Anu Pellas

Unelmien vuosi 2018

Vuoden vaihde on erinomaista aikaa päivittää omia tavoitteita ja unelmia ajantasalle. Sen jälkeen kun olen oppinut uudelleen unelmoimaan (lapsuusvuosien jälkeen) ja tekemään niistä tavoitteita, olen “joutunut” päivittämään tavoitteeni kerran vuodessa, koska ne vain toteutuvat. Eivät toki aina ihan sillä tavalla, kuin itse aluksi kuvittelin, vaan yleensä huomattavasti luovemmin – sillä elämällä on taipumus toteuttaa unelmat juuri sillä parhaalla mahdollisella tavalla, joka ei välttämättä ole aina sama mitä itse olin suunnitellut. Mielikuvitus riittää useimmiten ainoastaan siihen saakka, mitä itse tai joku lähipiirissämme on kokenut – ja vaikka internetin myötä maailmamme on laajentunut valtavasti, on silti sisimmässään vaikea uskoa jotain sellaista tapahtuvan omalle kohdalle, mitä kenellekään muulle ei ole tapahtunut, lähimainkaan. Siksi hyvin usein olemme itse suurin este unelmien toteutumiselle.

Unelmoinnista kannattaa aloittaa uusi vuosi 2018.

Järjestä rauhallinen hetki itsesi kanssa, jolloin tiedät, että kukaan ei tule häiritsemään tai keskeyttämään Sinua. Rentouttavaa musiikkia tai täysi hiljaisuus – mikä juuri Sinulla toimii parhaiten? Tärkeää on, että varaat tähän riittävästi aikaa, jotta ajatukset ehtivät irtautua arjen tehtävistä ja saat yhteyden omaan sisimpääsi kunnolla. Unelmoida saa toki mitä tahansa mutta ihan parastahan olisi, jos unelmat määrittäisivät meillä seuraavat konkreettiset tavoitteet, sillä silloin unelmat vauhdittavat arjen aherrusta ja antavat tekemiselle syvemmän merkityksen. Tällöin myös uuden vuoden lupaukset toteutuvat varmimmin, koska ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta.

Ensimmäiseksi pitää löytää oikeat ja itselle sopivat unelmat. Se ei aina ole helppoa, jos unelmoinnille ei ole ollut tilaa tai aikaa moneen vuoteen. Aikuisiällä, sen jälkeen kun ammatti ja oikea kumppani on löytynyt, elämä rullaa usein eteenpäin työn ja perheen ehdoilla. Täytyy miettiä valintoja enimmäkseen järjellä, jotta lapset saadaan ruokittua ja asuntolainat maksettua. Siksi oman sisimmän kuuntelulle ei ole aikaa eikä aina myöskään uskallusta… Sillä mitä tapahtuisikaan, jos omat unelmat eivät “mätsäisi” esimerkiksi elämänkumppanin unelmiin?

Sen vuoksi me hyvin usein muokkaamme omia unelmia sopiviksi kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Asuinpaikkaan, palkkaan tai muiden perheenjäsenten toiveisiin, jotta voisimme säilyttää elämän ennallaan. Koska ihmisen perusluonteeseen kuuluu vastustaa muutosta.  Sen lisäksi myös pienennämme tavoitteita – koska pelkäämme pettyvämme, jos emme saavutakaan niitä. Pyrimme välttämään pettymystä ja sehän onnistuu parhaiten, kun odotukset ovat riittävän alhaalla. Silti pettymyksiä on luvassa, sillä se mitä eniten yritämme välttää, löytää kyllä luoksemme aina.

Unelmointi on ihanaa…

Se on myös tärkeä vaihe ennen tavoitteen konkretisoimista, sillä silloin mielen voi antaa lentää vapaana. Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi, että: “Mitä tekisin, jos minulla olisi riittävästi rahaa, eikä minun tarvitsisi tehdä töitä sen vuoksi?” Tai: “Listaan 10 asiaa, jotka ehdottomasti haluaisin tehdä tai nähdä, jos tietäisin, että minulla on vain 6kk elinaikaa!” Tällä tavoin löydämme sisäiset toiveet, jotka hautautuvat velvollisuuksien alle arjessa. Toki niitä ei välttämättä tarvitse toteuttaa juuri sellaisenaan tai heti – mutta niistä voit löytää vihjeitä, joita kehosi tai mielesi kaipaa arjen keskelle. Tai ehkä ne ovat osa sitä tärkeää sielun suunnitelmaa, jota olemme tänne tulleet toteuttamaan ja jonka työstäminen tekee meidät lopulta kaikista onnellisimmaksi.

Antaudu elämän edessä ❤

Meillä on monenlaista tehtävää. Arjen askareet, toimeentulon hankkiminen ja velvollisuus pitää huolta lähimmäisistä, varsinkin lapsistamme. Mutta sen lisäksi itse uskon, että jokaisella on vielä oma sielun suunnitelma, jonka tulisi ohjata suuremmissa linjoissa sitä, mihin suuntaan menemme ja millaisia oppiläksyjä suoritamme. Nämä määrittävät paljon sitä, minkä parissa teemme elämäntyömme mutta myös sitä, kenen kanssa eteenpäin kuljemme. Kokemuksesta voin sanoa, että siihen ei aina ole paljon sanottavaa, kun muutoksen pyörre tempaa mukaansa. Vastustaa ei voi, jos on päättänyt kuunnella itseään – vaikka välillä mieli tekisi. Mutta lopulta kun rytmiin uskaltaa heittäytyä mukaan, huomaa, ettei ollutkaan mitään pelättävää. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin ja näyttää aina seuraavan askelman, kun sen aika on. Sitä ennen ei pitänytkään murehtia asiaa, jonka aika ei vielä ollut.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö tavoitteita itse kannattaisi asettaa. Ei. Se tarkoittaa sitä, että kun heittäytyy unelmoimaan ja kuuntelee itseään, niin päämäärä on tärkein eikä reitistä kannata pitää kynsin ja hampain kiinni, jos tuntuu, että elämällä on jotain muuta mielessään. Mielikuvituksemme kun ei aina riitä keksimään parasta tapaa kulkea kohti suurimpia unelmia.

Unelmoi isosti – mutta realistisesti.

Meitä suomalaisia ei yleensä tarvitse toppuutella siinä, että unelmat olisivat liian suuria mutta siihenkin joskus törmää. On tärkeää oppia unelmoimaan riittävän suuresti mutta kuitenkin niissä rajoissa, että siinä vaiheessa kun niitä aletaan pilkkoa tavoitteiksi, pitää rehellisesti itse uskoa siihen, että ne ovat mahdollisia ja toteutettavissa. Tämän vuoksi myös uuden vuoden lupaukset kannattaisi muotoilla sellaisiksi, että ne tuntuvat aidosti mahdollisilta toteuttaa. Muuten tsemppi ei vain kestä päivää tai paria kauempaa.

Mikä on sopivan kokoinen tavoite tai lupaus vuodelle 2018?

Sen voit ainoastaan Sinä itse määrittää. Jollekin säännöllinen kuntosaliharjoittelu 5 krt viikossa on vain pieni ryhtiliike repsahtaneeseen lomarytmiin ja se on helppo toteuttaa kun taas arki alkaa – mutta jollekin toiselle se tarkoittaa totaalista elämänmuutosta eikä tarkemmin harkittuna tunnu edes omalta tavalta kohottaa lihaskuntoa. Mikä on lähtötilanteesi vaikkapa liikunnan suhteen, määrittää suuresti sen, millaisia tavoitteita kannattaa itselleen asettaa. Siksi olisikin tärkeää pysähtyä ensin miettimään, että mitä Minä juuri nyt kaipaan?

Realistisesti(ko)?

Sisäiset kaipaukset eivät tunne aina realismia. Mutta mieli voi olla yhtä lailla ristiriidassa realismin kanssa – riippuen mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Realismia on siis monenlaista. Kuten se, että tavoitteet ovat ristiriidassa sen kanssa, millaisia uhrauksia juuri tällä hetkellä olen valmis tekemään niiden eteen. Joskus (tai aika usein ainakin itselläni) voi olla niin, että mieli haluaa vaikka mitä eikä se suostu kuulemaan, miten paljon kehoni kaipaa vaikkapa lepoa ja rauhaa. Silloin tallaan ylisuurilla tavoitteilla sisimpäni yli, kuuntelematta sitä, mikä aidosti olisi nyt tärkeintä hyvinvointini kannalta.

Realismia on myös se, että perheelle on saatava ruokaa pöytään eikä välttämättä kaikkia omia unelmia voi toteuttaa nyt ja heti – jollei koko perhe sitoudu samoihin valintoihin. Reilua olisi yhdessä miettiä esimerkiksi perheen aikuisten kesken, mitkä unelmat voidaan toteuttaa niin, ettei kukaan joudu kohtuuttomasti tinkimään omista unelmistaan tai arvomaailmastaan toisen vuoksi. Minun unelmamaailmassani näistä asioista keskusteltaisiin jokaisen keittiön pöydän äärellä ihan arkisten askareiden keskellä, sillä mikäpä voisi olla sen ihanampaa, kuin elää unelmiaan todeksi, niiden kaikista rakkaimpien kanssa yhdessä? Toivottavasti se on tulevaisuuden realismia suomalaisissa perheissä. ❤

Unelmat on tehty toteutettaviksi.

“Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain, etkä pelkäisi epäonnistuvasi?” Tuo kysymys on hyvä esittää itselleen uuden vuoden kynnyksellä – ja kunhan keksit siihen vastauksen, niin sitten vain lähdet tekemään sen. Miettimättä, pelkäämättä, epäröimättä – päättäväisesti ja uskoen itseesi 100%:sti.

Kaikkea hyvää, rakkautta, onnellisuutta, menestystä ja ihan parhainta vuotta 2018, juuri Sinulle! ❤

Syksyn uudet tuulet…

Syksy on minulle aina uuden ajanjakson alku. Kesän aikatauluttomuuden jälkeen on kiva palata arkirytmiin ja suunnitella omaa elämää talvikaudelle. Tänä vuonna varsinkin olin asettanut itselleni syksyyn tiukan dead-linen – vuoden ajelehtimisen jälkeen. Siksi kesä kului vahvasti itseni äärellä, kuunnellen ja keskustellen. En siis ottanut tarkoituksella lomaa kirjoittamisesta – lomaa lomasta, miten se olisikaan mahdollista? Yht´äkkiä vain tuntui siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa ja silloin on parempi olla hiljaa.

Hiljaisuus johtui myös siitä, että mitä enemmän käännyin kuuntelemaan itseäni – sitä varmemmaksi tulin siitä, että elämä ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin luulin. Ei ole vain mustaa ja valkoista vaan on lukemattomia harmaan eri sävyjä eikä valkoinenkaan ole aina vain valkoista. Asioita ja ilmiöitä voi katsoa monesta eri suunnasta ja ihmisten käytökseen löytyy ainakin miljoona erilaista selitystä. Mikä minä olisin ketään neuvomaan, kun omakin elämäni on vielä täysin kesken?

Sen vuoksi pysähdyin kuuntelemaan mitä elämä haluaa minulle sanoa. Muutin näkökulmaani. Sen sijaan, että pyytäisin universumilta aina vain lisää, aloinkin kysyä itseltäni, että “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?”

Syvällisempi pohdinta alkoi viime keväänä, kun meditointi tuli “silmilleni” monesta eri lähteestä. Tiesin kyllä mitä meditointi on ja mitä hyötyjä siitä on ihmiselle – siksi ensin viittasin kintaalla koko asialle, koska “tiesin kyllä mitä se tarkoittaa…” Lopulta tajusin, että tieto ei riitä vaan se pitää laittaa käytäntöön – eli alkaa meditoimaan, ihan itse. Kovin moni meistä tietää varmasti myös sen, miten pitäisi syödä terveellisesti ja liikkua säännöllisesti, koska tietoa on tarjolla tänä päivänä enemmän kuin koskaan – silti se ei auta voimaan paremmin jos emme ota noita hyviä tapoja osaksi päivittäistä elämää.

Olen ottanut vasta ihan “baby steps” meditoinnin kanssa, koska mielen hiljentäminen on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Minun kärsimättömyydelleni tämä polku on parempi kärsivällisyyskoulu kuin mikään tätä ennen. Olen temperamentiltani hyvin nopea ja myös kova pohtimaan – niin jopas olikin mielenkiintoista todeta, kuinka monta ajatusta ehtii pyörähtää mielessä viiden minuutin aikana? En laskenut niitä mutta en yhtään epäile enää sitä, että ihmiset ajattelevat päivittäin yli 60 000 ajatusta, joista suurin osa on samoja kuin aina ennenkin. Jo viidessä minuutissa jouduin palauttamaan mieleni mantraan kymmeniä kertoja vaikka yritin sataprosenttisesti keskittyä oman hengitykseni tarkkailuun. Vain ja ainoastaan siihen.

Aluksi tuo herätti suunnatonta turhautumista, sitten ärsytystä – ja nyt minua lähinnä huvittaa. Olen siis tainnut päästä jo yhden askelen eteenpäin meditoinnissa? Osaan suhtautua aamun viisitoista minuuttiseen lempeydellä ja uteliaisuudella, enkä piiskaa itseäni suorittamaan. Sillä suorittamisesta meditoinnissa ei todellakaan ole kyse.

Nyt ymmärrän, miksi henkisistä guruista huokuu mieletön rauha ja levollisuus – sillä kyky rauhoittaa oma mieli auttaa elämään vahvemmin tässä ja nyt. Se puolestaan ohjaa kohtaamaan toiset ihmiset ihan eri tasolla, sydämen tasolla. Jokainen meistä varmasti tietää sen tunteen, kun keskustelee ihmisen kanssa, joka antaa kaiken huomionsa sinulle? Kuin olisin maailman mielenkiintoisin ihminen.. Sellaisen ihmisen seurassa on ylellistä olla – varsinkin näinä päivinä, jolloin huomiostamme kilpailevat älylaitteet sekä jatkuva kiire. En todellakaan väitä, että olisin itse mestari puhumaan vielä tästä mutta tiedän jo mihin suuntaan haluan kulkea.

Kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin aloin kuulla myös niitä asioita, joita en ollut halunnut kuulla. Vaikka ajatukseni laukkaavat välillä meditoidessa muissa ihmisissä ympärilläni tai maailman tapahtumissa – ja joudun kerta toisensa jälkeen palauttamaan ne omaan hengitykseen ja itseeni. Silti joka kerran huomaan jonkun oivalluksen tulevan pintaan, ainakin meditoinnin jälkeen. Nyt olen tajunnut myös sen, että noiden oivallusten ei tarvitse olla elämää suurempia vaan se voi olla vaikkapa vain käytännön asia, joka on unohtunut hoitaa tai ruokaresepti, jota voisin kokeilla. Saan myös usein vastauksia itseltäni kysymyksiin, joita olen pyöritellyt mielessäni – ja se tuntuu jo työvoitolta. Sillä sitähän meditointi yksinkertaisuudessaan on, että pysähdymme kuuntelemaan hiljaisuutta, jotta oma sisäinen ääni pääsee kuuluville. Siellä meillä kaikilla on tarvittava tieto, jolla pärjäämme elämässä, kunhan vain luotamme siihen ja kuulemme itseämme kaiken ulkoapäin tulevan metelin läpi.

Tuo ulkoinen meteli pitää sisällään muiden ihmisten mielipiteet, median vaikutuksen, yhteiskunnan tai uskonnon lainalaisuudet, lapsena opitut uskomukset ja “järjen äänen”. Sisäinen viisauteni puolestaan kertoo kaiken sen, mikä on juuri minulle parhaaksi. Toki silloin jos se on liian pitkään hiljennetty systemaattisesti niin vie ensin jonkin aikaa, ennen kuin sitä oppii taas kuulemaan. Ihminen, joka on elänyt kauan ulkoapäin ohjatusti eli muiden tarpeet ovat ohjanneet valintoja, ei aluksi välttämättä edes tiedä itse, mitä haluaa. Silloin kannattaakin aloittaa hyvin pienistä askelista. Hyvä kysymys voi olla esimerkiksi, että: “Mitä minun tänään juuri tekisi mieli syödä?” Tai: “Kaipaako kehoni/mieleni tänään lepoa vai virikkeitä?”

Nuokin ovat aika suuria kysymyksiä, joita ohjaa opitut kaavat ja mieliteot – ja siksi juuri suuri osa meistä suomalaisista painii työuupumuksen tai ylipainon kanssa. Rehellinen itsensä kuuntelu eroaa mieliteosta siinä, mikä on aidosti itselle ja omalle keholle hyväksi tässä hetkessä.

Jokainen meistä tietää, miten paljon helpompaa on nähdä ulkoapäin toisissa ihmisissä se “hänen parhaansa” ja antaa neuvoja – kuin nähdä ulospääsy oman elämän solmukohdassa. Ei tarvitse olla edes umpisolmussa, kun jo oma näkökulma kapenee ja tuntuu, että vaihtoehdot ovat vähissä – ja silloin onkin ihan hyvä jutella asioista jonkun ulkopuolisen kanssa. Sillä itse ainakin huomaan usein, että pelkästään ääneen puhuminen auttaa löytämään vastaukset jos kuuntelija on viisas ja antaa minulle tilaa pohtia asioitani ääneen. Mutta jos neuvoja peilaa tilannetta omasta egostaan tai hänen kokemuksistaan käsin, niin se ei välttämättä olekaan se paras – juuri minulle.

Kuuntelemisen taito on aliarvostettu meidän kulttuurissamme, jossa jo päiväkotimaailmasta lähtien oman paikan saa varmemmin lunastettua äänekkällä käytöksellä. Kuitenkin hyvä kuuntelija pärjää monessa tehtävässä huomattavasti paremmin kuin hän, jolla on aina asiaa. On kuitenkin helpompi täyttää tyhjä tila puhumalla kuin kuuntelemalla, varsinkin jos vastassa on hiljaisuus. Jopa itsensä kanssa. Puhumattakaan siitä, miten helppoa on olla kaiken aikaa muiden tarpeiden ohjattavana – kiireinen ja menossa, jolloin ei tarvitse edes pysähtyä oman elämänsä äärelle. Kohtaamaan tyhjyyttä sisällään tai miettimään mihin oikein olen matkalla?

Minä olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, jossa muutos on väistämätön. Noita pisteitä on ollut ennenkin ja siksi suhtaudun siihen suurella uteliaisuudella, joka on samaan aikaan energisoivaa ja innostavaa mutta myös hieman pelottavaa. Järjellä tiedän, että muutos on aina mahdollisuus mutta tunteeni kertoo, että se on myös turvatonta. Tutusta ja turvallisesta on vaikea irrottautua, se on ihmisen perusominaisuus enkä siinä mielessä poikkea muista. Mutta tiedän onneksi aikaisemmista kokemuksista, että vaikka pelottaa, en anna sen estää askeliani vaan otan päättäväisesti niitä kohti uutta suuntaa – jolloin jokaisella askeleella myös huomaan, että oloni vahvistuu ja innostukseni kasvaa.

Silloin tiedän, että olen oikealla polulla.

Aloitin noin kuukausi sitten Life Coach koulutuksen Valmentamon kanssa ja nämä muutamat viikot ovat olleet ihana tunteiden vuoristorata, koska olen löytänyt taas palavan innostuksen ja uteliaisuuden uuden edessä, joka oli hetkeksi hukkunut jonnekin. Olen yhtä aikaa kiitollinen, sillä tajuan miten paljon olen valmentamisesta jo oppinut viidentoista vuoden aikana omassa työssäni ihmisten parissa – mutta myös hämmentynyt ja nöyrä, koska tajuan samalla miten vähän silti tiedän. Ihmisten valmentaminen kohti positiivista muutosta on sydämeni palo ja minulle kunniatehtävä, johon haluan opiskella lisää työkaluja – sillä se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin luulin.

Olen siis avannut uuden sivun elämässäni mutta en ole silti kääntänyt vanhaa kirjaa kiinni. Huomioni saattaa olla hetken aikaa hyvinkin intensiivisesti opiskelussa ja valmennusharjoitteluissa, joita teen opiskelun ohessa ja joista kerron teille pian lisää. Mutta kuljen vahvasti rinnakkain näitä kahta polkua, jotka koen, että minun on tarkoitettu kulkea. Eli en ole jättämässä vanhaa työtäni vaan rakentamassa siihen rinnalle jotain uutta, joka mahdollistaa sen, että voin auttaa ihmisiä entistäkin paremmin ❤

Meditointi ja hiljentyminen itseni äärelle toi siis minulle sen työkalun, jota olin jo pitkään kaivannut avuksi omaan työhöni. Sen lisäksi, että sain vastauksen kysymykseen, jonka itselleni esitin; “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?” Uskon nimittäin vahvasti, että silloin olemme onnellisimmillamme, kun saamme toteuttaa omaa elämäntehtäväämme ja siksi sen esiin kaivamiseen kannattaakin käyttää sekä aikaa että vaivaa. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten auttaminen ja valmentaminen kohti parempaa ja onnellisempaa elämää, on juuri se lahja, joka minulle on annettu ja jota minun sen vuoksi kuuluu itsessäni kehittää ja vahvistaa. Life Coach koulutus antaa siihen valtavasti uusia työkaluja sekä mahdollisuuden toimia huomattavasti laajemmalla sektorilla. Jo nyt olen äärettömän kiitollinen oivalluksista, joita olen saanut näiden kahden koulutusviikonlopun aikana!

Toivon, että oma prosessini kohti ammattimaisempaa valmentajaa, alkaa näkyä myös kirjoituksissani – ja että voin sitä kautta antaa Sinulle, joka seuraat blogiani, enemmän syvyyttä ja oivalluksia tekstieni kautta. Kiitos, että saan jakaa tätä matkaa kanssasi ❤

Ihmisen kokoiset unelmat

Oletko miettinyt joskus, miksi elämä menikin eri tavalla kuin ajattelit – tai miksei ne mielessäsi olleet unelmat toteutuneetkaan, joita olit paperille piirtänyt ja mielessäsi visioinut? Minä olen.

Viimeksi eilen, kun katselin poikaani hänen valmistujaisjuhlissaan ja mietin vuosia taaksepäin sekä omia unelmiani siitä, miten toivoin elämän menevän. Unelmani ovat muuttaneet muotoaan matkan varrella paljonkin – samalla kun olen itse löytänyt enemmän ja enemmän sitä mitä aidosti olen. Puhdistanut yltäni ulkoapäin opittuja malleja tai turvallisuushakuisuutta, jotka ovat vaikuttaneet paljon valintoihini aiemmin – ja toki yhä vieläkin tehtävää riittää, loppuelämäksi…

Olen työkseni auttanut ihmisiä omiin tavoitteisiinsa viimeisen viidentoista vuoden ajan ja miettinyt paljon sitä, miksi joku saavuttaa unelmansa – ja joku toinen taas ei. Siihen tuntuu löytyvän koko ajan uusia sävyjä, mitä syvemmälle asiaa pohdin. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen meistä voi päästä juuri niin pitkälle, kuin mihin olemme valmiita uskomaan – ja edelleenkin koen, että asia on näin. Mutta miksi sitten asetamme tavoitteeksi jotain sellaista, johon emme usko itsekään?

Siksi, koska emme tunnista sitä, mitä aidosti olemme ja mitä haluamme elämältä, sillä sen tiedostaminen ei ole ihan helppo tehtävä. Olemmehan kuormittaneet itseämme kymmenien vuosien ajan ulkopuolisten toiveilla ja odotuksilla tai sillä ihannekuvalla mitä media päällemme syöttää täydellisestä elämästä. Jos emme siis tutustu omiin syvimpiin toiveisiin tai pureudu siihen, mitä sisimpämme aidosti haluaa, niin yritämme varsin todennäköisesti toteuttaa kotoa tai muualta ulkoapäin opittuja standardeja siitä, miten elämän kuuluisi mennä. Miettimättä, että mitä se juuri minulle tarkoittaa?

Pohdin tätä myös lasteni kannalta, kun katselin poikaani eilen ylpeänä hänen ammatinvalinnastaan. Hän on ihan pienestä saakka tiennyt mitä haluaa tehdä – ja nyt hän valmistui siihen ammattiin. Isovanhemmat ja sukulaiset hieman tuuppivat häntä jatkamaan opiskeluja, tarkoittaen hyvää ja tietäen, että pojasta olisi tarttumaan suurempiinkin saappaisiin. On todella hienoa, että ympäriltä löytyy kannustavia aikuisia mutta on hyvä myös muistaa, että jokaisen omat unelmat saavat olla minkä kokoiset tahansa – kunhan ne vain ovat oman näköiset. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin isompiin saappaisiin sitten kun sen aika on. Nyt on aika iloita yhden unelman toteutumisesta.

Uskon vahvasti vetovoiman lakiin, alitajunnan voimaan siitä, mitä vedämme puoleemme – ja siihen nämä tämän päiväiset pohdintani myös liittyvät. Ajatuksillamme on uskomaton voima ja siksi onkin ollut mielenkiintoista tutustua varsinkin itsessään niihin alitajuisiin uskomuksiin, joita ei aina edes huomaa – ennen kuin alkaa tietoisesti miettiä, mitä oikein miettii… Uskon, että tuolta loputtomasta tietoisuuden pankista, meidän alitajunnastamme, löytyy selitys myös siihen, miksi kaikki unelmat eivät vain toteudu, vaikka niitä kuinka manifestoisi luokseen. Sillä jos ne ovat ristiriidassa sen oman syvimmän itsen kanssa tai sen, mihin me aidosti uskomme, niin niiden ei kuulukaan toteutua.

Silloin voi tuntua helpommalta todeta, että “vetovoiman laki ei vain toimi” – tai, että “näin mulle aina käy – ei kannata edes yrittää”… Ennemmin kuin alkaa tonkimaan omia vääränlaisia uskomuksia tai pelkoja, jotka kenties estävät meitä kurkottamasta kohti sitä omaa parasta elämää.

Koen itseni onnekkaaksi, koska olen saanut olla mukana niin monien ihmisten matkalla kohti oman näköistä elämää. Olen oppinut heidän kanssaan enemmän elämästä kuin missään muualla. Osa heistä on löytänyt omat unelmat kanssani ja kovin moni jatkanut matkaansa toiseen suuntaan – mutta olen silti onnellinen, että olen saanut olla heidänkin matkansa varrella, oivaltamassa asioita ja tönäisemässä heitä eteenpäin. Onhan ihan mahtavaa, jos se omien unelmien etsiminen alkaa kuitenkin – vaikka sitten niin, että huomaa tavoitelleensa ensin jotain väärää. Jotain sellaista, josta ei olisi tullutkaan onnelliseksi. Jos sen avulla löytää ne oikeat, itselle sopivat unelmat.

Ne ihmisen kokoiset ❤

 

Irtipäästämisen vaikeus – elämisen helppous <3

Elämän hyväksyminen sellaisena kuin se kunakin päivänä eteeni avautuu, kuulostaa maailman yksinkertaisimmalta asialta – mutta mitä paremmin sen oivallan, sitä haasteellisemmalta se tuntuu. Olen lukenut “Läsnäolon voima” kirjaa iltalukemisena, koska haluan muistuttaa itseäni päivittäin siitä, että minun elämäni tärkein hetki on juuri nyt käsillä. Se, joka on parhaillaan menossa eikä vasta joskus tulevaisuudessa. Etten haikailisi liikaa tulevia – tai velloisi menneissä. Jotta se olisi mahdollista, minun pitää hyväksyä käsillä oleva hetki sellaisena kuin se nyt juuri on. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta aina kun pääsen tuohon tilaan, niin se tuntuu aivan ihmeellisen levolliselta. Helpottavalta ja kevyeltä.

Mikä sitten estää meitä elämästä vahvasti juuri tässä ja nyt? Luottamuksen puute tai pelot oikeastaan. Tuntuu turvallisemmalta, jos koen olevani oman elämän ohjaksissa ja teen suunnitelmia, miten asiat etenevät – eli hallitsen elämääni. Jopa murehtimalla valmiiksi kaikkia eri vaihtoehtoja, joita saattaa tapahtua, koen oloni turvallisemmaksi – koska olen varautunut kaikkeen. Mutta onko se oikeasti niin?

Elämä nimittäin yllättää meitä tavalla tai toisella, halusimmepa sitä tai emme. Itse uskon, että heitä varsinkin, ketkä roikkuvat oman elämänsä kahvoissa, se haluaa ravistella irti ja muistuttaa siitä, että mikään ei ole varmaa. Sen se tekee ovelin tempuin, laittamalla välillä ne tärkeimmät palikat uuteen järjestykseen – tai ehkä ensin vaikkapa varoittaen hieman. Ravisuttaen jonkun lähellä olevan elämää sairauden tai jonkun muun yllättävän käänteen voimalla. Jotta siinä rinnalla eläen voisi jo hieman sopeutua tuleviin muutoksiin. Näin minulle on käynyt monta kertaa. 

Suunnitelmissa ja tavoitteissa ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin – mutta jos niihin takertuu liikaa eikä osaa päästää irti silloinkaan, kun ne ei tunnu toimivan, niin niistä voi helposti rakentaa itselleen vankilan. Elämä ei saa yllättää, koska se sekoittaisi suunnitelmat…. Seuraa siis yllätyksetön elämä. Tylsä, toisin sanoen.

Olen itse ollut aina “to-do-listojen” ystävä. Tehnyt tehtävälistoja ja suunnitelmia paperille vapaa päiviinkin – ja nähnyt myös miten tavoitteet toteutuvat, kun laitan ne paperille. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä. Pitää paikkansa. Mutta…. näin jälkeenpäin ajatellen, elämäni on nykyisin paljon hauskempaa, kun en suunnittele sitä ihan niin tarkkaan. Näen kyllä päämäärän suunnilleen, mihin haluan päästä – mutta jään uteliaana ja avoimena seuraamaan, millaisia reittejä pitkin elämä minut sinne haluaa johdattaa. Sillä oma mielikuvitukseni ei ehkä riittäisi edes keksimään niitä parhaita.

Silti haaveita saa olla – ja pitääkin. Eihän universumi muuten tietäisi mihin suuntaan meitä kuljettaa. Irtipäästäminen ei siis tarkoita sitä, että pitäisi kellua vain tuulen mukana ilman mitään päämäärää. Se tarkoittaa sitä, että en siirrä huomiota päivittäisistä askareista liikaa jonkun tulevan tavoitteluun. Lataa omaa onnellisuuttani sinne seuraavaan määränpäähän.

Harrastan haaveilua kaupungilla kävellessäni… Katselen kauniita taloja ja ikkunoissa olevia valoja – ja mietin, että millaistakohan tuolla olisi asua? Tankkaan meren tuoksua sieraimiini ja tunnustelen tuulta kasvoillani, miettien miten ihanaa olisi saada merinäköala omaan olohuoneeseen – tai purjehtia kesällä kuukausi ilman mitään määränpäätä. Nautin myös ihmisten katselemisesta ja siksi voinkin istua katukahvilassa tuntikausia… Näen pariskuntia ja perheitä, jotka selvästi nauttivat toistensa seurasta nauraen ja hassutellen – ja välillä myös heitä, ketkä istuvat puhumattomina eri puolilla pöytää ja tuijottavat kännyköitään. Rakennan mielessäni mielikuvaa heidän kodistaan ja työstään ja mietin samalla, että mitkä ovat ne elementit, joita tarvitaan omaan onnellisuuteeni?

Onnellisuuden ainekset ovat melko yksinkertaiset. Sen olen nyt huomannut ja sitä irtipäästäminen on saanut minussa aikaan. Elämän eri sävyjen ihmettely… maistelu, haistelu ja tunnustelu –  pysähdyttää, herkistää ja koskettaa. Olen irrottanut veneen satamasta ja päättänyt määränpään, suunnilleen. Mutta annan tuulen määrätä tahdin ja reitin – ja myös sen, ketä matkallani tapaan. Uteliaana lähden liikkeelle, luottaen siihen, että tästä matkasta tulee mielenkiintoisempi kuin mitä olisin koskaan osannut itse kuvitellakaan ❤

Oletko löytänyt oman intohimosi?

Muistan elävästi tunnelmat ensikosketuksen jälkeen 15 vuotta sitten, kun lähdin tutustumaan uuteen yritystoimintaan. Olin innoissani ja hämilläni yhtä aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin löytänyt jotain sellaista, jota halusin palavasti tehdä. Lastentarhanopettajan ammatti oli myös sitä, mutta samaa paloa en siihen ollut tuntenut. Rakastin lapsia ja nautin heidän kanssaan puuhastelusta mutta se oli kuitenkin vain työ. Suurin hämmennys tuli siitä, kun tajusin, etten ollut miettinyt tätä ennen lainkaan mitä haluan elämältäni. Minulla ei ollut unelmia.

Anu Pellas

Tulin kotiin koulutuksesta ja kerroin oivalluksesta miehelleni, joka katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi; “Eikö sinulla oikeasti ole mitään unelmia?” Hän oli tiennyt pienestä asti, mitä hän haluaa tehdä – ja oli toteuttanut oman unelmansa. Siksi hänen oli vaikea ymmärtää, että minä en vielä tuossa iässä tiennyt, mitä elämältäni haluan. Kodin ja perheen lisäksi.

Siitä hetkestä alkoi uusi luku elämässäni. Päätin selvittää unelmani.

Tuo uusi luku ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä kun pikkuhiljaa aloin saada kiinni siitä, millaista elämää haluan – se osoittautuikin hyvin erilaiseksi, kuin se yhteinen elämä, joka meillä oli lasten isän kanssa. Huomasimme myös, että unelmoimme erilaisesta tulevaisuudesta, joka aiheutti suuren ristiriidan sisälläni. Jos siis haluaisin lähteä unelmieni perään ja elää sellaista elämää, josta haaveilin – en saisi hänestä kaveria reissuilleni. Sitä en halunnut, vaan halusin ainakin mahdollisuuden siihen, että voisin jakaa unelmani jonkun sellaisen kanssa, joka haluaisi samoja asioita. En toki silloin voinut tietää, että löytäisinkö koskaan tuota ihmistä – mutta hän se ei kuitenkaan ollut. Omien unelmien löytäminen voi siis johtaa joskus myös siihen, että pitää rohkeasti lähteä kulkemaan omaa tietään, vaikka yksin.

Anu Pellas, uuden-kodin-ikkunalaudalla

Uskon itse, että elämä kantaa heitä, ketkä uskaltavat lähteä rohkeasti eteenpäin, sillä niin se on minunkin kohdallani tehnyt. Nuo vuodet eivät olleet helppoja, eivätkä hyvät asiat tapahtuneet ilman vastoinkäymisiä – mutta jälkeen päin ajateltuna se kaikki on ehdottomasti ollut sen vaivan arvoista. Miten voisin nyt neuvoa muita uskaltamaan, jos en itse olisi uskaltanut? Miten pystyisin samaistumaan niihin tunteisiin, mitä uuden elämän kynnyksellä seisominen aiheuttaa, jollen itse olisi joskus seissyt siellä? Ilman omia aitoja kokemuksia olisi näkökulmani huomattavasti kapeampi ja saattaisin kannustaa ihmisiä myös tekemään liian hätiköityjä ratkaisuja. Sillä halu muutokseen täytyy tulla meistä itsestämme eikä ulkoapäin. Jokainen kantaa kuitenkin itse myös vastuun valinnoista, joita teemme – ja jos motiivi muutokseen löytyy sisältäni, minusta löytyy myös rohkeus ja keinot sen toteuttamiseen. Näin uskon.

Uuden yritystoiminnan myötä löysin oman intohimoni. Koska huomasin, miten paljon mielekkäämmäksi oma elämäni muuttui kun löysin sen mitä haluan tehdä, niin halusin auttaa myös muita löytämään heidän unelmansa. On ihana nähdä loiste, joka syttyy ihmisten silmiin, kun se “oma juttu” löytyy – sekä rohkeus sen tavoitteluun. Silloin löytyy aikaa ja halua tehdä töitä tavoitteen eteen, eikä työtunteja tarvitse laskea. Ajattelen, että hän on onnekas, joka työtään rakastaa, koska silloin työn tekeminen itsessään on motiivi – eikä ainoastaan palkka, joka siitä maksetaan.

Anu Pellas, I can do this

Alusta asti oli itsestään selvää, että halusin satsata kaiken mahdollisen ajan ja energian uuteen ja innostavaan uramahdollisuuteen. Halusin oppia ja käydä koulutuksissa. Luin kirjoja ja kehitin itseäni – ja kopioin niitä oppeja, mitä kuulin muiden paremmin menestyneiden tehneen. Halusin onnistua. Kenenkään ei tarvinnut motivoida minua tekemään eikä keksiä porkkanoita, sillä moottori tekemiselle oli minussa. Se on se kuuluisa flow-tila, joka vie mukanaan. Siinä tilassa saa paljon aikaiseksi, koska työ ei tunnu työltä. Sillä tavalla on syntynyt kaikki kuuluisimmat sävellykset tai maalaukset – mutta yhtälailla sillä tavalla syntyy upeimmat ihan tavalliset menestystarinat, joita Suomikin on pullollaan. Ne parhaat ravintolat ovat syntyneet rakkaudesta ruokaan ja suosituimmat asiakaspalvelijat ovat he, ketkä nauttivat asiakkaiden auttamisesta. Jokainen meistä tunnistaa sellaisen.

Koska rakastan tätä aihetta, niin lapsenikin ovat saaneet kuulla siitä aika usein. Olemme väitelleet eräänkin kerran siitä, että voiko työtä tehdä vain rahan vuoksi vai ei… Ja vaikka työni on ollut minulle aina palkitsevaa ja tärkeää, mittaan kuitenkin heidän kauttaan omaa onnistumistani elämässä eniten. Siksi ihan paras palkinto minulle onkin ollut se, kun saan seurata nyt sivusta, miten he ottavat ensimmäisiä askeliaan työelämässä ❤ ❤ Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä äidin ylpeyttä, mitä tunnen jo nyt, kun kuuntelen ja katselen heidän innostustaan ensimmäisten työharjoittelujen jälkeen. Olen nähnyt jo kauan, kuinka erilaiset heidän vahvuutensa ovat – ja miten he ovat onneksi uskaltaneet kuunnella niitä ja lähteä rohkeasti juuri sille tielle, joka heitä kutsuu.

Näen nyt tuon saman loisteen heidän silmissään ja halun pyrkiä parhaimpaansa, työtunteja laskematta. Mikä voisikaan olla sen parempaa, kuin että saa tehdä sitä mitä rakastaa?

Oletko Sinä jo löytänyt oman intohimosi? Saatko tehdä työksesi sitä, mistä nautit? Palkitseeko työ myös henkisesti – eikä vain palkan muodossa? Joskus toki on tilanteita, että täytyy tehdä työtä rahan takia – mutta silloin ainakin vapaa-aika kannattaa käyttää hyvin viisaasti valikoiden. Nauttien. Sillä eihän tämä elämä ole tarkoitettu vain raatamiseen – sen kuuluisi olla myös kivaa ja palkitsevaa.

Meille kaikille ❤

Löytöretkellä…

Puoli vuotta kotini on ollut Helsingissä ja edelleen koen, kuin olisin lomalla kaiken aikaa. Edes harmaat tammikuiset päivät eivät saaneet matkakuumetta aikaiseksi, joka aiemmin on iskenyt heti syksyn sateiden myötä. Olenhan se, joka kaipaa kaiken aikaa jonnekin… miettii seuraavaa matkaa ja haikailee vaihtelua tai uusia maisemia. Mutta nyt katselen ystävien lomakuvia eikä mieleni halaja mihinkään. Juuri tässä on hyvä olla juuri nyt. Mitä ihmettä?

Anu Pellas

Olenkohan tullut kotiin? Ainakin hetkeksi. Viimeinkin valinnut ihan itse sen paikan, jossa haluan asua ja elää. Riippumatta siitä onko se järkevää tai hyvä ratkaisu jonkun muun ulkopuolisen mielestä. Kunhan vain se lapsilleni sopii, niin muiden mielipiteillä ei nyt ollut merkitystä. Paitsi minun. Vihdoinkin sain kuunnella omaa sisäistä toivettani ja toimia sen mukaan. Miten vapauttavaa ja ihmeellistä yhtä aikaa.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tehnyt ehkä noin kymmenen unelmakarttaa ja monen monia suunnitelmia tai tavoitteita paperille. Se kuuluu työhöni. Liimaillut kuvia siitä miltä haluaisin oman elämäni näyttävän ja mitä tavoittelen. Opettanut myös muita suunnittelemaan ja asettamaan tavoitteita elämälleen. Eli minähän olen osannut mennä kohti omia unelmiani. Vai olenko?

Aloin suunnitella tuttuun tapaan vuoden vaihtuessa omaa unelmakarttaani tälle vuodelle ja kaivoin ne vanhat kehykset esiin, joiden alta paljastuikin monen vuoden takaiset kartat. Olin saavuttanut hyvin monet asiat, joita karttoihin oli liimattu mutta se miten olin muokannut omat unelmani muiden toiveisiin sopivaksi, sai minut pysähtymään uuden kartan äärelle. Kuulostelemaan sitä, että mitkä tämän hetkisistä toiveistani ovatkaan täysin omiani? Juuri nyt elämässäni ei ole ketään muuta kuin lapseni, kenen toiveita minun tarvitsisi kuunnella – ja hekin ovat enää vain vähän aikaa fyysisesti riippuvaisia minun tekemisistäni. Nyt on siis aika vihdoinkin tehdä uusi kartta niistä toiveista käsin, mitkä ovat minulle tärkeitä.

Lähden kävelylle. Miettimään omia haaveitani ja saamaan kiinni siitä pienestä ja vaisusta äänestä, joka kuiskailee hiljaa, kun vain annan sille vapauden puhua mitä se kulloinkin haluaa sanoa. Se ei tule esiin hetkessä, eikä paineen alla, sillä silloin askartelen vain jälleen samanlaisen kartan, joita raameissa oli jo monta. Niitä tavoitteita, jotka tuntuvat järkeviltä ja mahdollisilta toteuttaa, joita ympärilläni olevat ihmiset toivovat minun tavoittelevan tai jolla yritän varmistaa, että elämä menisi turvallista ja seesteistä rataa. Ilman ikäviä tienhaaroja. Mutta nyt en halua niitä karttoja, vaan haluan löytää sen unelmaelämän, joka saa minut käärimään hihat ja tarttumaan toimeen noiden unelmien toteuttamiseksi – ja jota sieluni aidosti juuri nyt halajaa.

Joskus se tarkoittaa sitä, että pitää olla valmis hyppäämään omasta mukavuusympyrästä uusiin kuvioihin mutta joskus taas vain sitä, että uskaltaa laskea hetkeksi irti ja hellittää tavoittelusta.

Antautua virran vietäväksi. Levätä elämän edessä.

eiran-ranta

Kävelen meren rantaan, siellä tuuli tuivertaa olkapäiltäni ulkoiset paineet ja opitut kaavat pois, jolloin kuulen paremmin sen mitä sisimpäni kuiskii. Katselen kaunista merimaisemaa, sinisen monia eri sävyjä ja vivahteita – vaaleanharmaasta purppuranpunaiseen. Miten kauniissa sopusoinnussa luonnossa onkaan kaikki sävyt ja muodot. Tuohon näkymään en kyllästy koskaan. Mietin miten nyt vasta tajuan, että minun paikkani on meren äärellä. Yhtä lailla kuin paikkani on elämän keskellä, kaupungin sykkeessä. Kaipaan noita molempia elementtejä yhtä paljon ja hyvässä tasapainossa. Siksi varmaankin nyt täällä Helsingissä koen olevani kotona. Ainakin juuri nyt.

Olen usein kuunnellut liikaa muita ihmisiä ja sitä mitä he tavoittelevat. Myös sitä miltä he näyttävät tai mikä tekee heidät onnelliseksi. Yrittänyt mukautua samoihin muotteihin, kuka sitten kulloinkin onkaan ollut lähelläni. Hetken päästä kuitenkin huomaten, että olen eksynyt omasta suunnastani. Uteliaisuus elämää kohtaan on ajanut minut kokeilemaan asioita, jotka eivät lopulta olleet minua varten – mutta enhän muuten olisi toki sitä tiennyt, jollen olisi kokeillut. Näin uskon.

Olen esimerkiksi ihaillut aina naisia, ketkä kulkevat arkisinkin naisellisina ja kauniina hameissa ja saapikkaissa – ja erehtynyt sen vuoksi aina säännöllisin väliajoin ostamaan itselleni jonkun hamosen, jonka voisin kuvitella päälleni. Päätyen aina samaan tilanteeseen, että hame roikkuu kaapissani hetken aikaa ja joka kerran kun yritän lähteä ulos se päälläni, niin vaihdan lopulta lähtiessä farkkuihin – jonka jälkeen olen tajunnut, etten vain ole “hame-ihminen”.

Niin pukeutumisessa, asumisessa, työnteossa kuin vaikkapa omassa mieluisassa tavassa liikkua – meillä kaikilla on se “oma juttu”, jonka löytyminen helpottaa paljon arjen valintoja. Kuntosalin kuukausimaksu muistuttaa minua tästä vielä muutaman kuukauden ajan, jonka jälkeen en enää ikinä sitoudu kuntosalikorttiin vuodeksi…. Minä en vain ole “kuntosali-ihminen” vaikka nautinkin liikkumisesta. Lihaskuntotreeni on pakkopulla, jonka tekeminen sujuu parhaiten kotona tai jonkun mieluisan harrastuksen parissa, kuten joogassa. Ryhmäliikuntatunteja puolestaan en ole koskaan voinut sietää, haluan liikkua mieluummin luonnossa tai käydä juoksulenkillä omassa tahdissani. Salikortin hankkiminen ei silloin ole ratkaisu itsekurin suhteen, jos laji on väärä. Oppirahoiksi tuo 66€ kuukausimaksu vuoden verran on kovin mitätön. Suurempiakin oppirahoja ovat ihmiset joutuneet maksamaan virheellisistä valinnoista. Päätän siis unohtaa sen saman tien kun viimeinen lasku on maksettu mutta muistaa kuitenkin ikuisesti sen, etten ole “kuntosali-ihminen”.

Eiran ranta, Anu Pellas

Unelma-lenkkeily on huomaamatta vienyt minut jälleen kerran niille kulmille, jotka vetävät minua puoleensa Helsingissä, kauniilla rakennuksillaan sekä merimaisemalla. Ehkäpä nappaan tästä vielä muutaman kuvan unelmakarttaani varten, vaikka asuntojen hinnat ovatkin juuri näillä huudeilla, aivan pilvissä. Mutta kukapa tietää, unelmat ovat ennenkin toteutuneet välillä varsin hullunkurisia reittejä pitkin, ehkäpä nytkin. Mietin, miten onnellisia ihmisiä mahtaakaan asua vaaleanpunaisessa talossa?

Vaaleanpunainen talo, Anu Pellas

Poikkean kahvilassa ja nappaan vielä yhden kuvan karttaani varten. Kaunis kukka-asetelma, joka toivottaa tervetulleeksi asiakkaat kivijalkakauppaan, vahvistaa vielä lopuksi ajatuksiani siitä, miten tärkeää minulle on se, että ympärilläni on kauneutta. Kävely on siis tehnyt tehtävänsä. Auttanut huomaamaan niitä asioita, jotka minulle ovat tärkeitä – ja jonka eteen olen valmis myös tekemään töitä.

Minulle unelmat ovat tunnelmia, kauniita maisemia tai vaikkapa vaaleanpunainen talo merinäköalalla. Se tarvitseeko minun omistaa niitä, ei ole merkittävää. Siksi jätänkin jonkun muun huoleksi sen, millä tavalla nuo asiat elämääni tulevat. Tärkeintä on se, että tiedän mitä haluan – etten vahingossa ajaudu toteuttamaan jonkun muun unelmia. Sillä tällä löytöretkellä on vain yksi päämäärä ja se on onnellisuus.

Kukka-asetelma, Anu Pellas

Oletko miettinyt mikä tekee Sinut onnelliseksi? Nyt olisi hyvä hetki siihen kun kokonainen vuosi on edessä – ja samalla koko loppuelämä. Jokaisen meidän omalla vastuulla on tehdä siitä paras mahdollinen, kunhan vain tietää ensin, mitä se on. Mieti siis itseksesi millaisia kuvia, tunnelmia, asioita tai ihmisiä siihen kuuluu – niin lähdetään yhdessä löytöretkelle kohti omaa unelmaelämää! ❤

Uusien mahdollisuuksien vuosi 2017

“Epäröinnin kynnyksellä, kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?” Tommy Tabermann on piilottanut tuohon lauseeseen suuren viisauden… Mutta mihin tarkoitukseen tänä vuonna 2017 – juuri SINÄ tarvitsisit rohkeutta?

Anu Pellas, vuosi 2017

Minun rohkeuttani kysytään tulevana vuonna hyvin eri tavalla kuin aiemmin. Huomaan, etten meinaa uskaltaa edes kertoa sitä ääneen vaikka olen tottunut kouluttamaan tavoitteen asettelusta ja kuuluttamaan myös omia unelmiani ääneen, suuremmankin yleisön edessä. Mutta nyt, kun alan puhumaan tästä, henkeni meinaa salpautua ja oloni kutistuu pieneksi. Huomaan puhuvani itselleni pyykkiä ripustellessa tai ruokaa laittaessa. Käyn keskustelua pääni ja sydämeni välillä. Ja taas epäröin ja järkeni saa vallan, jolloin meinaan perääntyä. Vanhaan ja turvalliseen. Tuntuuko tutulta?

Silloin kun olemme suurien tavoitteiden tai uusien mahdollisuuksien äärellä, on ihan luonnollinen reaktio, että järkemme yrittää suojella meitä ja käännyttää takaisin. Järjen tehtävä on pitää meidät hengissä. Uusi on uhka hengissä pysymiselle, ihan konkreettisesti.

Sisäisen intuitiomme tehtävä puolestaan on johdattaa meitä kohti omaa elämänpolkua. Tönäistä siihen suuntaan, joka kehittää ja auttaa kasvamaan. Joskus siihen tarvitaan se, että meidät irroitetaan vanhoista raameista ja opituista käyttäytymismalleista, jotta voisimme löytää paremmin oman polkumme. Joskus tuntuu, että sekään ei riitä vaan tarvitaan järeämpiä keinoja. On ollut vuosia, jolloin on ollut olo, kuin elämä olisi heittänyt uimataidottomana veteen – ja katselee vain vierestä, että pysynkö pinnalla… Intuitio ei siis pelkää muutosta, vaan sysää meidät kohti sitä, silloin kun on sen aika. Mutta järki siis vastustaa muutosta, koska se on uhka. Voisihan uimataidoton myös hukkua. Mutta mistä sitten tiedän, kumpi ääni sisälläni puhuu ja mikä tekemisiäni ohjaa?

Intuitio kuiskii hentoja viestejä, kaipaa ja halajaa… Ohjailee ensin pienillä vihjeillä mutta lopulta alkaa tekemään oloni tukalaksi, jos en kuuntele sitä. Se, mitä sen mielestä tarvitsen, vain tuntuu niin oikealta. Se ei perustele, selittele tai “puhu” pääni sisällä – se tuntuu vain. Sydämen kohdalla ❤ ❤ Järki on äänessä silloin kun asioita pitää perustella ja kategorioida. Sen kuulen kyllä helpommin, vieläkin. Aiemmin kun en asiaa ajatellut – en muuta ääntä arjen keskellä kuullutkaan, mutta isommissa ratkaisuissa intuitioni otti aina vahvan roolin. Tietämättäni.

Minun rohkeuttani tarvitaan tänä vuonna muutoksen tekemiseen. Intuitioni on nyt ohjaksissa ja vaientaa järjen äänen kerta toisensa jälkeen. Jopa niin, että mietin välillä, että olenko enää järjissäni? Ja lähipiirini miettii sitä takuuvarmasti 🙂 Sillä olenhan monen monta vuotta peräkanaa tehnyt tavoitteita ties mihin elämän eri osa-alueelle, ottanut vastaan haasteita työssäni, kehittynyt ja kasvanut isompiin saappaisiin – ja haastanut itseäni uusiin tuuliin. Miksi nyt yht´äkkiä järki pitäisi hiljentää?

Sillä tuo uusi jännittävä muutos, johon rohkeuttani tarvitaan, on se, että en teekään tavoitteita tai mieti tarkkaan jokaista askelta ja strategiaa vuodeksi eteenpäin. Että uskallan vain mennä hetki, päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan – tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Heittäytyä täysin oman sisäisen ääneni ohjattavaksi ja luottaa siihen, että se johtaa minut oikeaan. Hups, vuoden päästä sitten näette, mihin se on minut kuljettanut.

Anu Pellas, mahdollisuus

On kovin pelottavaa päästää irti omista suunnitelmista ja tavoitteista – ja vain luottaa siihen, että elämä tuo eteeni ne mahdollisuudet, joihin minun kuuluu nyt tarttua. Älähtää riittävän äänekkäästi silloin kun on oikea tilaisuus kohdalla 🙂 Avaa suuni silloin kun on tarkoitus saada oma ääni kuuluviin – tai sulkee suuni silloin, kun kuuluu vaieta. Auttaa minua törmäämään niihin ihmisiin, kenen kuuluu tulla opastamaan minua kohti jotakin uutta.. ja raivaa tilaa kalenteriini heille, kenen kuuluu pysyä mukanani edelleenkin. Onneksi huomaan jo nyt, että mitä enemmän siihen luotan, sitä selkeämmin se minulle näyttää tietä.

Olen tehnyt monen vuoden ajan joka vuosi vuoden vaihtuessa uuden unelmakartan itselleni. Keskittyen yhden päivän ajan miettimään, mitä kaikkea haluan seuraavana vuonna kokea ja saavuttaa. Se on ihana tapa askarrella itselleen “unelmaelämä” paperille 🙂 Hyvin monet noista asioista ovat toteutuneet, tavalla tai toisella. Enkä siitä tavasta aio luopua edelleenkään, sillä mitä paremmin tiedän, mitä oikeasti haluan – sitä varmemmin myös intuitioni osaa minut johdattaa oikeaan. Mutta unelmakartastani tulee hyvin erilainen kuin koskaan aiemmin – sillä juuri nyt olen elämääni niin tyytyväinen, että vaikka tiedänkin, ettei olemassa oleva tilanne ole mikään tavoite, niin aion silti rakentaa karttani niistä aineksista, joista elämäni nyt jo koostuu ❤

Vaatii rohkeutta, eikö totta? Sanoa, että on tyytyväinen elämäänsä! Monen vuoden ajan on ollut aika muutokselle – mutta nyt näköjään pysyvyydelle ja tyytyväisyydelle. Meistä kukin elää omassa elämässään eri vaihetta ja sitä pitäisi kuunnella – ei sitä, mitä muut tekevät tai tavoittelevat. Mikä ajanjakso Sinun elämässäsi on juuri nyt menossa? Onko aika muutokselle, uusille askelille kohti jotain tuntematonta mutta niiiiiin houkuttelevaa? Vai onko aika levon ja akkujen lataamisen? Rakenna oma unelmakarttasi juuri sitä kuunnellen, rohkeasti. Kannustan Sinua, sillä se on Sinun elämäsi…

“Epäröinnin kynnyksellä, kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?”

Kaikkea ihanaa – juuri sitä mitä sydämesi halajaa – vuoteen 2017, Sinulle toivon ❤

Irtipäästäminen

“Päästää irti ja luottaa – mutta ei luovuttaa…”

Siinäpä yksi vaikeimmista oppiläksyistä, joita elämä meille koettaa opettaa – eri keinoin ❤ Samalla se on yksi hetkessä elämisen ja onnellisuuden parhaimmista edellytyksistä.

Olen opetellut sitä vaihteeksi työni kanssa 😉 Sen lisäksi, että aikuisuuden kynnyksellä olevien lasteni kanssa saan opetella sitä ihan joka päivä… Jos Sinulla on lapsia, niin tiedät varmasti tunteen!

Työssäni tuloksia mitataan luvuilla ja niitä seurataan ja lasketaan kuukausittain, vuosittain, kausittain… Kun edellinen tavoite täyttyy, niin seuraava jo kolkuttelee ovelle. Ihan paras työ opetella irtipäästämistä ja luottamista 🙂

Juttelen usein tästä aiheesta tiimiläisten tai ystävieni kanssa. Se tuntuu olevan tämän päivän sana. Vastaisku oravanpyörässä juoksemiseen ja suorituskeskeiseen elämäntyyliin – mikä lienee jo hieman vanhanaikaistakin. Mutta silti muutos ei ole helppo.

Usein helpommalta voisi tuntua luovuttaa. Jos kerran joku tavoite ei tunnu täyttyvän, niin parempi pistää hanskat tiskiin jo valmiiksi. Silloin ainakin pääsee eroon stressaavista viimeisistä kuukausista tai viikoista – kun voi sanoa ääneen kaikille, että minäpä päätin itse olla tällä kertaa tavoittelematta koko juttua! Mutta sepä ei olekaan luottamista ja irtipäästämistä – vaan luovuttamista…. Toki sekin voi olla ihan tietoinen päätös eikä luovuttamista – joka on suoraselkäistä toimintaa myös. Ero noiden välillä riippuu tunnetilasta, millä päätös on tehty. Aina silloin, jos päätöksen kanssa on “sinut” eikä katkeruus jää kaivelemaan mieltä, on kysymys hyväksymisestä ja luottamisesta siihen, että lopulta asiat järjestyvät parhaalla tavalla vaikka juuri nyt annankin periksi suuremmille voimille.

Näin vuoden lopulla nämä ajatukset tunkeutuvat erityisen paljon kaikkien meidän mieliin, ketkä teemme töitä myynnin parissa… Sillä myyntityössä, jossa tuloksia mitataan numeroilla, voi oman arvon tunne sekoittua helposti tuloksiin ja saavutuksiin. Alankin siis mittaamaan itseäni ja sitä, miten arvokas olen, sillä mitä olen saavuttanut – tai olenko onnistunut aikeissani. Tällöin pakonomainen tavoitteen saavuttaminen saattaa johtaa vääränlaisilla keinoilla päämäärään pyrkimiseen (keinolla millä hyvänsä) tai luovuttamiseen, joista ei kummastakaan jää lopulta hyvä mieli, vaikka tavoite olisi täyttynytkin. Sillä tarkoitus ei pyhitä keinoja, jos keinot ovat aivan väärät.

Anu Pellas, Maria Kalmi

Mistä sitten tiedän milloin olen oppinut luottamaan? Tunteet paljastavat meidät, jonka vuoksi niitä kannattaa kuulostella. Olenko kevyellä ja toiveikkaalla mielellä omassa tekemisessäni, jolloin tavoite tuntuu mukavalla tavalla leijailevan pääni yläpuolella? Entä kun ajattelen sitä, aiheuttaako se kihelmöivän jännityksen – vai ikävän kouraisun vatsani pohjassa? Osaanko unohtaa sen välillä kun keskityn perheen kanssa olemiseen tai vaikkapa harrastukseeni – vai olenko takertunut siihen pakonomaisesti, ikään kuin peläten, että jos jätän sen mielestäni, se katoaa?

Alitajunta auttaa meitä varsinkin yöaikaan tietoisen mielen ollessa lepotilassa ja mitä rennompi ja luottavaisempi alitajuntamme on, sitä parempia ideoita se myös tuottaa. Sen lisäksi, että saamme myös paremmin levättyä. Siksi illalla varsinkin alitajuntaan kannattaisi ladata vain positiivisia mielikuvia onnistuneesta lopputuloksesta eikä niitä kauhuskenaarioita siitä, mitä tapahtuu, jos kuitenkin epäonnistun… Helpommin sanottu kuin tehty 🙂 Varsinkin silloin jos elämässä on iso “patti-tilanne”, josta ei meinaa löytyä ulospääsyä ja tuo tavoite tuntuu olevan se ainut keino.

En väitä, että olisin itse myöskään oppinut vielä tätä läksyä – kuten sanoin, olen saanut opetella sitä jälleen kerran 🙂 Mutta askel askeleelta olen lähempänä levollisuutta ja huomaan, että pidän tästä suunnasta niin paljon, että en halua enää palata vanhaan.

Irtipäästäminen ja luottaminen siihen, että elämä kyllä järjestää asiat sillä tavalla kuin se minun oman kehitykseni kannalta juuri nyt on parasta – ei tarkoita, ettenkö tekisi mitään vaan odottelisin vain sohvalla, että elämä tuo eteeni kaiken, tavoittelematta. Ei ollenkaan. Se tarkoittaa sitä, että kun mietin aidosti ja rehellisesti oman päämääräni, johon olen matkalla – niin se säilyy mielessäni, vaikka en roiku siinä kaksin käsin kuin hengen hädässä. En myöskään pakota sitä tapahtumaan väkisin – vaan uskallan irroittautua siitä henkisesti ja keskittyä vain joka päivä ottamaan askeleita siihen suuntaan. Luottaen, että pääsen päämäärääni kyllä, ajallaan.

Tiedän, mitä mielessäsi nyt liikkuu 🙂 Miten tuo on mahdollista silloin kun tavoitteella on joku dead-line – aikataulu, jolloin siellä pitäisi olla? Hmmm…. se onkin joskus haasteellista, sillä universumi ei tunne meidän aikataulujamme eikä myöskään ole aina samaa mieltä siitä, milloin asioiden tulisi tapahtua. Omalla kohdallani se ainakin tarkoittaa joskus myös sitä, että on vain hyväksyttävä, ettei kaikki asiat elämässä mene juuri sillä tavalla kuin itse haluaisin.

Silti elämä on ❤

Vapaa sielu?

Jos pitäisi valita yksi sana, joka määrittää valintojani niin työssä, henkilökohtaisessa elämässä kuin ihmissuhteissakin – se olisi vapaus. Vapaus elää sellaista elämää täydesti ja avoimesti, jonka itse koen oikeaksi ja joka tekee minut onnelliseksi.

Olen kuullut monta kertaa tarinan sirkusnorsusta, jonka vapaus oli rajoitettu kymmenen metrin säteelle, koska se oli kahlittu kettingillä jalasta tolppaan. Ja lopulta vaikka kahleet irroitettiin, ei norsu osannut lähteä mihinkään tuosta tutusta ympyrästä. Se jatkoi elämäänsä samalla tavoin, kuin ennenkin – vaikka oli täysin vapaa.

Tuollaisia näkymättömiä kahleita on jokaisella meistä, joita kannamme mukanamme ja joilla rajoitamme omaa vapauttamme tehdä elämässämme valintoja, joita sisimmässämme haluaisimme. Pelkoja siitä, mitä mieltä muut mahtavat olla, jos valitsemme hieman erilaisia polkuja – tai itseluottamuksen puutetta, koska ympärillämme on ollut niin vahvoja auktoriteetteja, joiden ääni puhuu olkapäällämme vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Henkisiä kettinkejä, joilla meidät on sidottu tietynlaisiin odotuksiin.

Kohtasin uuden, ihanan valoisan ihmisen muutama viikko sitten, joka puki hienosti sanoiksi sen, miksi noista ulkoisista raameista täytyisi päästä eroon. “Kun sielullamme on jatkuva tarve kasvaa suuremmaksi, on sitä vain kuunneltava ja päästettävä irti sellaisesta, joka sitä estää <3”

Tuo lause selitti minulle sen, mitä ei aina järjellä voi selittää. Sen vapauden kaipuun, kun joku on pakottanut lähtemään eteenpäin, vaikka elämä näennäisesti oli juuri kohdallaan – eikä kukaan edes rajoittanut vapauttani. Sen pakottavan tarpeen lähteä etsimään jotain uutta, vaikka en edes tiennyt mitä se oli. Nyt sen ymmärrän. Se on ollut sieluni kaipaus kasvaa suuremmaksi ja se tapahtuu vain siten, että uudelleen ja uudelleen heittäydyn kohti tuntematonta – luottaen siihen, että elämä kantaa. Luottaen omaan itseeni ja siihen, mitä sisimpäni sanoo.

 

Sardinia, Anu PellasPuhumme “vapaasta sielusta” ja tarkoitamme juuri sellaista ihmistä, joka ei tunne turhia rajoituksia. Ei luokittele itseään tai muita tiettyyn muottiin vaan antaa jokaisen olla sellainen kuin on. Tuo vapaa sielu ei mittaa ihmisiä ulkoisin mittarein vaan kannustaa jokaista kehittymään omaksi itsekseen. Vapautumaan kahleista, joita elämä on meihin asettanut. Pyrkimään kasvuun – mutta omalla tahdillaan. Vapaa sielu tietää, että niin kuin ei kukkaakaan voi käskeä kukkimaan ei voi ihmistä myöskään käskeä kasvamaan. Hän innoittaa muita omalla esimerkillään – mutta tietää myös, että hänen, kuten jokaisen muunkin sielun, tärkein tehtävä on kasvaa itse suuremmaksi. Sitä ei kukaan muu voi tehdä hänen puolestaan.

Ego sen sijaan pelkää vapautta ja tuntematonta. Siksi se vastustaakin kaikin keinoin irtipäästämistä ja vaatii meitä tekemään suunnitelmia ja raameja, joihin takertua. Mieli on egon työväline, joka keksii mitä erilaisempia selityksiä sille, miksi me emme vain voisi luottaa ja päästää irti. Elää vapaana. Ego naamioituu milloin järjen ääneksi ja milloin taas uhkakuviksi, jotka pakottavat meidät varmistelemaan ja hallitsemaan omaa elämäämme. Ottamaan vakuutuksia, säästämään pahan päivän varalle, säätämään lakeja tai menemään naimisiin… En tuomitse mitään näistä ja kaikkea niistä olen myös itse tehnyt tai noudattanut – mutta kaikkien niiden takana on jossain määrin usein pelko. Ja pelon takana on ego.

Jos teemme valintoja pelosta käsin, emme pysty kuuntelemaan omaa sisintämme aidosti. Emme ole myöskään vapaita, koska pelko ohjaa valitsemaan turvalliset reitit. Se rajoittaa mahdollisuuksiamme, tyytyen vähempään kuin mihin meillä aidosti olisi mahdollisuus. Ego ohjailee valintojamme ovelasti ja tekee kauppaa vaikkapa onnellisuuden ja taloudellisen menestyksen välillä. Ja vaikka omat ajatuksemme tuntuvat jopa itsestämmekin hulluilta – uskomme niitä silti. Ego ei anna helposti periksi.

Tänään taas, päätän valita vapauden. Jälleen kerran. Annan sielulleni mahdollisuuden kasvuun ja hiljennän egon äänen. Päätän myös valita luottamuksen, vaikka maailma antaisi sata syytä epäillä. Valitsen myös rakkauden – ja toivon, että Sinäkin valitset sen ❤

Matka omiin toiveisiin….

 

Miten monta matkaa täytyykään tehdä, löytääkseen omat toiveensa? Kuinka monta hukkareissua, todetakseen, että tänne en ainakaan halua… Tai huomatakseen, että tässä on minun paikkani. Kuinka kauas pitää lähteä, jotta näkeekin lähemmäs – ja huomaa, että siinähän ne onnellisuuden ainekset ovat. Ihan lähellä.

Anu Pellas

 

Rakastan matkustamista. Sitä tunnelmaa mikä lentokentillä on kun ihmiset ovat lähdössä tai tulossa jostain. Sitä vapautta, mikä lentokoneen nousukiidossa valtaa mielen, kun omasta elämästä voi ottaa irtioton ja hypätä hetkeksi eri kulttuuriin ja maisemiin. En pidä Suomen talvesta, sateesta ja viimasta – joka antaa viimeistäänkin hyvän syyn näin marraskuussa haaveilla loma-asunnosta jossain lämpimässä.

Näihin asti kun tuo ajatus on ollut vain haave, en ole tarkemmin miettinyt sitä missä päin maailmaa haluaisin olla. Olen jättänyt paikan avoimeksi ja ajatellut, että elämä varmaan on viisaampi ja kuljettaa minut sitten juuri oikeaan paikkaan, kun sen aika on. Mutta samaan aikaan olen saanut onneksi matkustella ja nähdä maailmaa hieman eri kulmilta, joka on avannut silmiäni sille, mitä kaikkea on tarjolla. Onnekas olen ollut siinäkin mielessä, että sekä työni että erilaiset sattumanvaraiset kohtaamiset ovat kuljettaneet minua myös sellaisiin paikkoihin, joihin en itse olisi välttämättä mennyt. Eikä mikään niistä ole mennyt hukkaan. Tiedän nyt myös sen, missä en halua olla.

Maailmalla on kovin monenlaisia vaihtoehtoja jos emme tiedä tarkalleen mitä haluamme. Silloin elämä tarjoaa vaihtoehtoja… Näin minulle on käynyt jo useamman kerran 🙂 Ensimmäinen muutto kotipaikkakunnaltani Joutsasta tapahtui opiskeluvuosien jälkeen, jolloin halusin päästä “jonnekin” muualle. En määritellyt suuntaa tarkemmin sen enempää kuin sitäkään, että haluaisinko asua kaupungissa vai maalla. Kaipasin vain jotain erilaista. Ja päädyin Pyhtäälle. No, olihan Pyhtää erilainen – ruotsinkielinen pieni paikkakunta, johon kesti hetken sopeutua. Mutta jonkin ajan kuluttua tajusin, että kovin paljon ei ollut muuttunut kuitenkaan. Se oli vain seuraava askel uuteen suuntaan, johon ei kuulunut jäädä loppuelämäksi.

Pyhtäältä lähdin monta hyvää kokemusta rikkaampana eteenpäin – ja mikä parasta, sain loppuelämäni tärkeimmät ihmiset sieltä mukaani. Lapseni, jotka ovat perheeni ja rakkainta maailmassa. Heidän vuokseen siirsin omia muuttohaaveitani Helsinkiin monen vuoden ajan – ja nyt tajuan miksi. En ollut itsekään valmis siihen aiemmin. Kaikella on aina juuri oikea aika ja paikka, jolloin asiat järjestyvät ja loksahtelevat kohdalleen helposti. Nyt olin myös itse täysin varma siitä, että haluan Helsinkiin.

uuden-kodin-ikkunalaudalla, Anu Pellas

Tuon varmuuden saaminen kesti minulla pitkään, kun järki ja ympärilläni olevat ihmiset sotkivat ajatuksiani. Helsinkiin muutto ei muualta päin Suomea katsottuna kuulosta yhtään järkevältä, varsinkin jos työn vuoksi voi asua missä päin tahansa. Onhan asumiskustannukset täällä kaikista kalleimmat. Mutta haaveet eivät hyvin usein perustukaan siihen mikä on järkevää vaan omaan sisäiseen tarpeeseen kulkea siihen suuntaan, joka palvelee parhaiten omaa kehitystä ja antaa mahdollisuuden löytää omat sisäiset toiveet. Myös asuinpaikalla on merkitystä siihen. Tiedän sen nyt, kun joka kerran ulko-ovella lausun mielessäni hiljaisen kiitoksen – sillä tiedän, että juuri tämä on nyt oikea paikka minulle.

Siksi mietinkin nyt sitä, että mihin haaveeni ulkomailla asumisesta perustuu? Onko se vain kaipuuta irtiottoon omasta elämästä, jolloin suunnallakaan ei ole niin väliä? Vai onko se oikea tavoite? Entä mikä se maa tai kulttuuri voisi olla, jossa haluaisin viettää pidempiä aikoja – tai kenties asua joskus..? Kokemuksesta viisastuneena haluan nyt määritellä itselleni hieman tarkemmaksi tuon toiveen, jotta elämä osaisi tarjota oikeanlaisia vaihtoehtoja…

Pohdin tätä viimeisimmällä matkallani, josta palasin pari viikkoa sitten. Ensimmäistä kertaa mietin oikeasti sitä, olisiko tuo kohde sellainen. Balin lämpimät illat ja takuuvarma aurinko läpi vuoden, tuntuu houkuttelevalta. Samoin kuin se, että siellä eläminen ja asuminen on niin paljon edullisempaa, että kun ynnäilen omaa laskupinoani kuukaudessa – tajuan, että voisin samalla summalla elää siellä lähes vuoden. Senpä vuoksi sinne onkin varmaan asettunut ympäri maailmaa ihmisiä viettämään eläkepäiviä – tai muuten vain välivuosia omasta elämästä. Ihana paikka hengähtää ja tankata aurinkoa.

Esplanadilla, Anu PellasKun palasin kotiin, oli syksy saapunut Suomeen. Kylmä viima ja ensimmäiset lumisateet tavoittivat jopa Helsingin. Vuosikymmeniin ei olekaan näin aikaisin marraskuussa lumipeite tullut eteläiseen Suomeen. Silti astuessani kotikadulle matkalaukkujeni kanssa, tajusin, että olen tullut kotiin ❤ Vanhat nupulakivikadut ja kauniit korkeat rakennukset toivottivat minut tervetulleeksi – puhumattakaan niistä tärkeimmistä ❤ Ne minun elämäni rakkaimmat ihmiset, jotka määrittävät kodin paikan sinne missä ovat, olemassaolollaan… Vaatimatta, pyytämättä – vain olemalla. Ja siksi haaveeni jäi edelleen leijumaan ilmaan, odottamaan oikeaa hetkeä ja oikeaa paikkaa.

Opastan ystäviäni ja tiimiläisiäni ottamaan aina rohkeasti askelia kohti uutta suuntaa, joka houkuttelee – on se sitten työpaikka, harrastus tai uusi ihmissuhde. Sillä uskon, että miettimällä ei vain voi koskaan saada selville, miltä uudet asiat tuntuvat – ja ovatko ne minua varten. Kun mietimme vaihtoehtoja, käytämme pääasiassa järkeä tai aiempia kokemuksia, usein vielä jonkun muun välittämänä… Jos tuosta uudesta suunnasta ei ole omia kokemuksia, teemme valintoja median tai lähellä olevien ihmisten mielipiteiden perusteella. Sen lisäksi uudet asiat aina pelottavat, jolloin luontaisesti vastustamme niitä. Mutta jos vain rohkenemme kokeilla ja toimia, sisäinen viisautemme pääsee ohjaamaan meitä. Tunnemme tunteita, jolloin sydänkin saa äänivaltaa ja syntyy oma varmuus, mitä pitää tehdä. Ja olemme jälleen vähintäänkin yhtä kokemusta rikkaampia. Näin myös minulle kävi.

Koti on siellä missä sydän on – ja sydän on juuri nyt kotona ❤