Anu Pellas

Blog

Rakkauden ihme <3

Minulle tapahtuu nykyisin aika usein ihmeellisiä sattumuksia… Mutta tämä oli kyllä yksi mieleenpainuvimmista pitkään aikaan. Se pysähdytti miettimään sitä, miten jotkut kohtaamiset tai tapahtumat ovat vain tarkoitettu osuvan kohdalle – no matter, what!

Uunisaaren kalliot, Anu Pellas

Kävin edellisellä viikolla Uunisaaressa ja koska siellä oli niin kaunista, niin kerroin tietenkin siitä ystävilleni. Moni sanoi, että ei ole käynyt siellä koskaan vaikka asuu Helsingissä. Niinpä perjantai aamuna ystäväni Eva laittoi viestiä, että ehtisinkö ex tempore hänen kanssaan ihastelemaan aurinkoista Helsinkiä. Olin vapaa ja silloin yleensä aina valmis tarttumaan tällaisiin tarjouksiin 🙂 Sovimme, että hän tulee hakemaan minut 11:30 ja mietimme sitten, mihin menemme.

Eva kuitenkin juuttui ruuhkaan ja tuli 15 minuuttia myöhässä… jolloin minä taas olin juuttunut töihin ja pääsimme lähtemään vasta klo 12. Autoon hypätessä sitten mietimme, että mihin menisimme ja päätimme suunnistaa Uunisaareen.

Silta uunisaareen, Anu Pellas

Ihastelimme upeaa säätä ja uskomattoman tyyntä merta, kun lähestyimme rantakallioita. Edellisellä viikolla tuuli oli ollut hyinen vaikka maisemat olivatkin yhtä upeat. Olemme molemmat innokkaita luontokuvaajia ja ymmärrämme siis hyvin toisiamme, kun aina jompi kumpi juuttuu ihastelemaan jotakin kaunista yksityiskohtaa tai maisemaa — ja haluaa ikuistaa sen kameralla…

Napsin kuvia kävellessä kun aurinko pilkisteli kauniisti puiden välistä. Saaressa ei ollut kuin muutama yksittäinen koiran ulkoiluttaja ja me. Huokailimme ja ihmettelimme miten upeita paikkoja Helsingissä on samalla kun huomasin pariskunnan halailevan kallioilla. He osuivat kuviini sopivasti – ja ajattelin, että tästäpä saan kauniin otoksen, jota voin ehkä joskus käyttää vaikkapa blogissani. Sillä noin kaukaa ei ihmisiä tunnista ja silloin kuvaa saa käyttää kysymättä lupaa asianosaisilta.

Uunisaaressa, Anu Pellas

Lähestyin heitä ja huomasin, että he halailivat hyvin rakastuneen oloisina ❤ ❤ ❤ Nauroin ystävälleni, että taidan olla melkoinen paparazzi – mutta koska puitteet olivat niin kauniit, niin toivoin saavani heistä romanttisen kuvan – jostain syystä… Ehkä täsmennyksenä tähän täytyy todeta, että nautin valokuvaamisesta ja aina kun näen jotain kaunista, niin yritän ikuistaa sen. Puhelimeni muisti on tuollaisia hetkiä täynnä, sillä kauneutta tuntuu olevan sitä enemmän mitä enemmän sen huomaan.

Auringonsäde, Anu Pellas

Vielä yksi otos, ennen kuin he huomaavat minun kuvaavan heitä… ja mitä ihmettä? Suurensin kuvaa, johon oli tullut ihmeellinen valoilmiö. Näytti, kuin he olisivat olleet jonkun taivaallisen valojuovan keskellä. Hämmästelimme sitä yhdessä ja saman tien ystäväni patisti minua näyttämään kuvaa salakuvien kohteena olevalle pariskunnalle. Ehkä he haluaisivat sen vaikka muistoksi?

Pariskunta kävelikin jo meitä kohti kun pysäytin heidät ja pyytelin anteeksi, että häiritsen. He olivat Tanskasta ja puhuivat englantia. Kun näytin kuvan, nuori nainen puhkesi kyyneliin ja näytti kihlasormusta sormessaan. Mies oli kosinut häntä juuri samalla hetkellä kun otin nuo kuvat ❤ ❤ ❤

Itkimme kaikki – ilosta ja ihmetyksestä. Heidän onnestaan ja elämän ihmeellisyydestä. Kyselimme, miksi he olivat valinneet juuri tämän kallion kosinnalle, eivätkä hekään tienneet syytä. Sattuivat vain olemaan täällä ja tuo paikka näytti niin kauniilta… Vaihdoimme yhteystiedot ja toivotimme heille kaikkea hyvää. Jatkoimme matkaamme nöyrinä ja kiitollisina siitä, mitä juuri olimme saaneet todistaa.

ilta-aurinko, Anu Pellas

Tunsin itseni hyvin pieneksi tuon ihmetyksen keskellä. Olisimme voineet lähteä hyvin 15 minuuttia tai jopa puoli tuntia aiemmin, jolloin emme olisi kulkeneet heidän ohitseen kosintahetkellä. Yhtä hyvin olisin voinut olla tarttumatta ystäväni kutsuun… tai hän olisi voinut jäädä kotiin siivoamaan, joka oli ollut alkuperäinen suunnitelma tuolle päivälle. Olisimme voineet myös kävellä ohi huomaamatta lainkaan, mitä kallioilla tapahtuu – ja tuskin olisimme tajunneetkaan, jollen olisi ottanut tuota kuvaa. Hyvin helposti olisin voinut myös jäädä vain itsekseni ihmettelemään valoilmiötä, jollei ystäväni olisi rohkaissut minua pysäyttämään ventovieraat kuvauskohteet. Sillä sehän on meille suomalaisille hyvin tyypillinen toimintatapa. Silloin en olisi koskaan saanut tietää mitä kameralleni ikuistin.

Miten monet seikat vaikuttavatkaan siihen, millaisia kohtaamisia ja sattumuksia tiellemme osuu? Itse uskon, että ne kaikki on tarkoitettu, vaikka eivät juuri sillä hetkellä olisikaan aina miellyttäviä. Tämä kyseinen tapahtuma ei kääntänyt kenenkään elämän suuntaa mitenkään radikaalilla tavalla – mutta se oli vahva muistutus siitä, että joskus myös sellaisia tapahtumia osuu kohdalle, jotka niin tekevät. Hyvässä ja pahassa. Siksi pitäisikin vain luottaa siihen, että elämä kuljettaa eikä liikaa taktikoida tai käyttää aikaa menneiden tai tulevien murehtimiseen. Sillä elämä kyllä tuo oikeat ihmiset ja tapahtumat eteemme juuri oikeaan aikaan – kunhan olemme vain valppaina, jotta osaamme ja uskallamme tarttua tilaisuuksiin. Se on minusta ihme, jota elämäksi kutsutaan.

 

Tuon ihmeen äärelle on hyvä hiljentyä jo nyt, sillä Joulu on pian täällä ❤

Luopumisia

Kun vuosi alkaa lähetä loppuaan, tulee vääjäämättä mietittyä sitä mikä on sen saldo. Mitkä olivat tämän vuoden kohokohdat, mitkä taas ne opin paikat… Entä mitä jää matkaan, vietäväksi seuraavaan vuoteen?

Anu Pellas, Uunisaari

Olen elämän varrella joutunut luopumaan konkreettisesti monista asioista ympärilläni. Suurimmat ja tuskallisimmat luopumiset tapahtuivat avioeron myötä, jolloin sen lisäksi, että piti luopua siitä unelmasta, että tuo liitto kestäisi loppuelämän – oli päästettävä irti monista ihmissuhteista, yhteisestä kodista, jota oli rakkaudella rakennettu ja joka toinen viikko sydän verellä myös lapsista… Siksi olenkin luullut, että osaan luopua. Mutta yleensähän juuri silloin, kun luulet osaavasi jotakin – sitä testataan. Jollakin uudella tavalla. Siten, ettet ensin edes tajua, että on samasta asiasta kysymys. Niin nytkin.

Tänä vuonna luopuminen ei ole liittynyt niinkään ulkoisiin seikkoihin kuin omiin sisäisiin toiveisiin, odotuksiin tai normeihin. Siihen, miten elämän kuuluisi mennä tai miten se on tähän asti mennyt.

Olen kyseenalaistanut omat uskomukseni, arvomaailmani ja myös sen, minkä perässä olen juossut monet vuodet. Olen pysähtynyt miettimään, mitkä ovat ne tärkeimmät palaset oman elämäni onnellisuuden palapelissä – ja kaikesta muusta olen päästänyt irti. Olen myös luopunut onnellisuuden tavoittelusta. Siitä kiiltokuvasta, joka välkkyy mielessäni, kun mietin, miltä onnellinen elämä näyttää. Sillä sen ei pitäisi näyttää miltään tietyltä – se vain tuntuu. Se on.

Anu Pellas, Auringonlasku

Jos olen joutunut luopumaan kiiltokuvasta – ovat myös vaaleanpunaiset lasit riisuttu päästäni… Elämä on tuonut tielleni uusia mielenkiintoisia ihmisiä, ketkä ovat opettaneet minua luopumaan siitä, mikä on meille ihmisille ehkä kaikista vaikeinta. Odotuksista toisia ihmisiä kohtaan.

Sillä miten helposti olenkaan olettanut asioita… Ajatellut, että “niin metsä vastaa kuin sinne huutaa” – ja pitänyt viimeiseen asti ne vaaleanpunaiset lasit päässäni, jotta en joutuisi kohtaamaan karua todellisuutta. Roikkunut välillä kynsin hampain kiiltokuvamaailmassani, haluamatta nähdä sitä, miten kaikki ihmiset eivät vain kykene tai halua toimia samalla tavalla kuin minä. Siihenkin oppiin olen ollut nyt valmis. Otan sen vastaan kiitollisena ja luovun laseistani. Ja huh – miltä maailma näyttääkään. Se ei ole aina kaunista katseltavaa. Mutta onneksi olen itse vapaa valitsemaan toisin – ja ne toiset, ketkä vastaavat huutooni samalla tavalla. Voin yhtä kaikki, luopua myös turhasta kiltteydestä, jonka vuoksi olen kokenut liian itsekkäänä valita ihmiset lähelleni ja nähdä totuuden heissä, ketä en siihen halua. Oikeastaan koen sen nyt jo oikeudekseni. Ihmisoikeudeksi(ko)? 🙂

Anu Pellas, Uunisaaressa

Näin se elämä kasvattaa meitä. Pakottaa luopumaan asioista tai ihmisistä, joihin olemme oman onnellisuutemme kiinnittäneet. Myös odotuksista heitä kohtaan. Sillä sen enempää ystävät, omat lapset kuin puolisokaan, ei voi sellaista vastuuta kantaa. Kannatella toisen onnellisuutta omilla hartioillaan. Sen taakan alle lyyhistyy vahvempikin. Mutta silti – onnellisimpia ovat ne hetket, jotka saan jakaa noiden rakkaimpien kanssa. Takertumatta tai olettaen, että ne säilyvät ikuisesti.

Siinäpä elämän paradoksi – jossa riittää opettelemista vielä ensi vuodeksikin ❤

 

Itsenäisyyspäivän mietteitä…

Vietin itsenäisyyspäivän hieman erilaisissa merkeissä kuin aiemmin. Olin workshopissa, jossa suuri joukko naisia ja miehiä oli kokoontunut kuuntelemaan omaa sisintään – irtautumaan turhista taakoista, syyllisyydestä tai häpeästä, joka on jostain mukaan tarttunut. Ei ollut sattumaa, että se järjestettiin juuri itsenäisyyspäivänä, sillä sota-ajat ovat jättäneet oman jälkensä meidän suomalaisten tunne-elämään, joka siirtyy sukupolvilta toiselle, jollei sitä tiedosta. Eikä mikään ihme. Niissä olosuhteissa on ollut pakko sulkea tunteet piiloon ja yrittää vain selviytyä arjesta, päivä ja tunti kerrallaan.

Nyt kun mietin tilannetta, jossa pitäisi olla huolissaan omasta turvallisuudesta samalla kun lähettää omat pojat sotatantereelle – niin se on jo ajatuksena niin tuskallinen, ettei sitä halua edes ajatella. Näin ihmiset ovat varmasti tehneet silloinkin. Sulkeneet surun, huolen ja pelon piiloon – jotta he ovat selviytyneet noista vaikeista vuosista. Osa on peittänyt ikävät tunteet huumorin tai itseironian taakse – toiset taas turruttaneet ne alkoholilla tai muuten vain sulkeutuneet ja muuttuneet tunteettomiksi. Tämä ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta sen ajan lapsiin ja siihen, miten heidän tunne-elämänsä on kehittynyt.

suomen-lippu

Sotavuosista ja sen jälkeisestä elämästä meidän suomalaisten kansallis-identiteettiin on syöpynyt syvälle tiedostamaton häpeä ja syyllisyys, joka ilmenee monin eri tavoin. Se on syntynyt osittain tunnetyhjiöstä, jossa ihmiset noina vuosina joutuivat elämään – mutta sen lisäksi se on juurtunut osaksi meidän kasvatuskulttuuria. “Kasvaa se mies räkänokastakin, vaan ei tyhjännaurajasta” tai “Se joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa”.. Vanhat sananparret kertovat paljon siitä asenteesta, johon meidänkin sukupolvea on vielä yritetty latistaa.

Kouluvuosilta tulee mieleeni lukemattomia tapauksia, joissa minä tai joku muu luokasta nolattiin kaikkien silmissä, jos tunnilla käyttäytyi huonosti tai ei vain kuunnellut mitä opettaja puhui. Suureksi harmikseni kuulen tuota käytöstä edelleen omien lasteni kautta. Ymmärrän hyvin sen, miten raskasta opettajien työ tänä päivänä on, enkä heidän vastuulleen halua missään nimessä sälyttää omaa vastuutani lasteni kasvatusta – mutta kasvattajan tehtävä ei minun mielestäni ole missään tilanteessa nolata lasta vaan kannustaa ja ohjata häntä kasvamaan oikeaan suuntaan. Valitettavasti vain me aikuiset ja jopa kasvatusalan ammattilaiset, emme ole aina itsekään sinut omien tunteidemme kanssa, jolloin emme myöskään tunnista itsessämme sitä mitä siirrämme edelleen seuraaville sukupolville.

Miten häpeä sitten ilmenee arjessa meillä aikuisilla? Se olikin mielenkiintoista kuulla… sillä täytyy olla melkoinen salapoliisi, jotta löytää häpeän jäljille, koska meidät on kasvatettu myös häpeämään häpeää. Heikkoutta tai haavoittuvutta ei arvosteta pärjäämiskulttuurissa, koska jo sota-aikoina oli hengissä pysyäkseen pakko olla vahva – ja lapsi oppii piilottamaan tunteensa taitavasti ja näyttelemään vahvaa tarvittaessa. Lopulta ihminen ei tunnista enää edes pelkoa peloksi – koska on sen niin taidokkaasti itseltään piilottanut – vaan pakenee tai väistelee aina tilanteita, joissa pelottaa. Ettei kukaan huomaisi hänen heikkouttaan. Häpeää siis omaa pelkoaan. Nykyarjessa ei ole varsinaisesti pelättävää mutta tuo pärjäämiskulttuuri on siirtynyt myös tähän päivään. Siksi usein varsinkin miesten on täytynyt peittää oma heikkous tai pelot keinotekoisen vahvuuden alle, jonne hukkuu samalla monet muutkin tunteet.

Kun riittävän kauan pakenee tunteitaan – muodostuu niin paksu suojakuori niiden ympärille, että niihin on lähes mahdotonta päästä käsiksi, vaikka yrittäisi. Siellä pinnan alla ne kuitenkin ovat odottamassa, kunhan vain riittävän rohkeasti lähtee kaivelemaan syvemmälle. Jos uskaltaa.

Workshopissa oli uskomattoman hienoa nähdä, miten aikuiset ihmiset uskaltautuivat avaamaan itsensä täydellisesti ja näyttämään vieraiden ihmisten aikana, oman haavoittuvuutensa. Luottaen siihen, että heitä kannatellaan. Tämä kaikki tapahtui ryhmässä, jossa monikaan ei ollut ennestään toiselle tuttu. Vetäjä tietenkin oli hyvin ammattilainen asian kanssa – mutta siltikin jäin miettimään sitä, että onko meidän nykyisin helpompaa näyttää se oma aito sisin täysin vieraassa porukassa kuin niiden omien läheisten ja rakkaiden silmissä? Aika surullista sekin.

Miksi sitten niitä omia tunteita täytyy kaivella esiin…? Eikö riittäisi vain, jos oppisi elämään tässä hetkessä, eikä muistelisi vanhoja?

Sydänkivi, Anu Pellas

Siksi, että aitoa kohtaamista ei ihmisten välillä voi syntyä, jos emme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Pelaamme pelejä, taktikoimme, miellytämme tai olemme riippuvuus-suhteessa. Ihmissuhteista tulee pelikenttä, jossa sääntöjä ei tunneta – ei myöskään aitoja tunteita. Olemme kaikki varmasti joskus olleet mukana tuollaisessa pelissä. Työpaikalla, ystävyys- tai parisuhteessa. Siitä jää kovin tyhjä olo. Kuin olisi vahingossa eksynyt väärään bussiin.

Parisuhde on se meidän aikuisten pelikenttä, joka antaa samalla tilaisuuden kasvuun – jos vain rohkenee katsoa toista silmästä silmään. Sillä useinhan me haemme juuri siitä läheisimmästä ihmissuhteesta niitä samankaltaisuuksia, jolloin omat pelotkin olisi kohdattava. Pelkohan saa tekemään kummallisia. Ensin se ajaa ihmisen etsimään ihmissuhdetta, koska yksin ei uskalla olla. Mutta hetken päästä kun suhde syvenee, se ajaa pakenemaan suhteesta. Sillä mitä lähemmäs toisen ihmisen päästää, sitä suurempi riski on siihen, että ne omat heikot kohdat paljastuvat – ja se voi olla liian vaikeaa, jos ne on aina pitänyt piilottaa. Silloin on helpompaa paeta. Selittää itselleen, että ei tämä ollutkaan se oikea.

Joillakin pelko estää kokonaan toisiin ihmisiin tutustumisen, aiheuttaa eristäytymisen – tai toisaalta taas se voi aiheuttaa riippuvuuden, jolloin suhteessa roikutaan hengissä pysymisen vimmalla. Uskaltamatta päästää irti vaikka pitäisi.

Taas kerran haluaisin lentää unelmamaailmaani, jossa asiat olisivat toisin. Kuvittelen mielessäni, miten helppoa elämä olisikaan, jos voisimme vain olla sitä mitä olemme – itsellemme ja muille. Ilman naamioita, rooleja, suojamuureja, häpeää. Työpaikoilla, kouluissa, politiikassa, rakkaudessa… Jos jokainen vain toimisi hyvällä tahdolla ja rakkaudesta käsin – eikä kenenkään tarvitsisi pelätä paljastuvansa.

Siellä unelmaelämässä jokainen meistä tulisi hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on ❤

Irtipäästäminen

“Päästää irti ja luottaa – mutta ei luovuttaa…”

Siinäpä yksi vaikeimmista oppiläksyistä, joita elämä meille koettaa opettaa – eri keinoin ❤ Samalla se on yksi hetkessä elämisen ja onnellisuuden parhaimmista edellytyksistä.

Olen opetellut sitä vaihteeksi työni kanssa 😉 Sen lisäksi, että aikuisuuden kynnyksellä olevien lasteni kanssa saan opetella sitä ihan joka päivä… Jos Sinulla on lapsia, niin tiedät varmasti tunteen!

Työssäni tuloksia mitataan luvuilla ja niitä seurataan ja lasketaan kuukausittain, vuosittain, kausittain… Kun edellinen tavoite täyttyy, niin seuraava jo kolkuttelee ovelle. Ihan paras työ opetella irtipäästämistä ja luottamista 🙂

Juttelen usein tästä aiheesta tiimiläisten tai ystävieni kanssa. Se tuntuu olevan tämän päivän sana. Vastaisku oravanpyörässä juoksemiseen ja suorituskeskeiseen elämäntyyliin – mikä lienee jo hieman vanhanaikaistakin. Mutta silti muutos ei ole helppo.

Usein helpommalta voisi tuntua luovuttaa. Jos kerran joku tavoite ei tunnu täyttyvän, niin parempi pistää hanskat tiskiin jo valmiiksi. Silloin ainakin pääsee eroon stressaavista viimeisistä kuukausista tai viikoista – kun voi sanoa ääneen kaikille, että minäpä päätin itse olla tällä kertaa tavoittelematta koko juttua! Mutta sepä ei olekaan luottamista ja irtipäästämistä – vaan luovuttamista…. Toki sekin voi olla ihan tietoinen päätös eikä luovuttamista – joka on suoraselkäistä toimintaa myös. Ero noiden välillä riippuu tunnetilasta, millä päätös on tehty. Aina silloin, jos päätöksen kanssa on “sinut” eikä katkeruus jää kaivelemaan mieltä, on kysymys hyväksymisestä ja luottamisesta siihen, että lopulta asiat järjestyvät parhaalla tavalla vaikka juuri nyt annankin periksi suuremmille voimille.

Näin vuoden lopulla nämä ajatukset tunkeutuvat erityisen paljon kaikkien meidän mieliin, ketkä teemme töitä myynnin parissa… Sillä myyntityössä, jossa tuloksia mitataan numeroilla, voi oman arvon tunne sekoittua helposti tuloksiin ja saavutuksiin. Alankin siis mittaamaan itseäni ja sitä, miten arvokas olen, sillä mitä olen saavuttanut – tai olenko onnistunut aikeissani. Tällöin pakonomainen tavoitteen saavuttaminen saattaa johtaa vääränlaisilla keinoilla päämäärään pyrkimiseen (keinolla millä hyvänsä) tai luovuttamiseen, joista ei kummastakaan jää lopulta hyvä mieli, vaikka tavoite olisi täyttynytkin. Sillä tarkoitus ei pyhitä keinoja, jos keinot ovat aivan väärät.

Anu Pellas, Maria Kalmi

Mistä sitten tiedän milloin olen oppinut luottamaan? Tunteet paljastavat meidät, jonka vuoksi niitä kannattaa kuulostella. Olenko kevyellä ja toiveikkaalla mielellä omassa tekemisessäni, jolloin tavoite tuntuu mukavalla tavalla leijailevan pääni yläpuolella? Entä kun ajattelen sitä, aiheuttaako se kihelmöivän jännityksen – vai ikävän kouraisun vatsani pohjassa? Osaanko unohtaa sen välillä kun keskityn perheen kanssa olemiseen tai vaikkapa harrastukseeni – vai olenko takertunut siihen pakonomaisesti, ikään kuin peläten, että jos jätän sen mielestäni, se katoaa?

Alitajunta auttaa meitä varsinkin yöaikaan tietoisen mielen ollessa lepotilassa ja mitä rennompi ja luottavaisempi alitajuntamme on, sitä parempia ideoita se myös tuottaa. Sen lisäksi, että saamme myös paremmin levättyä. Siksi illalla varsinkin alitajuntaan kannattaisi ladata vain positiivisia mielikuvia onnistuneesta lopputuloksesta eikä niitä kauhuskenaarioita siitä, mitä tapahtuu, jos kuitenkin epäonnistun… Helpommin sanottu kuin tehty 🙂 Varsinkin silloin jos elämässä on iso “patti-tilanne”, josta ei meinaa löytyä ulospääsyä ja tuo tavoite tuntuu olevan se ainut keino.

En väitä, että olisin itse myöskään oppinut vielä tätä läksyä – kuten sanoin, olen saanut opetella sitä jälleen kerran 🙂 Mutta askel askeleelta olen lähempänä levollisuutta ja huomaan, että pidän tästä suunnasta niin paljon, että en halua enää palata vanhaan.

Irtipäästäminen ja luottaminen siihen, että elämä kyllä järjestää asiat sillä tavalla kuin se minun oman kehitykseni kannalta juuri nyt on parasta – ei tarkoita, ettenkö tekisi mitään vaan odottelisin vain sohvalla, että elämä tuo eteeni kaiken, tavoittelematta. Ei ollenkaan. Se tarkoittaa sitä, että kun mietin aidosti ja rehellisesti oman päämääräni, johon olen matkalla – niin se säilyy mielessäni, vaikka en roiku siinä kaksin käsin kuin hengen hädässä. En myöskään pakota sitä tapahtumaan väkisin – vaan uskallan irroittautua siitä henkisesti ja keskittyä vain joka päivä ottamaan askeleita siihen suuntaan. Luottaen, että pääsen päämäärääni kyllä, ajallaan.

Tiedän, mitä mielessäsi nyt liikkuu 🙂 Miten tuo on mahdollista silloin kun tavoitteella on joku dead-line – aikataulu, jolloin siellä pitäisi olla? Hmmm…. se onkin joskus haasteellista, sillä universumi ei tunne meidän aikataulujamme eikä myöskään ole aina samaa mieltä siitä, milloin asioiden tulisi tapahtua. Omalla kohdallani se ainakin tarkoittaa joskus myös sitä, että on vain hyväksyttävä, ettei kaikki asiat elämässä mene juuri sillä tavalla kuin itse haluaisin.

Silti elämä on ❤

Pysähdyksiä

Vanhin lapseni on tänään täysi-ikäinen. Ei siis lapsi enää vaan aikuinen. Uskomatonta…. Mihin ihmeeseen nuo vuodet karkasivat? Valmistelen lahjaa ja askartelen tietokoneella korttia, johon kaivelen kuvia tiedostoista – ja huomaan pienen äänen kuiskuttelevan hiljaa korvaani samalla, josta ei varmaan kukaan äiti pääse koskaan kokonaan eroon.

Yritän nimittäin muistella merkittäviä tapahtumia vuosien varrelta ja huomaan unohtaneeni jo monia tärkeitä nimiä tai vuosilukuja, joita jokaisen äidin pitäisi muistaa. Tuo pieni ääni kuiskuttelee vieläkin kovempaa, kun teippaan paperia lahjan ympärille… Ehdinköhän edes koskaan pysähtyä hämmästelemään hänen ihmeellisyyttään vai kiirehdinkö vain kaiken aikaa jonnekin seuraavaan etappiin? Selaan vanhoja valokuvia ja mieleni rauhoittuu. Monenlaisia muistoja on ikuistettu vuosien varrelta, joissa kaikki näyttävät olevan läsnä juuri siinä hetkessä. Lasten nauru ja ilo huokuu kuvista ja ylpeys vanhempien katseesta. Elämä vaikuttaa olevan vahvasti tässä ja nyt. Vuodet tuntuvat vain kuluneen liian nopeasti mutta sellaista elämä on. Siksi jokaisesta hetkestä pitäisikin nauttia juuri nyt.

pojat

Luen parhaillaan “Läsnäolon voima”-kirjaa, joka on pysäyttänyt minut miettimään sitä, miten usein käsillä oleva hetki hukkuu tulevan suunnitteluun tai menneisyyden vatvomiseen. Kuinka monet kerrat olen itsekin syyllistynyt siihen. Päätän, että tuohon tulee muutos.

Lähden käymään kaupassa ja keskityn tietoisesti jokaiseen askeleeseen, tunnustelen ilmaa kasvoillani ja tunnen kuinka kylmä tuuli pureutuu takkini alle. Kiristän tahtia. Tämähän on helppoa. Jatkan matkaani – ja hyvin pian huomaan ajatusteni karkaavan seuraavan päivän suunnitelmiin… Hyvä. Sillä ensimmäinen askel läsnäolossa on se, että saan itseni kiinni siitä, kun mieleni lähtee vaeltamaan. Minulla on siis jotain mahdollisuuksia. Palaan takaisin nykyhetkeen, siihen miten hiekoitushiekan muruset rapisevat kenkäni alla ja miltä jaloissani tuntuu, kun kiristän vielä vähän vauhtia. Edessäni kävelee vanhempi mies, joka ontuu hieman jalkaansa. Mietin, mitä hänelle mahtaa olla tapahtunut ja pohdin myös, onko hän matkalla samaan kauppaan – ehkä voisin auttaa häntä ostosten kantamisessa. Kunnes taas huomaan ajatusteni karanneen tästä hetkestä. Auts. Ei tämä ollutkaan niin helppoa…

Mutta lapset – ne läsnäolon parhaat opettajat ❤

Palaan kotiin ja uppoudun töihini tietokoneen ääreen, kunnes toinen poikani tulee kotiin. Hän puhelee kuulumisistaan ja tajuan heti, että tässä on nyt minun mahdollisuuteni näyttää itselleni, miten olen oppinut olemaan läsnä juuri niissä tärkeimmissä hetkissä. Käännän tietokoneen sivuttain, jottei silmäni karkaa tutkimaan kesken jääneitä työasioita. Keskityn kuuntelemaan ja hetken päästä huomaan olevani keskellä hip-hop musiikin esitelmää, jossa hän soittaa minulle omia suosikkejaan ja kertoo eroavaisuuksia esiintyjien äänistä, joiden perusteella minun pitäisi erottaa heidät toisistaan.

Aihe tuntuu ylivoimaisen haasteelliselta sisäistää – jolloin silmäni alkavat hakeutua tietokoneen suuntaan. Lapseni huomaa sen ja pyytää minua etsimään youtubesta musiikkivideoita. Palaan tähän hetkeen – ja mietin miten kiitollinen olenkaan siitä, että hän on tuossa häiritsemässä ajatuksiani. Yritän jälleen keskittyä paremmin, olla läsnä. Alan korjaamaan astioita pöydästä ja täyttämään tiskikonetta samalla kun hän kertoo yksityiskohtia noista eri muusikoista. Hän istuu satulatuolilla ja rullaa sitä tiskikoneen luokse, jotta saa taas katsekontaktin minuun – ja kysyy, että kuuntelenko? Juu, juu – täytän vain samalla tämän tiskikoneen.

Lopulta hän sanoo testaavansa, miten hyvin olen oppinut. Kääk! Mistä ihmeestä hän keksi juuri nyt testata minun läsnäoloani? Juuri nyt, kun olen päättänyt muuttaa tapani ja alkaa keskittyä hetkeen. Varsinkin niihin kaikista tärkeimpiin. Ja tämä kyllä kuuluu juuri niihin. Mutta en tainnut läpäistä testiä, sillä kaikki nimet pyörivät sekaisin päässäni – enkä edes ole ihan varma, miten ne lausutaan, vaikka hän on puhunut niistä minulle nyt melkein tunnin verran. Musiikkitietovisa muuttuikin minun hetkessä elämisen testiksi.

Läpäisin sen rimaa hipoen.

Tietovisan jälkeen hän laittoi kuulokkeet korviinsa ja jatkoi matkaansa omaan huoneeseensa sulkien oven perässään, enkä nähnyt häntä enää sen jälkeen koko iltana kuin vilahdukselta. Häntä, joka muistutti minua jälleen siitä tärkeimmästä – hetkessä elämisen taidosta.

Pienemmät lapset tekevät sen eri tavalla. He kysyvät samaa asiaa kyllästymiseen asti tai vaativat leikkimään kanssaan. He eivät luovuta, sillä he tarvitsevat vanhempien läsnäoloa. Mutta teini ei toimi enää samoin. Jos en ole läsnä silloin kun hän tulee luokseni ja haluaa kertoa asioistaan – tilaisuus menee hyvin helposti ohi. Siksi nuo hetket ovat muuttuneet kultaakin kalliimmiksi.

Miksi vasta nyt pysähdyn tämän asian äärelle? Kuinka monta kallisarvoista hetkeä on mennytkään ohi huomaamatta… Hiljainen ääni jälleen kuiskuttelee korvaani. Mutta en halua kuunnella sitä, sillä menneisyyden vatvominen ei vahvista läsnäoloani tässä hetkessä vaan vie huomioni sinne, johon en voi enää vaikuttaa. Sillä eilinen on jo mennyt eikä huomista vielä ole – siksi meillä on vain tämä hetki ❤

Vapaa sielu?

Jos pitäisi valita yksi sana, joka määrittää valintojani niin työssä, henkilökohtaisessa elämässä kuin ihmissuhteissakin – se olisi vapaus. Vapaus elää sellaista elämää täydesti ja avoimesti, jonka itse koen oikeaksi ja joka tekee minut onnelliseksi.

Olen kuullut monta kertaa tarinan sirkusnorsusta, jonka vapaus oli rajoitettu kymmenen metrin säteelle, koska se oli kahlittu kettingillä jalasta tolppaan. Ja lopulta vaikka kahleet irroitettiin, ei norsu osannut lähteä mihinkään tuosta tutusta ympyrästä. Se jatkoi elämäänsä samalla tavoin, kuin ennenkin – vaikka oli täysin vapaa.

Tuollaisia näkymättömiä kahleita on jokaisella meistä, joita kannamme mukanamme ja joilla rajoitamme omaa vapauttamme tehdä elämässämme valintoja, joita sisimmässämme haluaisimme. Pelkoja siitä, mitä mieltä muut mahtavat olla, jos valitsemme hieman erilaisia polkuja – tai itseluottamuksen puutetta, koska ympärillämme on ollut niin vahvoja auktoriteetteja, joiden ääni puhuu olkapäällämme vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Henkisiä kettinkejä, joilla meidät on sidottu tietynlaisiin odotuksiin.

Kohtasin uuden, ihanan valoisan ihmisen muutama viikko sitten, joka puki hienosti sanoiksi sen, miksi noista ulkoisista raameista täytyisi päästä eroon. “Kun sielullamme on jatkuva tarve kasvaa suuremmaksi, on sitä vain kuunneltava ja päästettävä irti sellaisesta, joka sitä estää <3”

Tuo lause selitti minulle sen, mitä ei aina järjellä voi selittää. Sen vapauden kaipuun, kun joku on pakottanut lähtemään eteenpäin, vaikka elämä näennäisesti oli juuri kohdallaan – eikä kukaan edes rajoittanut vapauttani. Sen pakottavan tarpeen lähteä etsimään jotain uutta, vaikka en edes tiennyt mitä se oli. Nyt sen ymmärrän. Se on ollut sieluni kaipaus kasvaa suuremmaksi ja se tapahtuu vain siten, että uudelleen ja uudelleen heittäydyn kohti tuntematonta – luottaen siihen, että elämä kantaa. Luottaen omaan itseeni ja siihen, mitä sisimpäni sanoo.

 

Sardinia, Anu PellasPuhumme “vapaasta sielusta” ja tarkoitamme juuri sellaista ihmistä, joka ei tunne turhia rajoituksia. Ei luokittele itseään tai muita tiettyyn muottiin vaan antaa jokaisen olla sellainen kuin on. Tuo vapaa sielu ei mittaa ihmisiä ulkoisin mittarein vaan kannustaa jokaista kehittymään omaksi itsekseen. Vapautumaan kahleista, joita elämä on meihin asettanut. Pyrkimään kasvuun – mutta omalla tahdillaan. Vapaa sielu tietää, että niin kuin ei kukkaakaan voi käskeä kukkimaan ei voi ihmistä myöskään käskeä kasvamaan. Hän innoittaa muita omalla esimerkillään – mutta tietää myös, että hänen, kuten jokaisen muunkin sielun, tärkein tehtävä on kasvaa itse suuremmaksi. Sitä ei kukaan muu voi tehdä hänen puolestaan.

Ego sen sijaan pelkää vapautta ja tuntematonta. Siksi se vastustaakin kaikin keinoin irtipäästämistä ja vaatii meitä tekemään suunnitelmia ja raameja, joihin takertua. Mieli on egon työväline, joka keksii mitä erilaisempia selityksiä sille, miksi me emme vain voisi luottaa ja päästää irti. Elää vapaana. Ego naamioituu milloin järjen ääneksi ja milloin taas uhkakuviksi, jotka pakottavat meidät varmistelemaan ja hallitsemaan omaa elämäämme. Ottamaan vakuutuksia, säästämään pahan päivän varalle, säätämään lakeja tai menemään naimisiin… En tuomitse mitään näistä ja kaikkea niistä olen myös itse tehnyt tai noudattanut – mutta kaikkien niiden takana on jossain määrin usein pelko. Ja pelon takana on ego.

Jos teemme valintoja pelosta käsin, emme pysty kuuntelemaan omaa sisintämme aidosti. Emme ole myöskään vapaita, koska pelko ohjaa valitsemaan turvalliset reitit. Se rajoittaa mahdollisuuksiamme, tyytyen vähempään kuin mihin meillä aidosti olisi mahdollisuus. Ego ohjailee valintojamme ovelasti ja tekee kauppaa vaikkapa onnellisuuden ja taloudellisen menestyksen välillä. Ja vaikka omat ajatuksemme tuntuvat jopa itsestämmekin hulluilta – uskomme niitä silti. Ego ei anna helposti periksi.

Tänään taas, päätän valita vapauden. Jälleen kerran. Annan sielulleni mahdollisuuden kasvuun ja hiljennän egon äänen. Päätän myös valita luottamuksen, vaikka maailma antaisi sata syytä epäillä. Valitsen myös rakkauden – ja toivon, että Sinäkin valitset sen ❤

Matka omiin toiveisiin….

 

Miten monta matkaa täytyykään tehdä, löytääkseen omat toiveensa? Kuinka monta hukkareissua, todetakseen, että tänne en ainakaan halua… Tai huomatakseen, että tässä on minun paikkani. Kuinka kauas pitää lähteä, jotta näkeekin lähemmäs – ja huomaa, että siinähän ne onnellisuuden ainekset ovat. Ihan lähellä.

Anu Pellas

 

Rakastan matkustamista. Sitä tunnelmaa mikä lentokentillä on kun ihmiset ovat lähdössä tai tulossa jostain. Sitä vapautta, mikä lentokoneen nousukiidossa valtaa mielen, kun omasta elämästä voi ottaa irtioton ja hypätä hetkeksi eri kulttuuriin ja maisemiin. En pidä Suomen talvesta, sateesta ja viimasta – joka antaa viimeistäänkin hyvän syyn näin marraskuussa haaveilla loma-asunnosta jossain lämpimässä.

Näihin asti kun tuo ajatus on ollut vain haave, en ole tarkemmin miettinyt sitä missä päin maailmaa haluaisin olla. Olen jättänyt paikan avoimeksi ja ajatellut, että elämä varmaan on viisaampi ja kuljettaa minut sitten juuri oikeaan paikkaan, kun sen aika on. Mutta samaan aikaan olen saanut onneksi matkustella ja nähdä maailmaa hieman eri kulmilta, joka on avannut silmiäni sille, mitä kaikkea on tarjolla. Onnekas olen ollut siinäkin mielessä, että sekä työni että erilaiset sattumanvaraiset kohtaamiset ovat kuljettaneet minua myös sellaisiin paikkoihin, joihin en itse olisi välttämättä mennyt. Eikä mikään niistä ole mennyt hukkaan. Tiedän nyt myös sen, missä en halua olla.

Maailmalla on kovin monenlaisia vaihtoehtoja jos emme tiedä tarkalleen mitä haluamme. Silloin elämä tarjoaa vaihtoehtoja… Näin minulle on käynyt jo useamman kerran 🙂 Ensimmäinen muutto kotipaikkakunnaltani Joutsasta tapahtui opiskeluvuosien jälkeen, jolloin halusin päästä “jonnekin” muualle. En määritellyt suuntaa tarkemmin sen enempää kuin sitäkään, että haluaisinko asua kaupungissa vai maalla. Kaipasin vain jotain erilaista. Ja päädyin Pyhtäälle. No, olihan Pyhtää erilainen – ruotsinkielinen pieni paikkakunta, johon kesti hetken sopeutua. Mutta jonkin ajan kuluttua tajusin, että kovin paljon ei ollut muuttunut kuitenkaan. Se oli vain seuraava askel uuteen suuntaan, johon ei kuulunut jäädä loppuelämäksi.

Pyhtäältä lähdin monta hyvää kokemusta rikkaampana eteenpäin – ja mikä parasta, sain loppuelämäni tärkeimmät ihmiset sieltä mukaani. Lapseni, jotka ovat perheeni ja rakkainta maailmassa. Heidän vuokseen siirsin omia muuttohaaveitani Helsinkiin monen vuoden ajan – ja nyt tajuan miksi. En ollut itsekään valmis siihen aiemmin. Kaikella on aina juuri oikea aika ja paikka, jolloin asiat järjestyvät ja loksahtelevat kohdalleen helposti. Nyt olin myös itse täysin varma siitä, että haluan Helsinkiin.

uuden-kodin-ikkunalaudalla, Anu Pellas

Tuon varmuuden saaminen kesti minulla pitkään, kun järki ja ympärilläni olevat ihmiset sotkivat ajatuksiani. Helsinkiin muutto ei muualta päin Suomea katsottuna kuulosta yhtään järkevältä, varsinkin jos työn vuoksi voi asua missä päin tahansa. Onhan asumiskustannukset täällä kaikista kalleimmat. Mutta haaveet eivät hyvin usein perustukaan siihen mikä on järkevää vaan omaan sisäiseen tarpeeseen kulkea siihen suuntaan, joka palvelee parhaiten omaa kehitystä ja antaa mahdollisuuden löytää omat sisäiset toiveet. Myös asuinpaikalla on merkitystä siihen. Tiedän sen nyt, kun joka kerran ulko-ovella lausun mielessäni hiljaisen kiitoksen – sillä tiedän, että juuri tämä on nyt oikea paikka minulle.

Siksi mietinkin nyt sitä, että mihin haaveeni ulkomailla asumisesta perustuu? Onko se vain kaipuuta irtiottoon omasta elämästä, jolloin suunnallakaan ei ole niin väliä? Vai onko se oikea tavoite? Entä mikä se maa tai kulttuuri voisi olla, jossa haluaisin viettää pidempiä aikoja – tai kenties asua joskus..? Kokemuksesta viisastuneena haluan nyt määritellä itselleni hieman tarkemmaksi tuon toiveen, jotta elämä osaisi tarjota oikeanlaisia vaihtoehtoja…

Pohdin tätä viimeisimmällä matkallani, josta palasin pari viikkoa sitten. Ensimmäistä kertaa mietin oikeasti sitä, olisiko tuo kohde sellainen. Balin lämpimät illat ja takuuvarma aurinko läpi vuoden, tuntuu houkuttelevalta. Samoin kuin se, että siellä eläminen ja asuminen on niin paljon edullisempaa, että kun ynnäilen omaa laskupinoani kuukaudessa – tajuan, että voisin samalla summalla elää siellä lähes vuoden. Senpä vuoksi sinne onkin varmaan asettunut ympäri maailmaa ihmisiä viettämään eläkepäiviä – tai muuten vain välivuosia omasta elämästä. Ihana paikka hengähtää ja tankata aurinkoa.

Esplanadilla, Anu PellasKun palasin kotiin, oli syksy saapunut Suomeen. Kylmä viima ja ensimmäiset lumisateet tavoittivat jopa Helsingin. Vuosikymmeniin ei olekaan näin aikaisin marraskuussa lumipeite tullut eteläiseen Suomeen. Silti astuessani kotikadulle matkalaukkujeni kanssa, tajusin, että olen tullut kotiin ❤ Vanhat nupulakivikadut ja kauniit korkeat rakennukset toivottivat minut tervetulleeksi – puhumattakaan niistä tärkeimmistä ❤ Ne minun elämäni rakkaimmat ihmiset, jotka määrittävät kodin paikan sinne missä ovat, olemassaolollaan… Vaatimatta, pyytämättä – vain olemalla. Ja siksi haaveeni jäi edelleen leijumaan ilmaan, odottamaan oikeaa hetkeä ja oikeaa paikkaa.

Opastan ystäviäni ja tiimiläisiäni ottamaan aina rohkeasti askelia kohti uutta suuntaa, joka houkuttelee – on se sitten työpaikka, harrastus tai uusi ihmissuhde. Sillä uskon, että miettimällä ei vain voi koskaan saada selville, miltä uudet asiat tuntuvat – ja ovatko ne minua varten. Kun mietimme vaihtoehtoja, käytämme pääasiassa järkeä tai aiempia kokemuksia, usein vielä jonkun muun välittämänä… Jos tuosta uudesta suunnasta ei ole omia kokemuksia, teemme valintoja median tai lähellä olevien ihmisten mielipiteiden perusteella. Sen lisäksi uudet asiat aina pelottavat, jolloin luontaisesti vastustamme niitä. Mutta jos vain rohkenemme kokeilla ja toimia, sisäinen viisautemme pääsee ohjaamaan meitä. Tunnemme tunteita, jolloin sydänkin saa äänivaltaa ja syntyy oma varmuus, mitä pitää tehdä. Ja olemme jälleen vähintäänkin yhtä kokemusta rikkaampia. Näin myös minulle kävi.

Koti on siellä missä sydän on – ja sydän on juuri nyt kotona ❤

Talven kynnyksellä

Kun syksyn ensimmäinen lumi sataa maahan, se tuntuu yhtä aikaa kylmältä ja lämpimältä. Pimein syksy on voitettu valolla, mutta silti edessä on vuoden kylmimmät kuukaudet. Talvi, joka laittaa luonnon lepäämään ja jäädyttää maan – tyhjentää myös terassit, kun ihmiset kiiruhtavat koteihinsa.

talvinen-helsinki, Anu Pellas

En pidä talvesta erityisesti, enkä valitettavasti voi hehkuttaa myöskään Helsingin kauneutta nyt hetkeen, ennen kuin jouluvalot syttyvät 🙂 Mutta kun illat pimenevät, huomaan ilokseni, että oma kehoni kertoo ihan oikeaa viestiä. Tekee mieli jo kuuden aikaan illalla vetää viltti korville ja kaivautua sohvan nurkkaan. Ottaa teekuppi lähistölle ja kirja käteen. Antautua joutilaisuuteen tehokkuuden sijaan.

Ihmettelen itseäni ja soimaan samalla sitä, että tuhlaan tässä monta kallisarvoista tuntia… Valoisana kesä- tai syysiltana ei tulisi mieleenkään tärvätä kauniita iltahetkiä sohvalla lojumiseen. Mutta samalla olen tyytyväinen itseeni ja siihen, että kuulen mitä kehoni kaipaa. Ja vedän viltin korkeammalle.

Olen jo ennen sohvalle menoa sytyttänyt kynttilät ympäri kotia ja niiden lempeässä lepatuksessa saa sieluni juuri sitä lepoa, jota se nyt kaipaa. Omassa elämässänikin taitaa olla juuri nyt talvi?

Talvi on luonnon tapa antaa lepohetki kasveille. Eihän mikään elävä jaksa kaiken aikaa kurkotella korkeammalle. Joskus on vain kerättävä voimia kaikessa hiljaisuudessa uusia haasteita varten ja se tapahtuu parhaiten levossa. Juuri silloin kun tuntuu, ettei mitään tapahdu – pinnan alla valmistaudutaan uusiin haasteisiin ja kasvatetaan juuria. Näin me ihmisetkin teemme.

Jos juuri nyt on sellainen hetki, että mikään ei tunnu onnistuvan tai on vaikea löytää niitä uusia lankoja, joiden päästä saisi kiinni, silloin voi olla Sinun elämäsi talvi. Aika jolloin pinnan alla on muhimassa jotain uutta, jonka aika vain ei ole vielä. Keräät kokemuksia, tietoa ja varmuutta… Asiat loksahtelevat kohdalleen ja Sinä valmistaudut niihin haasteisiin tietämättäsi, joita eteesi on pian tulossa. Hiljaisuudessa kasvaa uusi vahvuus ja voima. Juuri kuten luonnossakin.

talvi, Anu Pellas

Emme aina itse näe välttämättä juuri silloin sitä merkitystä, jonka vuoksi asiat eivät etene. Silloin voi olla myös vaikea uskoa, että jotain parempaa on tulossa mutta vielä vain ei ole sen aika. En ehkä ole itse vielä valmis niihin saappaisiin, jota uusi suunta vaatii – en ehkä riittävän vahva ottamaan vastaan tai tarttumaan haasteisiin – vaikka kuvittelen olevani ja mieli haluaisi jo eteenpäin. Sen vuoksi minua ainakin lohduttaa silloin palata ajatuksissani luonnon kiertokulkuun, sillä uskon vahvasti, että se sama sykli toimii myös ihmiselämässä. Talven jälkeen tulee aina lopulta uusi kevät ja kesä. On vain luotettava siihen, että kun on taas aika lähteä eteenpäin, on reitti selvä ja sen huomaa kyllä.

Kun katselen talvella valkoisen lumivaipan alla lepäävää luontoa, on vaikea uskoa, että mikään elävä voisi siellä olla hengissä. Mutta silti keväällä taas kasvit nousevat mullasta vihreämpinä kuin koskaan ennen. Kohottavat päänsä kohti valoa ja alkavat kurkotella korkeammalle. Niin se on aina ollut ja niin se tulee aina olemaan. Uuden elämän ihme.

talvinen tie, Anu Pellas

Välillä mietin sitä, että kun nykyisin on niin helppoa valaista myös talviaika – katuvaloilla tai vaikkapa kirkasvalolampuilla – niin unohdammeko me silloin sen luonnollisen vuodenaikojen syklin, jota kuuluisi kunnioittaa? Pimeimpinä talvikuukausina kuntosalit elävät kulta-aikaansa kun haemme lisää jaksamista työntekoon juoksumatolta tai spinningistä. Kauppojen aukioloaikoja vain pidennetään, että myös iltamyöhään olisi mahdollisuus tehdä ostoksia. Kuitenkin meidän geenit täällä Pohjolassa, on luotu aikojen alussa toisenlaiseen rytmiin, jossa ei ole jatkuva kesä. Onko meidän ihmisten vain vaikea hyväksyä sitä, että kehomme kaipaa välillä enemmän lepoa?

Tiedän toki itsekin, ettei sohvalla makoilu pidemmän päälle lisää työtehoja tai virkistä mieltä – mutta välillä se oman kehon kuuntelu voi tarkoittaa myös sitä, että valitsee jotain aivan muuta, kuin minkä tietää olevan terveysvaikutteista tai muuten vain tutkitusti energiatasoa kohottavaa…

Näin tein viime viikolla 🙂 🙂 Kun ensimmäiset lumipyryiset päivät uudessa kotikaupungissani Helsingissä, tuntuivat iskevän kylmyyden syvälle luihin ja ytimiin, niin löysin uuden kahvilan ihan kotikulmiltani, josta löytyy ihan parhaita pistaasipullia ja korvapuusteja. En vain ollut koskaan poikennut sinne, koska ikkunasta jo näin, että kahvila pursuaa kaikkea hiilihydraattihöttöä, jota olen kartellut jo pitkään. Mutta nyt, viiman piiskatessa kasvoihin tuo pullantuoksuinen pikkukahvila aivan tempaisi sisäänsä juuri noilla suurilla vitriineillä, jotka notkuivat erilaisia leipomotuotteita. Voisilmäpullaa, korvapuusteja, sämpylöitä, patonkeja, siemenleipää… Mitä saisi olla?

Löysin tämän kahvilan ystäväni kanssa maanantaina ja tiistaina sitten houkuttelin sinne poikani suoraan koulubussilta. Kaakao ja korvapuusti tekivät selvästi hänenkin päivästään paremman. Istuimme kahvilassa vaihtamassa kuulumiset koulupäivän jälkeen ja katselimme ikkunasta sohjoisella kadulla huput silmillä kulkevia ihmisiä – ja tuo hetki oli ehdottomasti sen yhden pullan kalorimäärän arvoinen.

Tämän viikon reseptini siis taisteluun pimeyttä ja pyryä vastaan: yksi pistaasipulla ja kuppi cappucinoa, kiitos 🙂 Mikä on Sinun reseptisi?

 

Vähemmän on jälleen enemmän…

Olen aina ollut visualisti ja siksi jossain kohtaa elämää mietin jopa lahjatavarakaupan perustamista. Pyörittelin mielessäni bisnes ideoita samalla kun olin lasteni kanssa hoitovapaalla ja oli houkutteleva ajatus perustaa oma kaunis pikku putiikki, jossa olisin saanut järjestellä esineitä hyllyihin ja palvella asiakkaita. Onneksi en ehtinyt toteuttaa sitä, sillä pienellä maalaispaikkakunnalla se ei olisi todellakaan ollut bisnes idea… On huomattavasti helpompiakin (ja edullisempia) tapoja viettää päivänsä kauniiden asioiden ympäröimänä. Ei sen vuoksi tarvitse kauppaa perustaa 🙂

 

Kauniista vaatteista ja kengistä olen myös pitänyt.. Muistan lapsuudesta, miten istuin ompelukoneen vierellä odottaen, milloin uusi mekko tai talvitakki valmistuisi. Äitini oli taitava ompelemaan ja siirsi tuon taidon myös minulle. Nuoruusvuosina ompelin lähes kaikki omat vaatteeni itse – ja vielä lastenkin vaatteet, kun he olivat pieniä. Ja niissä vaatteissa onkin ihan erityinen tunne. Muistan kankaan tunnun ja kuosin vieläkin joistakin pienistä potkupuvuista tai toppahaalareista, vuosien takaa.

Shopping, Anu Pellas

Jossain kohtaa elämää ei aikaa enää ompelulle ollut ja vaatekaupat tulivat hyvinkin tutuiksi. Kiireen keskellä tuli usein tehtyä myös sellaisia hankintoja, jotka eivät kotona enää näyttäneetkään niin houkuttelevilta – ja päätyivät seuraavassa saneerauksessa kiertoon. Ystäväni ovatkin mielellään käyneet tutkimassa vaatekaappejani muuttojen yhteydessä 🙂

Kun tänään kävelin lähikaupasta kotiin harmaassa tihkusateessa, niin mietin, miten hassua on, että nyt kun asun kävelymatkan päässä Helsingin ydinkeskustasta, niin yht´äkkiä vaatekaupat eivät olekaan niin houkuttelevia. Ruokaostokset hoidan kaikista mieluiten muutaman korttelin päässä olevassa pienessä luomukaupassa tai monesti myös myöhään illalla kotiin tullessa, pikkuruisessa K-marketissa, joka on auki yhteentoista saakka. Kaikki se mistä olin haaveillut pitkään, on käden ulottuvilla – olinhan viettänyt usein Helsingissä hotelliviikonloppuja shoppaillen ja ystäviä tavaten.. Mutta nyt minulle tuntuukin riittävän se lähikaupan valikoima, josta on helppo ja nopea ostaa päivittäiset ruokaostokset ja kävellä kotiin. Ajatuskin parkkihalliin jonottamisesta ja Stockmannin herkun iltapäiväruuhkasta puistattaa. Ystäviä olen kyllä tavannut enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä – siihen en taida kyllästyä koskaan ❤

Hyvä ystäväni puhuu ekologisen kulutuskäyttäytymisen puolesta ja saneerasi samalla oman vaatekaappinsa sellaiseksi, josta löytyy  joka tilanteeseen sopivaa päälle pantavaa vaikka vaatekappaleita ei olekaan montaa. Harkittuja valintoja, juuri omalle vartalomallille sopivia värejä ja malleja, laadukkaita ja ajattomia päällysvaatteita sekä kenkiä… ja kaikki nämä sopivat yhteen, jolloin niitä voi myös helposti yhdistellä. Tuo ajatus houkuttelee myös minua.

Ajatus selkeästä vaatekaapista, helposti yhdistettävistä asukokonaisuuksista sekä muutamista laadukkaista kengistä ja laukuista tuntuu minulta, koska loppujen lopuksi olen aika yksinkertainen tyyppi. En jaksa päivittäin vaihtaa asusteiden sävyä tai matkalle lähtiessä pakata monenlaisia käsilaukkuja tai kenkiä mukaan – käytän mielelläni yhtä laukkua niin pitkään kun kyllästyn ja sitten hyvällä mielellä voin hankkia uuden. Mutta sen lisäksi olen alkanut myös miettiä sitä, miten suuri ekologinen jalanjälki jokaisesta valmistetusta vaatekappaleesta ja tavarasta jää? Jos kaikki me, kenellä on siihen varaa, teemme harkitsemattomia hankintoja, joille ei löydykään käyttöä – niin se tuntuu oikeasti tuhlaukselta. Monella tapaa.

Sillä ei pelkästään se ekologinen jalanjälki – vaan myös se jälki joka meihin ihmisiin jää, kun ensin hankimme tietyn elintason, jolla tuota kulutushysteriaa voi ylläpitää. Tiedän hyvin itse miten paljon työtunteja kuukaudessa noiden hankintojen eteen täytyy tehdä. Verottajan jälkeen Suomessa ei yrittäjälle yhdestä työtunnista paljon jää – varsinkaan sen jälkeen, kun kaikki elämisen kulut on maksettu…

Mutta mitä jos asioita alkaisikin ajatella toisin päin? Mitkä ovat niitä tärkeimpiä arvoja, joihin haluan satsata ja mistä puolestaan voisin hieman tinkiä? Voisinko tällä tavalla saada lisää tunteja niille tärkeimmille arvoille – kuten perheelle tai itselleni? Sen sijaan, että kaikkea pitää olla enemmän.

Tein itse tietoisen valinnan siinä vaiheessa kun muutin keskelle Helsinkiä, jossa asuminen maksaa huikeasti enemmän kuin aiemmassa kodissani Kotkassa. Päätin, että haluan satsata ennemmin siihen, millaisessa ympäristössä asun kuin siihen, että päälläni on aina uusinta muotia – sillä koin, että se on nyt omalle hyvinvoinnilleni tärkeämpää. Jos siis näet minut tapahtumissa tai valokuvissa samoissa vaatteissa kuin vuosi sitten, niin tiedät syyn 🙂

Ja yllättäen huomaan, että kun olen kovin tyytyväinen elämääni täällä, niin en kaipaakaan shoppailu kierroksia tai piristystä vaatekaappiin heräteostoilla – vaikka mahdollisuudet ovat käden ulottuvilla. Itse asiassa oloni on paljon levollisempi ja tyytyväisempi. Jatkuvasta uuden tavaran hankkimisesta voi muodostua salakavalasti oman onnellisuuden elinehto, johon löytyy aina uusi kohde sen jälkeen kun edellinen on hankittu…

Onnellisuuden palikat ovat jokaisella meistä toki erilaiset mutta ne omat onkin tärkeää löytää, jotta on helpompi tehdä oikeanlaisia valintoja… Niin asuinpaikan kuin kaiken muunkin suhteen ❤

Mahdollisuuksien äärellä

Meri – mikä ihana mahdollisuus…
Istuin rantakalliolle eilen ynnäilemään omia ajatuksiani, joita jälleen kerran matka uusiin maisemiin sai minussa aikaan. Heräsin aamuisin aaltojen kohinaan Kefalonian rannikolla ja näin kuinka ilta aurinko laski punertavan kajon tyynen meren pintaan. Mietin itsekseni miten tähän onkaan tultu?!
Olen pikkukylän tyttö, kotoisin järven rannalta – ja kovin pitkään olin sitä mieltä että meri on liian suuri ja hallitsematon, jotta voisin nauttia sen äärellä olemisesta tai asumisesta. Meren tuoksukin tuntui vastemieliseltä – jotenkin likaiselta. Nyt ymmärrän miksi näin oli.
Järvi oli tuttu ja turvallinen, jossa saatoin nähdä vastarannan ja tiesin tarkkaan mihin asti sitä pitkin voi kulkea. Jos tuulet voimistuivat, en koskaan ollut niin kaukana rannasta, ettenkö olisi ehtinyt turvaan… Uimataitoisena tiesin että uiden jaksaisin aina rannalle saakka, vaikka jotain sattuisi. 
Kaivopuisto, Anu Pellas
Meri puolestaan….. Se loputon, joka jatkuu silmän kantamattomiin, välillä tyynenä ja niin kauniin houkuttelevana – kutsuu luottamaan ja tarttumaan tilaisuuteen. Samassa hetkessä se voi kuitenkin yllättää ja kiskaista mukaansa uuteen seikkailuun, jolloin vastarannasta ei ole tietoakaan – ja pitää vain luottaa siihen, että se johdattaa sinut juuri oikeaan rantaan.
Kun elämä on heitellyt riittävän monta kertaa uusiin maisemiin, näyttänyt voimansa ja sen, miten jokainen uusi alku onkin myös uusi mahdollisuus – niin lopulta alat antamaan periksi ja uskomaan, että se kantaa. Tiedät, että muutos onkin vain lupaus jostain erilaisesta ja mielenkiintoisesta – kun vain uskallat tarttua siihen, mitä eteesi tuodaan.
Näin myös suuri ja tuntematon muuttuu vähitellen mielenkiintoiseksi ja kiinnostavaksi, epäilysten tai pelkojen sijaan. Ja se tuttu ja turvallinen alkaakin tuntua liian pieneltä tai tunkkaiselta – kuin vesi, joka ei vaihdu vaan samenee. Vailla mahdollisuuksia.
Niinpä siis haistelin meren tuoksua eilen kotiin palattuani ja mietin, miten voimaannuttavalta se juuri nyt tuntuu. Tuoksussa on uusi mahdollisuus, jota uteliaana seuraan – vaikken tiedäkään vielä mihin se johtaa. Uudet tuulet puhaltavat jos vain niihin uskallan heittäytyä ja luottaa, että ne kantavat. Nyt jo tiedän, että laineet vievät minut juuri sinne, johon minun kuuluukin mennä.
Uusia tuulia ja mahdollisuuksia Sinunkin viikkoosi ❤

Ei se mitä sanot vaan se mitä olet <3

Olin viikonloppuna meidän yrityksen järjestämässä suuressa koulutustilaisuudessa Finlandia talolla ja sain jälleen kerran nauttia monista hyvistä puheenvuoroista. Näiden vuosien aikana, jolloin olen ollut yrittäjänä – olen ollut lukemattomia kertoja sekä yleisön joukossa kuulijan roolissa että lavalla kouluttamassa. Ja nautin kovasti molemmista. Eri tavoin.

Olen saanut hypätä omasta mukavuusympyrästäni ulos lukemattomia kertoja, noustessani lavalle ihmisten eteen – ja vaikka se tilanne etukäteen jännittää, niin jälkeenpäin huomaa, miten joka kerran vain kasvaa hivenen suuremmaksi. Yllättyy, miten jalat kantavat ja oikeita sanojakin tulee suusta kuin ihmeen kaupalla.. Joskus jälkeenpäin ihmettelee itsekin, miten viisaita sellaisia, vaikka pää tuntui olevan täysin tyhjä. Ja onhan sillä väliä tietenkin, mitä yleisön edessä puhuu – jos kerran puheenvuoroa on pyydetty 🙂 Mutta liikaa ei silti pitäisi miettiä niitä sanoja – tai keskittyä siihen, että muistaako varmasti kaiken mitä oli ajatellut puhua – sillä läsnäolo juuri siinä hetkessä yleisön kanssa, tuo parhaan tuloksen ja auttaa myös löytämään oikeat sanat. Aitous puree, aina.

Olen nähnyt satoja erilaisia puhujia näiden vuosien aikana – ja osa heistä on ollut sellaisia, ketkä esiintyvät ammatikseen – mutta suurin osa aivan tavallisia ihmisiä, ketkä vain ovat ottaneet haasteen vastaan ja päättäneet uskaltaa. Aika usein minua koskettaa enemmän heidän tarinansa.

Yleisön joukossa istumisessa on omat puolensa. Siellä voi rentoutua ja ottaa vastaan, peilata omia ajatuksiaan juuri siinä hetkessä puhujan mietteisiin, seurata erilaisia tapoja esiintyä – ja löytää taas kerran hieman enemmän sitä, mitä itse haluaisi olla. Tuohon siis itse keskityin tällä kertaa, kun sain olla yleisön joukossa. Ja tämä yksi dia jäi viikonlopusta pyörimään ajatuksiini, ylitse muiden.

success-day, Anu Pellas

On monia eri tapoja koskettaa ihmisiä mutta se, joka jää kaikkien mieleen varmasti on aito kiinnostus ja välittäminen. Halu auttaa, halu vaikuttaa positiivisesti lähellä olevien ihmisten elämään – ilman oman egon pönkittämistä tai hyödyn ajattelua ensin. Sellaisia ihmisiä me kaikki toivomme ympärillemme.

Sellaisten ihmisten joukossa sain viettää viikonlopun – mutta myös tehdä töitä päivittäin. Kun vertaan elämääni nyt siihen, mitä se oli joskus aiemmin eri työyhteisöissä – niin en löydä edelleenkään mitään muuta sanaa kuin #kiitollisuus, joka kuvaisi tämän hetken mietteitäni paremmin. Kiitollisuus siitä, että uskalsin valita tämän polun, joka vaati aluksi paljon sinnikkyyttä ja uskoa omaan onnistumiseen – mutta kiitollisuus myös siitä, miten ihania ihmisiä, kokemuksia ja elämyksiä sen kautta on elämääni tullut ❤

Kohtaamisia – ja kohtaamisia…..

On monenlaisia kohtaamisia ❤

Niitä pieniä, ohikiitäviä hetkiä, jolloin olkapäät hipaisevat vain ohimennessä toisiaan – juuri sen verran, että suunta hieman muuttuu tai sekoittuu hetkeksi. Katseet kohtaavat, vaihdat hymyn vastaantulijan kanssa tai kuulet viereisestä pöydästä keskustelun, joka herättää mielenkiintosi. Löydät jonkin uuden ajatuksen tai vahvistuksen omille tuntemuksillesi – tai tulet entistä varmemmaksi, että polku, jonka olet valinnut, on juuri se oikea sinulle. Tuo ohikulkija vahvisti sen omalla olemassaolollaan. Tärkeä oivallus.

Olen kesän aikana pyrkinyt löytämään itsestäni sen läsnäolon, jossa huomaisin nuo hetket. Kuulisin viestit, joita lähellä olevat ihmiset tai tapahtumat minulle kertovat. Osaisin seurata omaa intuitiotani, jonka tehtävä on johtaa minua juuri oikeille reiteille – sinne, missä voin kasvaa ja kehittyä omaan suuntaani, parhaaksi itsekseni ja löytää sen, mitä olen tullut tänne tekemään.

Kun olen alkanut luottaa tuohon sisäiseen ääneeni, niin huomaan löytäväni itseni yllättäen hyvin erilaisista tilanteista – päivän mittaan suunnitelmani muuttuvat kun vain annan siihen mahdollisuuden. Aina ne eivät ole mitään elämää suurempia johdatuksia – joskus vain pientä piristystä arkeen. Joskus myös vain vahvistuksia minulle itselleni, että uskaltaisin luottaa intuitioni ääneen myös niissä isommissa päätöksissä. Kun ensin olen nähnyt riittävän monta kertaa kuinka elämä johdattelee hyvään lopputulokseen pienissä arkisissa päätöksissä, niin ehkä en anna pelon estää unelmieni toteuttamista silloinkaan, kun olisi otettava suurempia harppauksia uuteen ja tuntemattomaan.

Silti ne pienetkin johdatukset ovat merkityksellisiä… Kuten eilen, kun kaipaisin hieman piristystä ja pyysin ystävää kahville 🙂

Hector, Anu Pellas

Kahvipaikan valinta osui nappiin 🙂 Satuimme paikkaan, jossa meidät “imaistiin” mukaan Hectorin konserttiin VIP-liput kaulassa – ja työpäivän jälkeinen kahvihetki venähtikin mukavaksi illanvietoksi uusien ihmisten keskellä.

Kun mietin näitä “sattumia”, joiksi lapseni niitä nimittää – niin huomaan, että lähes kaikki merkittävät kohtaamiset tai uudet käänteet elämässäni, ovat tapahtuneet juuri silloin, kun olen vain mennyt sen oman sisäisen ääneni johdattamana. Uteliaasti ja avoimesti siihen suuntaan, joka tuntuu tulevan kuin tarjottimella eteeni. Sillä tavalla olen myös tutustunut ihmisiin, jotka ovat jääneet kulkemaan kanssani elämää rinnakkain. Siten tapasin myös tämän uuden ystäväni, jonka kanssa eilen tavattiin. Tilaisuudessa, johon menin uteliaisuudesta kun kaipaisin jotain erilaista ja uutta elämääni.

Kaikista uusista seikkailuista, joita elämä tielleni tarjoaa – ei aina tule loppuelämän matkaa. Joskus huomaan, että minun piti vain ottaa ensimmäinen askel ja käydä katsomassa, olisiko tämä minun juttuni? Vasta tutustumalla kunnolla tiedän onko – ja jos huomaankin, että intuitioni on vienyt minua vanhoilla tottumuksilla johonkin sellaiseen, joka ei enää palvele tämän hetkistä kehitystäni, niin se antaa myös selvän viestin, että nyt pitää perääntyä. Sitäkin on tärkeää kuunnella. Sillä hyvin helposti valitsemme myös asioita ja ihmisiä vanhoilla, opituilla kriteereillä. Kuten itsekin olen tehnyt..

On helpompaa valita tuttuja reittejä, kuin rohkeasti avata uusia ovia. Auttavaiset ihmiset esimerkiksi lähtevät mielellään mukaan hyväntekeväisyyteen tai ottavat pyytämättä vastuun ikääntyvien vanhempien tai jopa naapuruston apua tarvitsevien huolenpidosta – sen jälkeen kun omat lapset on ensin saatu jaloilleen, eikä tarvitsekaan enää hoitaa joukkuejohtajan pestiä tai kuljettaa lapsia harrastuksiin neljästi viikossa. Joskus se voi olla juuri se, mitä kuuluukin tehdä – mutta joskus meidän jokaisen kuuluisi myös ajatella itseämme ensin ja valita niitä asioita, jotka vievät kohti tervettä itsekkyyttä. Voisiko omien rajojen vetäminen ollakin juuri nyt tärkeämpää minun oman kehitykseni kannalta, kuin se, että olen aina kaikkien käytettävissä? Olisiko aika vaihtaa rooleja ja antaa jonkun muun ottaa vastuu läheisten hoivaamisesta? Jonkun sellaisen, joka on tähän saakka priorisoinut itsensä etusijalle? Annanko muille edes mahdollisuutta siihen, kun se on se minun oma luontainen roolini?

Tämä vuosi on ollut minulle muutoksen vuosi. Koen, että elämäni on mennyt ennenkin suunnilleen niissä seitsemän vuoden sykleissä, joissa välillä saan hengähtää tutussa ja samaa rataa rullaavassa arjessa – pienillä vaihteluilla virkistettynä… 🙂 Ja sitten taas kun muutoksen tuulet alkavat puhaltamaan, niin tuntuu kuin koko elämä menisi uusiksi. Ei pelkästään ulkoiset puitteet vaan tuuli puhaltaa myös pääni sisällä, romuttaen vanhat ajatusmallit ja tavat toimia – jolloin uudelle tulee tilaa.

Muutoksen keskellä usein myös ihmiset ympärilläni vaihtuvat – tai heidän roolinsa muuttuu. Kun mietin elämää taaksepäin, niin olen suunnattoman kiitollinen kaikille heille, ketkä ovat olleet elämän myllerryksissä lähelläni. On ystäviä, kenen kanssa on jaettu kaikki syvimmätkin salaisuudet ja ajatukset hetken aikaa – mutta joiden kanssa uudessa elämäntilanteessa ei olekaan enää niin paljon yhteisiä nimittäjiä. Elämä vie vain eteenpäin ja jotta saan peilejä uuteen muuttuneeseen minääni, on tärkeää kohdata uusia ihmisiä. Ystävyys ei silti mihinkään katoa.

Halauskuva, Anu Pellas

Ne suuremmat kohtaamiset sitten… Minun mielestäni niitä ei voi sattumaksi kutsua hyvällä mielikuvituksellakaan ❤ Olet varmasti kokenut joskus saman ja tiedät mistä kirjoitan. Päätätkin valita juuri sen oikoreitin tänä aamuna töihin, jota et yleensä valitse – tai vaihdatkin viime hetkellä istuinpaikkaa lentokoneessa, jolloin viereesi istahtaa ihminen, jonka kanssa tulee tunne, kuin olisit tuntenut hänet aina. Kaikkien miljoonien ihmisten joukosta. Juuri hän.

Jotkut noista elämää suuremmista kohtaamisista johtavat loppuelämän mittaiseen yhteiseen elämään – jotkut eivät. Mutta silti ne ovat ehdottomasti tarkoitettu koettaviksi ja elettäviksi, sillä niihin on kätketty vähintäänkin opetus. Mahdollisuus omaan kasvuun ja kehitykseen. Se on kääritty kauniiseen pakettiin houkuttelevasti – ja noita paketteja tulee eteemme eri lailla paketoituna, niin pitkään, kunnes olemme läksymme oppineet.

Ihmissuhteet ovat olleet minulle se suuri elämänkoulu, jonka vuoksi koenkin kohtaamiset erittäin merkittävinä – sillä olen oppinut itsestäni niin paljon lähelläni olevien ihmisten kautta. Heistä voin myös nähdä sen muutoksen, joka itsessäni on tapahtunut – sillä hehän ovat peilejä, joista heijastuu minun sen hetkinen kuvani. Tavalla tai toisella. Miltä se kuva näyttää? Heijastuuko sieltä rakkautta, hyväksyntää ja arvostusta – vai näenkö vain puutteita ja virheitä, joita on helppo peilata niihin läheisempiin?

Kovin usein näen pariskuntia, jotka käyttäytyvät siinä läheisimmässä ihmissuhteessa hyvin eri tavalla kuin muiden kanssa. Ihan fiksutkin ihmiset saattavat puhua toisilleen epäkunnioittavasti, välttelevät katsekontaktia tai ovat moukkamaisia omaa puolisoaan kohtaan julkisillakin paikoilla… Silti he osaavat käyttäytyä hyvin kauniisti ja ystävällisesti muiden seurassa – saattavat olla mitä parhaimpia seuramiehiä tai -naisia, eivätkä jätä ystäviään koskaan pulaan. Surullista.

 

Se läheisin ihmissuhde on meidän suurin peili. Se suurentava, joka näyttää jokaisen ihohuokosenkin kymmenkertaisena… Ja siksi siinä meistä itsestämme myös tulevat esiin kaikki nekin puolet, joita haluaisimme pitää piilossa ulkopuolisten katseilta. Omat heikkoudet, keskeneräisyys, vanhat haavat tai pelot. Jollemme sitten piiloudu tai suojaudu johonkin rooliin tai suojakuoren taakse, jolloin taas aitoa läheisyyttä on mahdotonta löytää. Noista kohtaamisista jää kovin hämmentynyt olo.

Siksi ne aidot kohtaamiset erottaakin… Ne jättää pysyvän jäljen sieluun ja sydämeen, eikä sen jälkeen mikään ole enää ennallaan ❤