Luopumisia

Kun vuosi alkaa lähetä loppuaan, tulee vääjäämättä mietittyä sitä mikä on sen saldo. Mitkä olivat tämän vuoden kohokohdat, mitkä taas ne opin paikat… Entä mitä jää matkaan, vietäväksi seuraavaan vuoteen?

Anu Pellas, Uunisaari

Olen elämän varrella joutunut luopumaan konkreettisesti monista asioista ympärilläni. Suurimmat ja tuskallisimmat luopumiset tapahtuivat avioeron myötä, jolloin sen lisäksi, että piti luopua siitä unelmasta, että tuo liitto kestäisi loppuelämän – oli päästettävä irti monista ihmissuhteista, yhteisestä kodista, jota oli rakkaudella rakennettu ja joka toinen viikko sydän verellä myös lapsista… Siksi olenkin luullut, että osaan luopua. Mutta yleensähän juuri silloin, kun luulet osaavasi jotakin – sitä testataan. Jollakin uudella tavalla. Siten, ettet ensin edes tajua, että on samasta asiasta kysymys. Niin nytkin.

Tänä vuonna luopuminen ei ole liittynyt niinkään ulkoisiin seikkoihin kuin omiin sisäisiin toiveisiin, odotuksiin tai normeihin. Siihen, miten elämän kuuluisi mennä tai miten se on tähän asti mennyt.

Olen kyseenalaistanut omat uskomukseni, arvomaailmani ja myös sen, minkä perässä olen juossut monet vuodet. Olen pysähtynyt miettimään, mitkä ovat ne tärkeimmät palaset oman elämäni onnellisuuden palapelissä – ja kaikesta muusta olen päästänyt irti. Olen myös luopunut onnellisuuden tavoittelusta. Siitä kiiltokuvasta, joka välkkyy mielessäni, kun mietin, miltä onnellinen elämä näyttää. Sillä sen ei pitäisi näyttää miltään tietyltä – se vain tuntuu. Se on.

Anu Pellas, Auringonlasku

Jos olen joutunut luopumaan kiiltokuvasta – ovat myös vaaleanpunaiset lasit riisuttu päästäni… Elämä on tuonut tielleni uusia mielenkiintoisia ihmisiä, ketkä ovat opettaneet minua luopumaan siitä, mikä on meille ihmisille ehkä kaikista vaikeinta. Odotuksista toisia ihmisiä kohtaan.

Sillä miten helposti olenkaan olettanut asioita… Ajatellut, että “niin metsä vastaa kuin sinne huutaa” – ja pitänyt viimeiseen asti ne vaaleanpunaiset lasit päässäni, jotta en joutuisi kohtaamaan karua todellisuutta. Roikkunut välillä kynsin hampain kiiltokuvamaailmassani, haluamatta nähdä sitä, miten kaikki ihmiset eivät vain kykene tai halua toimia samalla tavalla kuin minä. Siihenkin oppiin olen ollut nyt valmis. Otan sen vastaan kiitollisena ja luovun laseistani. Ja huh – miltä maailma näyttääkään. Se ei ole aina kaunista katseltavaa. Mutta onneksi olen itse vapaa valitsemaan toisin – ja ne toiset, ketkä vastaavat huutooni samalla tavalla. Voin yhtä kaikki, luopua myös turhasta kiltteydestä, jonka vuoksi olen kokenut liian itsekkäänä valita ihmiset lähelleni ja nähdä totuuden heissä, ketä en siihen halua. Oikeastaan koen sen nyt jo oikeudekseni. Ihmisoikeudeksi(ko)? 🙂

Anu Pellas, Uunisaaressa

Näin se elämä kasvattaa meitä. Pakottaa luopumaan asioista tai ihmisistä, joihin olemme oman onnellisuutemme kiinnittäneet. Myös odotuksista heitä kohtaan. Sillä sen enempää ystävät, omat lapset kuin puolisokaan, ei voi sellaista vastuuta kantaa. Kannatella toisen onnellisuutta omilla hartioillaan. Sen taakan alle lyyhistyy vahvempikin. Mutta silti – onnellisimpia ovat ne hetket, jotka saan jakaa noiden rakkaimpien kanssa. Takertumatta tai olettaen, että ne säilyvät ikuisesti.

Siinäpä elämän paradoksi – jossa riittää opettelemista vielä ensi vuodeksikin ❤

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: