“Päästää irti ja luottaa – mutta ei luovuttaa…”

Siinäpä yksi vaikeimmista oppiläksyistä, joita elämä meille koettaa opettaa – eri keinoin ❤ Samalla se on yksi hetkessä elämisen ja onnellisuuden parhaimmista edellytyksistä.

Olen opetellut sitä vaihteeksi työni kanssa 😉 Sen lisäksi, että aikuisuuden kynnyksellä olevien lasteni kanssa saan opetella sitä ihan joka päivä… Jos Sinulla on lapsia, niin tiedät varmasti tunteen!

Työssäni tuloksia mitataan luvuilla ja niitä seurataan ja lasketaan kuukausittain, vuosittain, kausittain… Kun edellinen tavoite täyttyy, niin seuraava jo kolkuttelee ovelle. Ihan paras työ opetella irtipäästämistä ja luottamista 🙂

Juttelen usein tästä aiheesta tiimiläisten tai ystävieni kanssa. Se tuntuu olevan tämän päivän sana. Vastaisku oravanpyörässä juoksemiseen ja suorituskeskeiseen elämäntyyliin – mikä lienee jo hieman vanhanaikaistakin. Mutta silti muutos ei ole helppo.

Usein helpommalta voisi tuntua luovuttaa. Jos kerran joku tavoite ei tunnu täyttyvän, niin parempi pistää hanskat tiskiin jo valmiiksi. Silloin ainakin pääsee eroon stressaavista viimeisistä kuukausista tai viikoista – kun voi sanoa ääneen kaikille, että minäpä päätin itse olla tällä kertaa tavoittelematta koko juttua! Mutta sepä ei olekaan luottamista ja irtipäästämistä – vaan luovuttamista…. Toki sekin voi olla ihan tietoinen päätös eikä luovuttamista – joka on suoraselkäistä toimintaa myös. Ero noiden välillä riippuu tunnetilasta, millä päätös on tehty. Aina silloin, jos päätöksen kanssa on “sinut” eikä katkeruus jää kaivelemaan mieltä, on kysymys hyväksymisestä ja luottamisesta siihen, että lopulta asiat järjestyvät parhaalla tavalla vaikka juuri nyt annankin periksi suuremmille voimille.

Näin vuoden lopulla nämä ajatukset tunkeutuvat erityisen paljon kaikkien meidän mieliin, ketkä teemme töitä myynnin parissa… Sillä myyntityössä, jossa tuloksia mitataan numeroilla, voi oman arvon tunne sekoittua helposti tuloksiin ja saavutuksiin. Alankin siis mittaamaan itseäni ja sitä, miten arvokas olen, sillä mitä olen saavuttanut – tai olenko onnistunut aikeissani. Tällöin pakonomainen tavoitteen saavuttaminen saattaa johtaa vääränlaisilla keinoilla päämäärään pyrkimiseen (keinolla millä hyvänsä) tai luovuttamiseen, joista ei kummastakaan jää lopulta hyvä mieli, vaikka tavoite olisi täyttynytkin. Sillä tarkoitus ei pyhitä keinoja, jos keinot ovat aivan väärät.

Mistä sitten tiedän milloin olen oppinut luottamaan? Tunteet paljastavat meidät, jonka vuoksi niitä kannattaa kuulostella. Olenko kevyellä ja toiveikkaalla mielellä omassa tekemisessäni, jolloin tavoite tuntuu mukavalla tavalla leijailevan pääni yläpuolella? Entä kun ajattelen sitä, aiheuttaako se kihelmöivän jännityksen – vai ikävän kouraisun vatsani pohjassa? Osaanko unohtaa sen välillä kun keskityn perheen kanssa olemiseen tai vaikkapa harrastukseeni – vai olenko takertunut siihen pakonomaisesti, ikään kuin peläten, että jos jätän sen mielestäni, se katoaa?

Alitajunta auttaa meitä varsinkin yöaikaan tietoisen mielen ollessa lepotilassa ja mitä rennompi ja luottavaisempi alitajuntamme on, sitä parempia ideoita se myös tuottaa. Sen lisäksi, että saamme myös paremmin levättyä. Siksi illalla varsinkin alitajuntaan kannattaisi ladata vain positiivisia mielikuvia onnistuneesta lopputuloksesta eikä niitä kauhuskenaarioita siitä, mitä tapahtuu, jos kuitenkin epäonnistun… Helpommin sanottu kuin tehty 🙂 Varsinkin silloin jos elämässä on iso “patti-tilanne”, josta ei meinaa löytyä ulospääsyä ja tuo tavoite tuntuu olevan se ainut keino.

En väitä, että olisin itse myöskään oppinut vielä tätä läksyä – kuten sanoin, olen saanut opetella sitä jälleen kerran 🙂 Mutta askel askeleelta olen lähempänä levollisuutta ja huomaan, että pidän tästä suunnasta niin paljon, että en halua enää palata vanhaan.

Irtipäästäminen ja luottaminen siihen, että elämä kyllä järjestää asiat sillä tavalla kuin se minun oman kehitykseni kannalta juuri nyt on parasta – ei tarkoita, ettenkö tekisi mitään vaan odottelisin vain sohvalla, että elämä tuo eteeni kaiken, tavoittelematta. Ei ollenkaan. Se tarkoittaa sitä, että kun mietin aidosti ja rehellisesti oman päämääräni, johon olen matkalla – niin se säilyy mielessäni, vaikka en roiku siinä kaksin käsin kuin hengen hädässä. En myöskään pakota sitä tapahtumaan väkisin – vaan uskallan irroittautua siitä henkisesti ja keskittyä vain joka päivä ottamaan askeleita siihen suuntaan. Luottaen, että pääsen päämäärääni kyllä, ajallaan.

Tiedän, mitä mielessäsi nyt liikkuu 🙂 Miten tuo on mahdollista silloin kun tavoitteella on joku dead-line – aikataulu, jolloin siellä pitäisi olla? Hmmm…. se onkin joskus haasteellista, sillä universumi ei tunne meidän aikataulujamme eikä myöskään ole aina samaa mieltä siitä, milloin asioiden tulisi tapahtua. Omalla kohdallani se ainakin tarkoittaa joskus myös sitä, että on vain hyväksyttävä, ettei kaikki asiat elämässä mene juuri sillä tavalla kuin itse haluaisin.

Silti elämä on ❤