongaat minut kesällä meren rannalta punnertamasta tai lankuttamasta. Se on ainut paikka, jossa lihaskuntotreenikään ei tuntuisi suorittamiselta, hyvällä säällä. Toisaalta meren rannalla on kyllä muutakin tekemistä… jos haluan VAIN nauttia? Ihan paras yhtälö olisi tehdä hyödyllisiä asioita nauttien – ehkä siis lihaskuntotreenit pitää yhdistää kauniiseen ympäristöön.

Tänään kuitenkin nautin valkoiseen lumihuntuun peittyneestä kaupungista. Keitän kupin hyvää kahvia ja katselen ikkunasta huurtuneita puunoksia. Elämä kun on tässä ja nyt eikä vasta sitten keväällä ❤