Miten monta matkaa täytyykään tehdä, löytääkseen omat toiveensa? Kuinka monta hukkareissua, todetakseen, että tänne en ainakaan halua… Tai huomatakseen, että tässä on minun paikkani. Kuinka kauas pitää lähteä, jotta näkeekin lähemmäs – ja huomaa, että siinähän ne onnellisuuden ainekset ovat. Ihan lähellä.

Rakastan matkustamista. Sitä tunnelmaa mikä lentokentillä on kun ihmiset ovat lähdössä tai tulossa jostain. Sitä vapautta, mikä lentokoneen nousukiidossa valtaa mielen, kun omasta elämästä voi ottaa irtioton ja hypätä hetkeksi eri kulttuuriin ja maisemiin. En pidä Suomen talvesta, sateesta ja viimasta – joka antaa viimeistäänkin hyvän syyn näin marraskuussa haaveilla loma-asunnosta jossain lämpimässä.

Näihin asti kun tuo ajatus on ollut vain haave, en ole tarkemmin miettinyt sitä missä päin maailmaa haluaisin olla. Olen jättänyt paikan avoimeksi ja ajatellut, että elämä varmaan on viisaampi ja kuljettaa minut sitten juuri oikeaan paikkaan, kun sen aika on. Mutta samaan aikaan olen saanut onneksi matkustella ja nähdä maailmaa hieman eri kulmilta, joka on avannut silmiäni sille, mitä kaikkea on tarjolla. Onnekas olen ollut siinäkin mielessä, että sekä työni että erilaiset sattumanvaraiset kohtaamiset ovat kuljettaneet minua myös sellaisiin paikkoihin, joihin en itse olisi välttämättä mennyt. Eikä mikään niistä ole mennyt hukkaan. Tiedän nyt myös sen, missä en halua olla.

Maailmalla on kovin monenlaisia vaihtoehtoja jos emme tiedä tarkalleen mitä haluamme. Silloin elämä tarjoaa vaihtoehtoja… Näin minulle on käynyt jo useamman kerran 🙂 Ensimmäinen muutto kotipaikkakunnaltani Joutsasta tapahtui opiskeluvuosien jälkeen, jolloin halusin päästä “jonnekin” muualle. En määritellyt suuntaa tarkemmin sen enempää kuin sitäkään, että haluaisinko asua kaupungissa vai maalla. Kaipasin vain jotain erilaista. Ja päädyin Pyhtäälle. No, olihan Pyhtää erilainen – ruotsinkielinen pieni paikkakunta, johon kesti hetken sopeutua. Mutta jonkin ajan kuluttua tajusin, että kovin paljon ei ollut muuttunut kuitenkaan. Se oli vain seuraava askel uuteen suuntaan, johon ei kuulunut jäädä loppuelämäksi.

Pyhtäältä lähdin monta hyvää kokemusta rikkaampana eteenpäin – ja mikä parasta, sain loppuelämäni tärkeimmät ihmiset sieltä mukaani. Lapseni, jotka ovat perheeni ja rakkainta maailmassa. Heidän vuokseen siirsin omia muuttohaaveitani Helsinkiin monen vuoden ajan – ja nyt tajuan miksi. En ollut itsekään valmis siihen aiemmin. Kaikella on aina juuri oikea aika ja paikka, jolloin asiat järjestyvät ja loksahtelevat kohdalleen helposti. Nyt olin myös itse täysin varma siitä, että haluan Helsinkiin.

Tuon varmuuden saaminen kesti minulla pitkään, kun järki ja ympärilläni olevat ihmiset sotkivat ajatuksiani. Helsinkiin muutto ei muualta päin Suomea katsottuna kuulosta yhtään järkevältä, varsinkin jos työn vuoksi voi asua missä päin tahansa. Onhan asumiskustannukset täällä kaikista kalleimmat. Mutta haaveet eivät hyvin usein perustukaan siihen mikä on järkevää vaan omaan sisäiseen tarpeeseen kulkea siihen suuntaan, joka palvelee parhaiten omaa kehitystä ja antaa mahdollisuuden löytää omat sisäiset toiveet. Myös asuinpaikalla on merkitystä siihen. Tiedän sen nyt, kun joka kerran ulko-ovella lausun mielessäni hiljaisen kiitoksen – sillä tiedän, että juuri tämä on nyt oikea paikka minulle.

Siksi mietinkin nyt sitä, että mihin haaveeni ulkomailla asumisesta perustuu? Onko se vain kaipuuta irtiottoon omasta elämästä, jolloin suunnallakaan ei ole niin väliä? Vai onko se oikea tavoite? Entä mikä se maa tai kulttuuri voisi olla, jossa haluaisin viettää pidempiä aikoja – tai kenties asua joskus..? Kokemuksesta viisastuneena haluan nyt määritellä itselleni hieman tarkemmaksi tuon toiveen, jotta elämä osaisi tarjota oikeanlaisia vaihtoehtoja…

Pohdin tätä viimeisimmällä matkallani, josta palasin pari viikkoa sitten. Ensimmäistä kertaa mietin oikeasti sitä, olisiko tuo kohde sellainen. Balin lämpimät illat ja takuuvarma aurinko läpi vuoden, tuntuu houkuttelevalta. Samoin kuin se, että siellä eläminen ja asuminen on niin paljon edullisempaa, että kun ynnäilen omaa laskupinoani kuukaudessa – tajuan, että voisin samalla summalla elää siellä lähes vuoden. Senpä vuoksi sinne onkin varmaan asettunut ympäri maailmaa ihmisiä viettämään eläkepäiviä – tai muuten vain välivuosia omasta elämästä. Ihana paikka hengähtää ja tankata aurinkoa.

Kun palasin kotiin, oli syksy saapunut Suomeen. Kylmä viima ja ensimmäiset lumisateet tavoittivat jopa Helsingin. Vuosikymmeniin ei olekaan näin aikaisin marraskuussa lumipeite tullut eteläiseen Suomeen. Silti astuessani kotikadulle matkalaukkujeni kanssa, tajusin, että olen tullut kotiin ❤ Vanhat nupulakivikadut ja kauniit korkeat rakennukset toivottivat minut tervetulleeksi – puhumattakaan niistä tärkeimmistä ❤ Ne minun elämäni rakkaimmat ihmiset, jotka määrittävät kodin paikan sinne missä ovat, olemassaolollaan… Vaatimatta, pyytämättä – vain olemalla. Ja siksi haaveeni jäi edelleen leijumaan ilmaan, odottamaan oikeaa hetkeä ja oikeaa paikkaa.

Opastan ystäviäni ja tiimiläisiäni ottamaan aina rohkeasti askelia kohti uutta suuntaa, joka houkuttelee – on se sitten työpaikka, harrastus tai uusi ihmissuhde. Sillä uskon, että miettimällä ei vain voi koskaan saada selville, miltä uudet asiat tuntuvat – ja ovatko ne minua varten. Kun mietimme vaihtoehtoja, käytämme pääasiassa järkeä tai aiempia kokemuksia, usein vielä jonkun muun välittämänä… Jos tuosta uudesta suunnasta ei ole omia kokemuksia, teemme valintoja median tai lähellä olevien ihmisten mielipiteiden perusteella. Sen lisäksi uudet asiat aina pelottavat, jolloin luontaisesti vastustamme niitä. Mutta jos vain rohkenemme kokeilla ja toimia, sisäinen viisautemme pääsee ohjaamaan meitä. Tunnemme tunteita, jolloin sydänkin saa äänivaltaa ja syntyy oma varmuus, mitä pitää tehdä. Ja olemme jälleen vähintäänkin yhtä kokemusta rikkaampia. Näin myös minulle kävi.

Koti on siellä missä sydän on – ja sydän on juuri nyt kotona ❤