Anu Pellas

Unelmien vuosi 2018

Vuoden vaihde on erinomaista aikaa päivittää omia tavoitteita ja unelmia ajantasalle. Sen jälkeen kun olen oppinut uudelleen unelmoimaan (lapsuusvuosien jälkeen) ja tekemään niistä tavoitteita, olen “joutunut” päivittämään tavoitteeni kerran vuodessa, koska ne vain toteutuvat. Eivät toki aina ihan sillä tavalla, kuin itse aluksi kuvittelin, vaan yleensä huomattavasti luovemmin – sillä elämällä on taipumus toteuttaa unelmat juuri sillä parhaalla mahdollisella tavalla, joka ei välttämättä ole aina sama mitä itse olin suunnitellut. Mielikuvitus riittää useimmiten ainoastaan siihen saakka, mitä itse tai joku lähipiirissämme on kokenut – ja vaikka internetin myötä maailmamme on laajentunut valtavasti, on silti sisimmässään vaikea uskoa jotain sellaista tapahtuvan omalle kohdalle, mitä kenellekään muulle ei ole tapahtunut, lähimainkaan. Siksi hyvin usein olemme itse suurin este unelmien toteutumiselle.

Unelmoinnista kannattaa aloittaa uusi vuosi 2018.

Järjestä rauhallinen hetki itsesi kanssa, jolloin tiedät, että kukaan ei tule häiritsemään tai keskeyttämään Sinua. Rentouttavaa musiikkia tai täysi hiljaisuus – mikä juuri Sinulla toimii parhaiten? Tärkeää on, että varaat tähän riittävästi aikaa, jotta ajatukset ehtivät irtautua arjen tehtävistä ja saat yhteyden omaan sisimpääsi kunnolla. Unelmoida saa toki mitä tahansa mutta ihan parastahan olisi, jos unelmat määrittäisivät meillä seuraavat konkreettiset tavoitteet, sillä silloin unelmat vauhdittavat arjen aherrusta ja antavat tekemiselle syvemmän merkityksen. Tällöin myös uuden vuoden lupaukset toteutuvat varmimmin, koska ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta.

Ensimmäiseksi pitää löytää oikeat ja itselle sopivat unelmat. Se ei aina ole helppoa, jos unelmoinnille ei ole ollut tilaa tai aikaa moneen vuoteen. Aikuisiällä, sen jälkeen kun ammatti ja oikea kumppani on löytynyt, elämä rullaa usein eteenpäin työn ja perheen ehdoilla. Täytyy miettiä valintoja enimmäkseen järjellä, jotta lapset saadaan ruokittua ja asuntolainat maksettua. Siksi oman sisimmän kuuntelulle ei ole aikaa eikä aina myöskään uskallusta… Sillä mitä tapahtuisikaan, jos omat unelmat eivät “mätsäisi” esimerkiksi elämänkumppanin unelmiin?

Sen vuoksi me hyvin usein muokkaamme omia unelmia sopiviksi kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Asuinpaikkaan, palkkaan tai muiden perheenjäsenten toiveisiin, jotta voisimme säilyttää elämän ennallaan. Koska ihmisen perusluonteeseen kuuluu vastustaa muutosta.  Sen lisäksi myös pienennämme tavoitteita – koska pelkäämme pettyvämme, jos emme saavutakaan niitä. Pyrimme välttämään pettymystä ja sehän onnistuu parhaiten, kun odotukset ovat riittävän alhaalla. Silti pettymyksiä on luvassa, sillä se mitä eniten yritämme välttää, löytää kyllä luoksemme aina.

Unelmointi on ihanaa…

Se on myös tärkeä vaihe ennen tavoitteen konkretisoimista, sillä silloin mielen voi antaa lentää vapaana. Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi, että: “Mitä tekisin, jos minulla olisi riittävästi rahaa, eikä minun tarvitsisi tehdä töitä sen vuoksi?” Tai: “Listaan 10 asiaa, jotka ehdottomasti haluaisin tehdä tai nähdä, jos tietäisin, että minulla on vain 6kk elinaikaa!” Tällä tavoin löydämme sisäiset toiveet, jotka hautautuvat velvollisuuksien alle arjessa. Toki niitä ei välttämättä tarvitse toteuttaa juuri sellaisenaan tai heti – mutta niistä voit löytää vihjeitä, joita kehosi tai mielesi kaipaa arjen keskelle. Tai ehkä ne ovat osa sitä tärkeää sielun suunnitelmaa, jota olemme tänne tulleet toteuttamaan ja jonka työstäminen tekee meidät lopulta kaikista onnellisimmaksi.

Antaudu elämän edessä ❤

Meillä on monenlaista tehtävää. Arjen askareet, toimeentulon hankkiminen ja velvollisuus pitää huolta lähimmäisistä, varsinkin lapsistamme. Mutta sen lisäksi itse uskon, että jokaisella on vielä oma sielun suunnitelma, jonka tulisi ohjata suuremmissa linjoissa sitä, mihin suuntaan menemme ja millaisia oppiläksyjä suoritamme. Nämä määrittävät paljon sitä, minkä parissa teemme elämäntyömme mutta myös sitä, kenen kanssa eteenpäin kuljemme. Kokemuksesta voin sanoa, että siihen ei aina ole paljon sanottavaa, kun muutoksen pyörre tempaa mukaansa. Vastustaa ei voi, jos on päättänyt kuunnella itseään – vaikka välillä mieli tekisi. Mutta lopulta kun rytmiin uskaltaa heittäytyä mukaan, huomaa, ettei ollutkaan mitään pelättävää. Elämä kuljettaa kyllä eteenpäin ja näyttää aina seuraavan askelman, kun sen aika on. Sitä ennen ei pitänytkään murehtia asiaa, jonka aika ei vielä ollut.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö tavoitteita itse kannattaisi asettaa. Ei. Se tarkoittaa sitä, että kun heittäytyy unelmoimaan ja kuuntelee itseään, niin päämäärä on tärkein eikä reitistä kannata pitää kynsin ja hampain kiinni, jos tuntuu, että elämällä on jotain muuta mielessään. Mielikuvituksemme kun ei aina riitä keksimään parasta tapaa kulkea kohti suurimpia unelmia.

Unelmoi isosti – mutta realistisesti.

Meitä suomalaisia ei yleensä tarvitse toppuutella siinä, että unelmat olisivat liian suuria mutta siihenkin joskus törmää. On tärkeää oppia unelmoimaan riittävän suuresti mutta kuitenkin niissä rajoissa, että siinä vaiheessa kun niitä aletaan pilkkoa tavoitteiksi, pitää rehellisesti itse uskoa siihen, että ne ovat mahdollisia ja toteutettavissa. Tämän vuoksi myös uuden vuoden lupaukset kannattaisi muotoilla sellaisiksi, että ne tuntuvat aidosti mahdollisilta toteuttaa. Muuten tsemppi ei vain kestä päivää tai paria kauempaa.

Mikä on sopivan kokoinen tavoite tai lupaus vuodelle 2018?

Sen voit ainoastaan Sinä itse määrittää. Jollekin säännöllinen kuntosaliharjoittelu 5 krt viikossa on vain pieni ryhtiliike repsahtaneeseen lomarytmiin ja se on helppo toteuttaa kun taas arki alkaa – mutta jollekin toiselle se tarkoittaa totaalista elämänmuutosta eikä tarkemmin harkittuna tunnu edes omalta tavalta kohottaa lihaskuntoa. Mikä on lähtötilanteesi vaikkapa liikunnan suhteen, määrittää suuresti sen, millaisia tavoitteita kannattaa itselleen asettaa. Siksi olisikin tärkeää pysähtyä ensin miettimään, että mitä Minä juuri nyt kaipaan?

Realistisesti(ko)?

Sisäiset kaipaukset eivät tunne aina realismia. Mutta mieli voi olla yhtä lailla ristiriidassa realismin kanssa – riippuen mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Realismia on siis monenlaista. Kuten se, että tavoitteet ovat ristiriidassa sen kanssa, millaisia uhrauksia juuri tällä hetkellä olen valmis tekemään niiden eteen. Joskus (tai aika usein ainakin itselläni) voi olla niin, että mieli haluaa vaikka mitä eikä se suostu kuulemaan, miten paljon kehoni kaipaa vaikkapa lepoa ja rauhaa. Silloin tallaan ylisuurilla tavoitteilla sisimpäni yli, kuuntelematta sitä, mikä aidosti olisi nyt tärkeintä hyvinvointini kannalta.

Realismia on myös se, että perheelle on saatava ruokaa pöytään eikä välttämättä kaikkia omia unelmia voi toteuttaa nyt ja heti – jollei koko perhe sitoudu samoihin valintoihin. Reilua olisi yhdessä miettiä esimerkiksi perheen aikuisten kesken, mitkä unelmat voidaan toteuttaa niin, ettei kukaan joudu kohtuuttomasti tinkimään omista unelmistaan tai arvomaailmastaan toisen vuoksi. Minun unelmamaailmassani näistä asioista keskusteltaisiin jokaisen keittiön pöydän äärellä ihan arkisten askareiden keskellä, sillä mikäpä voisi olla sen ihanampaa, kuin elää unelmiaan todeksi, niiden kaikista rakkaimpien kanssa yhdessä? Toivottavasti se on tulevaisuuden realismia suomalaisissa perheissä. ❤

Unelmat on tehty toteutettaviksi.

“Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain, etkä pelkäisi epäonnistuvasi?” Tuo kysymys on hyvä esittää itselleen uuden vuoden kynnyksellä – ja kunhan keksit siihen vastauksen, niin sitten vain lähdet tekemään sen. Miettimättä, pelkäämättä, epäröimättä – päättäväisesti ja uskoen itseesi 100%:sti.

Kaikkea hyvää, rakkautta, onnellisuutta, menestystä ja ihan parhainta vuotta 2018, juuri Sinulle! ❤

On helpompaa olla se kuka on <3

Lainaan tätä Valmentamon ( http://www.valmentamo.fi/ ) slogania, koska minusta tuntui heti, kun näin sen, että he ovat napanneet sen minun ajatuksistani. Niin samanlainen on oma ydinajatukseni siitä, mikä on tärkeää ja minkä parissa haluaisin työskennellä. Oma tapani ilmaista asioita on vain huomattavasti rönsyilevämpi, joten tämä ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun kävi niin, että joku muu ehti sanoa ajatukseni ääneen minun puolestani ytimekkäästi ja viisaasti yhdellä lauseella – samalla kun minä olen pyöritellyt sitä mielessäni jo jonkin aikaa ja huomattavasti monisanaisemmin. Puhetyöläisen dilemma.

Siispä aiheeseen…

Se miten löysin Valmentamon, on hauska tarina itsessään. Olin miettinyt jo jonkin aikaa, mikä olisi uusi työkalu, jolla voisin auttaa ihmisiä kokonaisvaltaisemmin ja laajemmin. Puuttuva palapelin pala omaan tekemiseen. Koska pohdin sitä paljon tietoisesti, niin alitajuntani teki töitä asian eteen myös öiseen aikaan nukkuessani. (Tämä on jälleen hieno osoitus sen voimasta ja viisaudesta.) Eräs aamu heräsin ja mielessäni pyöri sana “Valmentamo”. Olin nähnyt tai kuullut sanan joskus mutten tiennyt tai muistanut tarkemmin mihin se liittyy. Nousin ja menin googlettamaan, mistä on kysymys. Näin heidän logossa olevan tekstin, tutkin mitä Valmentamo tekee ja tiesin heti, että tässä on se, mitä olen etsinyt. Ilmoittauduin saman tien heidän LCF Life Coach koulutukseen.

Tunne vain vahvistui sitä mukaa kun otin askelia eteenpäin. Epäröinti liittyi ainoastaan kustannuksiin yms. seikkoihin, joista järki muistuttelee meitä aina uuden edessä. Intuitio kertoo viestit ja vahvistukset tunteiden kautta eli silloin kun “pää puhuu”, on kysymys järjestä. Kun analysoimme asiaa tai mietimme tietoisesti, että mitenköhän tässä olisi parasta toimia – silloin on aivojen vasen puolisko eli looginen ajattelu äänessä. Kun taas yht´äkkiä saamme jonkun hyvän oivalluksen kesken muun arkisen puuhastelun tai visioimme vain lopputulosta ja tunne kertoo, kumpi tuntuu oikealta – silloin on kysymys sydämen äänestä tai intuitiosta, miksi sitä haluaakaan kutsua.

Järki on meille elintärkeä työkalu, kunhan emme anna sen liikaa hallita. Tässä tilanteessa esimerkiksi, tein suunnitelmaa siitä, miten kauan koulutus kestää ja kuinka budjetoin omaa elämääni, jotta opiskelujakson ajan kulurakenne yritystoiminnassani on tasapainossa. Pelkällä intuitiolla ei nimittäin kauan makseta laskuja, jos vain kuuntelen joka päivä, mihin sydän kuljettaa.

Jotta tämä ei olisi liian helppoa, niin oman vivahteensa yhtälöön tuo pelko, joka on myös tunne – ja joka hyvin usein sekoittuu mielessämme intuitioon. Menettämisen pelko, kuoleman pelko, epäonnistumisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko… Ne huutavat sisällämme joskus niin kovaa, että intuitiota voi olla mahdotonta kuulla. Varsinkin silloin jos emme ole käsitelleet omia haavoja tai emme tiedosta menneisyyden taakkoja. Pelon ja intuition erottaminen toisistaan on varsin vaikeaa erityisesti silloin, kun olemme jonkun uuden tai haasteellisen tilanteen edessä. Sillä, se on se hetki, jolloin pelot iskevät kimppuumme ja alkavat keksiä kaikenlaisia pakoteitä. Pelko on hyvin ovela ja muuntautumiskykyinen, sillä välillä se naamioituu järjen ääneksi ja toisinaan taas vaikkapa rakkaudeksi. Siksi oman intuition voi löytää vahvemmin vasta kun on tutustunut itseensä kunnolla. Uskaltanut nähdä myös omat varjot ja vanhat toimintamallit, jotka perustuvat turvallisuushakuisuuteen tai käsittelemättömiin haavoihin, jotka ohjaavat valintojamme niin pitkään, kunnes tunnistamme ne.

Olen kulkenut itse pitkän matkan tutustuen itseeni ja siihen kuka oikeasti olen, pääsemättä kuitenkaan perille, sillä tämä matka ei pääty koskaan. Olen purkanut tietoisesti vääränlaisia ja rajoittavia uskomuksia itsestäni sekä kaivellut omaa menneisyyttäni – jotta voisin paremmin elää tässä ja nyt, päivitetyllä kovalevyllä. Mitä paremmin itseäni tunnen, niin sitä helpompaa on elää oman näköistä ja sitä kautta myös onnellisempaa elämää. Oma naiivi tavoitteeni kun on ollut jo pitkään, vain elää onnellista elämää. Mutta jotta onnellisuuteen voisi tähdätä, pitää ensin tietää, mitä se tarkoittaa? Millaisia asioita siihen liittyy, juuri minulle tai Sinulle?

Monien vuosien työ itseni kanssa, jossa olen käyttänyt apuna ulkopuolisia sparraajia, koulutuksia, kirjoja, ystävien kanssa käytyjä lukemattomia keskusteluja sekä erilaisia vaihtoehtohoitoja – on auttanut minua todella paljon. Olen huomannut, miten tärkeää on välillä hiljentyä kuuntelemaan itseään ja toisinaan taas saada vaikutteita ja uusia ajatuksia ulkoapäin. Joskus pitää lukea ja opiskella ja toisinaan taas elää ja ryvettyä, jotta pääsee kokeilemaan ovatko opit siirtyneet käytäntöön? Itseeni tutustuminen rehellisesti ja aidosti, on ollut mielenkiintoisin matka, jota olen koskaan saanut tehdä – ja joka jatkuu loppuelämän. Mutta koen kuitenkin jo nyt, että olen kulkenut sitä sen verran, että voin jakaa omista kokemuksistani vinkkejä myös muille, ketkä haluavat tuolle matkalle lähteä. Matkalle omaan itseen.

Mitä pidemmälle olen itseeni matkustanut, sitä enemmän olen löytänyt ympärilleni samanhenkisiä ihmisiä, jotka tukevat päätöksissäni ja joiden kanssa voin iloita onnistumisista yhtä lailla kuin näyttää heikkouteni. Olla se kuka olen. Olen myös oppinut tunnistamaan paremmin sen, millaiset elintavat tai ruokailutottumukset sopivat minulle, missä haluan asua ja millaista elämää elää – puhumattakaan työstä. Sillä mitä paremmin tunnistan, mistä oikeasti sisimmässäni haaveilen ja unelmoin, niin sitä helpompaa on valita myös oikea ammatti. Löytää oma elämäntehtävä ja merkitys elämälle. Minulle kovin tärkeät ainekset onnellisuuteen.

Uskon, että vähintäänkin nämä kaikki mainitsemani asiat liittyvät muillakin kuin minulla onnelliseen elämään ja ne lähtevät vahvasti siitä, että löydämme ensin aidon oman itsemme. Sitä ennen valinnat urasta, elintavoista, asuinpaikasta samoin kuin kumppanista, perustuvat paljon ulkoapäin tulleisiin normeihin tai odotuksiin, jopa pelkoihin. Uskomuksiin, jotka olemme keränneet reppuumme vuosien varrelta. Eikä niinkään oman sielun tai sydämen toiveisiin.

Monet teistä, ketkä luette blogiani, ovat varmasti jo aloittaneet tämän mielenkiintoisen matkan omaan itseen – tai olette ainakin kiinnostuneita aloittamaan. Sillä miksipä muuten ehkä lukisitte tätä? Sain jonkin aikaa sitten ihanan sähköpostin eräältä lukijalta, ketä en tuntenut ennestään mutta hän oli löytänyt kirjoituksistani paljon yhteneväisyyttä omaan elämäänsä ja halusi siksi jakaa ne kanssani. Kun luin hänen kirjettä, niin kyyneleet vain valuivat poskilleni, koska tajusin, miten paljon olin koskettanut kirjoituksillani jotakuta ihan ventovierasta ihmistä. Ymmärsin, että sehän on juuri se syy, miksi minun on pitänyt kokea elämässäni niin paljon kaikkea – myös niitä vaikeita aikoja – jotta voin aidosti samaistua muiden elämään. Siksi olisikin mukava kuulla, mitä ajatuksia tämä kirjoitukseni herätti juuri Sinussa?

Voit laittaa minulle viestiä https://anupellas.com/contact-me/  sivun kautta tai sähköpostilla anu.pellas@flp.com ja kertoa omia kokemuksiasi siitä, miten intuitio on johdattanut Sinua eteenpäin elämässä tai missä kohtaa matkaa olet menossa? Voit myös kommentoida tähän alle, jolloin se näkyy julkisesti kaikille.

Pohdinta alkavaan viikkoon voisi olla vaikkapa; “Miten voisin olla vieläkin enemmän se kuka olen? ❤ 

Syksyn uudet tuulet…

Syksy on minulle aina uuden ajanjakson alku. Kesän aikatauluttomuuden jälkeen on kiva palata arkirytmiin ja suunnitella omaa elämää talvikaudelle. Tänä vuonna varsinkin olin asettanut itselleni syksyyn tiukan dead-linen – vuoden ajelehtimisen jälkeen. Siksi kesä kului vahvasti itseni äärellä, kuunnellen ja keskustellen. En siis ottanut tarkoituksella lomaa kirjoittamisesta – lomaa lomasta, miten se olisikaan mahdollista? Yht´äkkiä vain tuntui siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa ja silloin on parempi olla hiljaa.

Hiljaisuus johtui myös siitä, että mitä enemmän käännyin kuuntelemaan itseäni – sitä varmemmaksi tulin siitä, että elämä ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin luulin. Ei ole vain mustaa ja valkoista vaan on lukemattomia harmaan eri sävyjä eikä valkoinenkaan ole aina vain valkoista. Asioita ja ilmiöitä voi katsoa monesta eri suunnasta ja ihmisten käytökseen löytyy ainakin miljoona erilaista selitystä. Mikä minä olisin ketään neuvomaan, kun omakin elämäni on vielä täysin kesken?

Sen vuoksi pysähdyin kuuntelemaan mitä elämä haluaa minulle sanoa. Muutin näkökulmaani. Sen sijaan, että pyytäisin universumilta aina vain lisää, aloinkin kysyä itseltäni, että “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?”

Syvällisempi pohdinta alkoi viime keväänä, kun meditointi tuli “silmilleni” monesta eri lähteestä. Tiesin kyllä mitä meditointi on ja mitä hyötyjä siitä on ihmiselle – siksi ensin viittasin kintaalla koko asialle, koska “tiesin kyllä mitä se tarkoittaa…” Lopulta tajusin, että tieto ei riitä vaan se pitää laittaa käytäntöön – eli alkaa meditoimaan, ihan itse. Kovin moni meistä tietää varmasti myös sen, miten pitäisi syödä terveellisesti ja liikkua säännöllisesti, koska tietoa on tarjolla tänä päivänä enemmän kuin koskaan – silti se ei auta voimaan paremmin jos emme ota noita hyviä tapoja osaksi päivittäistä elämää.

Olen ottanut vasta ihan “baby steps” meditoinnin kanssa, koska mielen hiljentäminen on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Minun kärsimättömyydelleni tämä polku on parempi kärsivällisyyskoulu kuin mikään tätä ennen. Olen temperamentiltani hyvin nopea ja myös kova pohtimaan – niin jopas olikin mielenkiintoista todeta, kuinka monta ajatusta ehtii pyörähtää mielessä viiden minuutin aikana? En laskenut niitä mutta en yhtään epäile enää sitä, että ihmiset ajattelevat päivittäin yli 60 000 ajatusta, joista suurin osa on samoja kuin aina ennenkin. Jo viidessä minuutissa jouduin palauttamaan mieleni mantraan kymmeniä kertoja vaikka yritin sataprosenttisesti keskittyä oman hengitykseni tarkkailuun. Vain ja ainoastaan siihen.

Aluksi tuo herätti suunnatonta turhautumista, sitten ärsytystä – ja nyt minua lähinnä huvittaa. Olen siis tainnut päästä jo yhden askelen eteenpäin meditoinnissa? Osaan suhtautua aamun viisitoista minuuttiseen lempeydellä ja uteliaisuudella, enkä piiskaa itseäni suorittamaan. Sillä suorittamisesta meditoinnissa ei todellakaan ole kyse.

Nyt ymmärrän, miksi henkisistä guruista huokuu mieletön rauha ja levollisuus – sillä kyky rauhoittaa oma mieli auttaa elämään vahvemmin tässä ja nyt. Se puolestaan ohjaa kohtaamaan toiset ihmiset ihan eri tasolla, sydämen tasolla. Jokainen meistä varmasti tietää sen tunteen, kun keskustelee ihmisen kanssa, joka antaa kaiken huomionsa sinulle? Kuin olisin maailman mielenkiintoisin ihminen.. Sellaisen ihmisen seurassa on ylellistä olla – varsinkin näinä päivinä, jolloin huomiostamme kilpailevat älylaitteet sekä jatkuva kiire. En todellakaan väitä, että olisin itse mestari puhumaan vielä tästä mutta tiedän jo mihin suuntaan haluan kulkea.

Kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin aloin kuulla myös niitä asioita, joita en ollut halunnut kuulla. Vaikka ajatukseni laukkaavat välillä meditoidessa muissa ihmisissä ympärilläni tai maailman tapahtumissa – ja joudun kerta toisensa jälkeen palauttamaan ne omaan hengitykseen ja itseeni. Silti joka kerran huomaan jonkun oivalluksen tulevan pintaan, ainakin meditoinnin jälkeen. Nyt olen tajunnut myös sen, että noiden oivallusten ei tarvitse olla elämää suurempia vaan se voi olla vaikkapa vain käytännön asia, joka on unohtunut hoitaa tai ruokaresepti, jota voisin kokeilla. Saan myös usein vastauksia itseltäni kysymyksiin, joita olen pyöritellyt mielessäni – ja se tuntuu jo työvoitolta. Sillä sitähän meditointi yksinkertaisuudessaan on, että pysähdymme kuuntelemaan hiljaisuutta, jotta oma sisäinen ääni pääsee kuuluville. Siellä meillä kaikilla on tarvittava tieto, jolla pärjäämme elämässä, kunhan vain luotamme siihen ja kuulemme itseämme kaiken ulkoapäin tulevan metelin läpi.

Tuo ulkoinen meteli pitää sisällään muiden ihmisten mielipiteet, median vaikutuksen, yhteiskunnan tai uskonnon lainalaisuudet, lapsena opitut uskomukset ja “järjen äänen”. Sisäinen viisauteni puolestaan kertoo kaiken sen, mikä on juuri minulle parhaaksi. Toki silloin jos se on liian pitkään hiljennetty systemaattisesti niin vie ensin jonkin aikaa, ennen kuin sitä oppii taas kuulemaan. Ihminen, joka on elänyt kauan ulkoapäin ohjatusti eli muiden tarpeet ovat ohjanneet valintoja, ei aluksi välttämättä edes tiedä itse, mitä haluaa. Silloin kannattaakin aloittaa hyvin pienistä askelista. Hyvä kysymys voi olla esimerkiksi, että: “Mitä minun tänään juuri tekisi mieli syödä?” Tai: “Kaipaako kehoni/mieleni tänään lepoa vai virikkeitä?”

Nuokin ovat aika suuria kysymyksiä, joita ohjaa opitut kaavat ja mieliteot – ja siksi juuri suuri osa meistä suomalaisista painii työuupumuksen tai ylipainon kanssa. Rehellinen itsensä kuuntelu eroaa mieliteosta siinä, mikä on aidosti itselle ja omalle keholle hyväksi tässä hetkessä.

Jokainen meistä tietää, miten paljon helpompaa on nähdä ulkoapäin toisissa ihmisissä se “hänen parhaansa” ja antaa neuvoja – kuin nähdä ulospääsy oman elämän solmukohdassa. Ei tarvitse olla edes umpisolmussa, kun jo oma näkökulma kapenee ja tuntuu, että vaihtoehdot ovat vähissä – ja silloin onkin ihan hyvä jutella asioista jonkun ulkopuolisen kanssa. Sillä itse ainakin huomaan usein, että pelkästään ääneen puhuminen auttaa löytämään vastaukset jos kuuntelija on viisas ja antaa minulle tilaa pohtia asioitani ääneen. Mutta jos neuvoja peilaa tilannetta omasta egostaan tai hänen kokemuksistaan käsin, niin se ei välttämättä olekaan se paras – juuri minulle.

Kuuntelemisen taito on aliarvostettu meidän kulttuurissamme, jossa jo päiväkotimaailmasta lähtien oman paikan saa varmemmin lunastettua äänekkällä käytöksellä. Kuitenkin hyvä kuuntelija pärjää monessa tehtävässä huomattavasti paremmin kuin hän, jolla on aina asiaa. On kuitenkin helpompi täyttää tyhjä tila puhumalla kuin kuuntelemalla, varsinkin jos vastassa on hiljaisuus. Jopa itsensä kanssa. Puhumattakaan siitä, miten helppoa on olla kaiken aikaa muiden tarpeiden ohjattavana – kiireinen ja menossa, jolloin ei tarvitse edes pysähtyä oman elämänsä äärelle. Kohtaamaan tyhjyyttä sisällään tai miettimään mihin oikein olen matkalla?

Minä olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, jossa muutos on väistämätön. Noita pisteitä on ollut ennenkin ja siksi suhtaudun siihen suurella uteliaisuudella, joka on samaan aikaan energisoivaa ja innostavaa mutta myös hieman pelottavaa. Järjellä tiedän, että muutos on aina mahdollisuus mutta tunteeni kertoo, että se on myös turvatonta. Tutusta ja turvallisesta on vaikea irrottautua, se on ihmisen perusominaisuus enkä siinä mielessä poikkea muista. Mutta tiedän onneksi aikaisemmista kokemuksista, että vaikka pelottaa, en anna sen estää askeliani vaan otan päättäväisesti niitä kohti uutta suuntaa – jolloin jokaisella askeleella myös huomaan, että oloni vahvistuu ja innostukseni kasvaa.

Silloin tiedän, että olen oikealla polulla.

Aloitin noin kuukausi sitten Life Coach koulutuksen Valmentamon kanssa ja nämä muutamat viikot ovat olleet ihana tunteiden vuoristorata, koska olen löytänyt taas palavan innostuksen ja uteliaisuuden uuden edessä, joka oli hetkeksi hukkunut jonnekin. Olen yhtä aikaa kiitollinen, sillä tajuan miten paljon olen valmentamisesta jo oppinut viidentoista vuoden aikana omassa työssäni ihmisten parissa – mutta myös hämmentynyt ja nöyrä, koska tajuan samalla miten vähän silti tiedän. Ihmisten valmentaminen kohti positiivista muutosta on sydämeni palo ja minulle kunniatehtävä, johon haluan opiskella lisää työkaluja – sillä se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin luulin.

Olen siis avannut uuden sivun elämässäni mutta en ole silti kääntänyt vanhaa kirjaa kiinni. Huomioni saattaa olla hetken aikaa hyvinkin intensiivisesti opiskelussa ja valmennusharjoitteluissa, joita teen opiskelun ohessa ja joista kerron teille pian lisää. Mutta kuljen vahvasti rinnakkain näitä kahta polkua, jotka koen, että minun on tarkoitettu kulkea. Eli en ole jättämässä vanhaa työtäni vaan rakentamassa siihen rinnalle jotain uutta, joka mahdollistaa sen, että voin auttaa ihmisiä entistäkin paremmin ❤

Meditointi ja hiljentyminen itseni äärelle toi siis minulle sen työkalun, jota olin jo pitkään kaivannut avuksi omaan työhöni. Sen lisäksi, että sain vastauksen kysymykseen, jonka itselleni esitin; “Mitä annettavaa minulla voisi olla elämälle?” Uskon nimittäin vahvasti, että silloin olemme onnellisimmillamme, kun saamme toteuttaa omaa elämäntehtäväämme ja siksi sen esiin kaivamiseen kannattaakin käyttää sekä aikaa että vaivaa. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten auttaminen ja valmentaminen kohti parempaa ja onnellisempaa elämää, on juuri se lahja, joka minulle on annettu ja jota minun sen vuoksi kuuluu itsessäni kehittää ja vahvistaa. Life Coach koulutus antaa siihen valtavasti uusia työkaluja sekä mahdollisuuden toimia huomattavasti laajemmalla sektorilla. Jo nyt olen äärettömän kiitollinen oivalluksista, joita olen saanut näiden kahden koulutusviikonlopun aikana!

Toivon, että oma prosessini kohti ammattimaisempaa valmentajaa, alkaa näkyä myös kirjoituksissani – ja että voin sitä kautta antaa Sinulle, joka seuraat blogiani, enemmän syvyyttä ja oivalluksia tekstieni kautta. Kiitos, että saan jakaa tätä matkaa kanssasi ❤

Joutsenten opetukset…

Olen tänä keväänä saanut ihailla joutsenia useana päivänä kävelylenkeilläni, jotka suuntaavat lähes poikkeuksetta meren rantaan. Nuo lintujen kuningattaret lipuvat vettä pitkin kauniin valkoisina ja pysähdyttävät minut seuraamaan ja kuvaamaan niiden menoa kerta toisensa jälkeen. Haaveilen yhdestä upeasta otoksesta, jossa joutsenten kaulat muodostavat sydämen… vielä en ole onnistunut siinä – mutta jatkan yrittämistä sinnikkäästi.

Kirjoitin pari päivää sitten läsnäolosta ja irtipäästämisestä – ja joutsenet symbolisoivat sitä minusta hienosti. Nämä kauniit linnut osaavat kantaa itsensä arvokkuudella ja huomioivat myös toisensa samalla arvostavalla energialla. He osaavat liikkua niin eleettömästi ja kauniisti, että heitä katsellessa itsekin rauhoittuu. Joutsenten yksiavioisuus on myös koskettavaa näinä aikoina. Kun yksi lintu ilmestyy kiven takaa, alan huomaamattani odottaa ja etsiä katseellani sen kumppania. Ikuiseen rakkauteen on ihana uskoa – edes joutsenilla ❤ ❤

Hyvin usein huomaan, että kirjoittaessani jostain aiheesta, tuo asia pyörii mielessäni ensin monta päivää löytäen uusia muotoja ja saaden vahvistuksia – sieltä täältä. Niin kävi myös alkuviikosta, kun läsnäolon teema kietoi minut syövereihinsä. Olin jo kirjoittanut tekstin, kun eksyin seuraavana iltana Maarit Kallion lyhyelle luennolle, joka käsitteli läsnäolon taitoa ja onnellisuutta. Kappas vain. Sen jälkeen tulin kotiin, halusin vaihtaa vielä yhden kuvan tekstiin, jonka nappasin matkalla – joutsenen – muistuttamaan läsnäolosta. Jaoin sen jälkeen blogitekstin seinälleni ja karkasin pikaiselle juoksulenkille läheiseen rantaan. Tuolla lenkillä seuraava joutsen “lähestyikin” minua hyvin päättäväisesti.

Se lipui kauniina ja ylväänä peilityyntä vettä pitkin suoraan kohti minua. Pohdin muutaman sekunnin, raaskisinko pysäyttää hyvän juoksuvauhdin mutta päädyin kuitenkin kaivamaan puhelimen esiin. Lopulta rämmin jo rantavedessä odottaen täydellistä otosta. Tällä kertaa joutsen oli aivan yksin ja tuli luokseni ilman epäröintiä. Joku skeptikko sanoisi nyt, että “kaupunkilaisjoutsenet ovat tottuneet kerjäämään ruokaa ja siksi varmaankin näin tapahtui..” Mutta minä uskon, että elämä tarjoaa meille vinkkejä, joihin voimme tarttua – tai olla tarttumatta. Tämä oli yksi sellainen, sillä joutsen herätti monenlaisia ajatuksia ja myös lievää pelonsekaista arvostusta, mitä lähemmäksi se lipui.

Se palautti minut hyvin “maan pinnalle” siinä, kuinka läsnäolosta kirjoittaminen ja sen toteuttaminen omassa elämässä on kaksi täysin eri asiaa. Voin helposti vedota kiireisiin tai selittää käytöstäni milloin milläkin – vaikka tietäisin kuinka, miten tärkeää on pysähtyä juuri silloin, kun elämä sitä vaatii. Silloin kun lapsi keskeyttää ajatukseni ja kaipaa huomiotani. Tai kun kohtaan ystävän kesken kiireisen päivän… Olenko läsnä aidosti juuri siinä vai mietinkö jo seuraavaa tapaamista tai omia asioitani? Maarit Kallio oli tuosta myöskin ihana esimerkki – koska hänen puheenvuoronsa aiemmin illalla oli pysäyttänyt minut juuri siksi, että hän itse oli siinä niin täydellisesti läsnä. On helppoa neuvoa muita mutta se, että toteuttaa oppimiaan asioita omassa elämässään ja näyttää sillä tavalla muille mallia hiljaisesti ja vahvasti – siinäpä vasta taito.

Toisaalta tuo joutsen käänsi ajatukseni myös omaan elämänpolkuuni, joka on usein vaatinut paljon rohkeutta ja uskallusta – tehdä juuri niin kuin oma sydän sanoo, vaikka sitä ei aina muut olekaan ymmärtäneet. Ainakaan aluksi. Aiemmin se tuntui raskaalta ja järjen vastaiselta, koska en itsekään ymmärtänyt, miksi minun piti juuri silloin lähteä toiseen suuntaan, kun olisi ollut huomattavasti helpompi vain jäädä paikalleen tai kulkea samaa rataa kuin ennenkin. Mutta tiedän nyt, että tehtäväni on aikaansaada muutosta ja avata uusia polkuja – ja siksi en vain voi jäädä paikalleni, jos elämä niin vaatii. Silti se ei ole edelleenkään aina helppoa. Varsinkin silloin, kun teen sen yksin, ilman ketään kenen selän taakse voisin piiloutua – tai kenen vanavedessä kulkea.

Siksi varmaan tuo joutsen koskettikin sieluani, koska sen energia oli juuri jotain sellaista, jota noihin tilanteisiin itselleni toivoisin. Se lipui vettä pitkin pää kauniisti pystyssä – pyytelemättä anteeksi omaa olemassaoloaan tai selittelemättä suuntaansa kenellekään. Ehkä se kaipasi rinnalleen jotakuta, kenen kanssa voisi yhdessä vaeltaa – tai kenties nautti vapaudestaan, kulkea vain omien vaistojen varassa, sydäntään seuraten. Kukapa meistä voisi tietää? Ei joutsenen eikä myöskään kenenkään ihmisen ajatuksia, vaikka ulkoisesti näyttäisi millaiselta.

 

Tuo kaunis lintu kävi tervehtimässä minua rannassa ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kylpien ilta-auringon valossa. Toivotin hänelle hyvää matkaa ja jatkoin lenkkiäni pohtien elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta – sekä sitä, miten erilaiset reitit meille kullekin on annettu kuljettavaksi. Vielä yksi otos kesken juoksulenkkiä – jonka jälkeen palasin kiitollisin mielin takaisin kotiin. Kannatti lähteä lenkkipolulle, tänäänkin.

Elämä on ❤ ❤ ❤

Oletko löytänyt oman intohimosi?

Muistan elävästi tunnelmat ensikosketuksen jälkeen 15 vuotta sitten, kun lähdin tutustumaan uuteen yritystoimintaan. Olin innoissani ja hämilläni yhtä aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin löytänyt jotain sellaista, jota halusin palavasti tehdä. Lastentarhanopettajan ammatti oli myös sitä, mutta samaa paloa en siihen ollut tuntenut. Rakastin lapsia ja nautin heidän kanssaan puuhastelusta mutta se oli kuitenkin vain työ. Suurin hämmennys tuli siitä, kun tajusin, etten ollut miettinyt tätä ennen lainkaan mitä haluan elämältäni. Minulla ei ollut unelmia.

Anu Pellas

Tulin kotiin koulutuksesta ja kerroin oivalluksesta miehelleni, joka katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi; “Eikö sinulla oikeasti ole mitään unelmia?” Hän oli tiennyt pienestä asti, mitä hän haluaa tehdä – ja oli toteuttanut oman unelmansa. Siksi hänen oli vaikea ymmärtää, että minä en vielä tuossa iässä tiennyt, mitä elämältäni haluan. Kodin ja perheen lisäksi.

Siitä hetkestä alkoi uusi luku elämässäni. Päätin selvittää unelmani.

Tuo uusi luku ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä kun pikkuhiljaa aloin saada kiinni siitä, millaista elämää haluan – se osoittautuikin hyvin erilaiseksi, kuin se yhteinen elämä, joka meillä oli lasten isän kanssa. Huomasimme myös, että unelmoimme erilaisesta tulevaisuudesta, joka aiheutti suuren ristiriidan sisälläni. Jos siis haluaisin lähteä unelmieni perään ja elää sellaista elämää, josta haaveilin – en saisi hänestä kaveria reissuilleni. Sitä en halunnut, vaan halusin ainakin mahdollisuuden siihen, että voisin jakaa unelmani jonkun sellaisen kanssa, joka haluaisi samoja asioita. En toki silloin voinut tietää, että löytäisinkö koskaan tuota ihmistä – mutta hän se ei kuitenkaan ollut. Omien unelmien löytäminen voi siis johtaa joskus myös siihen, että pitää rohkeasti lähteä kulkemaan omaa tietään, vaikka yksin.

Anu Pellas, uuden-kodin-ikkunalaudalla

Uskon itse, että elämä kantaa heitä, ketkä uskaltavat lähteä rohkeasti eteenpäin, sillä niin se on minunkin kohdallani tehnyt. Nuo vuodet eivät olleet helppoja, eivätkä hyvät asiat tapahtuneet ilman vastoinkäymisiä – mutta jälkeen päin ajateltuna se kaikki on ehdottomasti ollut sen vaivan arvoista. Miten voisin nyt neuvoa muita uskaltamaan, jos en itse olisi uskaltanut? Miten pystyisin samaistumaan niihin tunteisiin, mitä uuden elämän kynnyksellä seisominen aiheuttaa, jollen itse olisi joskus seissyt siellä? Ilman omia aitoja kokemuksia olisi näkökulmani huomattavasti kapeampi ja saattaisin kannustaa ihmisiä myös tekemään liian hätiköityjä ratkaisuja. Sillä halu muutokseen täytyy tulla meistä itsestämme eikä ulkoapäin. Jokainen kantaa kuitenkin itse myös vastuun valinnoista, joita teemme – ja jos motiivi muutokseen löytyy sisältäni, minusta löytyy myös rohkeus ja keinot sen toteuttamiseen. Näin uskon.

Uuden yritystoiminnan myötä löysin oman intohimoni. Koska huomasin, miten paljon mielekkäämmäksi oma elämäni muuttui kun löysin sen mitä haluan tehdä, niin halusin auttaa myös muita löytämään heidän unelmansa. On ihana nähdä loiste, joka syttyy ihmisten silmiin, kun se “oma juttu” löytyy – sekä rohkeus sen tavoitteluun. Silloin löytyy aikaa ja halua tehdä töitä tavoitteen eteen, eikä työtunteja tarvitse laskea. Ajattelen, että hän on onnekas, joka työtään rakastaa, koska silloin työn tekeminen itsessään on motiivi – eikä ainoastaan palkka, joka siitä maksetaan.

Anu Pellas, I can do this

Alusta asti oli itsestään selvää, että halusin satsata kaiken mahdollisen ajan ja energian uuteen ja innostavaan uramahdollisuuteen. Halusin oppia ja käydä koulutuksissa. Luin kirjoja ja kehitin itseäni – ja kopioin niitä oppeja, mitä kuulin muiden paremmin menestyneiden tehneen. Halusin onnistua. Kenenkään ei tarvinnut motivoida minua tekemään eikä keksiä porkkanoita, sillä moottori tekemiselle oli minussa. Se on se kuuluisa flow-tila, joka vie mukanaan. Siinä tilassa saa paljon aikaiseksi, koska työ ei tunnu työltä. Sillä tavalla on syntynyt kaikki kuuluisimmat sävellykset tai maalaukset – mutta yhtälailla sillä tavalla syntyy upeimmat ihan tavalliset menestystarinat, joita Suomikin on pullollaan. Ne parhaat ravintolat ovat syntyneet rakkaudesta ruokaan ja suosituimmat asiakaspalvelijat ovat he, ketkä nauttivat asiakkaiden auttamisesta. Jokainen meistä tunnistaa sellaisen.

Koska rakastan tätä aihetta, niin lapsenikin ovat saaneet kuulla siitä aika usein. Olemme väitelleet eräänkin kerran siitä, että voiko työtä tehdä vain rahan vuoksi vai ei… Ja vaikka työni on ollut minulle aina palkitsevaa ja tärkeää, mittaan kuitenkin heidän kauttaan omaa onnistumistani elämässä eniten. Siksi ihan paras palkinto minulle onkin ollut se, kun saan seurata nyt sivusta, miten he ottavat ensimmäisiä askeliaan työelämässä ❤ ❤ Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä äidin ylpeyttä, mitä tunnen jo nyt, kun kuuntelen ja katselen heidän innostustaan ensimmäisten työharjoittelujen jälkeen. Olen nähnyt jo kauan, kuinka erilaiset heidän vahvuutensa ovat – ja miten he ovat onneksi uskaltaneet kuunnella niitä ja lähteä rohkeasti juuri sille tielle, joka heitä kutsuu.

Näen nyt tuon saman loisteen heidän silmissään ja halun pyrkiä parhaimpaansa, työtunteja laskematta. Mikä voisikaan olla sen parempaa, kuin että saa tehdä sitä mitä rakastaa?

Oletko Sinä jo löytänyt oman intohimosi? Saatko tehdä työksesi sitä, mistä nautit? Palkitseeko työ myös henkisesti – eikä vain palkan muodossa? Joskus toki on tilanteita, että täytyy tehdä työtä rahan takia – mutta silloin ainakin vapaa-aika kannattaa käyttää hyvin viisaasti valikoiden. Nauttien. Sillä eihän tämä elämä ole tarkoitettu vain raatamiseen – sen kuuluisi olla myös kivaa ja palkitsevaa.

Meille kaikille ❤

Löytöretkellä…

Puoli vuotta kotini on ollut Helsingissä ja edelleen koen, kuin olisin lomalla kaiken aikaa. Edes harmaat tammikuiset päivät eivät saaneet matkakuumetta aikaiseksi, joka aiemmin on iskenyt heti syksyn sateiden myötä. Olenhan se, joka kaipaa kaiken aikaa jonnekin… miettii seuraavaa matkaa ja haikailee vaihtelua tai uusia maisemia. Mutta nyt katselen ystävien lomakuvia eikä mieleni halaja mihinkään. Juuri tässä on hyvä olla juuri nyt. Mitä ihmettä?

Anu Pellas

Olenkohan tullut kotiin? Ainakin hetkeksi. Viimeinkin valinnut ihan itse sen paikan, jossa haluan asua ja elää. Riippumatta siitä onko se järkevää tai hyvä ratkaisu jonkun muun ulkopuolisen mielestä. Kunhan vain se lapsilleni sopii, niin muiden mielipiteillä ei nyt ollut merkitystä. Paitsi minun. Vihdoinkin sain kuunnella omaa sisäistä toivettani ja toimia sen mukaan. Miten vapauttavaa ja ihmeellistä yhtä aikaa.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tehnyt ehkä noin kymmenen unelmakarttaa ja monen monia suunnitelmia tai tavoitteita paperille. Se kuuluu työhöni. Liimaillut kuvia siitä miltä haluaisin oman elämäni näyttävän ja mitä tavoittelen. Opettanut myös muita suunnittelemaan ja asettamaan tavoitteita elämälleen. Eli minähän olen osannut mennä kohti omia unelmiani. Vai olenko?

Aloin suunnitella tuttuun tapaan vuoden vaihtuessa omaa unelmakarttaani tälle vuodelle ja kaivoin ne vanhat kehykset esiin, joiden alta paljastuikin monen vuoden takaiset kartat. Olin saavuttanut hyvin monet asiat, joita karttoihin oli liimattu mutta se miten olin muokannut omat unelmani muiden toiveisiin sopivaksi, sai minut pysähtymään uuden kartan äärelle. Kuulostelemaan sitä, että mitkä tämän hetkisistä toiveistani ovatkaan täysin omiani? Juuri nyt elämässäni ei ole ketään muuta kuin lapseni, kenen toiveita minun tarvitsisi kuunnella – ja hekin ovat enää vain vähän aikaa fyysisesti riippuvaisia minun tekemisistäni. Nyt on siis aika vihdoinkin tehdä uusi kartta niistä toiveista käsin, mitkä ovat minulle tärkeitä.

Lähden kävelylle. Miettimään omia haaveitani ja saamaan kiinni siitä pienestä ja vaisusta äänestä, joka kuiskailee hiljaa, kun vain annan sille vapauden puhua mitä se kulloinkin haluaa sanoa. Se ei tule esiin hetkessä, eikä paineen alla, sillä silloin askartelen vain jälleen samanlaisen kartan, joita raameissa oli jo monta. Niitä tavoitteita, jotka tuntuvat järkeviltä ja mahdollisilta toteuttaa, joita ympärilläni olevat ihmiset toivovat minun tavoittelevan tai jolla yritän varmistaa, että elämä menisi turvallista ja seesteistä rataa. Ilman ikäviä tienhaaroja. Mutta nyt en halua niitä karttoja, vaan haluan löytää sen unelmaelämän, joka saa minut käärimään hihat ja tarttumaan toimeen noiden unelmien toteuttamiseksi – ja jota sieluni aidosti juuri nyt halajaa.

Joskus se tarkoittaa sitä, että pitää olla valmis hyppäämään omasta mukavuusympyrästä uusiin kuvioihin mutta joskus taas vain sitä, että uskaltaa laskea hetkeksi irti ja hellittää tavoittelusta.

Antautua virran vietäväksi. Levätä elämän edessä.

eiran-ranta

Kävelen meren rantaan, siellä tuuli tuivertaa olkapäiltäni ulkoiset paineet ja opitut kaavat pois, jolloin kuulen paremmin sen mitä sisimpäni kuiskii. Katselen kaunista merimaisemaa, sinisen monia eri sävyjä ja vivahteita – vaaleanharmaasta purppuranpunaiseen. Miten kauniissa sopusoinnussa luonnossa onkaan kaikki sävyt ja muodot. Tuohon näkymään en kyllästy koskaan. Mietin miten nyt vasta tajuan, että minun paikkani on meren äärellä. Yhtä lailla kuin paikkani on elämän keskellä, kaupungin sykkeessä. Kaipaan noita molempia elementtejä yhtä paljon ja hyvässä tasapainossa. Siksi varmaankin nyt täällä Helsingissä koen olevani kotona. Ainakin juuri nyt.

Olen usein kuunnellut liikaa muita ihmisiä ja sitä mitä he tavoittelevat. Myös sitä miltä he näyttävät tai mikä tekee heidät onnelliseksi. Yrittänyt mukautua samoihin muotteihin, kuka sitten kulloinkin onkaan ollut lähelläni. Hetken päästä kuitenkin huomaten, että olen eksynyt omasta suunnastani. Uteliaisuus elämää kohtaan on ajanut minut kokeilemaan asioita, jotka eivät lopulta olleet minua varten – mutta enhän muuten olisi toki sitä tiennyt, jollen olisi kokeillut. Näin uskon.

Olen esimerkiksi ihaillut aina naisia, ketkä kulkevat arkisinkin naisellisina ja kauniina hameissa ja saapikkaissa – ja erehtynyt sen vuoksi aina säännöllisin väliajoin ostamaan itselleni jonkun hamosen, jonka voisin kuvitella päälleni. Päätyen aina samaan tilanteeseen, että hame roikkuu kaapissani hetken aikaa ja joka kerran kun yritän lähteä ulos se päälläni, niin vaihdan lopulta lähtiessä farkkuihin – jonka jälkeen olen tajunnut, etten vain ole “hame-ihminen”.

Niin pukeutumisessa, asumisessa, työnteossa kuin vaikkapa omassa mieluisassa tavassa liikkua – meillä kaikilla on se “oma juttu”, jonka löytyminen helpottaa paljon arjen valintoja. Kuntosalin kuukausimaksu muistuttaa minua tästä vielä muutaman kuukauden ajan, jonka jälkeen en enää ikinä sitoudu kuntosalikorttiin vuodeksi…. Minä en vain ole “kuntosali-ihminen” vaikka nautinkin liikkumisesta. Lihaskuntotreeni on pakkopulla, jonka tekeminen sujuu parhaiten kotona tai jonkun mieluisan harrastuksen parissa, kuten joogassa. Ryhmäliikuntatunteja puolestaan en ole koskaan voinut sietää, haluan liikkua mieluummin luonnossa tai käydä juoksulenkillä omassa tahdissani. Salikortin hankkiminen ei silloin ole ratkaisu itsekurin suhteen, jos laji on väärä. Oppirahoiksi tuo 66€ kuukausimaksu vuoden verran on kovin mitätön. Suurempiakin oppirahoja ovat ihmiset joutuneet maksamaan virheellisistä valinnoista. Päätän siis unohtaa sen saman tien kun viimeinen lasku on maksettu mutta muistaa kuitenkin ikuisesti sen, etten ole “kuntosali-ihminen”.

Eiran ranta, Anu Pellas

Unelma-lenkkeily on huomaamatta vienyt minut jälleen kerran niille kulmille, jotka vetävät minua puoleensa Helsingissä, kauniilla rakennuksillaan sekä merimaisemalla. Ehkäpä nappaan tästä vielä muutaman kuvan unelmakarttaani varten, vaikka asuntojen hinnat ovatkin juuri näillä huudeilla, aivan pilvissä. Mutta kukapa tietää, unelmat ovat ennenkin toteutuneet välillä varsin hullunkurisia reittejä pitkin, ehkäpä nytkin. Mietin, miten onnellisia ihmisiä mahtaakaan asua vaaleanpunaisessa talossa?

Vaaleanpunainen talo, Anu Pellas

Poikkean kahvilassa ja nappaan vielä yhden kuvan karttaani varten. Kaunis kukka-asetelma, joka toivottaa tervetulleeksi asiakkaat kivijalkakauppaan, vahvistaa vielä lopuksi ajatuksiani siitä, miten tärkeää minulle on se, että ympärilläni on kauneutta. Kävely on siis tehnyt tehtävänsä. Auttanut huomaamaan niitä asioita, jotka minulle ovat tärkeitä – ja jonka eteen olen valmis myös tekemään töitä.

Minulle unelmat ovat tunnelmia, kauniita maisemia tai vaikkapa vaaleanpunainen talo merinäköalalla. Se tarvitseeko minun omistaa niitä, ei ole merkittävää. Siksi jätänkin jonkun muun huoleksi sen, millä tavalla nuo asiat elämääni tulevat. Tärkeintä on se, että tiedän mitä haluan – etten vahingossa ajaudu toteuttamaan jonkun muun unelmia. Sillä tällä löytöretkellä on vain yksi päämäärä ja se on onnellisuus.

Kukka-asetelma, Anu Pellas

Oletko miettinyt mikä tekee Sinut onnelliseksi? Nyt olisi hyvä hetki siihen kun kokonainen vuosi on edessä – ja samalla koko loppuelämä. Jokaisen meidän omalla vastuulla on tehdä siitä paras mahdollinen, kunhan vain tietää ensin, mitä se on. Mieti siis itseksesi millaisia kuvia, tunnelmia, asioita tai ihmisiä siihen kuuluu – niin lähdetään yhdessä löytöretkelle kohti omaa unelmaelämää! ❤

Rakkauden ihme <3

Minulle tapahtuu nykyisin aika usein ihmeellisiä sattumuksia… Mutta tämä oli kyllä yksi mieleenpainuvimmista pitkään aikaan. Se pysähdytti miettimään sitä, miten jotkut kohtaamiset tai tapahtumat ovat vain tarkoitettu osuvan kohdalle – no matter, what!

Uunisaaren kalliot, Anu Pellas

Kävin edellisellä viikolla Uunisaaressa ja koska siellä oli niin kaunista, niin kerroin tietenkin siitä ystävilleni. Moni sanoi, että ei ole käynyt siellä koskaan vaikka asuu Helsingissä. Niinpä perjantai aamuna ystäväni Eva laittoi viestiä, että ehtisinkö ex tempore hänen kanssaan ihastelemaan aurinkoista Helsinkiä. Olin vapaa ja silloin yleensä aina valmis tarttumaan tällaisiin tarjouksiin 🙂 Sovimme, että hän tulee hakemaan minut 11:30 ja mietimme sitten, mihin menemme.

Eva kuitenkin juuttui ruuhkaan ja tuli 15 minuuttia myöhässä… jolloin minä taas olin juuttunut töihin ja pääsimme lähtemään vasta klo 12. Autoon hypätessä sitten mietimme, että mihin menisimme ja päätimme suunnistaa Uunisaareen.

Silta uunisaareen, Anu Pellas

Ihastelimme upeaa säätä ja uskomattoman tyyntä merta, kun lähestyimme rantakallioita. Edellisellä viikolla tuuli oli ollut hyinen vaikka maisemat olivatkin yhtä upeat. Olemme molemmat innokkaita luontokuvaajia ja ymmärrämme siis hyvin toisiamme, kun aina jompi kumpi juuttuu ihastelemaan jotakin kaunista yksityiskohtaa tai maisemaa — ja haluaa ikuistaa sen kameralla…

Napsin kuvia kävellessä kun aurinko pilkisteli kauniisti puiden välistä. Saaressa ei ollut kuin muutama yksittäinen koiran ulkoiluttaja ja me. Huokailimme ja ihmettelimme miten upeita paikkoja Helsingissä on samalla kun huomasin pariskunnan halailevan kallioilla. He osuivat kuviini sopivasti – ja ajattelin, että tästäpä saan kauniin otoksen, jota voin ehkä joskus käyttää vaikkapa blogissani. Sillä noin kaukaa ei ihmisiä tunnista ja silloin kuvaa saa käyttää kysymättä lupaa asianosaisilta.

Uunisaaressa, Anu Pellas

Lähestyin heitä ja huomasin, että he halailivat hyvin rakastuneen oloisina ❤ ❤ ❤ Nauroin ystävälleni, että taidan olla melkoinen paparazzi – mutta koska puitteet olivat niin kauniit, niin toivoin saavani heistä romanttisen kuvan – jostain syystä… Ehkä täsmennyksenä tähän täytyy todeta, että nautin valokuvaamisesta ja aina kun näen jotain kaunista, niin yritän ikuistaa sen. Puhelimeni muisti on tuollaisia hetkiä täynnä, sillä kauneutta tuntuu olevan sitä enemmän mitä enemmän sen huomaan.

Auringonsäde, Anu Pellas

Vielä yksi otos, ennen kuin he huomaavat minun kuvaavan heitä… ja mitä ihmettä? Suurensin kuvaa, johon oli tullut ihmeellinen valoilmiö. Näytti, kuin he olisivat olleet jonkun taivaallisen valojuovan keskellä. Hämmästelimme sitä yhdessä ja saman tien ystäväni patisti minua näyttämään kuvaa salakuvien kohteena olevalle pariskunnalle. Ehkä he haluaisivat sen vaikka muistoksi?

Pariskunta kävelikin jo meitä kohti kun pysäytin heidät ja pyytelin anteeksi, että häiritsen. He olivat Tanskasta ja puhuivat englantia. Kun näytin kuvan, nuori nainen puhkesi kyyneliin ja näytti kihlasormusta sormessaan. Mies oli kosinut häntä juuri samalla hetkellä kun otin nuo kuvat ❤ ❤ ❤

Itkimme kaikki – ilosta ja ihmetyksestä. Heidän onnestaan ja elämän ihmeellisyydestä. Kyselimme, miksi he olivat valinneet juuri tämän kallion kosinnalle, eivätkä hekään tienneet syytä. Sattuivat vain olemaan täällä ja tuo paikka näytti niin kauniilta… Vaihdoimme yhteystiedot ja toivotimme heille kaikkea hyvää. Jatkoimme matkaamme nöyrinä ja kiitollisina siitä, mitä juuri olimme saaneet todistaa.

ilta-aurinko, Anu Pellas

Tunsin itseni hyvin pieneksi tuon ihmetyksen keskellä. Olisimme voineet lähteä hyvin 15 minuuttia tai jopa puoli tuntia aiemmin, jolloin emme olisi kulkeneet heidän ohitseen kosintahetkellä. Yhtä hyvin olisin voinut olla tarttumatta ystäväni kutsuun… tai hän olisi voinut jäädä kotiin siivoamaan, joka oli ollut alkuperäinen suunnitelma tuolle päivälle. Olisimme voineet myös kävellä ohi huomaamatta lainkaan, mitä kallioilla tapahtuu – ja tuskin olisimme tajunneetkaan, jollen olisi ottanut tuota kuvaa. Hyvin helposti olisin voinut myös jäädä vain itsekseni ihmettelemään valoilmiötä, jollei ystäväni olisi rohkaissut minua pysäyttämään ventovieraat kuvauskohteet. Sillä sehän on meille suomalaisille hyvin tyypillinen toimintatapa. Silloin en olisi koskaan saanut tietää mitä kameralleni ikuistin.

Miten monet seikat vaikuttavatkaan siihen, millaisia kohtaamisia ja sattumuksia tiellemme osuu? Itse uskon, että ne kaikki on tarkoitettu, vaikka eivät juuri sillä hetkellä olisikaan aina miellyttäviä. Tämä kyseinen tapahtuma ei kääntänyt kenenkään elämän suuntaa mitenkään radikaalilla tavalla – mutta se oli vahva muistutus siitä, että joskus myös sellaisia tapahtumia osuu kohdalle, jotka niin tekevät. Hyvässä ja pahassa. Siksi pitäisikin vain luottaa siihen, että elämä kuljettaa eikä liikaa taktikoida tai käyttää aikaa menneiden tai tulevien murehtimiseen. Sillä elämä kyllä tuo oikeat ihmiset ja tapahtumat eteemme juuri oikeaan aikaan – kunhan olemme vain valppaina, jotta osaamme ja uskallamme tarttua tilaisuuksiin. Se on minusta ihme, jota elämäksi kutsutaan.

 

Tuon ihmeen äärelle on hyvä hiljentyä jo nyt, sillä Joulu on pian täällä ❤

Luopumisia

Kun vuosi alkaa lähetä loppuaan, tulee vääjäämättä mietittyä sitä mikä on sen saldo. Mitkä olivat tämän vuoden kohokohdat, mitkä taas ne opin paikat… Entä mitä jää matkaan, vietäväksi seuraavaan vuoteen?

Anu Pellas, Uunisaari

Olen elämän varrella joutunut luopumaan konkreettisesti monista asioista ympärilläni. Suurimmat ja tuskallisimmat luopumiset tapahtuivat avioeron myötä, jolloin sen lisäksi, että piti luopua siitä unelmasta, että tuo liitto kestäisi loppuelämän – oli päästettävä irti monista ihmissuhteista, yhteisestä kodista, jota oli rakkaudella rakennettu ja joka toinen viikko sydän verellä myös lapsista… Siksi olenkin luullut, että osaan luopua. Mutta yleensähän juuri silloin, kun luulet osaavasi jotakin – sitä testataan. Jollakin uudella tavalla. Siten, ettet ensin edes tajua, että on samasta asiasta kysymys. Niin nytkin.

Tänä vuonna luopuminen ei ole liittynyt niinkään ulkoisiin seikkoihin kuin omiin sisäisiin toiveisiin, odotuksiin tai normeihin. Siihen, miten elämän kuuluisi mennä tai miten se on tähän asti mennyt.

Olen kyseenalaistanut omat uskomukseni, arvomaailmani ja myös sen, minkä perässä olen juossut monet vuodet. Olen pysähtynyt miettimään, mitkä ovat ne tärkeimmät palaset oman elämäni onnellisuuden palapelissä – ja kaikesta muusta olen päästänyt irti. Olen myös luopunut onnellisuuden tavoittelusta. Siitä kiiltokuvasta, joka välkkyy mielessäni, kun mietin, miltä onnellinen elämä näyttää. Sillä sen ei pitäisi näyttää miltään tietyltä – se vain tuntuu. Se on.

Anu Pellas, Auringonlasku

Jos olen joutunut luopumaan kiiltokuvasta – ovat myös vaaleanpunaiset lasit riisuttu päästäni… Elämä on tuonut tielleni uusia mielenkiintoisia ihmisiä, ketkä ovat opettaneet minua luopumaan siitä, mikä on meille ihmisille ehkä kaikista vaikeinta. Odotuksista toisia ihmisiä kohtaan.

Sillä miten helposti olenkaan olettanut asioita… Ajatellut, että “niin metsä vastaa kuin sinne huutaa” – ja pitänyt viimeiseen asti ne vaaleanpunaiset lasit päässäni, jotta en joutuisi kohtaamaan karua todellisuutta. Roikkunut välillä kynsin hampain kiiltokuvamaailmassani, haluamatta nähdä sitä, miten kaikki ihmiset eivät vain kykene tai halua toimia samalla tavalla kuin minä. Siihenkin oppiin olen ollut nyt valmis. Otan sen vastaan kiitollisena ja luovun laseistani. Ja huh – miltä maailma näyttääkään. Se ei ole aina kaunista katseltavaa. Mutta onneksi olen itse vapaa valitsemaan toisin – ja ne toiset, ketkä vastaavat huutooni samalla tavalla. Voin yhtä kaikki, luopua myös turhasta kiltteydestä, jonka vuoksi olen kokenut liian itsekkäänä valita ihmiset lähelleni ja nähdä totuuden heissä, ketä en siihen halua. Oikeastaan koen sen nyt jo oikeudekseni. Ihmisoikeudeksi(ko)? 🙂

Anu Pellas, Uunisaaressa

Näin se elämä kasvattaa meitä. Pakottaa luopumaan asioista tai ihmisistä, joihin olemme oman onnellisuutemme kiinnittäneet. Myös odotuksista heitä kohtaan. Sillä sen enempää ystävät, omat lapset kuin puolisokaan, ei voi sellaista vastuuta kantaa. Kannatella toisen onnellisuutta omilla hartioillaan. Sen taakan alle lyyhistyy vahvempikin. Mutta silti – onnellisimpia ovat ne hetket, jotka saan jakaa noiden rakkaimpien kanssa. Takertumatta tai olettaen, että ne säilyvät ikuisesti.

Siinäpä elämän paradoksi – jossa riittää opettelemista vielä ensi vuodeksikin ❤

 

Vapaa sielu?

Jos pitäisi valita yksi sana, joka määrittää valintojani niin työssä, henkilökohtaisessa elämässä kuin ihmissuhteissakin – se olisi vapaus. Vapaus elää sellaista elämää täydesti ja avoimesti, jonka itse koen oikeaksi ja joka tekee minut onnelliseksi.

Olen kuullut monta kertaa tarinan sirkusnorsusta, jonka vapaus oli rajoitettu kymmenen metrin säteelle, koska se oli kahlittu kettingillä jalasta tolppaan. Ja lopulta vaikka kahleet irroitettiin, ei norsu osannut lähteä mihinkään tuosta tutusta ympyrästä. Se jatkoi elämäänsä samalla tavoin, kuin ennenkin – vaikka oli täysin vapaa.

Tuollaisia näkymättömiä kahleita on jokaisella meistä, joita kannamme mukanamme ja joilla rajoitamme omaa vapauttamme tehdä elämässämme valintoja, joita sisimmässämme haluaisimme. Pelkoja siitä, mitä mieltä muut mahtavat olla, jos valitsemme hieman erilaisia polkuja – tai itseluottamuksen puutetta, koska ympärillämme on ollut niin vahvoja auktoriteetteja, joiden ääni puhuu olkapäällämme vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Henkisiä kettinkejä, joilla meidät on sidottu tietynlaisiin odotuksiin.

Kohtasin uuden, ihanan valoisan ihmisen muutama viikko sitten, joka puki hienosti sanoiksi sen, miksi noista ulkoisista raameista täytyisi päästä eroon. “Kun sielullamme on jatkuva tarve kasvaa suuremmaksi, on sitä vain kuunneltava ja päästettävä irti sellaisesta, joka sitä estää <3”

Tuo lause selitti minulle sen, mitä ei aina järjellä voi selittää. Sen vapauden kaipuun, kun joku on pakottanut lähtemään eteenpäin, vaikka elämä näennäisesti oli juuri kohdallaan – eikä kukaan edes rajoittanut vapauttani. Sen pakottavan tarpeen lähteä etsimään jotain uutta, vaikka en edes tiennyt mitä se oli. Nyt sen ymmärrän. Se on ollut sieluni kaipaus kasvaa suuremmaksi ja se tapahtuu vain siten, että uudelleen ja uudelleen heittäydyn kohti tuntematonta – luottaen siihen, että elämä kantaa. Luottaen omaan itseeni ja siihen, mitä sisimpäni sanoo.

 

Sardinia, Anu PellasPuhumme “vapaasta sielusta” ja tarkoitamme juuri sellaista ihmistä, joka ei tunne turhia rajoituksia. Ei luokittele itseään tai muita tiettyyn muottiin vaan antaa jokaisen olla sellainen kuin on. Tuo vapaa sielu ei mittaa ihmisiä ulkoisin mittarein vaan kannustaa jokaista kehittymään omaksi itsekseen. Vapautumaan kahleista, joita elämä on meihin asettanut. Pyrkimään kasvuun – mutta omalla tahdillaan. Vapaa sielu tietää, että niin kuin ei kukkaakaan voi käskeä kukkimaan ei voi ihmistä myöskään käskeä kasvamaan. Hän innoittaa muita omalla esimerkillään – mutta tietää myös, että hänen, kuten jokaisen muunkin sielun, tärkein tehtävä on kasvaa itse suuremmaksi. Sitä ei kukaan muu voi tehdä hänen puolestaan.

Ego sen sijaan pelkää vapautta ja tuntematonta. Siksi se vastustaakin kaikin keinoin irtipäästämistä ja vaatii meitä tekemään suunnitelmia ja raameja, joihin takertua. Mieli on egon työväline, joka keksii mitä erilaisempia selityksiä sille, miksi me emme vain voisi luottaa ja päästää irti. Elää vapaana. Ego naamioituu milloin järjen ääneksi ja milloin taas uhkakuviksi, jotka pakottavat meidät varmistelemaan ja hallitsemaan omaa elämäämme. Ottamaan vakuutuksia, säästämään pahan päivän varalle, säätämään lakeja tai menemään naimisiin… En tuomitse mitään näistä ja kaikkea niistä olen myös itse tehnyt tai noudattanut – mutta kaikkien niiden takana on jossain määrin usein pelko. Ja pelon takana on ego.

Jos teemme valintoja pelosta käsin, emme pysty kuuntelemaan omaa sisintämme aidosti. Emme ole myöskään vapaita, koska pelko ohjaa valitsemaan turvalliset reitit. Se rajoittaa mahdollisuuksiamme, tyytyen vähempään kuin mihin meillä aidosti olisi mahdollisuus. Ego ohjailee valintojamme ovelasti ja tekee kauppaa vaikkapa onnellisuuden ja taloudellisen menestyksen välillä. Ja vaikka omat ajatuksemme tuntuvat jopa itsestämmekin hulluilta – uskomme niitä silti. Ego ei anna helposti periksi.

Tänään taas, päätän valita vapauden. Jälleen kerran. Annan sielulleni mahdollisuuden kasvuun ja hiljennän egon äänen. Päätän myös valita luottamuksen, vaikka maailma antaisi sata syytä epäillä. Valitsen myös rakkauden – ja toivon, että Sinäkin valitset sen ❤

Matka omiin toiveisiin….

 

Miten monta matkaa täytyykään tehdä, löytääkseen omat toiveensa? Kuinka monta hukkareissua, todetakseen, että tänne en ainakaan halua… Tai huomatakseen, että tässä on minun paikkani. Kuinka kauas pitää lähteä, jotta näkeekin lähemmäs – ja huomaa, että siinähän ne onnellisuuden ainekset ovat. Ihan lähellä.

Anu Pellas

 

Rakastan matkustamista. Sitä tunnelmaa mikä lentokentillä on kun ihmiset ovat lähdössä tai tulossa jostain. Sitä vapautta, mikä lentokoneen nousukiidossa valtaa mielen, kun omasta elämästä voi ottaa irtioton ja hypätä hetkeksi eri kulttuuriin ja maisemiin. En pidä Suomen talvesta, sateesta ja viimasta – joka antaa viimeistäänkin hyvän syyn näin marraskuussa haaveilla loma-asunnosta jossain lämpimässä.

Näihin asti kun tuo ajatus on ollut vain haave, en ole tarkemmin miettinyt sitä missä päin maailmaa haluaisin olla. Olen jättänyt paikan avoimeksi ja ajatellut, että elämä varmaan on viisaampi ja kuljettaa minut sitten juuri oikeaan paikkaan, kun sen aika on. Mutta samaan aikaan olen saanut onneksi matkustella ja nähdä maailmaa hieman eri kulmilta, joka on avannut silmiäni sille, mitä kaikkea on tarjolla. Onnekas olen ollut siinäkin mielessä, että sekä työni että erilaiset sattumanvaraiset kohtaamiset ovat kuljettaneet minua myös sellaisiin paikkoihin, joihin en itse olisi välttämättä mennyt. Eikä mikään niistä ole mennyt hukkaan. Tiedän nyt myös sen, missä en halua olla.

Maailmalla on kovin monenlaisia vaihtoehtoja jos emme tiedä tarkalleen mitä haluamme. Silloin elämä tarjoaa vaihtoehtoja… Näin minulle on käynyt jo useamman kerran 🙂 Ensimmäinen muutto kotipaikkakunnaltani Joutsasta tapahtui opiskeluvuosien jälkeen, jolloin halusin päästä “jonnekin” muualle. En määritellyt suuntaa tarkemmin sen enempää kuin sitäkään, että haluaisinko asua kaupungissa vai maalla. Kaipasin vain jotain erilaista. Ja päädyin Pyhtäälle. No, olihan Pyhtää erilainen – ruotsinkielinen pieni paikkakunta, johon kesti hetken sopeutua. Mutta jonkin ajan kuluttua tajusin, että kovin paljon ei ollut muuttunut kuitenkaan. Se oli vain seuraava askel uuteen suuntaan, johon ei kuulunut jäädä loppuelämäksi.

Pyhtäältä lähdin monta hyvää kokemusta rikkaampana eteenpäin – ja mikä parasta, sain loppuelämäni tärkeimmät ihmiset sieltä mukaani. Lapseni, jotka ovat perheeni ja rakkainta maailmassa. Heidän vuokseen siirsin omia muuttohaaveitani Helsinkiin monen vuoden ajan – ja nyt tajuan miksi. En ollut itsekään valmis siihen aiemmin. Kaikella on aina juuri oikea aika ja paikka, jolloin asiat järjestyvät ja loksahtelevat kohdalleen helposti. Nyt olin myös itse täysin varma siitä, että haluan Helsinkiin.

uuden-kodin-ikkunalaudalla, Anu Pellas

Tuon varmuuden saaminen kesti minulla pitkään, kun järki ja ympärilläni olevat ihmiset sotkivat ajatuksiani. Helsinkiin muutto ei muualta päin Suomea katsottuna kuulosta yhtään järkevältä, varsinkin jos työn vuoksi voi asua missä päin tahansa. Onhan asumiskustannukset täällä kaikista kalleimmat. Mutta haaveet eivät hyvin usein perustukaan siihen mikä on järkevää vaan omaan sisäiseen tarpeeseen kulkea siihen suuntaan, joka palvelee parhaiten omaa kehitystä ja antaa mahdollisuuden löytää omat sisäiset toiveet. Myös asuinpaikalla on merkitystä siihen. Tiedän sen nyt, kun joka kerran ulko-ovella lausun mielessäni hiljaisen kiitoksen – sillä tiedän, että juuri tämä on nyt oikea paikka minulle.

Siksi mietinkin nyt sitä, että mihin haaveeni ulkomailla asumisesta perustuu? Onko se vain kaipuuta irtiottoon omasta elämästä, jolloin suunnallakaan ei ole niin väliä? Vai onko se oikea tavoite? Entä mikä se maa tai kulttuuri voisi olla, jossa haluaisin viettää pidempiä aikoja – tai kenties asua joskus..? Kokemuksesta viisastuneena haluan nyt määritellä itselleni hieman tarkemmaksi tuon toiveen, jotta elämä osaisi tarjota oikeanlaisia vaihtoehtoja…

Pohdin tätä viimeisimmällä matkallani, josta palasin pari viikkoa sitten. Ensimmäistä kertaa mietin oikeasti sitä, olisiko tuo kohde sellainen. Balin lämpimät illat ja takuuvarma aurinko läpi vuoden, tuntuu houkuttelevalta. Samoin kuin se, että siellä eläminen ja asuminen on niin paljon edullisempaa, että kun ynnäilen omaa laskupinoani kuukaudessa – tajuan, että voisin samalla summalla elää siellä lähes vuoden. Senpä vuoksi sinne onkin varmaan asettunut ympäri maailmaa ihmisiä viettämään eläkepäiviä – tai muuten vain välivuosia omasta elämästä. Ihana paikka hengähtää ja tankata aurinkoa.

Esplanadilla, Anu PellasKun palasin kotiin, oli syksy saapunut Suomeen. Kylmä viima ja ensimmäiset lumisateet tavoittivat jopa Helsingin. Vuosikymmeniin ei olekaan näin aikaisin marraskuussa lumipeite tullut eteläiseen Suomeen. Silti astuessani kotikadulle matkalaukkujeni kanssa, tajusin, että olen tullut kotiin ❤ Vanhat nupulakivikadut ja kauniit korkeat rakennukset toivottivat minut tervetulleeksi – puhumattakaan niistä tärkeimmistä ❤ Ne minun elämäni rakkaimmat ihmiset, jotka määrittävät kodin paikan sinne missä ovat, olemassaolollaan… Vaatimatta, pyytämättä – vain olemalla. Ja siksi haaveeni jäi edelleen leijumaan ilmaan, odottamaan oikeaa hetkeä ja oikeaa paikkaa.

Opastan ystäviäni ja tiimiläisiäni ottamaan aina rohkeasti askelia kohti uutta suuntaa, joka houkuttelee – on se sitten työpaikka, harrastus tai uusi ihmissuhde. Sillä uskon, että miettimällä ei vain voi koskaan saada selville, miltä uudet asiat tuntuvat – ja ovatko ne minua varten. Kun mietimme vaihtoehtoja, käytämme pääasiassa järkeä tai aiempia kokemuksia, usein vielä jonkun muun välittämänä… Jos tuosta uudesta suunnasta ei ole omia kokemuksia, teemme valintoja median tai lähellä olevien ihmisten mielipiteiden perusteella. Sen lisäksi uudet asiat aina pelottavat, jolloin luontaisesti vastustamme niitä. Mutta jos vain rohkenemme kokeilla ja toimia, sisäinen viisautemme pääsee ohjaamaan meitä. Tunnemme tunteita, jolloin sydänkin saa äänivaltaa ja syntyy oma varmuus, mitä pitää tehdä. Ja olemme jälleen vähintäänkin yhtä kokemusta rikkaampia. Näin myös minulle kävi.

Koti on siellä missä sydän on – ja sydän on juuri nyt kotona ❤