Anu Pellas

Luonnon parantava voima <3

Olen viimeisen vuoden aikana opetellut kuuntelemaan herkällä korvalla sitä, mitä kehoni tai mieleni kulloinkin kaipaa ja pyrin mahdollisuuksien mukaan raivaamaan sille aikaa – koska tajuan nyt, miten tärkeää se on. On minusta ihan uskomatonta, miten viisas keho meillä on. Kunpa vain osaisimme kuunnella sitä ja vielä toimisimmekin sen mukaan. Joskus vain viestejä on hankala tulkita.

Kuvittelin aiemmin, että toimin juuri oikein, kun piiskasin itseni pitkien työpäivien jälkeen vielä juoksulenkeille, vaikka kroppa ja mieli olisi kaivannut joutenoloa ja lepoa. Olin tyypillinen suorittaja, jolla seuraava tehtävä oli jo mielessä, vaikka edellinen oli vielä kesken. Buukkasin omat aikatauluni niin tiukalle, että olin aina hiukan myöhässä seuraavasta tapaamisesta – tai unohdin säännöllisesti kalenteroida kirjanpidot ja seuraavan päivän töiden suunnittelut, jolloin tein ne yöllä.

Nuo vuodet olivat todellisia ruuhkavuosia, vaikka sain ihan itse päättää omasta ajankäytöstä ja koin oikeasti olevani todella vapaa. Kukaan muu ei minua piiskannut suorittamaan, ainoastaan minä itse. Loputtomiin keho ei kuitenkaan jaksanut sellaista tahtia, vaan alkoi oireilla. Minulla oireet olivat päänsärkyjä ja selkäkipuja, joita hoidin buranalla ja naprapaatin vastaanotolla. Mutta sinnekin ryntäsin aina kesken työpäivän, jolloin hoito ei kovin pitkään ehtinyt vaikuttaa.

En ymmärtänyt, että kivut olivat kehon tapa kertoa levon tarpeesta, koska koin yhtä aikaa olevani todella energinen ja jaksava – eli en tunnistanut väsymystä. Jossain vaiheessa oireet alkoivat muuttua kehon kivuista mielen tasolle, jolloin onneksi tajusin jo pysähtyä kuulostelemaan itseäni, sillä siinä vaiheessa ollaan usein vaarallisilla vesillä. Unohtelin esimerkiksi turhan usein asioita tai hukkasin sanoja mielestä – ja hauskuutin lapsia sillä, että lähdimme ajamaan jonnekin ja ajoinkin “automaattiohjauksella” ihan muualle, kuin mihin olimme menossa. Usein sain heidät tuskastumaan, kun en muistanut asioita, joita he olivat aiemmin kertoneet. Vakioselitykseni oli, että: “Minulla on vain niin monta asiaa mielessä yhtä aikaa, etten millään voi muistaa kaikkea..”

En silti ymmärtänyt hiljentää tahtia tai vähentää kuormitusta.

Jälkeenpäin on aina helppo olla viisas ja nähdä tapahtuneiden merkitykset tai tarkoitukset. Siksi tajuan hyvin, miksi minulle tuli tilaisuus pari vuotta sitten irtiottoon, muuton muodossa. Oli aika pysähtyä ja keskittyä hetkeksi omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen.

Sen pysähdyksen aikana kameraani kertyi lukemattomia kuvia luonnosta. Keho kävi ylikierroksilla, jonka vuoksi oli vaikea rauhoittua lepäämään tai edes myöntää itselle, että on levon tarpeessa. Mutta luonto ja meri veti puoleensa. Siksi saatoin kävellä tuntikausia vailla päämäärää tai istua kivellä ihastelemassa joka päivä eri sävyisenä lainehtivaa merta. Se tuntui hyvältä.

Monta kertaa tuon “välivuoden” aikana aloitin jonkin tiukemman kuntokuurin, joka kesti maksimissaan kolme päivää. Jäsenet tulivat niin kipeiksi, etten vain voinut jatkaa. Keho huusi lepoa mutta mieli halusi edelleen suorittaa. Nähdä tuloksia ja kokea onnistumisia. Olinhan tottunut sellaiseen elämäntapaan ja siitä oli tullut “normaalia”. Nyt koin olevani epänormaali, kun en enää jaksanutkaan “multitaskata” kymmentä asiaa yhtä aikaa, vaikka todellisuudessa asiat hoituivat paljon paremmin, kun keskityin yhteen asiaan kerrallaan kunnolla.

Vuoden aikana on menettänyt merkityksensä monet sellaiset seikat, jotka aiemmin ohjasivat valintojani. En esimerkiksi laske kaloreita tai mittaa kuntoilusuorituksia sen mukaan, miten pitkän lenkin olen jaksanut juosta. Kuuntelen ennemmin omaa oloani ja liikun tai syön sen mukaan. Hyvin usein joudun valitsemaan kevyen kävelylenkin tai venyttelevän yin-joogan, tehokkaan treenin sijaan. Jossain kohtaa jo mietin, että en taida enää koskaan kaivata hikiliikuntaa – mutta kyllä vain, keho kertoo sitten kun sen aika on. Kokeilin pikkuhiljaa vaihtaa yin-joogat voimakkaampiin flow-tunteihin ja huomasinkin nauttivani siitä, että seuraavana päivänä lihaksissa tuntui edellisen päivän treenit. Voimat ovat siis alkaneet palautua – mutta suorittajaksi en enää halua, koska tällä tavalla elämäni on huomattavasti kivempaa. Siksi kuluneen vuoden suuret opetukset aion säilöä tiukasti sydämeeni.

Luontokuvat muistuttavat puhelimessani siitä, miten tärkeää on muistaa pysähtyä kauniiden asioiden äärelle, kiireenkin keskellä. Minulle luonto on ilmainen latauspaikka, josta löydän aina jotain kaunista ja pysähdyttävää. Siellä myös stressitasot laskevat, tutkitustikin. On helppo maadoittua omaan voimaan, kun ympärillä ei ole ulkoisia virikkeitä, jotka kuormittavat kaikkia aistejamme. Olen tietoisesti opetellut menemään sinne myös yksin, jotta en vahingossa hukuta huomiotani muihin ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa. Yltiösosiaalisena ihmisenä sen ajan rajaaminen säännöllisesti vain minulle, tuntui aluksi kovin itsekkäältä, mutta nykyisin jo kaipaan noita hiljaisia ja voimaannuttavia hetkiä, jolloin voin kuunnella rauhassa miten juuri nyt voin.

Mielen hiljentäminen ja tyhjentäminen turhasta kuormituksesta ei tapahtunut helposti tai nopeasti, mutta se on todella kannattanut, sillä koen voivani tällä hetkellä paremmin kuin koskaan aiemmin. Luonnossa samoilun lisäksi aloitin meditoinnin, joka on jo pitkään kiinnostanut mutta en vain ole saanut mahtumaan sitä päivittäisiin rutiineihin. Vaikutukset ovat säännöllisen harjoittelun jälkeen niin huikeat, että nykyisin haluan ehdottomasti ottaa sille aikaa päivittäin. On harmillista, että omaan hyvinvointiin liittyvät asiat saa usein mahtumaan kalenteriin vasta sitten, kun ensin on jo kerran venyttänyt oman jaksamisen ihan äärirajoille. Koska sen jälkeen keho ei enää koskaan palaa täysin ennalleen, vaikka sillä onkin ihan uskomaton kyky korjata itsensä. Toisaalta se on myös positiivista, että meihin jää muistijälki ylikuormittumisesta, jottei vanha suorittaja vahingossa palaa..

Halusin jakaa tarinani, koska luulen, että en ole ainut, joka huomaamattaan ajautuu ylikuormittamaan itseään. Ruuhkavuosien aikana niin voi käydä ihan tavallisten päivittäisten askareiden vuoksi tai omaa uraa rakentaessa, jossa pitää yltää kaiken aikaa parhaimpaansa. Mikä tahansa elämän tilanteesi onkaan, oman jaksamisen skannaus ei ole varmasti pahasta.

Tämän luettuasi toivon, että kysyt itseltäsi; “Miten Minä juuri nyt voin?”

Entä tiedätkö, mikä on Sinulle paras tapa ladata akkuja ja pitää huolta siitä tärkeimmästä eli omasta hyvinvoinnista? ❤

Ohjaako Sinua pelko vai rakkaus?

Olen kirjoittanut tämän blogin osittain jo vuosi sitten – mutta jättänyt julkaisematta jostain syystä. Löysin sen uudelleen viikonloppuna ja koska tämä aihe tuntuu olevan edelleenkin hyvin ajankohtainen, palaan siihen nyt uudestaan – ehkä myös hieman viisaampana, sillä sama teema oli meillä viikonloppuna esillä Life Coach opinnoissa.

Nykyisin puhutaan paljon siitä kuinka pitäisi elää rakkaudessa – tai tehdä valintoja rakkauden eikä pelon kautta. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Pohdin aihetta vuosi sitten lähinnä lapsiini liittyen (josta kirjoituksen lopussa tarkemmin) mutta vaikka Sinulla ei olisikaan lapsia, on monenlaisia tilanteita joka päivä, joissa voidaan kysyä itseltämme samaa. Kumpi minua juuri nyt ohjaa, pelko vai rakkaus? Ne voivat olla pienempiä tai isompia valintoja, joiden edessä olemme. Joku ehkä kamppailee parhaillaan ihmissuhteessa, jossa kerta toisensa jälkeen tulee mieleen, että onko tämä rakkautta vai enkö vain uskalla lähteä? Jossain taustalla ehkä itsekin tietää, että rakkauden ei kuulu olla tällaista mutta silti vahva tunne saa perääntymään ja jäämään. Pelko ja rakkaus ovat molemmat tunteina hyvin voimakkaita ja tuntuvat samassa kohdassa kehoa, sydämen kohdalla – sen vuoksi ne ehkä myös sekoittuvat helposti. Tosin pelko on raskasta ja pienentävää – ja rakkaus puolestaan kevyttä ja kohottavaa.

Rakkautta voi kuvailla myös luottamuksena varsinkin silloin kun on kysymys jostain muusta kuin ihmissuhteesta. Pelko hiipii mieleemme helposti vaikkapa työpaikkaa etsiessä tai asuntoa vaihtaessa. Aina oikeastaan kun edessä on jotain tuntematonta. Luotanko, että kaikki menee juuri niin kuin kuuluu – vai annanko pelolle vallan ja hermostun tai teen jopa paniikkiratkaisuja sen vuoksi?

“Joka pelkää eniten, huutaa koviten…” laulaa Sanni. Ja niinhän se on.

Mitä nämä arkipäivän tilanteet sitten ovat, joissa voimme valita rakkauden tai pelon?

Kadun kulmassa kerjäävät kerjäläiset voisivat olla yksi esimerkki. Ohi kulkiessaan voi kysyä itseltään, että mitä tunteita he meissä herättävät? Huomaan itsekin joka kerran pienen ikävän tunteen nousevan rintaani, kun näen heitä. Ajatus uudenlaisesta maailmasta, jossa rajat eivät olekaan niin tiukasti kiinni ja kulttuurit sekoittuvat, aiheuttaa helposti epävarmuutta ja pelkoa tuntemattomasta. Pelko puolestaan laittaa meidät puolustautumaan joskus liiankin voimakkain keinoin, jolloin voi unohtua kokonaan se, että me kaikki olemme ihmisiä kuitenkin. Ohikulkiessaan ei toki tarvitse välttämättä tehdä yhtään mitään – mutta jos sisällä herää ikävä tunne, niin voi miettiä, että mitä rakkaus tässä tekisi? Varmaan hymyilisi ystävällisesti, auttaisi, jos mahdollista tai kävelisi ohi ja toivoisi kaikkea hyvää.

Lähempääkin löytyy konkreettisia esimerkkejä, kuten kotioloista. Siitä kirjoitan Rhonda Byrnen viisaiden sanojen jälkeen, josta tämä koko blogiteksti vuosi sitten sai alkunsa. Olin avannut tuona aamuna kirjan sattuman varaisesti, toivoen viestiä uuteen päivään ja tässä se oli:

“The tighter you try to hold on something, that you are afraid of losing, the more you are pushing it away. Those thoughts are filled with fear, and if you continue to persist, what you fear the most will come upon you. Fear nothing – just think about what you want. It feels so much better!”

Suomeksi sama: “Mitä tiukemmin yrität pitää kiinni jostakin, jonka pelkäät menettäväsi, sitä enemmän työnnät sitä pois. Sillä nuo ajatukset ovat täynnä pelkoa ja jos jatkat sen vahvistamista, mitä pelkäät eniten, se hyvin todennäköisesti tapahtuu. Älä pelkää mitään, mieti vain mitä haluat. Se tuntuu niin paljon paremmalta!”

Anu Pellas, Rhonda Byrne

Tuo sivu oli irronnut kirjasta – eli sitä oli luettu aiemminkin. Juuri silloin se kosketti minua lasteni kautta.

Saan kotona osakseni vitsailua siitä, miten usein kyselen jo lähes aikuisten lasteni perään. Olen aina ollut sitä mieltä, että rajat ovat rakkautta ja tiettyyn rajaan saakka huoleni lasten menemisistä on oikeutettua ja aitoa välittämistä. Mutta missä kohtaa se muuttuu peloksi menettää heidät jollekin uhkakuvalle, joka takaraivossani kummittelee?

Nykyaika asettaa meille vanhemmille melkoisen haasteen, koska ne uhkakuvat, jotka aiemmin olivat “jossain kaukana” ovat tulleet koko ajan lähemmäksi emmekä voi lapsia pitää pullossa. Kuulemme ja näemme koko ajan ympärillä surullisia esimerkkejä, kun yhä nuoremmat ajautuvat kaveriporukan mukana valitsemaan vääränlaisia vapaa-ajan vietto tapoja – jolloin huoli valtaa helposti mielen, vaikka oma lapsi vaikuttaisi aivan järkevältä valitsemaan toisin. Kuitenkaan huolienergian kasaaminen lastemme niskaan ei auta tai kannusta heitä, vaan päinvastoin. Luottamus vahvistaisi heidän itsetuntoaan ja auttaisi heitä valitsemaan oikein – epäilys ja huoli puolestaan syö luottamusta.

Avasin toisen aukeaman – ja yllätys, sain käytännön keinoja tunteen muuttamiseksi pelosta pois.

“There is a difference between feeling gratitude and appreciation for something, and feeling attachment to something. Appreciation and gratitude are states of pure love, while attachment contains fear – fear of losing or not having what you are attached to. When it comes to something you want in your life, appreciation and gratitude attract, and attachment pushes away. If you are feeling afraid that you will not get what you want, or losing what you have, then you have attachment.

To remove the attachment, keep shifting yourself into a state of appreciation and gratitude, until you can feel that the fear has gone.”

Suomeksi: “On ero kiitollisuuden ja arvostuksen tunteen sekä riippuvuuden tunteen välillä. Arvostus ja kiitollisuus tulevat puhtaasta rakkaudesta kun taas riippuvuus sisältää pelkoa – pelkoa sen menettämisestä, johon olet tarrautunut. Kun haluat vetää tiettyjä asioita elämääsi, kiitollisuus ja arvostus vetävät niitä puoleensa ja riippuvuus työntää niitä poispäin. Jos pelkäät, että et saa sitä mitä haluat tai että menetät sen, mitä sinulla on, silloin olet kiinnittynyt niihin.

Irrottautuaksesi riippuvuuden tunteesta, käännä huomiosi arvostuksen ja kiitollisuuden tunteeseen, kunnes huomaat, että pelko on mennyt.”

Kiitollisuus on ollut minulle tärkeä voiman lähde jo monta vuotta – ja jälleen kerran tajusin miten suuri vaikutus sillä on. Nyt ymmärrän miksi tämä aihe oli ajankohtainen vuosi sitten, koska olen joutunut viimeisen vuoden aikana ottamaan ison askelen sivuun lasteni elämästä, jotta he saavat kasvaa ja itsenäistyä – sekä löytää oman vahvuutensa pärjätäkseen elämässä. Se ei ole aina helppoa ja välillä yön pimeinä tunteina pelko hiipii sydämeen, kun vastausta ei kuulu. Mutta silti, kiitollisuus on aina päällimmäinen tunne, kun mietin heitä. Kiitollisuus myös siitä, että minua on siunattu lapsilla, jotka haastavat minua kohtaamaan omat pelkoni tämän uuden vaiheen myötä – jolloin on vain luotettava, että he pärjäävät, vaikka napanuora alkaakin katketa enkä voi enää vahtia heidän jokaista askeltaan. Jälleen kerran on minun valintani, minkä tunnetilan valitsen. Voin siunata heidän polkujaan rakkaudella – tai murehtia pelolla…

Vaikka valinta on minun, joudun varmasti kohtaamaan pelkoni vielä monta kertaa. Mutta jatkossa kysyn itseltäni pelon noustessa mieleen, että: “Mitä rakkaus juuri nyt tekisi?” ❤

Unelmien vuosi 2018

Vuoden vaihde on erinomaista aikaa päivittää omia tavoitteita ja unelmia ajantasalle. Sen jälkeen kun olen oppinut uudelleen unelmoimaan (lapsuusvuosien jälkeen) ja tekemään niistä tavoitteita, olen “joutunut” päivittämään tavoitteeni kerran vuodessa, koska ne vain toteutuvat. Eivät toki aina ihan sillä tavalla, kuin itse aluksi kuvittelin, vaan yleensä huomattavasti luovemmin – sillä elämällä on taipumus toteuttaa unelmat juuri sillä parhaalla mahdollisella tavalla, joka ei välttämättä ole aina sama mitä itse olin suunnitellut. Mielikuvitus riittää useimmiten ainoastaan siihen saakka, mitä itse tai joku lähipiirissämme on kokenut – ja vaikka internetin myötä maailmamme on laajentunut valtavasti, on silti sisimmässään vaikea uskoa jotain sellaista tapahtuvan omalle kohdalle, mitä kenellekään muulle ei ole tapahtunut, lähimainkaan. Siksi hyvin usein olemme itse suurin este unelmien toteutumiselle.

Unelmoinnista kannattaa aloittaa uusi vuosi 2018.

Järjestä rauhallinen hetki itsesi kanssa, jolloin tiedät, että kukaan ei tule häiritsemään tai keskeyttämään Sinua. Rentouttavaa musiikkia tai täysi hiljaisuus – mikä juuri Sinulla toimii parhaiten? Tärkeää on, että varaat tähän riittävästi aikaa, jotta ajatukset ehtivät irtautua arjen tehtävistä ja saat yhteyden omaan sisimpääsi kunnolla. Unelmoida saa toki mitä tahansa mutta ihan parastahan olisi, jos unelmat määrittäisivät meillä seuraavat konkreettiset tavoitteet, sillä silloin unelmat vauhdittavat arjen aherrusta ja antavat tekemiselle syvemmän merkityksen. Tällöin myös uuden vuoden lupaukset toteutuvat varmimmin, koska ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta.

Ensimmäiseksi pitää löytää oikeat ja itselle sopivat unelmat. Se ei aina ole helppoa, jos unelmoinnille ei ole ollut tilaa tai aikaa moneen vuoteen. Aikuisiällä, sen jälkeen kun ammatti ja oikea kumppani on löytynyt, elämä rullaa usein eteenpäin työn ja perheen ehdoilla. Täytyy miettiä valintoja enimmäkseen järjellä, jotta lapset saadaan ruokittua ja asuntolainat maksettua. Siksi oman sisimmän kuuntelulle ei ole aikaa eikä aina myöskään uskallusta… Sillä mitä tapahtuisikaan, jos omat unelmat eivät “mätsäisi” esimerkiksi elämänkumppanin unelmiin?

Sen vuoksi me hyvin usein muokkaamme omia unelmia sopiviksi kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Asuinpaikkaan, palkkaan tai muiden perheenjäsenten toiveisiin, jotta voisimme säilyttää elämän ennallaan. Koska ihmisen perusluonteeseen kuuluu vastustaa muutosta.  Sen lisäksi myös pienennämme tavoitteita – koska pelkäämme pettyvämme, jos emme saavutakaan niitä. Pyrimme välttämään pettymystä ja sehän onnistuu parhaiten, kun odotukset ovat riittävän alhaalla. Silti pettymyksiä on luvassa, sillä se mitä eniten yritämme välttää, löytää kyllä luoksemme aina.

Unelmointi on ihanaa…

Se on myös tärkeä vaihe ennen tavoitteen konkretisoimista, sillä silloin mielen voi antaa lentää vapaana. Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi, että: “Mitä tekisin, jos minulla olisi riittävästi rahaa, eikä minun tarvitsisi tehdä töitä sen vuoksi?” Tai: “Listaan 10 asiaa, jotka ehdottomasti haluaisin tehdä tai nähdä, jos tietäisin, että minulla on vain 6kk elinaikaa!” Tällä tavoin löydämme sisäiset toiveet, jotka hautautuvat velvollisuuksien alle arjessa. Toki niitä ei välttämättä tarvitse toteuttaa juuri sellaisenaan tai heti – mutta niistä voit löytää vihjeitä, joita kehosi tai mielesi kaipaa arjen keskelle. Tai ehkä ne ovat osa sitä tärkeää sielun suunnitelmaa, jota olemme tänne tulleet toteuttamaan ja jonka työstäminen tekee meidät lopulta kaikista onnellisimmaksi.

Antaudu elämän edessä ❤

Meillä on monenlaista tehtävää. Arjen askareet, toimeentulon hankkiminen ja velvollisuus pitää huolta lähimmäisistä, varsinkin lapsistamme. Mutta sen lisäksi itse uskon, että jokaisella on vielä oma sielun suunnitelma, jonka tulisi ohjata suuremmissa linjoissa sitä, mihin suuntaan menemme ja millaisia oppiläksyjä suoritamme. Nämä määrittävät paljon sitä, minkä parissa teemme elämäntyömme mutta myös sitä, kenen kanssa eteenpäin kuljemme. Kokemuksesta voin sanoa, että siihen ei aina ole paljon sanottavaa, kun muutoksen pyörre tempaa mukaansa. Vastustaa ei voi, jos on päättänyt kuunnella itseään – vaikka välillä mieli tekisi. Mutta lopulta kun rytmiin uskaltaa heittäytyä mukaan, huomaa, ettei ollutkaan mitään pelättävää. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin ja näyttää aina seuraavan askelman, kun sen aika on. Sitä ennen ei pitänytkään murehtia asiaa, jonka aika ei vielä ollut.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö tavoitteita itse kannattaisi asettaa. Ei. Se tarkoittaa sitä, että kun heittäytyy unelmoimaan ja kuuntelee itseään, niin päämäärä on tärkein eikä reitistä kannata pitää kynsin ja hampain kiinni, jos tuntuu, että elämällä on jotain muuta mielessään. Mielikuvituksemme kun ei aina riitä keksimään parasta tapaa kulkea kohti suurimpia unelmia.

Unelmoi isosti – mutta realistisesti.

Meitä suomalaisia ei yleensä tarvitse toppuutella siinä, että unelmat olisivat liian suuria mutta siihenkin joskus törmää. On tärkeää oppia unelmoimaan riittävän suuresti mutta kuitenkin niissä rajoissa, että siinä vaiheessa kun niitä aletaan pilkkoa tavoitteiksi, pitää rehellisesti itse uskoa siihen, että ne ovat mahdollisia ja toteutettavissa. Tämän vuoksi myös uuden vuoden lupaukset kannattaisi muotoilla sellaisiksi, että ne tuntuvat aidosti mahdollisilta toteuttaa. Muuten tsemppi ei vain kestä päivää tai paria kauempaa.

Mikä on sopivan kokoinen tavoite tai lupaus vuodelle 2018?

Sen voit ainoastaan Sinä itse määrittää. Jollekin säännöllinen kuntosaliharjoittelu 5 krt viikossa on vain pieni ryhtiliike repsahtaneeseen lomarytmiin ja se on helppo toteuttaa kun taas arki alkaa – mutta jollekin toiselle se tarkoittaa totaalista elämänmuutosta eikä tarkemmin harkittuna tunnu edes omalta tavalta kohottaa lihaskuntoa. Mikä on lähtötilanteesi vaikkapa liikunnan suhteen, määrittää suuresti sen, millaisia tavoitteita kannattaa itselleen asettaa. Siksi olisikin tärkeää pysähtyä ensin miettimään, että mitä Minä juuri nyt kaipaan?

Realistisesti(ko)?

Sisäiset kaipaukset eivät tunne aina realismia. Mutta mieli voi olla yhtä lailla ristiriidassa realismin kanssa – riippuen mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Realismia on siis monenlaista. Kuten se, että tavoitteet ovat ristiriidassa sen kanssa, millaisia uhrauksia juuri tällä hetkellä olen valmis tekemään niiden eteen. Joskus (tai aika usein ainakin itselläni) voi olla niin, että mieli haluaa vaikka mitä eikä se suostu kuulemaan, miten paljon kehoni kaipaa vaikkapa lepoa ja rauhaa. Silloin tallaan ylisuurilla tavoitteilla sisimpäni yli, kuuntelematta sitä, mikä aidosti olisi nyt tärkeintä hyvinvointini kannalta.

Realismia on myös se, että perheelle on saatava ruokaa pöytään eikä välttämättä kaikkia omia unelmia voi toteuttaa nyt ja heti – jollei koko perhe sitoudu samoihin valintoihin. Reilua olisi yhdessä miettiä esimerkiksi perheen aikuisten kesken, mitkä unelmat voidaan toteuttaa niin, ettei kukaan joudu kohtuuttomasti tinkimään omista unelmistaan tai arvomaailmastaan toisen vuoksi. Minun unelmamaailmassani näistä asioista keskusteltaisiin jokaisen keittiön pöydän äärellä ihan arkisten askareiden keskellä, sillä mikäpä voisi olla sen ihanampaa, kuin elää unelmiaan todeksi, niiden kaikista rakkaimpien kanssa yhdessä? Toivottavasti se on tulevaisuuden realismia suomalaisissa perheissä. ❤

Unelmat on tehty toteutettaviksi.

“Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain, etkä pelkäisi epäonnistuvasi?” Tuo kysymys on hyvä esittää itselleen uuden vuoden kynnyksellä – ja kunhan keksit siihen vastauksen, niin sitten vain lähdet tekemään sen. Miettimättä, pelkäämättä, epäröimättä – päättäväisesti ja uskoen itseesi 100%:sti.

Kaikkea hyvää, rakkautta, onnellisuutta, menestystä ja ihan parhainta vuotta 2018, juuri Sinulle! ❤

Kuka on syypää sun hymyyn?

Heräsin aamulla sateen ropinaan. Näin uutisista, että suurimpaan osaan maata oli satanut lumipeite yön aikana – ja vaikka Helsingin keskusta olikin säästynyt vielä silloin lumelta, tajusin, että kesärenkailla ei olisi asiaa tänään liikenteeseen. Olin suunnitellut viettää päivän kirjamessuilla ja hetkeksi jo mielialani laski, koska liikkeelle lähtö julkisilla kulkuneuvoilla lumipyryssä, ei houkutellut. Olen aurinkoihminen mutta koska satun asumaan Suomessa, niin usein on keksittävä muut keinot pitää hyvä mieli yllä. Siispä pyysin ystävää kaveriksi messuille ja suunnistin hyvin loskakeliin varustautuneena raitiovaunulla messukeskukseen. Ihan täydellinen päivä, varsinkin kun sieltä löytyi ruoka- ja viini-messut saman katon alta!

Ennen viime yön syysmyräkkää, otin onneksi kaiken ilon irti aurinkoisista päivistä. On mainiota huomata, miten ihmismieli on huijattavissa, koska silloin kun joku asia ei ole itsestään selvyys tai se on katoamassa elämästämme, osaamme arvostaa sitä ihan eri tavoin. Syksyllä jokainen kaunis, aurinkoinen päivä voi olla “se viimeinen”, jolloin tekee mieli priorisoida ulkoilu ja taltioida valokuvina muistiin värikkäät maisemat.

Aurinko nostaa energiatasoamme, sen me kaikki tiedämme. Se vaikuttaa mielialaan, jolloin on helpompi olla hyvällä tuulella ja nähdä maailmasta paremmat puolet. Mutta entä sitten sateisina päivinä – mitä muita keinoja on säilyttää hyvä mieli ja oikea taajuus?

Olemme yhteydessä ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin – sen vuoksi on minusta hieman tekopyhää väittää, että aina kaikki olisi vain omasta asenteesta kiinni.

Haastavat elämäntilanteet ja läheisten teot vaikuttavat meihin, niin hyvällä kuin huonollakin tavalla. Nostavat tai laskevat mielialaamme ja energiatasoa hetkeksi tai pidemmäksi aikaa – riippuen siitä miten niihin suhtaudumme. Siinä asenne tulee peliin mukaan. Sillä muiden ihmisten tekemisiin tai moniin ulkomaailman tapahtumiin, emme voi suorasti vaikuttaa –  mutta voimme itse tehdä valintoja, jotka tukevat hyvällä mielellä pysymistä. Samalla vaikutamme lähellä oleviin ihmisiin positiivisesti ja autamme heitäkin voimaan paremmin. Siksi yhä enemmän ajattelen niin, että näinä maailman aikoina jokainen meistä voisi vaikuttaa paljon ympäröivään maailmaan, huolehtimalla ensisijaisesti aina siitä, että on itse mahdollisimman hyvällä taajuudella.

Miten se sitten tapahtuu? Kirjoitin jossain kohtaa syksyllä meditoinnista ja siitä miten paljon myönteisiä vaikutuksia sillä on. Se on yksi tapa tyhjentää mieli negatiivisista ajatuksista ja nostaa samalla omaa energiatasoa. Kiitollisuusajattelu on toinen erinomainen keino, koska tutkitustikin kiitollisuus edustaa tunteena korkeinta taajuutta. Uskon myös kollektiiviseen energiataajuuteen, johon vaikuttaa jokaisen meidän ajatukset – siksi ei ole lainkaan samantekevää millaisia ajatuksia päässämme pyörittelemme.

On monenlaisia tapoja kohottaa mielialaa, joita me ihmiset teemme miettimättä sen enempää. Yksi tykkää kalastuksesta tai metsästyksestä ja saa sillä tavoin pään tyhjennettyä turhista murheista. Joku toinen puolestaan nauttii musiikista, soittaa mieluisaa instrumenttia tai käy konserteissa. Moni harrastaa liikuntaa, tanssia tai jotakin fyysistä lajia, joka auttaa sekä mieltä että kehoa voimaan paremmin. Suklaasta puhumattakaan… On valtavasti erilaisia vaihtoehtoja – mutta myös tietoa tarjolla, jonka vuoksi jälleen kerran palaan siihen tärkeimpään. Oman itsensä kuunteluun ja niiden asioiden tekemiseen, jotka houkuttelevat eniten.

Mikä on Sinun tapasi kohottaa omaa mielialaa syksyisenä sadepäivänä?

Minä nautin valokuvaamisesta. Puhelimeni on täynnä erilaisia otoksia, joita on kertynyt kävely- tai pyöräily reittien varrelta. Kuvia on mukava katsella sateisena aamuna, koska useimmiten niissä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Rakastan myös merta ja sitä miten se muuttuu sään mukaan. Haaveilenkin kodista, jossa ikkunoista avautuisi suora näkymä merelle. Silloin voisin herätä joka aamu erilaiseen tunnelmaan, riippuen siitä, millaisin sävyin aamu valkenee.

Ajoin eilen pyörällä kotiin päin kun myrsky jo pyöritteli maahan tippuneita lehtiä ilmassa ja meri pauhasi mustana ja hieman pelottavana – mutta huomasin nauttivani tunnelmasta, jonka syysmyrsky sai aikaan Helsingissä. Luonto on niin vaikuttava kaikessa voimassaan. Vedin pipon tiukemmin päähäni ja poljin vastatuulessa hymyillen, sillä kaiken myräkän keskellä sisälläni oli levollinen ja vahva olo. Sitä paitsi kotiin on myrskyn keskeltä mukava tulla.

Ympärillämme myrskyää kaiken aikaa eri tavoin. Joskus läheiset ihmiset aiheuttavat draamaa ja ikäviä asioita muuten vain tapahtuu, joko omassa elämässä tai lähiympäristössä. Mitä kauemmaksi menemme ulkomaailmaan joko fyysisesti tai vaikka vain median välityksellä, sitä suurempaa epävarmuutta maailman tilanteet aiheuttavat – jos annamme niille vallan. Tärkeää olisi silloin tiedostaa, mihin kaikkeen voimme itse vaikuttaa ja mihin taas emme. Säätilat eivät vaihdu mielemme mukaan mutta on paljon muitakin asioita, jotka eivät ole hallittavissa ja joiden kanssa on vain elettävä. Siksi pyrin itse keskittymään tietoisesti niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa sekä niihin ihmisiin, joiden kanssa vietän suurimman osan ajastani. Heidän kanssaan ja heidän kauttaan voin myös vaikuttaa eniten ympärilläni olevaan ilmapiiriin. Yhdessä olemme niin paljon enemmän sekä hyvässä että pahassa.

On myös monia asioita, joiden tiedän vahvistavan itselläni hyvää mieltä. Jooga, musiikki, meditointi, leffat tai kirjat, liikunta, kirjoittaminen, hyvä ruoka ja samanhenkiset ystävät ovat minulle paras tapa nostaa nopeasti mielialaa. Tiedän, että jos energiatasoni ovat alhaalla, jooga-tunnin jälkeen näin ei ole enää – vaikka liikkeelle lähteminen ei houkuttelisi. Hyvällä säällä pitkä lenkki meren rannassa saa varmuudella hymyn huulilleni ja sadesäällä puolestaan kahvihetki hyvässä seurassa toimii aina. Siksi tietoisesti järjestän näille asioille aikaa kalenteriini riittävästi, jotta pysyn hyvällä taajuudella. Se on minun vastuullani, ei kenenkään muun.

Voi olla, että on helpompi ottaa vastuu omasta onnellisuudesta silloin kun ei elä parisuhteessa. Ei ole ketään keneltä voisi toivoa toimenpiteitä mielialan kohottamiseen tai ketä voisi syyttää omasta onnettomuudesta. Voi vain katsoa peiliin ja miettiä, mitä itse voisi tehdä. Läheisessä ihmissuhteessa saattaa sortua luulemaan, että kumppanin tehtävä on tehdä myös minut onnelliseksi, vaikka niinhän se ei ole. Kukapa haluaisi ottaa vastuuta jonkun toisen onnellisuudesta?

Koska onnellisuuden avaimet on omissa käsissä, niin on hyvä miettiä, että mitkä asiat tai ihmiset saavat oman energiatason laskemaan ja mitkä puolestaan nostavat sitä? Mitä pitäisi lisätä ja mitä vähentää? Onko ympärillä ylipäätään sellaisia ihmisiä, kenen seurassa voin olla oma itseni ja mielialani kohoaa?

Kaikkia ulkoisia häiriötekijöitä emme voi välttää arjessa, jollemme kiipeä vuorille yksin meditoimaan. On myös tilanteita, jolloin ei ole valinnan varaa. Kun sairaus tai ikävä onnettomuus kohtaa, niin mielen hallinnan taitoja todella testataan ja hetkeksi tasapaino varmasti horjuu, ennen kuin pystyy edes miettimään keinoja selviytymiseen.

Kuitenkin suuren kriisin keskellä hyvin monet ovat kertoneet, että ovat oppineet nauttimaan elämästä juuri kuten viimeisistä syysauringon säteistä. Kiitollisena ja nöyränä jokaisesta päivästä, silloin kun elämä ei ole enää itsestäänselvyys.

Voisiko tuon taidon oppia myös ilman kriisiä? ❤

Syksyn uudet tuulet…

Syksy on minulle aina uuden ajanjakson alku. Kesän aikatauluttomuuden jälkeen on kiva palata arkirytmiin ja suunnitella omaa elämää talvikaudelle. Tänä vuonna varsinkin olin asettanut itselleni syksyyn tiukan dead-linen – vuoden ajelehtimisen jälkeen. Siksi kesä kului vahvasti itseni äärellä, kuunnellen ja keskustellen. En siis ottanut tarkoituksella lomaa kirjoittamisesta – lomaa lomasta, miten se olisikaan mahdollista? Yht´äkkiä vain tuntui siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa ja silloin on parempi olla hiljaa.

Hiljaisuus johtui myös siitä, että mitä enemmän käännyin kuuntelemaan itseäni – sitä varmemmaksi tulin siitä, että elämä ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin luulin. Ei ole vain mustaa ja valkoista vaan on lukemattomia harmaan eri sävyjä eikä valkoinenkaan ole aina vain valkoista. Asioita ja ilmiöitä voi katsoa monesta eri suunnasta ja ihmisten käytökseen löytyy ainakin miljoona erilaista selitystä. Mikä minä olisin ketään neuvomaan, kun omakin elämäni on vielä täysin kesken?

Sen vuoksi pysähdyin kuuntelemaan mitä elämä haluaa minulle sanoa. Muutin näkökulmaani. Sen sijaan, että pyytäisin universumilta aina vain lisää, aloinkin kysyä itseltäni, että “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?”

Syvällisempi pohdinta alkoi viime keväänä, kun meditointi tuli “silmilleni” monesta eri lähteestä. Tiesin kyllä mitä meditointi on ja mitä hyötyjä siitä on ihmiselle – siksi ensin viittasin kintaalla koko asialle, koska “tiesin kyllä mitä se tarkoittaa…” Lopulta tajusin, että tieto ei riitä vaan se pitää laittaa käytäntöön – eli alkaa meditoimaan, ihan itse. Kovin moni meistä tietää varmasti myös sen, miten pitäisi syödä terveellisesti ja liikkua säännöllisesti, koska tietoa on tarjolla tänä päivänä enemmän kuin koskaan – silti se ei auta voimaan paremmin jos emme ota noita hyviä tapoja osaksi päivittäistä elämää.

Olen ottanut vasta ihan “baby steps” meditoinnin kanssa, koska mielen hiljentäminen on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Minun kärsimättömyydelleni tämä polku on parempi kärsivällisyyskoulu kuin mikään tätä ennen. Olen temperamentiltani hyvin nopea ja myös kova pohtimaan – niin jopas olikin mielenkiintoista todeta, kuinka monta ajatusta ehtii pyörähtää mielessä viiden minuutin aikana? En laskenut niitä mutta en yhtään epäile enää sitä, että ihmiset ajattelevat päivittäin yli 60 000 ajatusta, joista suurin osa on samoja kuin aina ennenkin. Jo viidessä minuutissa jouduin palauttamaan mieleni mantraan kymmeniä kertoja vaikka yritin sataprosenttisesti keskittyä oman hengitykseni tarkkailuun. Vain ja ainoastaan siihen.

Aluksi tuo herätti suunnatonta turhautumista, sitten ärsytystä – ja nyt minua lähinnä huvittaa. Olen siis tainnut päästä jo yhden askelen eteenpäin meditoinnissa? Osaan suhtautua aamun viisitoista minuuttiseen lempeydellä ja uteliaisuudella, enkä piiskaa itseäni suorittamaan. Sillä suorittamisesta meditoinnissa ei todellakaan ole kyse.

Nyt ymmärrän, miksi henkisistä guruista huokuu mieletön rauha ja levollisuus – sillä kyky rauhoittaa oma mieli auttaa elämään vahvemmin tässä ja nyt. Se puolestaan ohjaa kohtaamaan toiset ihmiset ihan eri tasolla, sydämen tasolla. Jokainen meistä varmasti tietää sen tunteen, kun keskustelee ihmisen kanssa, joka antaa kaiken huomionsa sinulle? Kuin olisin maailman mielenkiintoisin ihminen.. Sellaisen ihmisen seurassa on ylellistä olla – varsinkin näinä päivinä, jolloin huomiostamme kilpailevat älylaitteet sekä jatkuva kiire. En todellakaan väitä, että olisin itse mestari puhumaan vielä tästä mutta tiedän jo mihin suuntaan haluan kulkea.

Kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin aloin kuulla myös niitä asioita, joita en ollut halunnut kuulla. Vaikka ajatukseni laukkaavat välillä meditoidessa muissa ihmisissä ympärilläni tai maailman tapahtumissa – ja joudun kerta toisensa jälkeen palauttamaan ne omaan hengitykseen ja itseeni. Silti joka kerran huomaan jonkun oivalluksen tulevan pintaan, ainakin meditoinnin jälkeen. Nyt olen tajunnut myös sen, että noiden oivallusten ei tarvitse olla elämää suurempia vaan se voi olla vaikkapa vain käytännön asia, joka on unohtunut hoitaa tai ruokaresepti, jota voisin kokeilla. Saan myös usein vastauksia itseltäni kysymyksiin, joita olen pyöritellyt mielessäni – ja se tuntuu jo työvoitolta. Sillä sitähän meditointi yksinkertaisuudessaan on, että pysähdymme kuuntelemaan hiljaisuutta, jotta oma sisäinen ääni pääsee kuuluville. Siellä meillä kaikilla on tarvittava tieto, jolla pärjäämme elämässä, kunhan vain luotamme siihen ja kuulemme itseämme kaiken ulkoapäin tulevan metelin läpi.

Tuo ulkoinen meteli pitää sisällään muiden ihmisten mielipiteet, median vaikutuksen, yhteiskunnan tai uskonnon lainalaisuudet, lapsena opitut uskomukset ja “järjen äänen”. Sisäinen viisauteni puolestaan kertoo kaiken sen, mikä on juuri minulle parhaaksi. Toki silloin jos se on liian pitkään hiljennetty systemaattisesti niin vie ensin jonkin aikaa, ennen kuin sitä oppii taas kuulemaan. Ihminen, joka on elänyt kauan ulkoapäin ohjatusti eli muiden tarpeet ovat ohjanneet valintoja, ei aluksi välttämättä edes tiedä itse, mitä haluaa. Silloin kannattaakin aloittaa hyvin pienistä askelista. Hyvä kysymys voi olla esimerkiksi, että: “Mitä minun tänään juuri tekisi mieli syödä?” Tai: “Kaipaako kehoni/mieleni tänään lepoa vai virikkeitä?”

Nuokin ovat aika suuria kysymyksiä, joita ohjaa opitut kaavat ja mieliteot – ja siksi juuri suuri osa meistä suomalaisista painii työuupumuksen tai ylipainon kanssa. Rehellinen itsensä kuuntelu eroaa mieliteosta siinä, mikä on aidosti itselle ja omalle keholle hyväksi tässä hetkessä.

Jokainen meistä tietää, miten paljon helpompaa on nähdä ulkoapäin toisissa ihmisissä se “hänen parhaansa” ja antaa neuvoja – kuin nähdä ulospääsy oman elämän solmukohdassa. Ei tarvitse olla edes umpisolmussa, kun jo oma näkökulma kapenee ja tuntuu, että vaihtoehdot ovat vähissä – ja silloin onkin ihan hyvä jutella asioista jonkun ulkopuolisen kanssa. Sillä itse ainakin huomaan usein, että pelkästään ääneen puhuminen auttaa löytämään vastaukset jos kuuntelija on viisas ja antaa minulle tilaa pohtia asioitani ääneen. Mutta jos neuvoja peilaa tilannetta omasta egostaan tai hänen kokemuksistaan käsin, niin se ei välttämättä olekaan se paras – juuri minulle.

Kuuntelemisen taito on aliarvostettu meidän kulttuurissamme, jossa jo päiväkotimaailmasta lähtien oman paikan saa varmemmin lunastettua äänekkällä käytöksellä. Kuitenkin hyvä kuuntelija pärjää monessa tehtävässä huomattavasti paremmin kuin hän, jolla on aina asiaa. On kuitenkin helpompi täyttää tyhjä tila puhumalla kuin kuuntelemalla, varsinkin jos vastassa on hiljaisuus. Jopa itsensä kanssa. Puhumattakaan siitä, miten helppoa on olla kaiken aikaa muiden tarpeiden ohjattavana – kiireinen ja menossa, jolloin ei tarvitse edes pysähtyä oman elämänsä äärelle. Kohtaamaan tyhjyyttä sisällään tai miettimään mihin oikein olen matkalla?

Minä olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, jossa muutos on väistämätön. Noita pisteitä on ollut ennenkin ja siksi suhtaudun siihen suurella uteliaisuudella, joka on samaan aikaan energisoivaa ja innostavaa mutta myös hieman pelottavaa. Järjellä tiedän, että muutos on aina mahdollisuus mutta tunteeni kertoo, että se on myös turvatonta. Tutusta ja turvallisesta on vaikea irrottautua, se on ihmisen perusominaisuus enkä siinä mielessä poikkea muista. Mutta tiedän onneksi aikaisemmista kokemuksista, että vaikka pelottaa, en anna sen estää askeliani vaan otan päättäväisesti niitä kohti uutta suuntaa – jolloin jokaisella askeleella myös huomaan, että oloni vahvistuu ja innostukseni kasvaa.

Silloin tiedän, että olen oikealla polulla.

Aloitin noin kuukausi sitten Life Coach koulutuksen Valmentamon kanssa ja nämä muutamat viikot ovat olleet ihana tunteiden vuoristorata, koska olen löytänyt taas palavan innostuksen ja uteliaisuuden uuden edessä, joka oli hetkeksi hukkunut jonnekin. Olen yhtä aikaa kiitollinen, sillä tajuan miten paljon olen valmentamisesta jo oppinut viidentoista vuoden aikana omassa työssäni ihmisten parissa – mutta myös hämmentynyt ja nöyrä, koska tajuan samalla miten vähän silti tiedän. Ihmisten valmentaminen kohti positiivista muutosta on sydämeni palo ja minulle kunniatehtävä, johon haluan opiskella lisää työkaluja – sillä se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin luulin.

Olen siis avannut uuden sivun elämässäni mutta en ole silti kääntänyt vanhaa kirjaa kiinni. Huomioni saattaa olla hetken aikaa hyvinkin intensiivisesti opiskelussa ja valmennusharjoitteluissa, joita teen opiskelun ohessa ja joista kerron teille pian lisää. Mutta kuljen vahvasti rinnakkain näitä kahta polkua, jotka koen, että minun on tarkoitettu kulkea. Eli en ole jättämässä vanhaa työtäni vaan rakentamassa siihen rinnalle jotain uutta, joka mahdollistaa sen, että voin auttaa ihmisiä entistäkin paremmin ❤

Meditointi ja hiljentyminen itseni äärelle toi siis minulle sen työkalun, jota olin jo pitkään kaivannut avuksi omaan työhöni. Sen lisäksi, että sain vastauksen kysymykseen, jonka itselleni esitin; “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?” Uskon nimittäin vahvasti, että silloin olemme onnellisimmillamme, kun saamme toteuttaa omaa elämäntehtäväämme ja siksi sen esiin kaivamiseen kannattaakin käyttää sekä aikaa että vaivaa. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten auttaminen ja valmentaminen kohti parempaa ja onnellisempaa elämää, on juuri se lahja, joka minulle on annettu ja jota minun sen vuoksi kuuluu itsessäni kehittää ja vahvistaa. Life Coach koulutus antaa siihen valtavasti uusia työkaluja sekä mahdollisuuden toimia huomattavasti laajemmalla sektorilla. Jo nyt olen äärettömän kiitollinen oivalluksista, joita olen saanut näiden kahden koulutusviikonlopun aikana!

Toivon, että oma prosessini kohti ammattimaisempaa valmentajaa, alkaa näkyä myös kirjoituksissani – ja että voin sitä kautta antaa Sinulle, joka seuraat blogiani, enemmän syvyyttä ja oivalluksia tekstieni kautta. Kiitos, että saan jakaa tätä matkaa kanssasi ❤

#HyvänOlonVuosi2017

Vuodessa voi tapahtua paljon – tai olla tapahtumatta. Riippuen siitä, millainen ajanjakso omassa elämässä onkaan menossa. Facebook muistutti minua vuoden takaisista tunnelmista, kun istuin uuden, tyhjän kodin ikkunalaudalla… ja yhtä aikaa tuntui kuin se olisi ollut vasta eilen tai ikuisuus sitten. Niin paljon mahtuu tuohon vuoteen, josta yllättäen tuli minun #HyvänOlonVuosi, jolloin aloin priorisoida oman hyvinvointini ennen kaikkea muuta. Monin eri tavoin.

Facebook on hyvä muistuttamaan siitä, miten paljon elämä voi muuttua lyhyessäkin ajassa kun se näyttää vuoden tai kahden vuoden takaisia muistoja. Taaksepäin ei kannata muuten turhan usein katsella – mutta joskus on hyvä muistuttaa itseään siitä, miten joskus aiemminkin asiat ovat kääntyneet aina parhain päin. Vastoinkäymisten hetkellä varsinkin, koska jälkeenpäin on helpompi nähdä positiivisia merkityksiä ja tarkoituksia myös niissä vaikeissa ajoissa.

Viimeinen vuosi on ollut minulle ulkoisen reviirin ja verkostojen laajentumista, joka samalla automaattisesti on laajentanut omaa elämänkatsomustani. Kuitenkin yhtä aikaa olen kääntynyt yhä enemmän sisäänpäin, kuuntelemaan itseäni ja sitä mitä kehoni tai sydämeni kaipaa. Tuon tutkiskelun tuloksena moni asia, johon olen aiemmin uskonut, on heittänyt “häränpyllyä” – ja se on saanut minut itsenikin välillä hämmennyksen valtaan. Lopulta olen kuitenkin ollut äärettömän iloinen ja kiitollinen siitä, että uskalsin kyseenalaistaa omat ajatukseni ja repiä itseni irti vanhoista totutuista kaavoista.

Omia uskomuksia on hyvä välillä ravisuttaa ja tutkiskella rehellisesti, että vieläkö ne pitävät paikkaansa? Jollei elämä ravistele niitä ihan pyytämättä. Monet niistä kun ovat saaneet alkunsa aikoja sitten ja vieläpä kenties jonkun muun toimesta kuin meidän itsemme. Koti, koulu ja ulkoinen maailma jättää jälkensä, niin hyvässä kuin pahassa. Muodostaa uskomuksia, joiden varaan alamme rakentaa omaa elämää ja jotka usein myös rajoittavat meitä tietynlaiseen muottiin – joka voi olla tarpeen silloin, kun asioita on tapahtunut, jotta selviäisimme – mutta jossa ei ole välttämättä hyvä elää koko loppuelämää. Rajoittavat uskomukset ovat salakavalia ja muodostuvat pikkuhiljaa, siksi emme niitä aina edes tunnista, ennen kuin ne alkavat ahdistaa. Uskon, että jokainen meistä on joskus saanut itsensä kiinni jostain vääränlaisesta uskomuksesta – koskien omaa ulkonäköä, esiintymistaitoja, harrastuksia, rahan käyttöä, parisuhde dynamiikkaa… lähes mitä vain. Jopa sitä, millaista ruokaa minun tulee syödä, jotta elän terveellisesti tai kunnioittaen omia sukujuuriani. Siksi me suomalaiset olemme varmaankin viimeiseen asti puolustaneet kotimaisia viljatuotteita ja opetamme lapsemme juomaan maitoa, vaikka niin monet tutkimukset jo osoittavat, etteivät ne sovi kovinkaan monille. Päinvastoin.

Minäkään en ole säästynyt vääränlaisilta uskomuksilta, joita oli jälleen kerran hyvä päivittää. Paljon niitä on jo vuosien mittaan elämä karsinut samalla kun on heitellyt uusiin suuntiin. Siksi ehkä olinkin lähinnä hämmästynyt, että niitä vielä vain riittää…. Ruokailutottumuksia päivitin rankalla kädellä jo kauan sitten, kun lähdin työskentelemään hyvinvointituotteiden pariin. Olinhan maalaistyttönä kasvanut lähinnä perunalla ja ruisleivällä – joista kumpikaan ei sopinut minulle eikä ole kuulunut ruokavaliooni enää aikoihin. Mutta tämän vuoden aikana jouduin vielä uudelleen tarkastelemaan sitä, mikä sopii minulle ja mikä ei. Ja siinä onkin itse asiassa koko #HyvänOlonVuosi2017 ydinajatus, joka koskee laidasta laitaan omaa elämääni – mikä sopii minulle ja mikä ei?

Enpä olisi uskonut, että vapaaehtoisesti luovun kahvista, jonka ympärille kietoutuu monenlaiset muistot jo lapsuuden kodistani saakka. “Keitetäänpä kahvit!”, tarkoittaa maalla samaa kuin: “Kokoonnutaanpa koko porukka yhdessä pöydän ääreen, otetaan lepohetki ja jutellaan päivän kuulumiset läpi.” Kahvit keitettiin aina myös silloin, kun haluttiin katkaista pihatyöt tai jos naapuri pyörähti käymään. Sellaista vierasta ei ollutkaan, jolle ei kahvia olisi ainakin tarjottu. Siksi kahvihetkeen liittyy vahvasti positiivinen leima – vieraanvaraisuus, ystävät, hengähdys hetki, perheen yhteinen aika, aito kohtaaminen… Puhumattakaan kahvin tuoksusta. Heti kun se leijailee keittiöstä, niin on aika huokaista.

No, pidän kyllä myös hyvän kahvin mausta mutta lopulta huomasin, että se ei ollutkaan se tärkein syy juoda sitä – vaan tuo mielikuva, joka kahviin liittyy. Sen vuoksi tee ei esimerkiksi tuntunut ollenkaan samalta vaan oikeastaan jopa hieman säälittävältä, jota juotiin lähinnä flunssaisena.

Kun muutin Helsinkiin ja otin “välivuoden” omasta yrittäjyydestäni viime kesänä, niin sain luvan itseltäni nauttia elämästä. Halusin priorisoida sellaisia asioita, joihin ei aiemmin ollut niin paljon aikaa – ja yksi niistä oli ystävät. Olinhan monen vuoden ajan ollut vuoroviikoin yrittäjä ja äiti, jolloin muut menot saivat odottaa. Siksi ensimmäiset kuukaudet kesäisessä Helsingissä menivät mukavasti ystäviä tapaillen ja kaupungin kahvilakulttuuriin tutustuen. Lopulta kuitenkin kun “lomaa” jatkui koko talven ajan, tuli kahvikiintiöni täyteen.

Tein alkuvuodesta monenlaista ruokavalio remonttia, koska vatsa vihoitteli mutta kahvi piti pintansa viimeisenä – juuri noista edellämainituista syistä. Nyt jälkeenpäin tajuan, miten helppoa on juuttua vääränlaisiin tottumuksiin, vaikka tietäisi ja tuntisi kehossaan, etteivät ne palvele enää tai tuo edes sitä hyvää oloa, jota niillä alun perin on tavoitellut. Jollekin se on kahvi tai joku muu nautintoaine – toiselle se voi olla vaikkapa sokeri eri muodoissaan. Monet tupakoitsijat sanovat, että tupakoinnin lopettamisessakin vaikeinta on löytää sen opitun tavan tilalle jotain muuta tekemistä. Jotain, joka tarjoaa samalla tavalla pienen “irtioton” arjesta. Siksi minunkin piti löytää kahvin korvike.

 

Koko tämä kirjoitus sai siis alkunsa Kurkuma Latesta…. mutta saikin sitten ympärilleen vähän pidemmän tarinan. Löysin kahvin tilalle hyvän ja terveellisen, minulle sopivan korvikkeen, jolloin sain säilyttää kaikki nuo kivat traditiot, jotka kahvin ympärille liittyivät – sen lisäksi, että Kurkuma Latte maistuu nykyisin suussani paljon paremmalta kuin kahvi. Kurkumalla on myös monia terveysvaikutuksia. Jos haluat kokeilla, niin laitan alle reseptin mutta älä säikähdä jos et heti ensi kerralla ihastu siihen. En minäkään.

Luontaistuotekaupat myyvät valmista maustesekoitusta, joka näkyy kuvassa Aloe vera mehun kanssa. Valmista mausteseosta tarvitsee sekoittaa teelusikallinen haluamaasi vaahdotettuun maitoon. Itse käytän kauramaitoa, joka on kahviin tarkoitettu eli vaahtoaa kivasti – ja maistuu nykyisin suussani huomattavasti paremmalta kuin tavallinen maito. Sekin oli vain tottumuskysymys. Aloe vera ja Kurkuma Latte sattuivat samaan kuvaan siksi, että ovat vatsani suosikit aamuisin.

Jos haluat sekoitella Kurkuma Laten itse, niin alla minun oma ohje. Sitä voi maustaa hyvin myös inkiväärillä vaniljan sijaan. Hieman työläämpää availla useampi purkki mutta sopii hyvin läsnäolon harjoittamiseen, kun kesken kiireiden keskittyy hetkeksi rauhassa aistimaan aitojen mausteiden tuoksuja. Mieli rauhoittuu samalla.

Kurkuma Latte:

1 tl Kurkumaa ja ripaus… kanelia, kardemummaa, aitoa vaniljaa ja kookos sokeria.

Laita mausteet Latte-lasin pohjalle ja vaahdota maito. Sekoita pieneen loraukseen vaahdotettua maitoa mausteet hyvin sekaisin ja lisää loppu maitovaahto. Ripauta pinnalle hieman kanelia ja nauti.

Nautinnollista kesän alkua – Kurkuma Latella tai ilman 🙂

Täydellinen (äitien)päivä?

Näin äitienpäivän iltana haluan kirjoittaa yhdestä elämän suurimmasta paradoksista, joka on riivannut ainakin minua lähes kaikki nämä vuodet, kun olen ollut äiti. Nimittäin täydellisen äitiyden ja elämän tavoittelusta, joka kuitenkin karkaa koko ajan kauemmas, mitä enemmän sitä olen yrittänyt tavoitella. Kunnes olen alkanut nähdä epätäydellisen elämäni täydellisenä. Vähintäänkin hetkittäin.

Olen puhunut vuosikaudet ihmisille oikeanlaisen asenteen puolesta ja siitä, mihin oma huomio kannattaa kiinnittää. Onko lasi puolitäysi vai puolityhjä? Se mihin keskityt kasvaa… ja mitä näitä nyt onkaan. Vaikka olen osannut iloita ja nauttia arjesta lasteni kanssa, olen silti kokenut oman äitiyteni hieman vajaana. Puolikkaana. Olinkin sitä ajallisesti, koska lapset asuivat vain puoliksi luonani mutta silti äitiys on täyttänyt aina sydämeni 100%:sti. Miksi sitten näin lasin puolityhjänä kun kysymys oli äitiydestä vaikka muutoin olen aina ollut se, joka näkee elämässä loputtomiin mahdollisuuksia?

Äitiyden riittämättömyyden tunne on varmasti kovin tuttu jokaiselle, joka on äiti. Vaikka kaikkensa tekisi, ei mikään riitä – ja lopulta sitten tuntee jo syyllisyyttä myös siitä, ettei ole osannut priorisoida itseään ja näyttää vahvaa naisen mallia lapsilleen…

Viime vuosi on laittanut arvojani uuteen järjestykseen ja samalla olen tietoisesti päästänyt irti siitä, miten elämän kuuluisi mennä. Antautunut virran vietäväksi ja suostunut hyväksymään myös itseni sellaisena, kuin kulloinkin olen. Välillä vajavaisena ja epävarmana, jolloin en aina edes tiedä mihin suuntaan pitäisi mennä – ja välillä taas vahvana ja varmana, kun kuljen vain mihin sydämeni johtaa. Samalla olen opetellut irtautumaan monista turhista odotuksista ja vaatimuksista, joilla olen ladannut erilaiset tilanteet – täydellisyys tähtäimessäni… Mielikuva täydellisyydestä, joka ei ole edes päivitetty ajan tasalle minun elämääni. Tälle vuosikymmenelle ja niihin puitteisiin ja arvoihin, joissa nyt elän.

Miksi sitten kannan sitä mukanani?

Olemme monin tavoin menneisyytemme vankeja – varsinkin, jos emme myönnä niitä itsellemme. Mielikuvat siitä, miten elämän pitäisi mennä ovat muodostuneet vuosien varrella kaikkien kokemusten myötä, joita meille on tapahtunut – tai mitä paitsi olemme jääneet. Kannamme mukanamme myös toisten odotuksia – ja lopulta näistä kaikista muodostuu niitä tavoitteita, joihin yritämme pyrkiä, miettimättä sen tarkemmin, ovatko ne edes omiamme.

Lopulta kun vain uskaltaa laskea irti kaikista turhista odotuksista ja ottaa elämän vastaan juuri sellaisena kuin se kunakin päivänä eteen avautuu – huomaakin yht´äkkiä lasin olevan vähintäänkin puolitäysi jollei enemmänkin. Koska omat mielikuvat siitä, miten elämän kuuluisi mennä, ei aiheutakaan enää pettymysten harmaata varjoa olemassaolevaan hetkeen.

Tänä äitienpäivänä en odottanut mitään. Tai odotin kyllä – yhteistä aikaa lasteni kanssa. En varannut pöytää ravintolasta enkä sopinut ohjelmaa sukulaisten kanssa. Poikani kun eivät ole koskaan olleet kovin innokkaita syömään hienoissa ravintoloissa, eivätkä kaipaa muutenkaan mitään kummallista ohjelmaa. Heistä mukavinta on vain olla kotona.

Itse asiassa minä olen ollut aina meistä se ainoa, joka kaipaa ohjelmaa – ja sainkin itseni kiinni mielikuvasta, joka vielä leijui äitienpäivän yllä. Siinä kuvassa me olisimme kierrelleet poikien kanssa Linnanmäellä jäätelötötteröiden kanssa ja leikkimielisesti kisanneet tarkkuusheitossa… Mutta pojat eivät vain oikein innostuneet tuosta ideasta ja todellisuus muodostui toisenlaiseksi. Olimme kotona ja kuuntelimme heidän lempimusaa volyymit täysillä. Minä nautin viikon ensimmäisen ja ainoan cappucinon äitienpäivän kunniaksi, samalla kun seurasin heidän kisailuaan siitä, kumman musiikkivalinnat olivat paremmat. Lopulta lähdimme syömään ja pojat saivat valita paikan. Vanhempi toimi kuljettajana ja nuorempi neuvoi takapenkiltä. Minä ihailin sitä, miten osaaviksi ja nokkeliksi he ovat kasvaneet. Söimme burgereita ja he miettivät paljonko ruokailu maksaa, koska he lupasivat tarjota ruoan minulle ensi vuonna. Ja koska hinta ratkaisee, niin äitienpäivälounas saattaa olla vaikkapa Burger Kingissä…

Silti siitäkin tulee täydellinen äitienpäivä ❤ ❤

Joutsenten opetukset…

Olen tänä keväänä saanut ihailla joutsenia useana päivänä kävelylenkeilläni, jotka suuntaavat lähes poikkeuksetta meren rantaan. Nuo lintujen kuningattaret lipuvat vettä pitkin kauniin valkoisina ja pysähdyttävät minut seuraamaan ja kuvaamaan niiden menoa kerta toisensa jälkeen. Haaveilen yhdestä upeasta otoksesta, jossa joutsenten kaulat muodostavat sydämen… vielä en ole onnistunut siinä – mutta jatkan yrittämistä sinnikkäästi.

Kirjoitin pari päivää sitten läsnäolosta ja irtipäästämisestä – ja joutsenet symbolisoivat sitä minusta hienosti. Nämä kauniit linnut osaavat kantaa itsensä arvokkuudella ja huomioivat myös toisensa samalla arvostavalla energialla. He osaavat liikkua niin eleettömästi ja kauniisti, että heitä katsellessa itsekin rauhoittuu. Joutsenten yksiavioisuus on myös koskettavaa näinä aikoina. Kun yksi lintu ilmestyy kiven takaa, alan huomaamattani odottaa ja etsiä katseellani sen kumppania. Ikuiseen rakkauteen on ihana uskoa – edes joutsenilla ❤ ❤

Hyvin usein huomaan, että kirjoittaessani jostain aiheesta, tuo asia pyörii mielessäni ensin monta päivää löytäen uusia muotoja ja saaden vahvistuksia – sieltä täältä. Niin kävi myös alkuviikosta, kun läsnäolon teema kietoi minut syövereihinsä. Olin jo kirjoittanut tekstin, kun eksyin seuraavana iltana Maarit Kallion lyhyelle luennolle, joka käsitteli läsnäolon taitoa ja onnellisuutta. Kappas vain. Sen jälkeen tulin kotiin, halusin vaihtaa vielä yhden kuvan tekstiin, jonka nappasin matkalla – joutsenen – muistuttamaan läsnäolosta. Jaoin sen jälkeen blogitekstin seinälleni ja karkasin pikaiselle juoksulenkille läheiseen rantaan. Tuolla lenkillä seuraava joutsen “lähestyikin” minua hyvin päättäväisesti.

Se lipui kauniina ja ylväänä peilityyntä vettä pitkin suoraan kohti minua. Pohdin muutaman sekunnin, raaskisinko pysäyttää hyvän juoksuvauhdin mutta päädyin kuitenkin kaivamaan puhelimen esiin. Lopulta rämmin jo rantavedessä odottaen täydellistä otosta. Tällä kertaa joutsen oli aivan yksin ja tuli luokseni ilman epäröintiä. Joku skeptikko sanoisi nyt, että “kaupunkilaisjoutsenet ovat tottuneet kerjäämään ruokaa ja siksi varmaankin näin tapahtui..” Mutta minä uskon, että elämä tarjoaa meille vinkkejä, joihin voimme tarttua – tai olla tarttumatta. Tämä oli yksi sellainen, sillä joutsen herätti monenlaisia ajatuksia ja myös lievää pelonsekaista arvostusta, mitä lähemmäksi se lipui.

Se palautti minut hyvin “maan pinnalle” siinä, kuinka läsnäolosta kirjoittaminen ja sen toteuttaminen omassa elämässä on kaksi täysin eri asiaa. Voin helposti vedota kiireisiin tai selittää käytöstäni milloin milläkin – vaikka tietäisin kuinka, miten tärkeää on pysähtyä juuri silloin, kun elämä sitä vaatii. Silloin kun lapsi keskeyttää ajatukseni ja kaipaa huomiotani. Tai kun kohtaan ystävän kesken kiireisen päivän… Olenko läsnä aidosti juuri siinä vai mietinkö jo seuraavaa tapaamista tai omia asioitani? Maarit Kallio oli tuosta myöskin ihana esimerkki – koska hänen puheenvuoronsa aiemmin illalla oli pysäyttänyt minut juuri siksi, että hän itse oli siinä niin täydellisesti läsnä. On helppoa neuvoa muita mutta se, että toteuttaa oppimiaan asioita omassa elämässään ja näyttää sillä tavalla muille mallia hiljaisesti ja vahvasti – siinäpä vasta taito.

Toisaalta tuo joutsen käänsi ajatukseni myös omaan elämänpolkuuni, joka on usein vaatinut paljon rohkeutta ja uskallusta – tehdä juuri niin kuin oma sydän sanoo, vaikka sitä ei aina muut olekaan ymmärtäneet. Ainakaan aluksi. Aiemmin se tuntui raskaalta ja järjen vastaiselta, koska en itsekään ymmärtänyt, miksi minun piti juuri silloin lähteä toiseen suuntaan, kun olisi ollut huomattavasti helpompi vain jäädä paikalleen tai kulkea samaa rataa kuin ennenkin. Mutta tiedän nyt, että tehtäväni on aikaansaada muutosta ja avata uusia polkuja – ja siksi en vain voi jäädä paikalleni, jos elämä niin vaatii. Silti se ei ole edelleenkään aina helppoa. Varsinkin silloin, kun teen sen yksin, ilman ketään kenen selän taakse voisin piiloutua – tai kenen vanavedessä kulkea.

Siksi varmaan tuo joutsen koskettikin sieluani, koska sen energia oli juuri jotain sellaista, jota noihin tilanteisiin itselleni toivoisin. Se lipui vettä pitkin pää kauniisti pystyssä – pyytelemättä anteeksi omaa olemassaoloaan tai selittelemättä suuntaansa kenellekään. Ehkä se kaipasi rinnalleen jotakuta, kenen kanssa voisi yhdessä vaeltaa – tai kenties nautti vapaudestaan, kulkea vain omien vaistojen varassa, sydäntään seuraten. Kukapa meistä voisi tietää? Ei joutsenen eikä myöskään kenenkään ihmisen ajatuksia, vaikka ulkoisesti näyttäisi millaiselta.

 

Tuo kaunis lintu kävi tervehtimässä minua rannassa ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kylpien ilta-auringon valossa. Toivotin hänelle hyvää matkaa ja jatkoin lenkkiäni pohtien elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta – sekä sitä, miten erilaiset reitit meille kullekin on annettu kuljettavaksi. Vielä yksi otos kesken juoksulenkkiä – jonka jälkeen palasin kiitollisin mielin takaisin kotiin. Kannatti lähteä lenkkipolulle, tänäänkin.

Elämä on ❤ ❤ ❤

Irtipäästämisen vaikeus – elämisen helppous <3

Elämän hyväksyminen sellaisena kuin se kunakin päivänä eteeni avautuu, kuulostaa maailman yksinkertaisimmalta asialta – mutta mitä paremmin sen oivallan, sitä haasteellisemmalta se tuntuu. Olen lukenut “Läsnäolon voima” kirjaa iltalukemisena, koska haluan muistuttaa itseäni päivittäin siitä, että minun elämäni tärkein hetki on juuri nyt käsillä. Se, joka on parhaillaan menossa eikä vasta joskus tulevaisuudessa. Etten haikailisi liikaa tulevia – tai velloisi menneissä. Jotta se olisi mahdollista, minun pitää hyväksyä käsillä oleva hetki sellaisena kuin se nyt juuri on. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta aina kun pääsen tuohon tilaan, niin se tuntuu aivan ihmeellisen levolliselta. Helpottavalta ja kevyeltä.

Mikä sitten estää meitä elämästä vahvasti juuri tässä ja nyt? Luottamuksen puute tai pelot oikeastaan. Tuntuu turvallisemmalta, jos koen olevani oman elämän ohjaksissa ja teen suunnitelmia, miten asiat etenevät – eli hallitsen elämääni. Jopa murehtimalla valmiiksi kaikkia eri vaihtoehtoja, joita saattaa tapahtua, koen oloni turvallisemmaksi – koska olen varautunut kaikkeen. Mutta onko se oikeasti niin?

Elämä nimittäin yllättää meitä tavalla tai toisella, halusimmepa sitä tai emme. Itse uskon, että heitä varsinkin, ketkä roikkuvat oman elämänsä kahvoissa, se haluaa ravistella irti ja muistuttaa siitä, että mikään ei ole varmaa. Sen se tekee ovelin tempuin, laittamalla välillä ne tärkeimmät palikat uuteen järjestykseen – tai ehkä ensin vaikkapa varoittaen hieman. Ravisuttaen jonkun lähellä olevan elämää sairauden tai jonkun muun yllättävän käänteen voimalla. Jotta siinä rinnalla eläen voisi jo hieman sopeutua tuleviin muutoksiin. Näin minulle on käynyt monta kertaa. 

Suunnitelmissa ja tavoitteissa ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin – mutta jos niihin takertuu liikaa eikä osaa päästää irti silloinkaan, kun ne ei tunnu toimivan, niin niistä voi helposti rakentaa itselleen vankilan. Elämä ei saa yllättää, koska se sekoittaisi suunnitelmat…. Seuraa siis yllätyksetön elämä. Tylsä, toisin sanoen.

Olen itse ollut aina “to-do-listojen” ystävä. Tehnyt tehtävälistoja ja suunnitelmia paperille vapaa päiviinkin – ja nähnyt myös miten tavoitteet toteutuvat, kun laitan ne paperille. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä. Pitää paikkansa. Mutta…. näin jälkeenpäin ajatellen, elämäni on nykyisin paljon hauskempaa, kun en suunnittele sitä ihan niin tarkkaan. Näen kyllä päämäärän suunnilleen, mihin haluan päästä – mutta jään uteliaana ja avoimena seuraamaan, millaisia reittejä pitkin elämä minut sinne haluaa johdattaa. Sillä oma mielikuvitukseni ei ehkä riittäisi edes keksimään niitä parhaita.

Silti haaveita saa olla – ja pitääkin. Eihän universumi muuten tietäisi mihin suuntaan meitä kuljettaa. Irtipäästäminen ei siis tarkoita sitä, että pitäisi kellua vain tuulen mukana ilman mitään päämäärää. Se tarkoittaa sitä, että en siirrä huomiota päivittäisistä askareista liikaa jonkun tulevan tavoitteluun. Lataa omaa onnellisuuttani sinne seuraavaan määränpäähän.

Harrastan haaveilua kaupungilla kävellessäni… Katselen kauniita taloja ja ikkunoissa olevia valoja – ja mietin, että millaistakohan tuolla olisi asua? Tankkaan meren tuoksua sieraimiini ja tunnustelen tuulta kasvoillani, miettien miten ihanaa olisi saada merinäköala omaan olohuoneeseen – tai purjehtia kesällä kuukausi ilman mitään määränpäätä. Nautin myös ihmisten katselemisesta ja siksi voinkin istua katukahvilassa tuntikausia… Näen pariskuntia ja perheitä, jotka selvästi nauttivat toistensa seurasta nauraen ja hassutellen – ja välillä myös heitä, ketkä istuvat puhumattomina eri puolilla pöytää ja tuijottavat kännyköitään. Rakennan mielessäni mielikuvaa heidän kodistaan ja työstään ja mietin samalla, että mitkä ovat ne elementit, joita tarvitaan omaan onnellisuuteeni?

Onnellisuuden ainekset ovat melko yksinkertaiset. Sen olen nyt huomannut ja sitä irtipäästäminen on saanut minussa aikaan. Elämän eri sävyjen ihmettely… maistelu, haistelu ja tunnustelu –  pysähdyttää, herkistää ja koskettaa. Olen irrottanut veneen satamasta ja päättänyt määränpään, suunnilleen. Mutta annan tuulen määrätä tahdin ja reitin – ja myös sen, ketä matkallani tapaan. Uteliaana lähden liikkeelle, luottaen siihen, että tästä matkasta tulee mielenkiintoisempi kuin mitä olisin koskaan osannut itse kuvitellakaan ❤

Olet sitä mitä syöt – vai syöt sitä mitä olet?

Otankin käsittelyyn näin pääsiäisenä meitä kaikkia koskettavan aiheen. Sen minkä ympärillä ajatukset pyörivät pyhiä ennen ja varsinkin sen jälkeen. Ei siksi, että itse potisin mässäily-krapulaa vaan siksi, että olen joutunut pohtimaan omia ruokailutottumuksiani viime päivien aikana täysin uudelleen.

Olen tämän talven aikana laittanut omaa arvomaailmaani uuteen järjestykseen ja samalla pohtinut paljon sitä, mitkä asiat sopivat minulle ja mitkä taas eivät. Olen tehnyt sen hyvin itsekkäästi itseäni kuulostellen, koska siihen on viimein ollut mahdollisuus. Tämä läpivalaisu on koskenut yhtä lailla minulle sopivia liikuntamuotoja, ystävyys-suhteita kuin vaate valintojani – eikä siksi kai mikään ihme, että samaan syssyyn vatsani alkoi reistailla, jonka vuoksi myös ruoka-aineet menivät suurennuslasin alle.

Luulin jo tottuneeni siihen, että kun elämässäni alkaa muutos vaihe, se tulee aivan yllättäen. Tempaa mukaansa pyörremyrskyn tavoin ja “siivoaa” pöydän puhtaaksi uutta varten. Tuntuu, että mitä useammin tuo myrsky pyyhkäisee ylleni, sitä tarkemmin se siivoaa mennessään myös ne pimeimmät nurkat. Nostaa pintaan sellaisetkin uskomukset, jotka ovat olleet piilossa vuosikaudet. Hämmennyin, koska tulin yllätetyksi jälleen. Ehdin jo unohtaa, miltä muutoksen tuulet ihollani tuntuu. Luulla, että “no niin, nyt olen perillä” 🙂  Mutta ei. Mehän emme ole perillä elämässä koskaan. Elämä on alati muuttuvaa ja tähtää kasvuun, viimeiseen hengen vetoon saakka. Muutoin kuolemme pystyyn.

Tällä kertaa pyörremyrsky irrotti minut sekä ulkoisista että sisäisistä raameista. Kirjaimellisesti tiputti uuteen kohteeseen lähtiessään, johon rakensin kotini ja uudet verkostot. Sain mukaani vain ne tärkeimmät, kuten ennenkin. Sen olen tehnyt muutaman kerran aiemminkin, joten se onnistui kyllä. Mutta se ei riittänytkään tällä kertaa, vaan muutoksen tuulet ujuttautui sisuksiini saakka. Pakotti pysähtymään ja kuuntelemaan vieläkin tarkemmin viestejä, joita kehoni kertoo. Olenko tasapainossa? Olenko onnellinen? Mitä kaipaan ja haluan?

Näitä kysymyksiä olen pohtinut talven aikana ja ollut välillä turhautunutkin, koska kysymykset ovat pyörineet mielessäni kehää. Tiedänhän miten paljon voin omalla alitajunnalla vaikuttaa juuri siihen tasapainoon ja onnellisuuteen. Mutta aina silloin kun mielessä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, on tarkoitus etsiä jotain. Uutta suuntaa tai uudenlaisia ajatusmalleja. Romuttaa vanhoja uskomuksia, jotka eivät palvele enää. Niin nytkin.

Kun aikani etsin ja kyselin ihmisiltä vinkkejä oikeanlaiseen ruokavalioon, joka tukisi vatsani hyvinvointia, päädyin kokeilemaan monenlaisia dieettejä, jotka olivat auttaneet heitä mutta eivät kuitenkaan tuoneet minulle helpotusta. Saneerasin ruokavaliostani maitotuotteet, kotimaiset viljat ja prosessoidut ruoat ja lisäsin tilalle vihanneksia, marjoja, salaattia, pähkinöitä.. Ja olo vain paheni. Kunnes päädyin ystävän suosituksesta Ayurveda konsultaatioon.

Ayurveda on yli 5000 vuotta vanha Intiasta lähtöisin oleva ennaltaehkäisevän lääketieteen muoto, jota on mahdotonta selittää tässä lyhyesti – mutta tiesin heti, että tämä on se, joka tukee minun ajattelutapaani. Siksi haluankin suositella sitä myös muille, sillä sen avulla oma oloni on muuttunut muutamassa päivässä huomattavasti paremmaksi. Ayurvedalaisessa ajattelutavassa uskotaan, että meillä jokaisella on syntymästä asti tietty perusolemus, joka elämän myötä hyvin helposti “vääristyy” tai menee muuten vain epätasapainoon mm. stressin ja väärien elintapojen johdosta. Vaikka tunnistamme, että tietyt asiat eivät tue omaa hyvinvointia – teemme niitä silti. Kuten valvomme myöhään, teemme työtä tai harrastamme paljon ilman riittävää lepoa, syömme vääränlaista ruokaa – tai käytämme alkoholia rentoutuaksemme. Nämä kaikki sopivat tilapäisesti suurimmalle osalle meistä muttei pitkässä juoksussa tuskin kenellekään. Joillekin ne aiheuttavat hyvin helposti epätasapainoa, joka johtaa väsymys- tai ärtymyskierteeseen, jota lääkitsemme jälleen väärillä lääkkeillä. Kuten kahvilla tai sokerilla..

Lopulta epätasapainosta alkaa syntyä muitakin oireita, jotka eivät kuulu siihen perusolemukseen, jollaiseksi synnyimme – jos keho toimisi oikein. Ja pikkuhiljaa niistä voi kehittyä myös sairauksia. Varsinkin jos päätän olla kuuntelematta oireita tai painan ne piiloon lääkkeiden avulla.

Sen vuoksi itse halusin kaivella syyn omiin vatsaongelmiini enkä vain syödä lääkkeitä, jotka olisivat helpottaneet tilanteen hetkeksi. Tulin kotiin konsultaatiosta iso nippu ohjeita mukanani – hyvin motivoituneena. Mutta samalla tajusin kyllä, miksi länsimaalainen lääketiede houkuttelee, sillä sieltä vastaanotolta voi ajaa apteekin kautta kotiin ja jatkaa omaa elämää samaan malliin kuin ennenkin -tekemättä itse muutosta. Ayurvedassa muutos lähtee omien elintapojen ja ruokailutottumusten muuttamisesta. Eli minun pitää ottaa vastuu hyvinvoinnistani.

Olemme kaikki kuulleet lukemattomia kertoja hienon lausahduksen “Olet sitä mitä syöt!” – joka kääntyi nyt mielessäni ylösalaisin. Ayurvedan mukaan meidän jokaisen pitäisi syödä sen mukaan millaisia me olemme. Syö siis sitä mitä olet 🙂 Olen itse ollut kovin kiinnostunut terveellisen ravinnon merkityksestä jo vuosia ja siksi valinnut lautaselleni aineksia, joista saan kaikkea tarpeellista. Mutta unohdin siinä samalla kuunnella itseäni ja sitä, mikä sopii minulle.

Uskon siihen, että kaikki asiat tapahtuvat tarkoituksella ja siksi olenkin pelkästään iloinen nyt, että vatsani vaati minua etsimään vaihtoehtoja ja pakotti hakemaan vastauksia. Kertoi minulle, että kaikki ei ole hyvin vaikka mieleni oli toista mieltä. Kehon ja mielen hyvinvointi on kuitenkin vahvassa yhteydessä toisiinsa – jonka vuoksi kumpaakaan ei voi ohittaa, jos haluaa olla aidosti tasapainossa itsensä kanssa. Olen aina ajatellut niin, että meidän hyvinvointiin vaikuttaa moni asia, siksi tämä Ayurvedinen ajattelutapa kolahtikin minuun niin vahvasti. Uskon, että hyvä olo ei koostu pelkästään siitä mitä me syömme tai juomme – vaan siihen tarvitaan myös mielekäs työ /tekeminen, aidot rakastavat ihmissuhteet ympärille sekä levon ja fyysisen rasituksen tasapaino. Ayurvedan mukaan se meidän perusolemus määrittää suuntaviivat sille, mitkä asiat yleisesti ottaen sopivat meille mutta sen lisäksi on tärkeää huomioida vielä oma elämäntilanne ja vuodenajat. Sillä esimerkiksi kaikki samat ruoat tai harrastukset eivät sovi kesällä ja talvella – tai silloin jos on stressaantunut. Hyvin luonnollista minusta.

Jos muuten tiedät jotain Ayurvedasta, niin olen Pitta 🙂 Eli Aloe vera on sen vuoksi minulle erittäin sopiva, koska se viilentää tulta sisälläni sopivasti…. Olen myös erittäin kiitollinen siitä tulesta, joka ajaa minua yhä vain uusiin suuntiin – etsimään itseäni ja jakamaan myös sitä tietoa muille. Toivonkin, että tuo tuli sisälläni ei sammu koskaan ❤