Anu Pellas

Lasten ja tiimin johtajien kasvatus – monta yhtäläisyyttä ;-)

Koska olen “oikealta ammatiltani” lastentarhanopettaja, niin huomaan, että monet opit sieltä ovat tulleet hyvään käyttöön myös nykyisessä työssäni. Erona tosin, että nyt teen aikuisten kanssa töitä mutta päätavoitteeni on lähes sama. Kasvattaa vahvoja ja itsenäisiä tiimin johtajia, jotka hoitavat työnsä sydämellä ja ammattitaidolla. Sellaisia toivon omista lapsistanikin tulevan – sydämellään ajattelevia mutta omaa tietään vahvasti kulkevia, jotta löytävät oman vahvuutensa ja myös oikean alan.

Uusi tiimiläinen on minulle ikään kuin “vauva”. Riippuen toki ihmisen taustoista mutta pyrin kohtelemaan kaikkia hyvin samalla tavoin. Sillä kuten vauva tarvitsee opastusta ja esimerkkiä moniin meille aikuisille itsestään selviin asioihin, niin samoin uusi tiimiläinen kaipaa sitä. Varsinkin jos ala on ennestään täysin vieras, niin on hyvä aloittaa A:sta – koska tiedän tällä kokemuksella melko hyvin, mikä toiminta tuo parhaan tuloksen. Olisihan todella epäreilua antaa ihmisten vain kokeilla ja keksiä itse kantapään kautta samat keinot. Joskus niinkin täytyy tehdä, sillä jotkut meistä oppivat vasta oman oivalluksen kautta. Mutta siltikin voin olla tyytyväinen, että olen kertonut omat vinkkini. Kukin sitten itse päättää, ottaako ne vastaan vai ei.

Esimerkki on aina se, joka toimii parhaiten. Eihän lapsetkaan usko sitä mitä me sanomme vaan kopioivat kaiken, mitä teemme. On turha neuvoa tiimiläisiä toimimaan positiivisessa hengessä ja yhteistyössä muiden kanssa, jos itse puhuu selän takana pahaa muista. Juuri keskustelimme poikani kanssa siitä, miten esimerkiksi kiroilu on joissakin perheissä niin totuttu tapa, ettei sitä edes kukaan huomaa, vaikka lapsetkin käyttävät kirosanoja täytesanoina jo alakouluiässä. Meillä kiroillaan kyllä, jos siihen on aihetta – mutta aihetta on harvoin. Ja sama tapa on kopioitunut lapsille. Ovat ainakin oppineet sen, että osaavat aikuisten seurassa olla käyttämättä niitä 🙂

Pursuit of happiness 2 (1), Anu Pellas

Yksi suosikkielokuvistani on Onnen potkuja, jossa on monia hyviä esimerkkejä siitä, mitä meidän vanhempien tulisi opettaa lapsille elämästä. Se, että sinulla on vähintään yksi ihminen, joka uskoo Sinuun kävi mitä tahansa – on varmasti paras lahja, jonka lapselleen antaa. Tuon saman tunteen me voimme välittää omille tiimiläisille ja olenkin huomannut, että se on kovin monelle lähes ensimmäinen kerta elämässä, kun joku näkee piiloon jääneen potentiaalin ja vilpittömästi toivoo onnistumista niissä tavoitteissa, joita lähdetään tavoittelemaan. Se tuntuu aina yhtä hyvältä – mutta samalla myös surulliselta. Sillä jokaisella meistä kuuluisi olla ympärillä sellaisia ihmisiä, useampiakin.

Kun lapset kasvavat, niin on tärkeää antaa heille vastuuta, sen mukaan, mitä he ovat valmiita kantamaan. Kolmevuotiaan lapsen kapasiteetti riittää juuri ja juuri siihen, että hän voi valita minkä värisen paidan hän tänään haluaa laittaa päälleen. Ulkovaatteita ei kolmevuotias vielä voi valita, koska hän ei pysty arvioimaan säätä tai muita tekijöitä, jotka siihen vaikuttavat. Usein vanhemmat erehtyvät antamaan lapselle vapauksia, kun uhmaikäinen sitä vaatii. Lopputulos ei tyydytä kumpaakaan ja alitajuisesti lapsi kokee siitä myös turvattomuutta, sillä eihän kolmevuotias voi olla valmis hoitamaan yksin vaikkapa posliiniastioiden kattausta pöytään, vaikka hän sitä haluaisi. Aikuisen tehtävä on auttaa silloin, jos hän tajuaa, ettei lapsen kyvyt vielä riitä, jotta hänen itseluottamus kasvaa oikealla tavalla. Hyvän itseluottamuksen omaava ihminen, tiedostaa omat vahvuutensa mutta myös heikkoutensa. Ja osaa tunnistaa, mihin asti hänen kapasiteettinsa riittää. Hän myös uskaltaa rohkeasti kokeilla uusia asioita, jos häntä on kannustettu siihen – silloin kun hänellä oikeasti on siihen valmiudet.

Meillä kotona on kaksi tässäkin suhteessa hyvin erilaista lasta. Toista pitää hieman tönäistä ja rohkaista ottamaan uusia askelia, kun hän ei näe omia vahvuuksiaan tai ei usko itseensä ihan riittävästi. Vaikka omaakin kaikki taidot ja valmiudet pärjätä elämässä erinomaisesti. Toista taas on välillä hieman toppuuteltava, kun rohkeutta löytyy mutta uusia askelia on hyvä ottaa silti maltillisesti, jotta välttyisi suuremmilta kolhuilta.

Tiimiläisetkin ovat erilaisia – ja siksi jokaista on valmennettava omassa kasvuprosessissaan omalla tahdilla. Irrottautua täytyy kuitenkin, jotta oma itseluottamus tekemiseen löytyy. Jos liian pitkään kuljemme koko ajan rinnakkain emmekä rohkaise tiimiläisiä itsenäiseen tekemiseen, niin sinne tiimiin, ei kasva itsenäisiä ja vahvoja johtajia, joka on kuitenkin tärkein tavoite tässä työssä. Sillä sitenhän me saamme ne riippumattomat ja vakaat tulot, joka on SE meidän alan hienous ja “juju”.

Tiimikuva Porvoosta 2016, Anu Pellas

Olen vähintään yhtä ylpeä omista lapsistani kuin olen omista tiimiläisistänikin – aina kun näen miten he ottavat uusia askelia ja ovat kasvaneet jälleen vahvemmaksi, kohti omia unelmia. Tiedän, että jokainen heistä, kuten lapsenikin, ovat ihan itse tehneet sen kaikista suurimman työn oman kasvuprosessinsa kanssa – mutta kun saan nähdä tuota matkaa läheltä ja kulkea mukana siinä, niin koen itseni kovin etuoikeutetuksi. Mikä voisikaan olla tärkeämpää kuin auttaa muita löytämään omat unelmansa? Tekemään elämästään enemmän oman näköistä – ja tulemaan sitä kautta onnellisemmaksi… Se on minusta jokaisen meidän tärkein tavoite. Kasvaa parhaaksi itsekseen ❤

Ihanaa viikkoa,

Anu

On tärkeämpää tietää mitä – kuin miten..

Olen pian muuttamassa Helsinkiin, kuten olette huomanneet monista päivityksistäni ja kirjoituksistani aiheeseen liittyen.. 😉 Varsinainen muutto tapahtuu tässä kesän mittaan pikkuhiljaa, kunhan kaikki palaset saadaan kohdalleen mutta eilen Helsingissä käydessä, oli ihanaa pysähtyä ohikulkiessa uuden kodin kulmille, haistelemaan ja tunnustelemaan uutta maisemaa lempeässä kevätillassa…

Kruunuhaan laivaranta, Anu Pellas

Kun katselin tuota rantaa, niin mieleni valtasi lämmin luottamus elämään ja siihen, miten asiat aina ovat järjestyneet parhain päin. Sillä silmieni verkkokalvoille piirtyi sama kuva vuoden takaa, jolloin muutto Helsinkiin oli vasta kaukainen haave – mutta en olisi uskonut silloin, että nyt olisin muuton kynnyksellä.

Olenhan toki puhunut siitä jo vuosia, että haluan JOSKUS asua vielä Helsingissä – niin lähellä keskustaa, että kun avaan ulko-oven, niin kävelymatkan päässä on kaikki. Myös meri 😉 Ja näinhän lataan omia toiveitani alitajunnan toteutettaviksi – ja vahvistan niitä. Puhumalla ääneen, jolloin itsekin samalla alan uskoa, että se voisi olla mahdollista.

Lasten vuoksi kuitenkin ajattelin, että olisin vasta muutaman vuoden jälkeen vapaa vaihtamaan asuinpaikkaa, sillä en ole halunnut tehdä noin suuria ratkaisuja vastoin heidän toiveitaan. Silti salaa toivoin, että se olisi nopeammin jo mahdollista. Sillä tuntui vahvasti, että olisi aika muutokselle.

En tiedä päättikö elämä puolestani, että nyt on sopiva aika siirtyä isompiin kuvioihin – tai vedinkö itse ajatuksillani puoleeni tuota muutosta? Vai oliko kaikki vain sattumaa, johon en itse usko ollenkaan 😉

Mutta aloin kuitenkin aina Helsingissä käydessäni katsella ajellessa eri alueita “sillä silmällä”, miettien samalla, että missä päin kaupunkia minusta tuntuisi kivalta asua? Kävin tietoisesti eri kahviloissa, vaihdoin hieman reittiä, jotta opin ajamaan paremmin ja tuntemaan eri kaupunginosia.. Ja pikkuhiljaa mieleeni alkoi muodostua suosikkialueita, jotka tuntuivat enemmän kotoisilta. Enhän ole koskaan asunut Helsingissä, jonka vuoksi kaikki alueet olivat entuudestaan minulle melko vieraita.

Helsinki by night, Anu Pellas

 

Tänään tajusin, että tämän kuvan otin samasta rannasta noin vuosi sitten… jossa eilen fiilistelin uuden kotini kulmilla. En silloin tietoisesti asettanut tavoitteeksi löytää kotia juuri tästä mutta muistan tunteen, kun otin nämä kuvat – sillä sydämeni kuiskasi hiljaa, että “olisipa joskus ihanaa oikeasti asua jossain täällä..” Ja sillä tavallahan ne unelmat juuri toteutuvatkin, jos vain uskallamme heittää toiveen ilmaan – ja sen jälkeen vain luottaa, että elämä järjestelee sen sopivalla tavalla eteemme, juuri oikeaan aikaan.

Huomaan vain itse, että olen usein kovin kärsimätön… Enkä meinaisi jaksaa odottaa hetkeäkään, silloin kun saan ajatuksen päähäni. Ja erehdyn sen vuoksi välillä luulemaan, että toiveitani ei ole kuultukaan kun mitään ei tapahdu, heti viikossa tai kahdessa 😉 Silloin alan helposti itse ohjailla asioita, yrittäen nopeuttaa tuota prosessia. Vääntämään vaikka väkisin omia toiveitani todeksi, keinolla millä hyvänsä. Kun en pysty vain luottamaan ja antamaan hieman aikaa asioiden järjestymiselle….

On toki joskus tärkeää myös toimia eikä vain odotella. Varsinkin silloin jos on kyse sellaisesta tavoitteesta, johon voimme itse vaikuttaa omilla teoillamme. Mutta silloin jos kyse on “isommista asioista” – kuten tässä tapauksessa, jolloin koen, että en voi nopeuttaa lasteni itsenäistymistä tai vaikuttaa heidän kouluvalintoihinsa – josta oman toiveeni toteutuminen riippuu. Silloin minun pitäisi vain osata luottaa, että elämä osaa järjestellä oikean reitin päämäärään, minua paremmin.

Ja niin nytkin kävi, jopa ennemmin kuin osasin kuvitella. Nuorempi poikani halusikin hyvin päättäväisesti lähteä opiskelemaan jo heti peruskoulun jälkeen vähän suurempiin kuvioihin; Helsinkiin 🙂 Ja koska toinen poikani opiskelee Kotkassa, jossa heidän isänsä on lähellä – oli luontevaa tehdä muuttopäätös.

Siksi välillä kannattaakin vain unohtaa se, MITEN ne omat unelmat voisi toteutua – ja keskittyä vain fiilistelemään MITÄ oikeastaan haluan? Sitten vain heittää toive ilmaan ja antaa elämän keksiä keinot!

Ole oma itsesi – ja se riittää.

 

Just be yourself, Marian kuva

Minun viimeisin projektini: “Ole oma itsesi – se riittää” – on ollut mielenkiintoinen matka, joka jatkuu varmasti loppuelämän.. Mutta joka alkoi ehkä konkreettisesti ja näkyvästi juuri noin vuosi sitten, jolloin olin ensimmäistä kertaa ihanan Marian (Maria Kalmi, Unelmatuotanto) kuvattavana.

Menin intuitiiviseen kuvauspäivään mukanani iso repertuaari omia bisnes vaatteita – ja lopputulos on tässä… Ei tullut bisneskuvia mutta liikkeelle lähti jotain paljon suurempaa. Matka omaan sisimpään.

Aika oli oikea siihen. Näinhän asiat elämässä tapahtuvat, silloin kun niille on oikea aika ja tilaus. Silloin elämä kutsuu uuteen suuntaan, näyttää merkkejä, tuo eteesi jonkun oikeanlaisen ihmisen tai tapahtuman, sen joka sysää Sinut kohti seuraavaa etappia. Se voi olla sattumanvarainen kohtaaminen ohikulkijan kanssa tai silmiisi sattunut lehtileike.. joka jää mieleesi pyörimään niin pitkään, kunnes teet asialle jotain. Näin elämä meille näyttää merkkejä – jos me vain kuulemme ja näemme ne.

Minulle se oli “Kuuntele sydäntäsi kurssipäivä”. Jonka jälkeen tuli vastustamaton halu osallistua “Shine with Brian” viikonloppukurssille Suomenlinnaan. Ja jälkeenpäin tajuan kyllä, miksi nuo osuivat silmiini.

Oli nimittäin aika riisua turhat roolit ja unohtaa toisten odotukset. Löytää se, mitä itse haluan ja jättää turha painolasti hartioilta painamasta – vain olla oma itsensä. Se, jollaiseksi joskus synnyin ja jollainen minun kuuluisi olla. Se ainutlaatuinen henkilö, jota on ainoastaan yksi tässä maailmassa.

Mutta miksi sitten en ollut aiemmin aina osannut ollut sellainen?

Olen hyvin herkkä ja intuitiivinen vaistoamaan muiden ihmisten tunnetilat ja toiveet. Jopa ajatuksetkin joskus.. Ja sehän on erittäin hyvä ominaisuus ihmisten kanssa työskennellessä tai vaikkapa ystävän roolissa. Sillä minun on hyvin helppo samaistua kanssakulkijan elämään. Ja tuolle ominaisuudelle on käyttöä – niin myyntityössä kuin muussakin elämässä. Sitä kutsutaankin nykyisin tunneälyksi.

Mutta samaan aikaan tuo herkkyys saattaa harhauttaa minut omista toiveistani ja haaveistani, sillä alan hyvin helposti muotoutumaan lähelläni olevien ihmisten odotusten mukaiseksi, ihan tiedostamattani. Täyttämään heidän odotuksiaan siitä, millainen minun pitäisi olla.. vaikka he eivät sitä edes ääneen sano. En vain kuule omaa sisäistä ääntäni, jos lähelläni joku puhuu kovempaa.

Tämän vuoksi olen tehnyt mutkia matkallani – eksynyt poluiltani ja palannut jälleen takaisin reitille. Oppinut tuolla harharetkellä taas enemmän itsestäni ja luvannut kuunnella omaa sisintäni jälleen paremmin. Mutta silti eksynyt vieläkin uudelleen, kun elämä on testannut vahvuuttani ja lähettänyt tielleni riittävän suuren houkutuksen, jonka vuoksi on tehnyt mieli muotoutua.. Rakkauden vaikka.

I love you Forever

Rakkaus – mikä ihana tekosyy.. unohtaa itsensä ja hukkua toisen ihmisen toiveisiin ja odotuksiin. Yrittää olla juuri sellainen, jollaisena hän Sinut haluaisi nähdä. Kiinnostua samoista asioista, alkaa elämään elämää toisen ihmisen kautta ja muotoilla polut yhteen suuntaan… Huomaten jonkin ajan kuluttua, ettei tämä ollutkaan sitä mitä minä halusin.

Me naiset teemme tuon sulautumisen hyvin huomaamatta – ehkä se on jo meidän geeneihin ladattu ominaisuus, jotta perhe-elämällä olisi parhaat mahdollisuudet onnistua. Mutta tässä tasa-arvon ajassa se ei oikein ole toimiva geeni enää. Sillä jokaisen meidän kuuluu vain luoda oma onnellisuus itsestään käsin – varsinkin tässä iässä, jolloin perheen perustaminen ei ole enää suunnitelmissa. Mutta rinnalle kulkemaan toki mahtuu myös toinen samanlainen.

Sillä oikea rakkaushan ei vaadi mitään. Ei pyydä eikä halua muuttaa. Se hyväksyy Sinut juuri sellaisena kuin olet – ja puhaltaa vain vauhtia unelmiisi katsellen vierestä ylpeänä kun purjehdit eteenpäin, kohti omaa päämäärääsi. Sillä mikä onkaan kauniimpi, kuin ihminen, joka on löytänyt oman itsensä ja uskaltaa olla rohkeasti sitä mitä oikeasti on – kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen.

Ja jälleen kerran elämä kauniisti mutta kärsivällisesti ohjaa minut takaisin omalle reitilleni. Muistuttaa siitä, että ei ole olemassa niin suurta syytä, joka saisi harhauttaa minut omalta tieltäni. Oman sisimpäni kuuntelemiselta. Omana itsenäni olemiselta. Olenhan ainut maailmassa ja vain minä voin sen tehdä.

Just be yourself – it´s enough ❤

 

Oma intuitio kertoo oikean suunnan..

Yksin rannalla..

Oletko ollut joskus elämässäsi sellaisessa tilanteessa, jossa sisimpäsi huutaa valitsemaan täysin toisin, kuin mitä järkesi ja kaikki ympärilläsi sanovat? Uskon, että aika moni meistä on ollut. Ja jotkut meistä uskaltavat vain luottaa siihen omaan sisäiseen intuitioon siinäkin tilanteessa – mutta joku taas kerta toisensa jälkeen yrittää vaientaa sen äänen. Kuka mistäkin syystä. Ja lopulta onnistuukin siinä. Mutta hinta voi olla melko suuri.

Sillä intuition tehtävänä on ohjata meitä kohti niitä valintoja, jotka ovat meidän itsemme kannalta oikeita – vaikka ne eivät aina tuntuisi järkeviltä tai lähellä olevien ihmisten kannalta edes reiluilta.

Kuulen ja näen tarinoita ympärilläni – kuten meistä kaikki – siitä, kuinka perheenäiti kamppailee vuodesta toiseen huonossa ihmissuhteessa vain pitääkseen perheen “koossa” lasten takia. Venyy ja venyy – joustaa omista toiveistaan ja odotuksistaan, siitä mitä parisuhteen tulisi olla.. ja mitä se ei ole enää pitkään aikaan ollut. Ja lopulta kun sydän ei jaksa enää huutaa omaa viestiään siitä, miten sen pitäisi päästä vapauteen ja onneen – se väsyy ja alkaa oirehtia muilla tavoin.

Parisuhteen ratkaisut eivät välttämättä ole minun vahvinta osaamista… Näyttöjen perusteella 😉 Mutta sydäntäni olen uskaltanut kuunnella ja myös nähnyt sen, miten suuri vaikutus sillä läheisimmällä ihmissuhteella koko elämän paletin onnistumiseen on.

Parhaimmillaan ihmissuhde kannattelee ja antaa voimaa. Se tuo turvaa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. Ja saa Sinut kasvamaan – jopa suuremmaksi kuin mitä itse uskalsit ajatella.. Samalla tavoin kuin muutkin ympärilläsi olevat läheiset ihmissuhteet tekevät. Jos ne ovat niitä oikeita.

Olen ollut onnekas, saadessani kokea kaiken tuon – mutta myös sen toisen puolen. Jolloin siinä tärkeimmässä ja rakkaimmassa ihmissuhteessa yht´äkkiä alatkin kokea olevasi koko ajan pienempi.. Epävarmempi ja varovaisempi. Ja vähitellen suhteesta, joka ensin oli kannatteleva ja voimaa antava – muodostuukin energiasyöppö. Joka varastaa ajatusenergiasi kaikelta muulta elämältä ja latistaa myös pikkuhiljaa itsetuntosi ja uskosi tulevaan… Niin pikkuhiljaa, että tajuat itse sen vasta kun on jo melkein liian myöhäistä.

Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Elämä ei ole mennyt ohitse – eikä mikään kokemus ole turha. Asioilla on vain oikea aika, juuri silloin kun itse olemme valmiita. Ja juuri silloin kaikki se rohkeus ja vahvuus löytyy jostain. Tehdä uusia ratkaisuja, irroittaa itsensä vanhasta – ja astua askel kohti oman näköistä elämää. Ja sillä hetkellä tilalle astuu uusi vahvuus. Mutta se ensimmäinen askel on vain uskallettava ottaa ensin. Sillä aina kun uskallamme kuunnella omaa intuitiotamme, jonka tarkoitus on ohjata meitä juuri sille oman sielumme oikealle polulle – elämä kannattelee. Aina.

Rakkaudellista viikkoa ❤

Anu

Huipulla tuulee…

AnuPellas_Huipulla_tuulee2Oli hyvin monin tavoin mieleenpainuva kokemus käydä pöytävuoren huipulla, jota ei suotta kutsuta yhdeksi maailman seitsemästä ihmeestä. Tuo maisema todella pysähdytti ja muovasi myös omat mittasuhteet uuteen uskoon. Silmiä hivelevä näky sai muun maailman unohtumaan – ja omat murheet tuntumaan kovin pieniltä.
Mietimme vuoren huipulla ystäväni kanssa sitä, miten helposti omat pelot saattavat estää meitä tekemästä uusia asioita – ja kuinka monia upeita kokemuksia sen vuoksi jääkään kokematta?
Sillä kun ajoimme bussilla pöytävuoren juurelle ja näimme hissin, jolla ihmisiä huipulle kuljetetaan vuoren seinämää pitkin – niin pieni heikotus alkoi iskeä jalkoihin.
Tiesimme kuitenkin molemmat, että olimme tulleet tänne saakka lähestulkoon tuon nähtävyyden vuoksi – eikä siis ollut vaihtoehto jäädä vuoren juurelle. Sen vuoksi ostimme vain liput ja kuljimme jonon mukana kohti hissiä. Tietäen, että selviäisimme matkasta jotenkin – vaikka pyörtyneenä.
Lopulta hissimatka ei ollutkaan ollenkaan niin pelottava, kuin miltä se alhaalta käsin tuntui ja näytti. Ja alaspäin tullessa olimmekin hississä jo kuin kotonamme. Levollinen maisema oli tehnyt tehtävänsä – ja olo oli kuin maailman valloittajalla.
Tuo kuva muistuttaa minua nyt puhelimeni taustakuvana joka päivä siitä, miten upeisiin paikkoihin voin päästä, jos vain olen rohkea ja uskallan ottaa askelia suuntaan, joka houkuttelee ja kutsuu luokseen – silloinkin kun pelottaa.
Se muistuttaa myös siitä, että matkalla huipulle tukka sekaantuu välillä tuulessa ja joskus tulee luntakin tupaan – ihmiset arvostelevat, ovat kateellisia ja yrittävät lannistaa häntä, joka muistuttaa heitä itseään siitä, mitä he eivät ole olleet valmiita tekemään oman elämänsä eteen. Ja mitä olisivat ehkä sisimmässään halunneet tehdä.
Tuo kuva palauttaa mieleeni myös sen, miten tärkeää tuolle matkalle mukaan on valikoida ne, ketkä kannustavat, iloitsevat yhdessä taas yhdelle etapille pääsemisestä – ja kulkevat rinnallasi myös ne haasteellisimmat ja harmaimmat polut – nähden samalla sen hinnan, joka elämässä täytyy maksaa siitä, että valitsee erilaiset reitit.
Ja kyllä – huipulla voin todeta; “Se oli sen arvoista!”
Anu

Päästää irti ja luottaa

AnuPellas_Päästää irti ja luottaa

Olen vuosien varrella tehnyt ihan ikioman päätelmän siitä, mitä meidän kaikkien pitäisi elämämme aikana oppia. Ja mitä niin monin keinoin kaikille meistä yritetään opettaa – pienillä ja suuremmilla tyrskyillä, joita elämä tiellemme laittaa.

Se on luottamus ja siksi puhunkin usein luottamuskoulusta, joka lienee elämän mittainen. Mutta toki meistä jokainen voi siihen itse myös vaikuttaa – sillä tuotakin ominaisuutta voi itsessään kehittää. Kaikille meistä tarjotaan mahdollisuuksia siihen säännöllisesti.

Koulu tuntuu etenevän, kuten muutkin koulut – niin, että juuri kun luulit oppineesi jotain, huomaat miten paljon onkin vielä oppimatta. Luokka-asteita riittää, yhtä paljon kuin elämän eri osa-alueitakin.

Kun seuraan lähelläni olevia ihmisiä, niin huomaan, että jokaisella on myös oma erityinen tapansa opetella luottamusta. Se heikko kohta, johon tökitään niin kauan, kun asia on ymmärretty. Mutta kaikilla meistä aiheet liittyvät elämän suuriin rakennuspalikoihin, joista yritämme hakea turvallisuutta ja pysyvyyttä – vaikka tiedämmekin, että mikään ei täällä ole varmaa. Paitsi se, että lopulta kaikki kuolemme ja sitä ennen nämä koulut olisi hyvä käydä.

Yksi kamppailee taloutensa kanssa, elää joka kuukausi kädestä suuhun – ja pelko tai rohkeuden puute ajaa tekemään valintoja, jotka johtavat siihen, että tuo tilanne jatkuu vuodesta toiseen. Tai haalii ympärilleen materiaa ja käyttää koko elämänsä sen hankkimiseen, eikä silti ole onnellinen kaiken tavarapaljouden tai runsauden keskellä.

Toinen taas tuskailee ihmissuhteissaan. Joko roikkuu vuodesta toiseen suhteessa, joka ei toimi mutta josta on liian vaikea irrottautua. Tai joutuu kerta toisensa jälkeen aloittamaan alusta omilla siivillään – ilman tukiverkkoa tai parisuhdetta, johon voisi tukeutua. Ja vaikka jokainen meistä tietää, että elämässä selviää hengissä myös yksin, niin silti yksin jäämisen pelko on yksi luottamuskoululaisten suurimmista läksyistä. Ja se jokaisen täytyy jossain kohtaa elämää kohdata joka tapauksessa.

Kolmas puolestaan huolehtii terveydestä, omasta tai läheisten. Tutkii ja kuulostelee jokaista merkkiä kehossaan, murehtii ja pelkää, jolloin vetovoiman lain mukaan myös vetää puoleensa huolienergiaa ja sairauksia. En väitä, että kaikki sairaudet olisi itse aiheutettuja – mutta väitän, että sairaudenkin edessä on kysymys luottamuskoulusta. Ja ajattelenkin, että se meistä, jolle annetaan tuo tapa opetella elämään luottamista – on se kaikista vahvin. Hän lienee korkeakouluasteella oman luottamuskoulunsa kanssa, varsinkin jos on kyse hengenvaarallisista sairauksista. Sillä rahan tai rakkauden puute ei kuitenkaan lopulta tapa ketään.

Nuo kolme osa-aluetta; terveys, talous ja rakkaus – ovat ne onnellisen elämän suuret rakennuspalikat. Ja siksi niiden avulla myös luottamuskoulua käydään. Mitä se sitten tarkoittaa?

Sitä, että jos kerta toisensa jälkeen huomaa olevansa samanlaisessa tilanteessa, niin pitäisikö uskaltaa katsoa rehellisesti omaan sisimpäänsä ja tutkia mistä on kysymys? Kohdata omat pelot ja päästää niistä irti. Luottaa, että elämä kantaa vaikka en itse aina näkisi uutta suuntaa – tai tietäisi jokaista mutkaa, jota edessä päin on tulossa.

Luottamisen helpottamiseksi voi ottaa myös järjen apuun. Miettiä, että mikä on suurin pelkoni, jonka tämä tilanne aiheuttaa? Miten todennäköistä se on? Selviänkö siitä vai olenko oikeasti hengen vaarassa tai vararikon partaalla? Silloin tunteita voi hallita faktojen avulla, kun tajuaa, että oma mieli vain kehittelee pelkoja, jotka muuttuvat tunteiksi – ja tunteet tuntuvat, jolloin ne on helppo kokea totuutena. Vaikka kaikki onkin lopulta lähtenyt vain oman mielen syövereistä liikkeelle.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin – niin päästää irti ja luottaa, on suurin onnellisuuden salaisuus mutta myös yksi vaikeimmista asioista oppia. Mutta kun luotat elämään niin elämä alkaa myös luottaa sinuun..

Anu

Oman tiensä kulkija

AnuPellas_Omantienkulkija

Olen kirjoittanut viime viikkoina monista käytännön seikoista, jotka itse olen huomannut tärkeiksi omien unelmien ja tavoitteiden saavuttamisessa. Mutta nyt pääsiäisenä ajatukseni kirposivat hieman toiselle taajuudelle.. Ja koska kaksosista sanotaan, että “he keksivät aasin sillan ihan minkä tahansa asioiden välille..” ;-)) Niin kyllä tästäkin kieltämättä jonkinlaisen aasin sillan voi löytää pääsiäisen perimmäisen kysymyksen äärelle.

Olen ollut aina jollakin tavalla oman tieni kulkija. Ja se ominaisuus näkyi nuorempana vaikkapa siten, että suunnittelin ja ompelin itse omat vaatteeni enkä välittänyt siitä, mikä oli juuri viimeisin muotitrendi. Päinvastoin. Koin, että he, jotka vain seuraavat yleisiä trendejä tai tarvitsevat merkkivaatteita kannattelemaan omaa itsetuntoaan, ovat hieman säälittäviä.. Näkisittepä vain valokuvia niiltä ajoilta…. ;-)))

Nuo nuoren radikaalin mielipiteet ovat joutuneet kyllä aikuisiällä uudelleen harkintaan – ja minäkin ostan nykyisin mieluummin omat vaatteeni valmiina!! Olen myös huomannut, että laadukkuus kulkee hyvin usein käsi kädessä merkin tunnettavuuden kanssa. Eli olen joutunut pyörtämään sanani ja liittymään tuohon “säälittävien” ihmisten joukkoon.. ;-)) Tosin edelleen ostokriteereistä tärkein on se miltä vaate näyttää eikä se, minkä merkkinen se on.

Tuota samaa ehdottomuutta näen nyt omassa pojassani – ja hymyilen tyytyväisenä sisäänpäin, kun kuuntelen häntä. Sillä tiedän itse, että ilman sitä luonteenpiirrettä en olisi aikuisiällä rohjennut kulkea omia polkujani ja tehdä välillä myös valintoja, jotka eivät ole olleet yleisesti niin hyväksyttyjä tai jotka ovat myös välillä jättäneet minut hyvin yksin. Sillä se hinta on oltava valmis maksamaan, jos aikoo tehdä jotain sellaista, jota kaikki muut eivät tee.

Tämä pohdinta sai alkunsa pääsiäisen kyläkutsusta, joka toi mieleeni tilanteita vuosien takaa. Meillä on yksi ihana ystäväperhe, jonka luona käymme harvakseltaan kahvittelemassa. Heidän elämänsä on ollut ainakin ulkopuolisen silmin hyvin harmonista ja tasapainoista – lasten, töiden ja kodin ehdoilla kulkevaa, vuodesta toiseen. Ja he myös vaikuttavat hyvin onnellisilta, jota on ihana katsella.

Heille on ollut aina mukava mennä kylään, silloinkin kun oma elämä on myllerryksen keskellä. Sillä siellä ikään kuin rauhoittuu itsekin. Mutta yhtä aikaa mielessäni vilahtelivat kuvat vuosien varrelta, kun olen itse tehnyt omassa elämässäni uudenlaisia ratkaisuja… eronnut, muuttanut, matkustellut töiden perässä pitkin maailmaa – ja uudelleen vielä samat kuviot hieman eri tahdissa 😉 Silti he eivät koskaan arvostele valintojani tai kritisoi, vaikka heidän elämänsä kulkee edelleen samoilla raiteilla ja ihan varmasti keskenään joskus miettivät, että milloinkohan tuo Anu tuosta rauhoittuu?

Jälkeenpäin on aina helppo nähdä asioiden merkitykset ja tarkoitukset. Kuten nyt, kun mielessäni vilisi kuvia vuosien varrelta – siitä mistä on lähdetty ja mihin tultu. Se polku ei olisi ollut mahdollinen, jos en olisi uskaltanut tehdä noita rohkeita ratkaisuja ja lähteä eteenpäin silloin kun siltä on vahvasti tuntunut. Jos en olisi uskaltanut kohdata vastustusta tai ihmetystä – tai jos olisin tarvinut aina toisten hyväksynnän omille ratkaisuilleni.

Helppo tie se ei ole ollut. Se on joskus jättänyt kyydistä tien reunaan yksin seisomaan polvet tutisten – ja välillä taas vienyt niin lujaa eteenpäin, että on pitänyt pidellä hatusta kiinni. Mutta nuo kaikki kokemukset ovat hioneet ja kasvattaneet koko ajan vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Ja siksi tänään olen siitä kaikesta ainoastaan kiitollinen.

Uskonhan, että meillä jokaisella on täällä oma tehtävänsä. Ja joidenkin meidän tarkoitus on omalla esimerkillä ravistella muita näkemään erilaisia vaihtoehtoja tai tasoittaa tietä edellä, jotta perässä olisi helpompi kulkea myös niitä vähän erilaisia reittejä.. Ja toisia meistä taas tarvitaan pitämään tasapainoa yllä ja heidän elämän myllerrykset käydään erilaisilla pelikentillä, jotka ei välttämättä näy ulospäin niin selkeästi – kenties omassa mielessä tai seinien sisäpuolella. Eikä kummankaan tehtävä ole vähempiarvoinen.

Siksi toivonkin, että jos olet juuri nyt jossakin vaikeassa tienhaarassa oman elämäsi kanssa – niin muista, että vaikka rohkeat ratkaisut eivät juuri sillä hetkellä ole niitä helpoimpia, niin joskus myöhemmin ne palkitsevat varmasti!

Rohkeaa ja ihanaa viikkoa,

Anu