Olla läsnä kulloisessakin hetkessä, siinä tekemisessä ja niiden ihmisten kanssa, ketä milloinkin lähellämme on – on yksi maailman luonnollisimmista asioista ja kuitenkin nykypäivänä niin vaikeaa. Meitä ihmisiä kuormittavat haasteet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa hyvin erilaiseksi ja siksi voisinkin hyvin kuvitella, että oma isoäitini olisi hymähdellyt huvittuneena näille kirjoituksille, kun hänen aikanaan tärkein tehtävä oli vain selvitä jokaisesta päivästä ja saada perhe ruokittua. Tuolloin ei aikaa jäänyt tulevan murehtimiseen. Sodan aikana ainut selvitymiskeino henkisesti oli olla ajattelematta eteenpäin, kun tulevaisuus oli liian epävarmaa ja pelottavaa.

Nykyisin puolestaan läsnäoloa hetkessä, häiritsee alati piippaavat ilmoitukset ja ponnahdusikkunat, joita riittää jopa ihan tavallisissa kotioloissa – puhumattakaan työyhteisöistä, joissa töitä tehdään tietotekniikan avulla. Vaatii melkoista itsekuria, jottei anna huomion herpaantua kesken olevasta sähköpostiviestistä, jos puhelin kilahtaa sen merkiksi, että viesti on saapunut. Kuinka usein puhelimen piippaus keskeyttää myös illallis- tai kahvipöytä keskustelun samoin kuin läheisten kanssa vietetyn yhteisen hetken. Ikään kuin meidän tulisi välittömästi reagoida siihen, jos joku yrittää meitä tavoitella.

Näinhän se ei oikeasti ole. Olemme vain ehdollistuneet noille hälytysäänille ja meidän tehtävämme nyt olisi valikoida, mitkä ovat niin tärkeitä viestejä, että niille kannattaa antaa välitön huomio.

Valmistuin valmentajaksi keväällä ja olen saanut sekä opiskelujeni aikana, että myös nyt valmistuttuani, tavata monia upeita ihmisiä, kenen kanssa olemme yhdessä pyrkineet löytämään enemmän onnellisuutta, mielenrauhaa ja tasapainoa heidän elämäänsä. Lähes jokaisen kohdalla olemme päätyneet jossain vaiheessa keskustelemaan läsnäolosta ja siitä, miten omaa mieltä voisi rauhoittaa, jotta pystyisi nauttimaan enemmän kaikesta mitä jo on ja saisi selkeyttä sekä varmuutta omiin ajatuksiin.

Jos elämme kaiken aikaa tulevassa, murehtien tai tavoitellen jotain, jota vielä ei ole, emme elä käsillä olevaa hetkeä. Sen enempää kuin silloinkaan, jos harmittelemme tai muistelemme vanhoja tekemättä jääneitä tai tehtyjä asioita. Hyvällä tai pahalla.

Joka tapauksessa olemme silloin jossain muualla kuin nykyhetkessä.

Liputan jälleen meditoinnin ja luonnossa liikkumisen puolesta kun annan vinkkejä läsnäolon harjoitteluun, ihan sen vuoksi, että ne keinot ovat meille kaikille tarjolla, riippumatta siitä missä päin Suomea asuu tai millainen oma elämäntilanne on. Jokaiselta löytyy varmasti jostakin läheltä vesistöä, metsää tai vaikkapa puistoalueita, jonne voi mennä rauhoittumaan ja nauttimaan luonnon alati muuttuvasta maisemasta. Luonnon hermostoa ja mieltä rauhoittava voima tiedetään, mutta aika siellä liikkumiseen ja olemiseen, pitää meidän jokaisen itse järjestää.

Olen aina tykännyt liikkua luonnossa, mutta vasta nyt Helsinkiin muutettuani olen löytänyt meren läheisyydestä parhaan tankkauspaikan itselleni. Järven rannalla kasvaneena kuvittelin aiemmin, että tuttu ja turvallinen järvimaisema olisi enemmän minua varten, mutta nyt alan olla täysin eri mieltä, kun olen päässyt paremmin tutuksi meren kanssa.

Tärkeää ei ole kuitenkaan se, mikä se tapa tai paikka on, jossa kukin meistä voi ladata omia akkujaan – tärkeämpää on se, että jokainen löytää sen, mikä itsestä tuntuu hyvältä juuri nyt. Elämäntilanteet myös vaikuttavat siihen, milloin kaipaamme rauhoittumista tutun ja turvallisen maiseman äärellä – ja milloin puolestaan olemme valmiita ottamaan vastaan haasteita tai kaipaamme jännityksen kautta tapahtuvaa hetkessä elämistä.

Meditointi on toinen läsnäoloa lisäävä tapa, johon olen jäänyt koukkuun, sillä olen huomannut, että se on erittäin tehokas keino lisätä keskittymiskykyä ja vähentää stressioireita elimistöstä. Mutta sekään ei auta, jollei sitä harjoita säännöllisesti.

Olen itse huomannut kovin suuren eron omassa hyvinvoinnissani, kun olen alkanut meditoimaan ja samalla tietoisesti päättänyt keskittyä mahdollisimman usein vain yhteen asiaan kerrallaan. Kaikin aistein. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä vaatii paljon opettelua ja toistoja, ennen kuin mieli oppii uuden tavan.

Jos laitan ruokaa, keskityn pesemään perunoita kaikessa rauhassa yksi kerrallaan, enkä puhu puhelimessa samaan aikaan tai mieti seuraavan päivän työtehtäviä. Jos taas puhun puhelimessa, niin laitan tietokoneen ja muut häiriötekijät pois silmistäni, jolloin voin keskittyä täysin hänen asioihinsa, kenen kanssa juttelen. Se on kohteliasta myös hänelle.

Suurimman eron olen huomannut pyöräillessä, jota harrastan paljon nykyisin juuri sen vuoksi, että koen sen hyvänä läsnäolon harjoituksena. Ajoin aiemmin paljon autolla ja huomasin monesti ajaneeni “automaattiohjauksella” pitkiäkin matkoja, ilman yhtään muistikuvaa matkan varrelta. Käytin ajomatkoja hyödyksi sillä tavalla, että hoidin työpuheluita tai valmistauduin seuraavaan palaveriin – mutta jälkeenpäin ajatellen olen monesti miettinyt, että kuinka paljon olinkaan läsnä ajaessa, kun en seurannut edes reittiä, vaan menin vain navigaattorin ohjaamana.

Pyöräillessä on vaikeampi käyttää teknisiä välineitä, jolloin aistit ovat valppaammat ja varsinkin nyt kesällä on ihana tuntea ilmavirtaus iholla ja nuuhkia samalla kesän tuoksut, sen lisäksi, että kauniit maisemat vilisevät silmissä. Eilen illalla kotiin päin pyöräillessä tajusin miksi en aiemmin pitänyt pyöräilystä niin paljon. Olin suorittanut sitä samalla tavalla kuin muutakin elämää ja halunnut vain päästä päämäärään. Siksi en osannut nauttia ohikiitävistä maisemista vaan ajoin hikipäässä, aina ihan täysillä… Jolloin lopulta se ei enää ollut kivaa, varsinkin jos matka oli pitkä ja aikataulu tiukka.

Nykyisin teen välillä pyöräilylenkin myös kuntoilutarkoituksessa, mutta silloinkin valitsen kauniin reitin, sillä matka sujuu huomattavasti mukavammin, jos maisemat ovat silmiä hivelevät. Muutoin varaan aikaa sen verran enemmän, että ehdin samalla katsella ympärilleni ja väistellä turisteja tai muita liikenteessä olevia – ilman, että ärtymys valtaa mielen.

Sillä lopulta kuitenkin se matka itsessään on juuri se päämäärä.