Anu Pellas

Blog

#HyvänOlonVuosi2017

Vuodessa voi tapahtua paljon – tai olla tapahtumatta. Riippuen siitä, millainen ajanjakso omassa elämässä onkaan menossa. Facebook muistutti minua vuoden takaisista tunnelmista, kun istuin uuden, tyhjän kodin ikkunalaudalla… ja yhtä aikaa tuntui kuin se olisi ollut vasta eilen tai ikuisuus sitten. Niin paljon mahtuu tuohon vuoteen, josta yllättäen tuli minun #HyvänOlonVuosi, jolloin aloin priorisoida oman hyvinvointini ennen kaikkea muuta. Monin eri tavoin.

Facebook on hyvä muistuttamaan siitä, miten paljon elämä voi muuttua lyhyessäkin ajassa kun se näyttää vuoden tai kahden vuoden takaisia muistoja. Taaksepäin ei kannata muuten turhan usein katsella – mutta joskus on hyvä muistuttaa itseään siitä, miten joskus aiemminkin asiat ovat kääntyneet aina parhain päin. Vastoinkäymisten hetkellä varsinkin, koska jälkeenpäin on helpompi nähdä positiivisia merkityksiä ja tarkoituksia myös niissä vaikeissa ajoissa.

Viimeinen vuosi on ollut minulle ulkoisen reviirin ja verkostojen laajentumista, joka samalla automaattisesti on laajentanut omaa elämänkatsomustani. Kuitenkin yhtä aikaa olen kääntynyt yhä enemmän sisäänpäin, kuuntelemaan itseäni ja sitä mitä kehoni tai sydämeni kaipaa. Tuon tutkiskelun tuloksena moni asia, johon olen aiemmin uskonut, on heittänyt “häränpyllyä” – ja se on saanut minut itsenikin välillä hämmennyksen valtaan. Lopulta olen kuitenkin ollut äärettömän iloinen ja kiitollinen siitä, että uskalsin kyseenalaistaa omat ajatukseni ja repiä itseni irti vanhoista totutuista kaavoista.

Omia uskomuksia on hyvä välillä ravisuttaa ja tutkiskella rehellisesti, että vieläkö ne pitävät paikkaansa? Jollei elämä ravistele niitä ihan pyytämättä. Monet niistä kun ovat saaneet alkunsa aikoja sitten ja vieläpä kenties jonkun muun toimesta kuin meidän itsemme. Koti, koulu ja ulkoinen maailma jättää jälkensä, niin hyvässä kuin pahassa. Muodostaa uskomuksia, joiden varaan alamme rakentaa omaa elämää ja jotka usein myös rajoittavat meitä tietynlaiseen muottiin – joka voi olla tarpeen silloin, kun asioita on tapahtunut, jotta selviäisimme – mutta jossa ei ole välttämättä hyvä elää koko loppuelämää. Rajoittavat uskomukset ovat salakavalia ja muodostuvat pikkuhiljaa, siksi emme niitä aina edes tunnista, ennen kuin ne alkavat ahdistaa. Uskon, että jokainen meistä on joskus saanut itsensä kiinni jostain vääränlaisesta uskomuksesta – koskien omaa ulkonäköä, esiintymistaitoja, harrastuksia, rahan käyttöä, parisuhde dynamiikkaa… lähes mitä vain. Jopa sitä, millaista ruokaa minun tulee syödä, jotta elän terveellisesti tai kunnioittaen omia sukujuuriani. Siksi me suomalaiset olemme varmaankin viimeiseen asti puolustaneet kotimaisia viljatuotteita ja opetamme lapsemme juomaan maitoa, vaikka niin monet tutkimukset jo osoittavat, etteivät ne sovi kovinkaan monille. Päinvastoin.

Minäkään en ole säästynyt vääränlaisilta uskomuksilta, joita oli jälleen kerran hyvä päivittää. Paljon niitä on jo vuosien mittaan elämä karsinut samalla kun on heitellyt uusiin suuntiin. Siksi ehkä olinkin lähinnä hämmästynyt, että niitä vielä vain riittää…. Ruokailutottumuksia päivitin rankalla kädellä jo kauan sitten, kun lähdin työskentelemään hyvinvointituotteiden pariin. Olinhan maalaistyttönä kasvanut lähinnä perunalla ja ruisleivällä – joista kumpikaan ei sopinut minulle eikä ole kuulunut ruokavaliooni enää aikoihin. Mutta tämän vuoden aikana jouduin vielä uudelleen tarkastelemaan sitä, mikä sopii minulle ja mikä ei. Ja siinä onkin itse asiassa koko #HyvänOlonVuosi2017 ydinajatus, joka koskee laidasta laitaan omaa elämääni – mikä sopii minulle ja mikä ei?

Enpä olisi uskonut, että vapaaehtoisesti luovun kahvista, jonka ympärille kietoutuu monenlaiset muistot jo lapsuuden kodistani saakka. “Keitetäänpä kahvit!”, tarkoittaa maalla samaa kuin: “Kokoonnutaanpa koko porukka yhdessä pöydän ääreen, otetaan lepohetki ja jutellaan päivän kuulumiset läpi.” Kahvit keitettiin aina myös silloin, kun haluttiin katkaista pihatyöt tai jos naapuri pyörähti käymään. Sellaista vierasta ei ollutkaan, jolle ei kahvia olisi ainakin tarjottu. Siksi kahvihetkeen liittyy vahvasti positiivinen leima – vieraanvaraisuus, ystävät, hengähdys hetki, perheen yhteinen aika, aito kohtaaminen… Puhumattakaan kahvin tuoksusta. Heti kun se leijailee keittiöstä, niin on aika huokaista.

No, pidän kyllä myös hyvän kahvin mausta mutta lopulta huomasin, että se ei ollutkaan se tärkein syy juoda sitä – vaan tuo mielikuva, joka kahviin liittyy. Sen vuoksi tee ei esimerkiksi tuntunut ollenkaan samalta vaan oikeastaan jopa hieman säälittävältä, jota juotiin lähinnä flunssaisena.

Kun muutin Helsinkiin ja otin “välivuoden” omasta yrittäjyydestäni viime kesänä, niin sain luvan itseltäni nauttia elämästä. Halusin priorisoida sellaisia asioita, joihin ei aiemmin ollut niin paljon aikaa – ja yksi niistä oli ystävät. Olinhan monen vuoden ajan ollut vuoroviikoin yrittäjä ja äiti, jolloin muut menot saivat odottaa. Siksi ensimmäiset kuukaudet kesäisessä Helsingissä menivät mukavasti ystäviä tapaillen ja kaupungin kahvilakulttuuriin tutustuen. Lopulta kuitenkin kun “lomaa” jatkui koko talven ajan, tuli kahvikiintiöni täyteen.

Tein alkuvuodesta monenlaista ruokavalio remonttia, koska vatsa vihoitteli mutta kahvi piti pintansa viimeisenä – juuri noista edellämainituista syistä. Nyt jälkeenpäin tajuan, miten helppoa on juuttua vääränlaisiin tottumuksiin, vaikka tietäisi ja tuntisi kehossaan, etteivät ne palvele enää tai tuo edes sitä hyvää oloa, jota niillä alun perin on tavoitellut. Jollekin se on kahvi tai joku muu nautintoaine – toiselle se voi olla vaikkapa sokeri eri muodoissaan. Monet tupakoitsijat sanovat, että tupakoinnin lopettamisessakin vaikeinta on löytää sen opitun tavan tilalle jotain muuta tekemistä. Jotain, joka tarjoaa samalla tavalla pienen “irtioton” arjesta. Siksi minunkin piti löytää kahvin korvike.

 

Koko tämä kirjoitus sai siis alkunsa Kurkuma Latesta…. mutta saikin sitten ympärilleen vähän pidemmän tarinan. Löysin kahvin tilalle hyvän ja terveellisen, minulle sopivan korvikkeen, jolloin sain säilyttää kaikki nuo kivat traditiot, jotka kahvin ympärille liittyivät – sen lisäksi, että Kurkuma Latte maistuu nykyisin suussani paljon paremmalta kuin kahvi. Kurkumalla on myös monia terveysvaikutuksia. Jos haluat kokeilla, niin laitan alle reseptin mutta älä säikähdä jos et heti ensi kerralla ihastu siihen. En minäkään.

Luontaistuotekaupat myyvät valmista maustesekoitusta, joka näkyy kuvassa Aloe vera mehun kanssa. Valmista mausteseosta tarvitsee sekoittaa teelusikallinen haluamaasi vaahdotettuun maitoon. Itse käytän kauramaitoa, joka on kahviin tarkoitettu eli vaahtoaa kivasti – ja maistuu nykyisin suussani huomattavasti paremmalta kuin tavallinen maito. Sekin oli vain tottumuskysymys. Aloe vera ja Kurkuma Latte sattuivat samaan kuvaan siksi, että ovat vatsani suosikit aamuisin.

Jos haluat sekoitella Kurkuma Laten itse, niin alla minun oma ohje. Sitä voi maustaa hyvin myös inkiväärillä vaniljan sijaan. Hieman työläämpää availla useampi purkki mutta sopii hyvin läsnäolon harjoittamiseen, kun kesken kiireiden keskittyy hetkeksi rauhassa aistimaan aitojen mausteiden tuoksuja. Mieli rauhoittuu samalla.

Kurkuma Latte:

1 tl Kurkumaa ja ripaus… kanelia, kardemummaa, aitoa vaniljaa ja kookos sokeria.

Laita mausteet Latte-lasin pohjalle ja vaahdota maito. Sekoita pieneen loraukseen vaahdotettua maitoa mausteet hyvin sekaisin ja lisää loppu maitovaahto. Ripauta pinnalle hieman kanelia ja nauti.

Nautinnollista kesän alkua – Kurkuma Latella tai ilman 🙂

Täydellinen (äitien)päivä?

Näin äitienpäivän iltana haluan kirjoittaa yhdestä elämän suurimmasta paradoksista, joka on riivannut ainakin minua lähes kaikki nämä vuodet, kun olen ollut äiti. Nimittäin täydellisen äitiyden ja elämän tavoittelusta, joka kuitenkin karkaa koko ajan kauemmas, mitä enemmän sitä olen yrittänyt tavoitella. Kunnes olen alkanut nähdä epätäydellisen elämäni täydellisenä. Vähintäänkin hetkittäin.

Olen puhunut vuosikaudet ihmisille oikeanlaisen asenteen puolesta ja siitä, mihin oma huomio kannattaa kiinnittää. Onko lasi puolitäysi vai puolityhjä? Se mihin keskityt kasvaa… ja mitä näitä nyt onkaan. Vaikka olen osannut iloita ja nauttia arjesta lasteni kanssa, olen silti kokenut oman äitiyteni hieman vajaana. Puolikkaana. Olinkin sitä ajallisesti, koska lapset asuivat vain puoliksi luonani mutta silti äitiys on täyttänyt aina sydämeni 100%:sti. Miksi sitten näin lasin puolityhjänä kun kysymys oli äitiydestä vaikka muutoin olen aina ollut se, joka näkee elämässä loputtomiin mahdollisuuksia?

Äitiyden riittämättömyyden tunne on varmasti kovin tuttu jokaiselle, joka on äiti. Vaikka kaikkensa tekisi, ei mikään riitä – ja lopulta sitten tuntee jo syyllisyyttä myös siitä, ettei ole osannut priorisoida itseään ja näyttää vahvaa naisen mallia lapsilleen…

Viime vuosi on laittanut arvojani uuteen järjestykseen ja samalla olen tietoisesti päästänyt irti siitä, miten elämän kuuluisi mennä. Antautunut virran vietäväksi ja suostunut hyväksymään myös itseni sellaisena, kuin kulloinkin olen. Välillä vajavaisena ja epävarmana, jolloin en aina edes tiedä mihin suuntaan pitäisi mennä – ja välillä taas vahvana ja varmana, kun kuljen vain mihin sydämeni johtaa. Samalla olen opetellut irtautumaan monista turhista odotuksista ja vaatimuksista, joilla olen ladannut erilaiset tilanteet – täydellisyys tähtäimessäni… Mielikuva täydellisyydestä, joka ei ole edes päivitetty ajan tasalle minun elämääni. Tälle vuosikymmenelle ja niihin puitteisiin ja arvoihin, joissa nyt elän.

Miksi sitten kannan sitä mukanani?

Olemme monin tavoin menneisyytemme vankeja – varsinkin, jos emme myönnä niitä itsellemme. Mielikuvat siitä, miten elämän pitäisi mennä ovat muodostuneet vuosien varrella kaikkien kokemusten myötä, joita meille on tapahtunut – tai mitä paitsi olemme jääneet. Kannamme mukanamme myös toisten odotuksia – ja lopulta näistä kaikista muodostuu niitä tavoitteita, joihin yritämme pyrkiä, miettimättä sen tarkemmin, ovatko ne edes omiamme.

Lopulta kun vain uskaltaa laskea irti kaikista turhista odotuksista ja ottaa elämän vastaan juuri sellaisena kuin se kunakin päivänä eteen avautuu – huomaakin yht´äkkiä lasin olevan vähintäänkin puolitäysi jollei enemmänkin. Koska omat mielikuvat siitä, miten elämän kuuluisi mennä, ei aiheutakaan enää pettymysten harmaata varjoa olemassaolevaan hetkeen.

Tänä äitienpäivänä en odottanut mitään. Tai odotin kyllä – yhteistä aikaa lasteni kanssa. En varannut pöytää ravintolasta enkä sopinut ohjelmaa sukulaisten kanssa. Poikani kun eivät ole koskaan olleet kovin innokkaita syömään hienoissa ravintoloissa, eivätkä kaipaa muutenkaan mitään kummallista ohjelmaa. Heistä mukavinta on vain olla kotona.

Itse asiassa minä olen ollut aina meistä se ainoa, joka kaipaa ohjelmaa – ja sainkin itseni kiinni mielikuvasta, joka vielä leijui äitienpäivän yllä. Siinä kuvassa me olisimme kierrelleet poikien kanssa Linnanmäellä jäätelötötteröiden kanssa ja leikkimielisesti kisanneet tarkkuusheitossa… Mutta pojat eivät vain oikein innostuneet tuosta ideasta ja todellisuus muodostui toisenlaiseksi. Olimme kotona ja kuuntelimme heidän lempimusaa volyymit täysillä. Minä nautin viikon ensimmäisen ja ainoan cappucinon äitienpäivän kunniaksi, samalla kun seurasin heidän kisailuaan siitä, kumman musiikkivalinnat olivat paremmat. Lopulta lähdimme syömään ja pojat saivat valita paikan. Vanhempi toimi kuljettajana ja nuorempi neuvoi takapenkiltä. Minä ihailin sitä, miten osaaviksi ja nokkeliksi he ovat kasvaneet. Söimme burgereita ja he miettivät paljonko ruokailu maksaa, koska he lupasivat tarjota ruoan minulle ensi vuonna. Ja koska hinta ratkaisee, niin äitienpäivälounas saattaa olla vaikkapa Burger Kingissä…

Silti siitäkin tulee täydellinen äitienpäivä ❤ ❤

Joutsenten opetukset…

Olen tänä keväänä saanut ihailla joutsenia useana päivänä kävelylenkeilläni, jotka suuntaavat lähes poikkeuksetta meren rantaan. Nuo lintujen kuningattaret lipuvat vettä pitkin kauniin valkoisina ja pysähdyttävät minut seuraamaan ja kuvaamaan niiden menoa kerta toisensa jälkeen. Haaveilen yhdestä upeasta otoksesta, jossa joutsenten kaulat muodostavat sydämen… vielä en ole onnistunut siinä – mutta jatkan yrittämistä sinnikkäästi.

Kirjoitin pari päivää sitten läsnäolosta ja irtipäästämisestä – ja joutsenet symbolisoivat sitä minusta hienosti. Nämä kauniit linnut osaavat kantaa itsensä arvokkuudella ja huomioivat myös toisensa samalla arvostavalla energialla. He osaavat liikkua niin eleettömästi ja kauniisti, että heitä katsellessa itsekin rauhoittuu. Joutsenten yksiavioisuus on myös koskettavaa näinä aikoina. Kun yksi lintu ilmestyy kiven takaa, alan huomaamattani odottaa ja etsiä katseellani sen kumppania. Ikuiseen rakkauteen on ihana uskoa – edes joutsenilla ❤ ❤

Hyvin usein huomaan, että kirjoittaessani jostain aiheesta, tuo asia pyörii mielessäni ensin monta päivää löytäen uusia muotoja ja saaden vahvistuksia – sieltä täältä. Niin kävi myös alkuviikosta, kun läsnäolon teema kietoi minut syövereihinsä. Olin jo kirjoittanut tekstin, kun eksyin seuraavana iltana Maarit Kallion lyhyelle luennolle, joka käsitteli läsnäolon taitoa ja onnellisuutta. Kappas vain. Sen jälkeen tulin kotiin, halusin vaihtaa vielä yhden kuvan tekstiin, jonka nappasin matkalla – joutsenen – muistuttamaan läsnäolosta. Jaoin sen jälkeen blogitekstin seinälleni ja karkasin pikaiselle juoksulenkille läheiseen rantaan. Tuolla lenkillä seuraava joutsen “lähestyikin” minua hyvin päättäväisesti.

Se lipui kauniina ja ylväänä peilityyntä vettä pitkin suoraan kohti minua. Pohdin muutaman sekunnin, raaskisinko pysäyttää hyvän juoksuvauhdin mutta päädyin kuitenkin kaivamaan puhelimen esiin. Lopulta rämmin jo rantavedessä odottaen täydellistä otosta. Tällä kertaa joutsen oli aivan yksin ja tuli luokseni ilman epäröintiä. Joku skeptikko sanoisi nyt, että “kaupunkilaisjoutsenet ovat tottuneet kerjäämään ruokaa ja siksi varmaankin näin tapahtui..” Mutta minä uskon, että elämä tarjoaa meille vinkkejä, joihin voimme tarttua – tai olla tarttumatta. Tämä oli yksi sellainen, sillä joutsen herätti monenlaisia ajatuksia ja myös lievää pelonsekaista arvostusta, mitä lähemmäksi se lipui.

Se palautti minut hyvin “maan pinnalle” siinä, kuinka läsnäolosta kirjoittaminen ja sen toteuttaminen omassa elämässä on kaksi täysin eri asiaa. Voin helposti vedota kiireisiin tai selittää käytöstäni milloin milläkin – vaikka tietäisin kuinka, miten tärkeää on pysähtyä juuri silloin, kun elämä sitä vaatii. Silloin kun lapsi keskeyttää ajatukseni ja kaipaa huomiotani. Tai kun kohtaan ystävän kesken kiireisen päivän… Olenko läsnä aidosti juuri siinä vai mietinkö jo seuraavaa tapaamista tai omia asioitani? Maarit Kallio oli tuosta myöskin ihana esimerkki – koska hänen puheenvuoronsa aiemmin illalla oli pysäyttänyt minut juuri siksi, että hän itse oli siinä niin täydellisesti läsnä. On helppoa neuvoa muita mutta se, että toteuttaa oppimiaan asioita omassa elämässään ja näyttää sillä tavalla muille mallia hiljaisesti ja vahvasti – siinäpä vasta taito.

Toisaalta tuo joutsen käänsi ajatukseni myös omaan elämänpolkuuni, joka on usein vaatinut paljon rohkeutta ja uskallusta – tehdä juuri niin kuin oma sydän sanoo, vaikka sitä ei aina muut olekaan ymmärtäneet. Ainakaan aluksi. Aiemmin se tuntui raskaalta ja järjen vastaiselta, koska en itsekään ymmärtänyt, miksi minun piti juuri silloin lähteä toiseen suuntaan, kun olisi ollut huomattavasti helpompi vain jäädä paikalleen tai kulkea samaa rataa kuin ennenkin. Mutta tiedän nyt, että tehtäväni on aikaansaada muutosta ja avata uusia polkuja – ja siksi en vain voi jäädä paikalleni, jos elämä niin vaatii. Silti se ei ole edelleenkään aina helppoa. Varsinkin silloin, kun teen sen yksin, ilman ketään kenen selän taakse voisin piiloutua – tai kenen vanavedessä kulkea.

Siksi varmaan tuo joutsen koskettikin sieluani, koska sen energia oli juuri jotain sellaista, jota noihin tilanteisiin itselleni toivoisin. Se lipui vettä pitkin pää kauniisti pystyssä – pyytelemättä anteeksi omaa olemassaoloaan tai selittelemättä suuntaansa kenellekään. Ehkä se kaipasi rinnalleen jotakuta, kenen kanssa voisi yhdessä vaeltaa – tai kenties nautti vapaudestaan, kulkea vain omien vaistojen varassa, sydäntään seuraten. Kukapa meistä voisi tietää? Ei joutsenen eikä myöskään kenenkään ihmisen ajatuksia, vaikka ulkoisesti näyttäisi millaiselta.

 

Tuo kaunis lintu kävi tervehtimässä minua rannassa ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kylpien ilta-auringon valossa. Toivotin hänelle hyvää matkaa ja jatkoin lenkkiäni pohtien elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta – sekä sitä, miten erilaiset reitit meille kullekin on annettu kuljettavaksi. Vielä yksi otos kesken juoksulenkkiä – jonka jälkeen palasin kiitollisin mielin takaisin kotiin. Kannatti lähteä lenkkipolulle, tänäänkin.

Elämä on ❤ ❤ ❤

Irtipäästämisen vaikeus – elämisen helppous <3

Elämän hyväksyminen sellaisena kuin se kunakin päivänä eteeni avautuu, kuulostaa maailman yksinkertaisimmalta asialta – mutta mitä paremmin sen oivallan, sitä haasteellisemmalta se tuntuu. Olen lukenut “Läsnäolon voima” kirjaa iltalukemisena, koska haluan muistuttaa itseäni päivittäin siitä, että minun elämäni tärkein hetki on juuri nyt käsillä. Se, joka on parhaillaan menossa eikä vasta joskus tulevaisuudessa. Etten haikailisi liikaa tulevia – tai velloisi menneissä. Jotta se olisi mahdollista, minun pitää hyväksyä käsillä oleva hetki sellaisena kuin se nyt juuri on. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta aina kun pääsen tuohon tilaan, niin se tuntuu aivan ihmeellisen levolliselta. Helpottavalta ja kevyeltä.

Mikä sitten estää meitä elämästä vahvasti juuri tässä ja nyt? Luottamuksen puute tai pelot oikeastaan. Tuntuu turvallisemmalta, jos koen olevani oman elämän ohjaksissa ja teen suunnitelmia, miten asiat etenevät – eli hallitsen elämääni. Jopa murehtimalla valmiiksi kaikkia eri vaihtoehtoja, joita saattaa tapahtua, koen oloni turvallisemmaksi – koska olen varautunut kaikkeen. Mutta onko se oikeasti niin?

Elämä nimittäin yllättää meitä tavalla tai toisella, halusimmepa sitä tai emme. Itse uskon, että heitä varsinkin, ketkä roikkuvat oman elämänsä kahvoissa, se haluaa ravistella irti ja muistuttaa siitä, että mikään ei ole varmaa. Sen se tekee ovelin tempuin, laittamalla välillä ne tärkeimmät palikat uuteen järjestykseen – tai ehkä ensin vaikkapa varoittaen hieman. Ravisuttaen jonkun lähellä olevan elämää sairauden tai jonkun muun yllättävän käänteen voimalla. Jotta siinä rinnalla eläen voisi jo hieman sopeutua tuleviin muutoksiin. Näin minulle on käynyt monta kertaa. 

Suunnitelmissa ja tavoitteissa ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin – mutta jos niihin takertuu liikaa eikä osaa päästää irti silloinkaan, kun ne ei tunnu toimivan, niin niistä voi helposti rakentaa itselleen vankilan. Elämä ei saa yllättää, koska se sekoittaisi suunnitelmat…. Seuraa siis yllätyksetön elämä. Tylsä, toisin sanoen.

Olen itse ollut aina “to-do-listojen” ystävä. Tehnyt tehtävälistoja ja suunnitelmia paperille vapaa päiviinkin – ja nähnyt myös miten tavoitteet toteutuvat, kun laitan ne paperille. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä. Pitää paikkansa. Mutta…. näin jälkeenpäin ajatellen, elämäni on nykyisin paljon hauskempaa, kun en suunnittele sitä ihan niin tarkkaan. Näen kyllä päämäärän suunnilleen, mihin haluan päästä – mutta jään uteliaana ja avoimena seuraamaan, millaisia reittejä pitkin elämä minut sinne haluaa johdattaa. Sillä oma mielikuvitukseni ei ehkä riittäisi edes keksimään niitä parhaita.

Silti haaveita saa olla – ja pitääkin. Eihän universumi muuten tietäisi mihin suuntaan meitä kuljettaa. Irtipäästäminen ei siis tarkoita sitä, että pitäisi kellua vain tuulen mukana ilman mitään päämäärää. Se tarkoittaa sitä, että en siirrä huomiota päivittäisistä askareista liikaa jonkun tulevan tavoitteluun. Lataa omaa onnellisuuttani sinne seuraavaan määränpäähän.

Harrastan haaveilua kaupungilla kävellessäni… Katselen kauniita taloja ja ikkunoissa olevia valoja – ja mietin, että millaistakohan tuolla olisi asua? Tankkaan meren tuoksua sieraimiini ja tunnustelen tuulta kasvoillani, miettien miten ihanaa olisi saada merinäköala omaan olohuoneeseen – tai purjehtia kesällä kuukausi ilman mitään määränpäätä. Nautin myös ihmisten katselemisesta ja siksi voinkin istua katukahvilassa tuntikausia… Näen pariskuntia ja perheitä, jotka selvästi nauttivat toistensa seurasta nauraen ja hassutellen – ja välillä myös heitä, ketkä istuvat puhumattomina eri puolilla pöytää ja tuijottavat kännyköitään. Rakennan mielessäni mielikuvaa heidän kodistaan ja työstään ja mietin samalla, että mitkä ovat ne elementit, joita tarvitaan omaan onnellisuuteeni?

Onnellisuuden ainekset ovat melko yksinkertaiset. Sen olen nyt huomannut ja sitä irtipäästäminen on saanut minussa aikaan. Elämän eri sävyjen ihmettely… maistelu, haistelu ja tunnustelu –  pysähdyttää, herkistää ja koskettaa. Olen irrottanut veneen satamasta ja päättänyt määränpään, suunnilleen. Mutta annan tuulen määrätä tahdin ja reitin – ja myös sen, ketä matkallani tapaan. Uteliaana lähden liikkeelle, luottaen siihen, että tästä matkasta tulee mielenkiintoisempi kuin mitä olisin koskaan osannut itse kuvitellakaan ❤

Olet sitä mitä syöt – vai syöt sitä mitä olet?

Otankin käsittelyyn näin pääsiäisenä meitä kaikkia koskettavan aiheen. Sen minkä ympärillä ajatukset pyörivät pyhiä ennen ja varsinkin sen jälkeen. Ei siksi, että itse potisin mässäily-krapulaa vaan siksi, että olen joutunut pohtimaan omia ruokailutottumuksiani viime päivien aikana täysin uudelleen.

Olen tämän talven aikana laittanut omaa arvomaailmaani uuteen järjestykseen ja samalla pohtinut paljon sitä, mitkä asiat sopivat minulle ja mitkä taas eivät. Olen tehnyt sen hyvin itsekkäästi itseäni kuulostellen, koska siihen on viimein ollut mahdollisuus. Tämä läpivalaisu on koskenut yhtä lailla minulle sopivia liikuntamuotoja, ystävyys-suhteita kuin vaate valintojani – eikä siksi kai mikään ihme, että samaan syssyyn vatsani alkoi reistailla, jonka vuoksi myös ruoka-aineet menivät suurennuslasin alle.

Luulin jo tottuneeni siihen, että kun elämässäni alkaa muutos vaihe, se tulee aivan yllättäen. Tempaa mukaansa pyörremyrskyn tavoin ja “siivoaa” pöydän puhtaaksi uutta varten. Tuntuu, että mitä useammin tuo myrsky pyyhkäisee ylleni, sitä tarkemmin se siivoaa mennessään myös ne pimeimmät nurkat. Nostaa pintaan sellaisetkin uskomukset, jotka ovat olleet piilossa vuosikaudet. Hämmennyin, koska tulin yllätetyksi jälleen. Ehdin jo unohtaa, miltä muutoksen tuulet ihollani tuntuu. Luulla, että “no niin, nyt olen perillä” 🙂  Mutta ei. Mehän emme ole perillä elämässä koskaan. Elämä on alati muuttuvaa ja tähtää kasvuun, viimeiseen hengen vetoon saakka. Muutoin kuolemme pystyyn.

Tällä kertaa pyörremyrsky irrotti minut sekä ulkoisista että sisäisistä raameista. Kirjaimellisesti tiputti uuteen kohteeseen lähtiessään, johon rakensin kotini ja uudet verkostot. Sain mukaani vain ne tärkeimmät, kuten ennenkin. Sen olen tehnyt muutaman kerran aiemminkin, joten se onnistui kyllä. Mutta se ei riittänytkään tällä kertaa, vaan muutoksen tuulet ujuttautui sisuksiini saakka. Pakotti pysähtymään ja kuuntelemaan vieläkin tarkemmin viestejä, joita kehoni kertoo. Olenko tasapainossa? Olenko onnellinen? Mitä kaipaan ja haluan?

Näitä kysymyksiä olen pohtinut talven aikana ja ollut välillä turhautunutkin, koska kysymykset ovat pyörineet mielessäni kehää. Tiedänhän miten paljon voin omalla alitajunnalla vaikuttaa juuri siihen tasapainoon ja onnellisuuteen. Mutta aina silloin kun mielessä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, on tarkoitus etsiä jotain. Uutta suuntaa tai uudenlaisia ajatusmalleja. Romuttaa vanhoja uskomuksia, jotka eivät palvele enää. Niin nytkin.

Kun aikani etsin ja kyselin ihmisiltä vinkkejä oikeanlaiseen ruokavalioon, joka tukisi vatsani hyvinvointia, päädyin kokeilemaan monenlaisia dieettejä, jotka olivat auttaneet heitä mutta eivät kuitenkaan tuoneet minulle helpotusta. Saneerasin ruokavaliostani maitotuotteet, kotimaiset viljat ja prosessoidut ruoat ja lisäsin tilalle vihanneksia, marjoja, salaattia, pähkinöitä.. Ja olo vain paheni. Kunnes päädyin ystävän suosituksesta Ayurveda konsultaatioon.

Ayurveda on yli 5000 vuotta vanha Intiasta lähtöisin oleva ennaltaehkäisevän lääketieteen muoto, jota on mahdotonta selittää tässä lyhyesti – mutta tiesin heti, että tämä on se, joka tukee minun ajattelutapaani. Siksi haluankin suositella sitä myös muille, sillä sen avulla oma oloni on muuttunut muutamassa päivässä huomattavasti paremmaksi. Ayurvedalaisessa ajattelutavassa uskotaan, että meillä jokaisella on syntymästä asti tietty perusolemus, joka elämän myötä hyvin helposti “vääristyy” tai menee muuten vain epätasapainoon mm. stressin ja väärien elintapojen johdosta. Vaikka tunnistamme, että tietyt asiat eivät tue omaa hyvinvointia – teemme niitä silti. Kuten valvomme myöhään, teemme työtä tai harrastamme paljon ilman riittävää lepoa, syömme vääränlaista ruokaa – tai käytämme alkoholia rentoutuaksemme. Nämä kaikki sopivat tilapäisesti suurimmalle osalle meistä muttei pitkässä juoksussa tuskin kenellekään. Joillekin ne aiheuttavat hyvin helposti epätasapainoa, joka johtaa väsymys- tai ärtymyskierteeseen, jota lääkitsemme jälleen väärillä lääkkeillä. Kuten kahvilla tai sokerilla..

Lopulta epätasapainosta alkaa syntyä muitakin oireita, jotka eivät kuulu siihen perusolemukseen, jollaiseksi synnyimme – jos keho toimisi oikein. Ja pikkuhiljaa niistä voi kehittyä myös sairauksia. Varsinkin jos päätän olla kuuntelematta oireita tai painan ne piiloon lääkkeiden avulla.

Sen vuoksi itse halusin kaivella syyn omiin vatsaongelmiini enkä vain syödä lääkkeitä, jotka olisivat helpottaneet tilanteen hetkeksi. Tulin kotiin konsultaatiosta iso nippu ohjeita mukanani – hyvin motivoituneena. Mutta samalla tajusin kyllä, miksi länsimaalainen lääketiede houkuttelee, sillä sieltä vastaanotolta voi ajaa apteekin kautta kotiin ja jatkaa omaa elämää samaan malliin kuin ennenkin -tekemättä itse muutosta. Ayurvedassa muutos lähtee omien elintapojen ja ruokailutottumusten muuttamisesta. Eli minun pitää ottaa vastuu hyvinvoinnistani.

Olemme kaikki kuulleet lukemattomia kertoja hienon lausahduksen “Olet sitä mitä syöt!” – joka kääntyi nyt mielessäni ylösalaisin. Ayurvedan mukaan meidän jokaisen pitäisi syödä sen mukaan millaisia me olemme. Syö siis sitä mitä olet 🙂 Olen itse ollut kovin kiinnostunut terveellisen ravinnon merkityksestä jo vuosia ja siksi valinnut lautaselleni aineksia, joista saan kaikkea tarpeellista. Mutta unohdin siinä samalla kuunnella itseäni ja sitä, mikä sopii minulle.

Uskon siihen, että kaikki asiat tapahtuvat tarkoituksella ja siksi olenkin pelkästään iloinen nyt, että vatsani vaati minua etsimään vaihtoehtoja ja pakotti hakemaan vastauksia. Kertoi minulle, että kaikki ei ole hyvin vaikka mieleni oli toista mieltä. Kehon ja mielen hyvinvointi on kuitenkin vahvassa yhteydessä toisiinsa – jonka vuoksi kumpaakaan ei voi ohittaa, jos haluaa olla aidosti tasapainossa itsensä kanssa. Olen aina ajatellut niin, että meidän hyvinvointiin vaikuttaa moni asia, siksi tämä Ayurvedinen ajattelutapa kolahtikin minuun niin vahvasti. Uskon, että hyvä olo ei koostu pelkästään siitä mitä me syömme tai juomme – vaan siihen tarvitaan myös mielekäs työ /tekeminen, aidot rakastavat ihmissuhteet ympärille sekä levon ja fyysisen rasituksen tasapaino. Ayurvedan mukaan se meidän perusolemus määrittää suuntaviivat sille, mitkä asiat yleisesti ottaen sopivat meille mutta sen lisäksi on tärkeää huomioida vielä oma elämäntilanne ja vuodenajat. Sillä esimerkiksi kaikki samat ruoat tai harrastukset eivät sovi kesällä ja talvella – tai silloin jos on stressaantunut. Hyvin luonnollista minusta.

Jos muuten tiedät jotain Ayurvedasta, niin olen Pitta 🙂 Eli Aloe vera on sen vuoksi minulle erittäin sopiva, koska se viilentää tulta sisälläni sopivasti…. Olen myös erittäin kiitollinen siitä tulesta, joka ajaa minua yhä vain uusiin suuntiin – etsimään itseäni ja jakamaan myös sitä tietoa muille. Toivonkin, että tuo tuli sisälläni ei sammu koskaan ❤

Suorituselämää..?

Kotiuduin hetki sitten Yin-joogasta, joka on ainut ryhmäliikuntamuoto, josta pidän paritanssin lisäksi, jos se lasketaan ryhmäliikunnaksi? Itse asiassa nyt ymmärrän miksi nuoruusvuosina rakastuin tanssiin, samoin kuin nyt olen rakastunut Yin-joogaan. Molemmissa tärkein päämäärä on rentoutua, heittäytyä hetkeen, irtautua suorituspaineista – ja vain nauttia. Paitsi kilpatanssissa tietenkin, jonka vuoksi se ei ollutkaan minua varten. Onneksi hyvin nopeasti tajusin sen, kun aloin kilpailla, että juuri se tanssin ilo, jonka vuoksi tuosta lajista nautin, katosi ja tilalle tulivat paineet onnistumiseen.

Tiedän, että paineet ovat varmasti kymmenkertaiset tv-ohjelmassa, kun heittäydytään kilpailemaan miljoonien silmäparien alla “Tanssii tähtien kanssa” -tittelistä – mutta silti se on edelleen ehdottomasti suosikkiohjelmani, juuri siksi, että sitä katsellessa MINÄ voin rentoutua ja nauttia. Tuntea erilaisia tunteita, katsella kauniita mekkoja ja sulavakäytöksisiä herrasmiehiä… ilman väkivaltaa tai dramaattisia juonitteluja. Ihan parasta viihdettä näinä aikoina, jolloin media on pullollaan kaikkea ikävää.

Anu Pellas, tanssii tähtien kanssa

Yin-jooga on tullut muidenkin kuin minun suosikiksi viime vuosina, enkä ihmettele. Ohjaaja ottaa meidät vastaan lempeästi ja hyväksyvästi hymyillen eikä tunnillakaan vaadi ketään tekemään yhtään enempää kuin mihin kehoni juuri sinä päivänä taipuu. Hänen pehmeä äänensä ohjaa tekemään jokaisen asanan vain “siihen asti, mikä on sun olo tänään” – silmät suljettuina. Unohdan kokonaan seurailla sivusilmällä, mihin asti viereisellä matolla venytään tai miltä itse näytän omassa asanassani – sillä keskityn juuri siihen olennaiseen eli viesteihin, joita oma kehoni kertoo tunnin aikana. Mieleni hiljenee pikkuhiljaa ja asiat, joita olin pyöritellyt ennen tunnille menoa, häipyvät hengityksen mukana kehostani jonnekin.. “Huomaa että hengität” on hänen suosikkilausahduksensa ja kiitollisena huomaan hengittäväni – juuri omaan tahtiini. Tunnin loputtua oloni on parempi kuin hyvin nukutun yön jäljiltä. Lähden siis kotiin levänneenä ja tyytyväisenä suoritukseeni.

Anu Pellas, yoga

Kaikella on aikansa. Joskus on aika tarttua itseään niskasta kiinni ja lähteä ulos lenkille tai hikijumppaan – mutta joskus taas on aika lempeydelle ja armollisuudelle. Sellaisille harrastuksille ja liikuntamuodoille, joissa tärkeintä ei olekaan tulokset vaan se, että voin irtautua suorittamasta elämää. Olisi hyvä pysähtyä silloin tällöin miettimään, että mitä asioita loppujen lopuksi teen vilpittömästi vain siksi, että haluan tai nautin – ja mitä taas sen vuoksi, että minun täytyy tai koska niin kuuluu tehdä? Ja kuka niin sanoo? Listata vaikka nuo asiat paperille ja tutkia, että ovatko vaakakupit ollenkaan tasassa. Arjen keskellekin tulisi mahtua reilusti molempia, jottei lomalle kasaudu koko vuoden paineet elämästä nauttimiselle. Se on aika suuri painolasti yhden tai kahden viikon lomalle.

En tarkoita, että kaikki velvoitteet tulisi heittää romukoppaan, välittämättä siitä, millä laskut maksetaan tai onko perheellä ruokaa tai puhtaita vaatteita. Tarkoitan sitä, että aina on vaihtoehtoja, jos joku asia ei tunnu hyvältä. Ne pienen pienet valinnat päivittäin ovat oikeastaan kaikista tärkeimpiä, omien toiveiden laittamisessa etusiijalle. Kiirehdinkö vaikkapa suoraan töistä kotiin vai jäänkö hyvällä omallatunnolla nollaamaan ajatukset hetkeksi kahvilaan, jotta olen valmis ottamaan vastaan perheen kuulumiset? Arvostanko itseäni niin paljon, että valitsen vapaa-ajallani ne ihmiset, joiden kanssa vietän aikaani – vai annanko elämän rullata samalla kaavalla kuin aina ennenkin, samojen ihmisten ja asioiden parissa – miettimättä sen tarkemmin, mitä haluaisin omalta elämältäni?

Niin pitkään kuin ulkoiset odotukset tai opitut kaavat ohjaavat tekemistäni – en aidosti edes kyseenalaista valintojani vaan toimin kuin robotti ja lopulta ihmettelen, miksi mikään ei tunnu miltään? Joskus on vain aika olla terveesti itsekäs. Sillä kuka muu siitä pitäisi huolen jollen minä itse?

Anu PellasOlen monen monta kertaa aloittanut salilla käymisen, koska selkäni varsinkin tarvitsee liikuntaa ja tiedän toki sen olevan tärkeää myös ulkoisille mitoilleni. Kuitenkin aina muutaman kuukauden jälkeen mielenkiinto on lopahtanut, koska en ole nauttinut siitä mitä teen – vaan tehnyt sitä vain tulosten vuoksi. Lopulta olen oivaltanut, että jotta liikunta jäisi pysyvästi elämääni, täytyy minun löytää sellainen laji, josta pidän.

Nyt selkäni voi paremmin kuin koskaan ja nautin myös jokaisesta Yin-jooga tunnista niin, että en haluaisi kotiin lähteä…

Tuo ihan sama resepti tuo onnistumisia myös työelämässä. Silloin kun nautin siitä mitä teen, lähden mielelläni töihin ja tulokset vain tulevat, väistämättä. On itse asiassa aika surullista, jos palkka on ainut motiivi työn tekemiseen, sillä työ vie kuitenkin suurimman osan hereillä olo ajasta. Salitreenin voi vielä puskea väkisin läpi muutaman kerran viikossa, vaikka se ei niin kovasti huvittaisi – timmi kroppa silmissä siintäen… Mutta työ – siitä pitäisi kyllä nauttia.

Suorittamalla elämää jää liian vähän, jos lainkaan, tilaa elämästä nauttimiselle. Syyllisyys hiipii mieleen heti, jos heittäydyn vain kuuntelemaan omia toiveitani ja “tuhlaan” vapaa-päivän laiskottelulle. Aina pitäisi saada jotain konkreettista aikaiseksi. Jotakin sellaista, jolla voi mitata omaa olemassaoloaan. Ehkä auton voisi pestä, järjestää kodin kuntoon… tai käydä juoksulenkillä. Ihmisten suorituskeskeisyydellä on helppoa tehdä myös bisnestä, siksi esimerkiksi askelmittarit ovat uusi hitti. Sen avulla saadaan ihmiset tyytyväiseksi, kun he voivat mitata omaa tehokkuuttaan. Mutta miksi? Eikö sitä vain tunne, jos on kävellyt riittävästi? Minä ainakin tunnen. Tiedän sen jaloissani, jos olen liikkunut – ja yhtä lailla tunnen sen, jos en ole. En myöskään tarvitse vaakaa kertomaan, pitääkö ruokavaliotani keventää. Vatsamakkarat tai kiristävät farkut kyllä kertovat sen karulla tavalla 🙂 🙂

Kaikella on aikansa. Kevät tekee tuloaan ja kehoni on saanut levätä talven ja irtautua suorituspaineista. Pitkästä aikaa alan aidosti kaivata juoksulenkkejä raikkaassa ulkoilmassa ja hikiliikuntaa. Kuntosalit eivät siis ole minun juttuni – mutta kenties bongaat minut kesällä meren rannalta punnertamasta tai lankuttamasta. Se on ainut paikka, jossa lihaskuntotreenikään ei tuntuisi suorittamiselta, hyvällä säällä. Toisaalta meren rannalla on kyllä muutakin tekemistä… jos haluan VAIN nauttia? Ihan paras yhtälö olisi tehdä hyödyllisiä asioita nauttien – ehkä siis lihaskuntotreenit pitää yhdistää kauniiseen ympäristöön.

Tänään kuitenkin nautin valkoiseen lumihuntuun peittyneestä kaupungista. Keitän kupin hyvää kahvia ja katselen ikkunasta huurtuneita puunoksia. Elämä kun on tässä ja nyt eikä vasta sitten keväällä ❤

Ystävät <3

Mistäpä näin Ystävänpäivänä muustakaan voisi kirjoittaa kuin ystävyydestä… Tosin minulle jokainen päivä on nykyisin ystävänpäivä, koska muutama vuosi sitten päätin priorisoida ystävät hyvin korkealle, ajankäytössäni. Olin monta vuotta kokenut hieman huonoa omaatuntoa siitä, että minun täytyi organisoida kalenteriini hyvin tiiviisti työt ja lapset vuoroviikoin, sillä muuten en vain olisi saanut elämän peruspalikoita järjestykseen. Mutta ne tärkeimmät ystävät kulkivat silti mukanani nuokin vuodet ja puhelimitse pidinkin paljon yhteyttä heihin – olin vain valitettavan usein se ystävä, joka ei pystynyt saapumaan paikalle, kun juhlittiin jotain merkkipäivää, koska illat ja viikonloput olivat kalenterissani usein ne haasteellisimmat.

Noina vuosina tein jossakin koulutuksessa harjoituksen, jossa piti listata kolme tärkeintä asiaa omassa elämässä – ja sen jälkeen ne samat asiat siihen järjestykseen, mihin ajallisesti itse käyttää eniten aikaa. Se herätti minut. Olin kyllä priorisoinnut ajankäytössä lapseni mutta entä sitten terveys tai ystävät – jotka kuitenkin olivat listani kärkipäässä? Ajattelin aina, että “ehdin sitten myöhemmin, kun kiireet vähän helpottaa…” Aloin miettiä, että miten voisin järjestää heillekin aikaa, juuri nyt.

Ystävät eivät onneksi ehtineet noina vuosina kaikota – mutta omasta hyvinvoinnista tingin jo niin pitkään, että sen tärkeyden sain huomata hieman ikävällä tavalla. Hälytyskellot alkoivat soida ja sitten vasta päätin muuttaa ajankäyttöäni – niiden minulle aidosti tärkeimpien asioiden kohdalla. Tein uuden aarrekartan, jossa oma hyvä olo ja ystävät olivat suurimassa roolissa, työtavoitteiden lisäksi.

Elämä on heitellyt vuosien aikana monin tavoin ja niissä haastepaikoissa se ystävien tärkeyskin tulee arvoon arvaamattomaan. Mutta jos heistä ei ole pitänyt huolta silloin kun itsellä menee lujaa, niin he eivät välttämättä ole odottamassa syli avoinna silloin, kun sitä olkapäätä itse tarvitsisi. Ystävyys kun on antamista ja saamista. Se on olkapään tarjoamista ja rinnakkain kulkemista – puolin ja toisin.

Anu Pellas, Ystävänpäivä

Aarrekarttaani laitoin silloin joitakin vuosia sitten ison tekstin “Uusia Ystäviä!” En halunnut päästä vanhoista ystävistäni eroon, sillä heillä on sydämessäni ihan erityinen merkitys, kaikkien yhdessä kuljettujen vuosien vuoksi ❤ ❤ ❤ Mutta monet heistä ovat aina olleet fyysisesti kaukana, jolloin se on erilaista. Silloin ei ole mahdollista viettää aikaa yhdessä, vain noin ex-tempore – vaan arjen kuulumiset jaetaan pääasiassa puhelimessa tai messengerin kautta iltaisin. Muuton myötä kaipaisin tukiverkkoa lähelle, omille kotikulmilleni. Ihmisiä, kenen luokse voisin piipahtaa silloin jos tuntuu yksinäiseltä tai kutsua lounaalle lähikuppilaan. Käydä yhdessä lenkillä tai joogassa – viettää aikaa yhdessä.

Ja elämähän tuo sitä mitä tilaa…. Yllättäen huomasin kiinnostuvani jostakin tilaisuudesta, jonne menin ihan uteliaisuuttani – ja loppujen lopuksi en ollutkaan innostunut itse asiasta, mutta löysin sieltä uuden ystävän ❤ Tällä tavalla “sattumalta” viime vuosien aikana elämääni on tullut monia ihania ystävyys-suhteita, jotka ovat olleet todella tärkeitä muun elämänpiirin muuttaessa muotoaan.

Vaikka Ystävänpäivä onkin joka päivä – olen tänään erityisen kiitollinen kaikista teistä ❤ ❤ ❤ Uudet ja vanhat ystävät, jotka olette kulkeneet mukanani elämän käänteissä – tukeneet ja kannustaneet minua omalla tielläni – ja tönäisseet myös välillä hieman oikeaan suuntaan, lempeästi ❤ Kiitos että olette ❤

Oletko löytänyt oman intohimosi?

Muistan elävästi tunnelmat ensikosketuksen jälkeen 15 vuotta sitten, kun lähdin tutustumaan uuteen yritystoimintaan. Olin innoissani ja hämilläni yhtä aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin löytänyt jotain sellaista, jota halusin palavasti tehdä. Lastentarhanopettajan ammatti oli myös sitä, mutta samaa paloa en siihen ollut tuntenut. Rakastin lapsia ja nautin heidän kanssaan puuhastelusta mutta se oli kuitenkin vain työ. Suurin hämmennys tuli siitä, kun tajusin, etten ollut miettinyt tätä ennen lainkaan mitä haluan elämältäni. Minulla ei ollut unelmia.

Anu Pellas

Tulin kotiin koulutuksesta ja kerroin oivalluksesta miehelleni, joka katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi; “Eikö sinulla oikeasti ole mitään unelmia?” Hän oli tiennyt pienestä asti, mitä hän haluaa tehdä – ja oli toteuttanut oman unelmansa. Siksi hänen oli vaikea ymmärtää, että minä en vielä tuossa iässä tiennyt, mitä elämältäni haluan. Kodin ja perheen lisäksi.

Siitä hetkestä alkoi uusi luku elämässäni. Päätin selvittää unelmani.

Tuo uusi luku ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä kun pikkuhiljaa aloin saada kiinni siitä, millaista elämää haluan – se osoittautuikin hyvin erilaiseksi, kuin se yhteinen elämä, joka meillä oli lasten isän kanssa. Huomasimme myös, että unelmoimme erilaisesta tulevaisuudesta, joka aiheutti suuren ristiriidan sisälläni. Jos siis haluaisin lähteä unelmieni perään ja elää sellaista elämää, josta haaveilin – en saisi hänestä kaveria reissuilleni. Sitä en halunnut, vaan halusin ainakin mahdollisuuden siihen, että voisin jakaa unelmani jonkun sellaisen kanssa, joka haluaisi samoja asioita. En toki silloin voinut tietää, että löytäisinkö koskaan tuota ihmistä – mutta hän se ei kuitenkaan ollut. Omien unelmien löytäminen voi siis johtaa joskus myös siihen, että pitää rohkeasti lähteä kulkemaan omaa tietään, vaikka yksin.

Anu Pellas, uuden-kodin-ikkunalaudalla

Uskon itse, että elämä kantaa heitä, ketkä uskaltavat lähteä rohkeasti eteenpäin, sillä niin se on minunkin kohdallani tehnyt. Nuo vuodet eivät olleet helppoja, eivätkä hyvät asiat tapahtuneet ilman vastoinkäymisiä – mutta jälkeen päin ajateltuna se kaikki on ehdottomasti ollut sen vaivan arvoista. Miten voisin nyt neuvoa muita uskaltamaan, jos en itse olisi uskaltanut? Miten pystyisin samaistumaan niihin tunteisiin, mitä uuden elämän kynnyksellä seisominen aiheuttaa, jollen itse olisi joskus seissyt siellä? Ilman omia aitoja kokemuksia olisi näkökulmani huomattavasti kapeampi ja saattaisin kannustaa ihmisiä myös tekemään liian hätiköityjä ratkaisuja. Sillä halu muutokseen täytyy tulla meistä itsestämme eikä ulkoapäin. Jokainen kantaa kuitenkin itse myös vastuun valinnoista, joita teemme – ja jos motiivi muutokseen löytyy sisältäni, minusta löytyy myös rohkeus ja keinot sen toteuttamiseen. Näin uskon.

Uuden yritystoiminnan myötä löysin oman intohimoni. Koska huomasin, miten paljon mielekkäämmäksi oma elämäni muuttui kun löysin sen mitä haluan tehdä, niin halusin auttaa myös muita löytämään heidän unelmansa. On ihana nähdä loiste, joka syttyy ihmisten silmiin, kun se “oma juttu” löytyy – sekä rohkeus sen tavoitteluun. Silloin löytyy aikaa ja halua tehdä töitä tavoitteen eteen, eikä työtunteja tarvitse laskea. Ajattelen, että hän on onnekas, joka työtään rakastaa, koska silloin työn tekeminen itsessään on motiivi – eikä ainoastaan palkka, joka siitä maksetaan.

Anu Pellas, I can do this

Alusta asti oli itsestään selvää, että halusin satsata kaiken mahdollisen ajan ja energian uuteen ja innostavaan uramahdollisuuteen. Halusin oppia ja käydä koulutuksissa. Luin kirjoja ja kehitin itseäni – ja kopioin niitä oppeja, mitä kuulin muiden paremmin menestyneiden tehneen. Halusin onnistua. Kenenkään ei tarvinnut motivoida minua tekemään eikä keksiä porkkanoita, sillä moottori tekemiselle oli minussa. Se on se kuuluisa flow-tila, joka vie mukanaan. Siinä tilassa saa paljon aikaiseksi, koska työ ei tunnu työltä. Sillä tavalla on syntynyt kaikki kuuluisimmat sävellykset tai maalaukset – mutta yhtälailla sillä tavalla syntyy upeimmat ihan tavalliset menestystarinat, joita Suomikin on pullollaan. Ne parhaat ravintolat ovat syntyneet rakkaudesta ruokaan ja suosituimmat asiakaspalvelijat ovat he, ketkä nauttivat asiakkaiden auttamisesta. Jokainen meistä tunnistaa sellaisen.

Koska rakastan tätä aihetta, niin lapsenikin ovat saaneet kuulla siitä aika usein. Olemme väitelleet eräänkin kerran siitä, että voiko työtä tehdä vain rahan vuoksi vai ei… Ja vaikka työni on ollut minulle aina palkitsevaa ja tärkeää, mittaan kuitenkin heidän kauttaan omaa onnistumistani elämässä eniten. Siksi ihan paras palkinto minulle onkin ollut se, kun saan seurata nyt sivusta, miten he ottavat ensimmäisiä askeliaan työelämässä ❤ ❤ Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä äidin ylpeyttä, mitä tunnen jo nyt, kun kuuntelen ja katselen heidän innostustaan ensimmäisten työharjoittelujen jälkeen. Olen nähnyt jo kauan, kuinka erilaiset heidän vahvuutensa ovat – ja miten he ovat onneksi uskaltaneet kuunnella niitä ja lähteä rohkeasti juuri sille tielle, joka heitä kutsuu.

Näen nyt tuon saman loisteen heidän silmissään ja halun pyrkiä parhaimpaansa, työtunteja laskematta. Mikä voisikaan olla sen parempaa, kuin että saa tehdä sitä mitä rakastaa?

Oletko Sinä jo löytänyt oman intohimosi? Saatko tehdä työksesi sitä, mistä nautit? Palkitseeko työ myös henkisesti – eikä vain palkan muodossa? Joskus toki on tilanteita, että täytyy tehdä työtä rahan takia – mutta silloin ainakin vapaa-aika kannattaa käyttää hyvin viisaasti valikoiden. Nauttien. Sillä eihän tämä elämä ole tarkoitettu vain raatamiseen – sen kuuluisi olla myös kivaa ja palkitsevaa.

Meille kaikille ❤

Oletko oikealla taajuudella…?

Olen jo pitkään uskonut vetovoiman lakiin. Siihen, että vedän puoleeni sellaisia ihmisiä ja tapahtumia, joita ajatuksillani tilaan – tietoisesti tai tiedostamattani. Kiinnostuin tästä vuosia sitten, kun tutustuin Rhonda Byrnen kirjoittamiin kirjoihin – ja vaikka Secret onkin hänen suosituin kirjansa, josta on tehty myös elokuva – teki Voima kirja minuun lähtemättömän vaikutuksen noin neljä vuotta sitten, koska sen avulla tajusin lopulta kuinka suuri merkitys ajatuksillani on. Olin vihdoin valmis laittamaan oppeja myös käytäntöön, koska olin elämässäni sellaisessa tienristeyksessä, että halusin positiivista muutosta.

Hyvin useinhan me tarvitsemme valitettavasti umpikujan, ennen kuin olemme valmiita muuttumaan… Umpikuja voi tulla sairauden tai konkurssin myötä tai vain siten, että vanha elämä ei enää miellytä. Muutos on kuitenkin elämässä väistämätöntä ja mitä nopeammin siihen uskaltaa hypätä, niin sitä pienempiä umpikujia täytyy ehkä kohdata. Siksi nykyisin kuuntelen noita signaaleja herkemmin.

Anu Pellas, Voima

Voima kirjasta eniten minuun kolahti kiitollisuus-päiväkirja. Hyvin yksinkertainen tapa kääntää omat ajatukset positiiviseksi, kun kirjaan ylös oman elämäni kiitollisuuden aiheita, päivittäin. Ostin kauniin muistikirjan, jota täytin joka ikinen ilta – aukeama kerrallaan. Otin sen esiin aina kun sain lapset yöpuulle ja keskityin miettimään mitkä asiat elämässäni ovat hyvin, juuri nyt. Entä mihin haluaisin muutosta? Vasemmalle sivulle siis asioita, joista olen kiitollinen tänään – ja oikealle sivulle sellaisia asioita, joita toivon lisää elämääni. Preesens muodossa kirjoitettuna, kuin ne olisivat jo totta. Yksinkertaista.

Hyvin pian huomasin vaikutuksen. Vaikka asiat olivat ilta toisensa jälkeen melko samankaltaisia niin huomasin pian keskittyväni päivällä jo miettimään valmiiksi kiitollisuuden aiheita iltaa varten ja sillä tavalla aloin huomata niitä koko ajan enemmän. Sellaisetkin asiat saivat positiivisen sävyn, jotka aiemmin olivat tuntuneet haasteilta. Hyvin usein huomasin esimerkiksi ärtyväni siitä, miten pienten lasten kanssa aikataulut sotkeutuivat ja omat suunnitelmani kariutuivat – ja havahduin miettimään sitä, mikä on oikeasti tärkeintä? Sekö, että asiat sujuvat ilman häiriöitä – vai se, että minulla on terveet ja ihanat lapset? Sillä aina kun illalla kirjoitin kiitollisuus päiväkirjaani, he olivat se kaikista suurin syy onnellisuuteeni. Rakkainta maailmassa. Käänsin siis ajatukseni kiitollisuuteen, kun keräilin likaisia sukkamyttyjä lattialta – tai sain soiton, että heitä pitää hakea kesken päivää hoidosta kotiin ❤

pojat

Jatkoin päiväkirjan kirjoittamista ainakin puoli vuotta, kunnes siitä tuli uusi tapa ajatella. Tulokset olivat helposti mitattavissa. Sen lisäksi, että yritystoimintani kääntyi huomattavaan kasvuun tuon vuoden aikana, huomasin vaikutuksen myös omassa hyvinvoinnissani. Kun aloin nähdä asioissa positiiviset puolet, niin voin myös paremmin – sillä oma energiatasoni oli korkeampi. Se taas alkoi vetää puoleensa lisää hyviä sattumuksia ja oikeita ihmisiä, jolloin noidankehä oli valmis 🙂 🙂 Positiivinen oravanpyörä, joka johti onnistumisiin ja kivoihin kohtaamisiin. Huomasin myös, että elämääni alkoi tulla enemmän samalla tavalla ajattelevia ihmisiä ja ne negatiiviset jäivät unohduksiin. Kas kummaa!

Anu Pellas, Forever

Tuo positiivinen noidankehä on siitä haasteellinen, että kun sellaiseen ilmapiiriin tottuu, niin tulee kovin allergiseksi negatiiviselle energialle. Tiedostin myös sen, että on minun itseni vastuulla pitää oma energiatasoni positiivisena – eikä se aina tapahdu itsestään. On helppoa ajatella myönteisesti silloin kun kaikki on hyvin mutta haasteiden keskellä se mitataan oikeasti.

Koska tiedän nyt, miten suuri vaikutus omalla mielialallani on siihen, millaisia asioita vedän puoleeni – niin teen tietoisesti valintoja, jotka auttavat minua säilyttämään auringon korvieni välissä. Kiitollisuuspäiväkirja on yksi hyvä keino. Varsinkin suurten haasteiden keskellä se on erinomainen työkalu, sillä aina löytyy kymmenen asiaa, joista voi olla kiitollinen, vaikka se ei aluksi siltä tuntuisi. Näin omat ajatukset voi kääntää edes hetkeksi pois haasteista ja vaikeuksista – ja keho saa signaalin, että elämä on kuitenkin ihan mallillaan. Nukkumaan lähtiessä tämä on paras tapa saada levolliset ja hyvät yöunet. Sillä varsinkin yöllä ajatukset lähtevät väärille raiteille, kun huolet iskevät kimppuun. Synkkien ajatusten pohtiminen ei kuitenkaan auta mitään, päinvastoin. Ne saavat vain kehomme stressitilaan, jolloin vedämme puoleemme lisää ongelmia. Lopulta jopa sairauksia.

Anu Pellas, tiimityö

Ihmiset ympärilläni vaikuttavat myös paljon omaan energiatasooni. Siksi hyvin itsekkäästi valitsen varsinkin lähelleni sellaisia ihmisiä, kenen seurassa voin hyvin. Olen ollut aikaisemmin liian kiltti ja kokenut sen vuoksi velvollisuudekseni pitää yhteyttä myös sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa huomaan, että oma energiatasoni laskee. Jopa puhelu voi viedä voimat täysin. Kutsunkin heitä energiasyöpöiksi.

Olen itsekin toki joskus sellainen – vaikken haluaisi sitä myöntääkään…. Kaikki me olemme. Kun on huono päivä eikä jaksa nähdä asioita positiivisesta näkökulmasta, niin tuntuu helpommalta kiinnittää huomio kaikkeen siihen, mikä kaipaa korjausta. Saa ikäänkuin “ruokaa” omalle kurjalle ololleen ja syyn kieriä siinä vielä lisää. Se on ihan sallittua, noin tunnin verran. Mutta moneksi päiväksi siihen olotilaan ei kannata jäädä, eikä rasittaa sillä ystäviä tai läheisiä. Sillä jokaisen meidän tehtävä on pitää oma energiatasomme korkealla, eikä sitä vastuuta saa sälyttää ystäville, sukulaisille tai puolisolle. Sellaisia aviopareja näkee kyllä usein, ketkä tuntuvat tekevän sitä yhdessä – toisilleen… Ja usein mietin silloin, että tajuavatkohan he puolisonsa arvon vasta sitten, kun sitä toista ei enää ole?

Anu Pellas, kiitollisuus

Kiitollisuus ajattelun lisäksi on monia muitakin keinoja kääntää oma mieli aurinkoisemmaksi. Minulla toimii hyvin ystävien kanssa kahvittelu jossakin kivassa paikassa…. hyvän kirjan lukeminen tai leffan katselu, luonnossa kävely, kauniiden paikkojen ihastelu ja kuvaaminen tai jokin muu sellainen puuha, jossa voin keskittyä positiivisiin asioihin. Nähdä kauneutta.

Joskus jopa kodin siivous on hyvä tapa järjestellä ajatukset paikoilleen – ja oma arvomaailma samalla. Sillä hyvin usein ne tärkeimmät asiat ovat siinä ihan lähellä, kunhan vain huomaamme ne ❤ ❤ ❤

Mikä on Sinun tapasi pitää oma taajuus kohdallaan?

Löytöretkellä…

Puoli vuotta kotini on ollut Helsingissä ja edelleen koen, kuin olisin lomalla kaiken aikaa. Edes harmaat tammikuiset päivät eivät saaneet matkakuumetta aikaiseksi, joka aiemmin on iskenyt heti syksyn sateiden myötä. Olenhan se, joka kaipaa kaiken aikaa jonnekin… miettii seuraavaa matkaa ja haikailee vaihtelua tai uusia maisemia. Mutta nyt katselen ystävien lomakuvia eikä mieleni halaja mihinkään. Juuri tässä on hyvä olla juuri nyt. Mitä ihmettä?

Anu Pellas

Olenkohan tullut kotiin? Ainakin hetkeksi. Viimeinkin valinnut ihan itse sen paikan, jossa haluan asua ja elää. Riippumatta siitä onko se järkevää tai hyvä ratkaisu jonkun muun ulkopuolisen mielestä. Kunhan vain se lapsilleni sopii, niin muiden mielipiteillä ei nyt ollut merkitystä. Paitsi minun. Vihdoinkin sain kuunnella omaa sisäistä toivettani ja toimia sen mukaan. Miten vapauttavaa ja ihmeellistä yhtä aikaa.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tehnyt ehkä noin kymmenen unelmakarttaa ja monen monia suunnitelmia tai tavoitteita paperille. Se kuuluu työhöni. Liimaillut kuvia siitä miltä haluaisin oman elämäni näyttävän ja mitä tavoittelen. Opettanut myös muita suunnittelemaan ja asettamaan tavoitteita elämälleen. Eli minähän olen osannut mennä kohti omia unelmiani. Vai olenko?

Aloin suunnitella tuttuun tapaan vuoden vaihtuessa omaa unelmakarttaani tälle vuodelle ja kaivoin ne vanhat kehykset esiin, joiden alta paljastuikin monen vuoden takaiset kartat. Olin saavuttanut hyvin monet asiat, joita karttoihin oli liimattu mutta se miten olin muokannut omat unelmani muiden toiveisiin sopivaksi, sai minut pysähtymään uuden kartan äärelle. Kuulostelemaan sitä, että mitkä tämän hetkisistä toiveistani ovatkaan täysin omiani? Juuri nyt elämässäni ei ole ketään muuta kuin lapseni, kenen toiveita minun tarvitsisi kuunnella – ja hekin ovat enää vain vähän aikaa fyysisesti riippuvaisia minun tekemisistäni. Nyt on siis aika vihdoinkin tehdä uusi kartta niistä toiveista käsin, mitkä ovat minulle tärkeitä.

Lähden kävelylle. Miettimään omia haaveitani ja saamaan kiinni siitä pienestä ja vaisusta äänestä, joka kuiskailee hiljaa, kun vain annan sille vapauden puhua mitä se kulloinkin haluaa sanoa. Se ei tule esiin hetkessä, eikä paineen alla, sillä silloin askartelen vain jälleen samanlaisen kartan, joita raameissa oli jo monta. Niitä tavoitteita, jotka tuntuvat järkeviltä ja mahdollisilta toteuttaa, joita ympärilläni olevat ihmiset toivovat minun tavoittelevan tai jolla yritän varmistaa, että elämä menisi turvallista ja seesteistä rataa. Ilman ikäviä tienhaaroja. Mutta nyt en halua niitä karttoja, vaan haluan löytää sen unelmaelämän, joka saa minut käärimään hihat ja tarttumaan toimeen noiden unelmien toteuttamiseksi – ja jota sieluni aidosti juuri nyt halajaa.

Joskus se tarkoittaa sitä, että pitää olla valmis hyppäämään omasta mukavuusympyrästä uusiin kuvioihin mutta joskus taas vain sitä, että uskaltaa laskea hetkeksi irti ja hellittää tavoittelusta.

Antautua virran vietäväksi. Levätä elämän edessä.

eiran-ranta

Kävelen meren rantaan, siellä tuuli tuivertaa olkapäiltäni ulkoiset paineet ja opitut kaavat pois, jolloin kuulen paremmin sen mitä sisimpäni kuiskii. Katselen kaunista merimaisemaa, sinisen monia eri sävyjä ja vivahteita – vaaleanharmaasta purppuranpunaiseen. Miten kauniissa sopusoinnussa luonnossa onkaan kaikki sävyt ja muodot. Tuohon näkymään en kyllästy koskaan. Mietin miten nyt vasta tajuan, että minun paikkani on meren äärellä. Yhtä lailla kuin paikkani on elämän keskellä, kaupungin sykkeessä. Kaipaan noita molempia elementtejä yhtä paljon ja hyvässä tasapainossa. Siksi varmaankin nyt täällä Helsingissä koen olevani kotona. Ainakin juuri nyt.

Olen usein kuunnellut liikaa muita ihmisiä ja sitä mitä he tavoittelevat. Myös sitä miltä he näyttävät tai mikä tekee heidät onnelliseksi. Yrittänyt mukautua samoihin muotteihin, kuka sitten kulloinkin onkaan ollut lähelläni. Hetken päästä kuitenkin huomaten, että olen eksynyt omasta suunnastani. Uteliaisuus elämää kohtaan on ajanut minut kokeilemaan asioita, jotka eivät lopulta olleet minua varten – mutta enhän muuten olisi toki sitä tiennyt, jollen olisi kokeillut. Näin uskon.

Olen esimerkiksi ihaillut aina naisia, ketkä kulkevat arkisinkin naisellisina ja kauniina hameissa ja saapikkaissa – ja erehtynyt sen vuoksi aina säännöllisin väliajoin ostamaan itselleni jonkun hamosen, jonka voisin kuvitella päälleni. Päätyen aina samaan tilanteeseen, että hame roikkuu kaapissani hetken aikaa ja joka kerran kun yritän lähteä ulos se päälläni, niin vaihdan lopulta lähtiessä farkkuihin – jonka jälkeen olen tajunnut, etten vain ole “hame-ihminen”.

Niin pukeutumisessa, asumisessa, työnteossa kuin vaikkapa omassa mieluisassa tavassa liikkua – meillä kaikilla on se “oma juttu”, jonka löytyminen helpottaa paljon arjen valintoja. Kuntosalin kuukausimaksu muistuttaa minua tästä vielä muutaman kuukauden ajan, jonka jälkeen en enää ikinä sitoudu kuntosalikorttiin vuodeksi…. Minä en vain ole “kuntosali-ihminen” vaikka nautinkin liikkumisesta. Lihaskuntotreeni on pakkopulla, jonka tekeminen sujuu parhaiten kotona tai jonkun mieluisan harrastuksen parissa, kuten joogassa. Ryhmäliikuntatunteja puolestaan en ole koskaan voinut sietää, haluan liikkua mieluummin luonnossa tai käydä juoksulenkillä omassa tahdissani. Salikortin hankkiminen ei silloin ole ratkaisu itsekurin suhteen, jos laji on väärä. Oppirahoiksi tuo 66€ kuukausimaksu vuoden verran on kovin mitätön. Suurempiakin oppirahoja ovat ihmiset joutuneet maksamaan virheellisistä valinnoista. Päätän siis unohtaa sen saman tien kun viimeinen lasku on maksettu mutta muistaa kuitenkin ikuisesti sen, etten ole “kuntosali-ihminen”.

Eiran ranta, Anu Pellas

Unelma-lenkkeily on huomaamatta vienyt minut jälleen kerran niille kulmille, jotka vetävät minua puoleensa Helsingissä, kauniilla rakennuksillaan sekä merimaisemalla. Ehkäpä nappaan tästä vielä muutaman kuvan unelmakarttaani varten, vaikka asuntojen hinnat ovatkin juuri näillä huudeilla, aivan pilvissä. Mutta kukapa tietää, unelmat ovat ennenkin toteutuneet välillä varsin hullunkurisia reittejä pitkin, ehkäpä nytkin. Mietin, miten onnellisia ihmisiä mahtaakaan asua vaaleanpunaisessa talossa?

Vaaleanpunainen talo, Anu Pellas

Poikkean kahvilassa ja nappaan vielä yhden kuvan karttaani varten. Kaunis kukka-asetelma, joka toivottaa tervetulleeksi asiakkaat kivijalkakauppaan, vahvistaa vielä lopuksi ajatuksiani siitä, miten tärkeää minulle on se, että ympärilläni on kauneutta. Kävely on siis tehnyt tehtävänsä. Auttanut huomaamaan niitä asioita, jotka minulle ovat tärkeitä – ja jonka eteen olen valmis myös tekemään töitä.

Minulle unelmat ovat tunnelmia, kauniita maisemia tai vaikkapa vaaleanpunainen talo merinäköalalla. Se tarvitseeko minun omistaa niitä, ei ole merkittävää. Siksi jätänkin jonkun muun huoleksi sen, millä tavalla nuo asiat elämääni tulevat. Tärkeintä on se, että tiedän mitä haluan – etten vahingossa ajaudu toteuttamaan jonkun muun unelmia. Sillä tällä löytöretkellä on vain yksi päämäärä ja se on onnellisuus.

Kukka-asetelma, Anu Pellas

Oletko miettinyt mikä tekee Sinut onnelliseksi? Nyt olisi hyvä hetki siihen kun kokonainen vuosi on edessä – ja samalla koko loppuelämä. Jokaisen meidän omalla vastuulla on tehdä siitä paras mahdollinen, kunhan vain tietää ensin, mitä se on. Mieti siis itseksesi millaisia kuvia, tunnelmia, asioita tai ihmisiä siihen kuuluu – niin lähdetään yhdessä löytöretkelle kohti omaa unelmaelämää! ❤

Uusien mahdollisuuksien vuosi 2017

“Epäröinnin kynnyksellä, kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?” Tommy Tabermann on piilottanut tuohon lauseeseen suuren viisauden… Mutta mihin tarkoitukseen tänä vuonna 2017 – juuri SINÄ tarvitsisit rohkeutta?

Anu Pellas, vuosi 2017

Minun rohkeuttani kysytään tulevana vuonna hyvin eri tavalla kuin aiemmin. Huomaan, etten meinaa uskaltaa edes kertoa sitä ääneen vaikka olen tottunut kouluttamaan tavoitteen asettelusta ja kuuluttamaan myös omia unelmiani ääneen, suuremmankin yleisön edessä. Mutta nyt, kun alan puhumaan tästä, henkeni meinaa salpautua ja oloni kutistuu pieneksi. Huomaan puhuvani itselleni pyykkiä ripustellessa tai ruokaa laittaessa. Käyn keskustelua pääni ja sydämeni välillä. Ja taas epäröin ja järkeni saa vallan, jolloin meinaan perääntyä. Vanhaan ja turvalliseen. Tuntuuko tutulta?

Silloin kun olemme suurien tavoitteiden tai uusien mahdollisuuksien äärellä, on ihan luonnollinen reaktio, että järkemme yrittää suojella meitä ja käännyttää takaisin. Järjen tehtävä on pitää meidät hengissä. Uusi on uhka hengissä pysymiselle, ihan konkreettisesti.

Sisäisen intuitiomme tehtävä puolestaan on johdattaa meitä kohti omaa elämänpolkua. Tönäistä siihen suuntaan, joka kehittää ja auttaa kasvamaan. Joskus siihen tarvitaan se, että meidät irroitetaan vanhoista raameista ja opituista käyttäytymismalleista, jotta voisimme löytää paremmin oman polkumme. Joskus tuntuu, että sekään ei riitä vaan tarvitaan järeämpiä keinoja. On ollut vuosia, jolloin on ollut olo, kuin elämä olisi heittänyt uimataidottomana veteen – ja katselee vain vierestä, että pysynkö pinnalla… Intuitio ei siis pelkää muutosta, vaan sysää meidät kohti sitä, silloin kun on sen aika. Mutta järki siis vastustaa muutosta, koska se on uhka. Voisihan uimataidoton myös hukkua. Mutta mistä sitten tiedän, kumpi ääni sisälläni puhuu ja mikä tekemisiäni ohjaa?

Intuitio kuiskii hentoja viestejä, kaipaa ja halajaa… Ohjailee ensin pienillä vihjeillä mutta lopulta alkaa tekemään oloni tukalaksi, jos en kuuntele sitä. Se, mitä sen mielestä tarvitsen, vain tuntuu niin oikealta. Se ei perustele, selittele tai “puhu” pääni sisällä – se tuntuu vain. Sydämen kohdalla ❤ ❤ Järki on äänessä silloin kun asioita pitää perustella ja kategorioida. Sen kuulen kyllä helpommin, vieläkin. Aiemmin kun en asiaa ajatellut – en muuta ääntä arjen keskellä kuullutkaan, mutta isommissa ratkaisuissa intuitioni otti aina vahvan roolin. Tietämättäni.

Minun rohkeuttani tarvitaan tänä vuonna muutoksen tekemiseen. Intuitioni on nyt ohjaksissa ja vaientaa järjen äänen kerta toisensa jälkeen. Jopa niin, että mietin välillä, että olenko enää järjissäni? Ja lähipiirini miettii sitä takuuvarmasti 🙂 Sillä olenhan monen monta vuotta peräkanaa tehnyt tavoitteita ties mihin elämän eri osa-alueelle, ottanut vastaan haasteita työssäni, kehittynyt ja kasvanut isompiin saappaisiin – ja haastanut itseäni uusiin tuuliin. Miksi nyt yht´äkkiä järki pitäisi hiljentää?

Sillä tuo uusi jännittävä muutos, johon rohkeuttani tarvitaan, on se, että en teekään tavoitteita tai mieti tarkkaan jokaista askelta ja strategiaa vuodeksi eteenpäin. Että uskallan vain mennä hetki, päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan – tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Heittäytyä täysin oman sisäisen ääneni ohjattavaksi ja luottaa siihen, että se johtaa minut oikeaan. Hups, vuoden päästä sitten näette, mihin se on minut kuljettanut.

Anu Pellas, mahdollisuus

On kovin pelottavaa päästää irti omista suunnitelmista ja tavoitteista – ja vain luottaa siihen, että elämä tuo eteeni ne mahdollisuudet, joihin minun kuuluu nyt tarttua. Älähtää riittävän äänekkäästi silloin kun on oikea tilaisuus kohdalla 🙂 Avaa suuni silloin kun on tarkoitus saada oma ääni kuuluviin – tai sulkee suuni silloin, kun kuuluu vaieta. Auttaa minua törmäämään niihin ihmisiin, kenen kuuluu tulla opastamaan minua kohti jotakin uutta.. ja raivaa tilaa kalenteriini heille, kenen kuuluu pysyä mukanani edelleenkin. Onneksi huomaan jo nyt, että mitä enemmän siihen luotan, sitä selkeämmin se minulle näyttää tietä.

Olen tehnyt monen vuoden ajan joka vuosi vuoden vaihtuessa uuden unelmakartan itselleni. Keskittyen yhden päivän ajan miettimään, mitä kaikkea haluan seuraavana vuonna kokea ja saavuttaa. Se on ihana tapa askarrella itselleen “unelmaelämä” paperille 🙂 Hyvin monet noista asioista ovat toteutuneet, tavalla tai toisella. Enkä siitä tavasta aio luopua edelleenkään, sillä mitä paremmin tiedän, mitä oikeasti haluan – sitä varmemmin myös intuitioni osaa minut johdattaa oikeaan. Mutta unelmakartastani tulee hyvin erilainen kuin koskaan aiemmin – sillä juuri nyt olen elämääni niin tyytyväinen, että vaikka tiedänkin, ettei olemassa oleva tilanne ole mikään tavoite, niin aion silti rakentaa karttani niistä aineksista, joista elämäni nyt jo koostuu ❤

Vaatii rohkeutta, eikö totta? Sanoa, että on tyytyväinen elämäänsä! Monen vuoden ajan on ollut aika muutokselle – mutta nyt näköjään pysyvyydelle ja tyytyväisyydelle. Meistä kukin elää omassa elämässään eri vaihetta ja sitä pitäisi kuunnella – ei sitä, mitä muut tekevät tai tavoittelevat. Mikä ajanjakso Sinun elämässäsi on juuri nyt menossa? Onko aika muutokselle, uusille askelille kohti jotain tuntematonta mutta niiiiiin houkuttelevaa? Vai onko aika levon ja akkujen lataamisen? Rakenna oma unelmakarttasi juuri sitä kuunnellen, rohkeasti. Kannustan Sinua, sillä se on Sinun elämäsi…

“Epäröinnin kynnyksellä, kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?”

Kaikkea ihanaa – juuri sitä mitä sydämesi halajaa – vuoteen 2017, Sinulle toivon ❤

Joulupostia Sinulle <3

On hiljainen aamu, herään sateen ropinaan. Raotan silmiäni ja näen kuusen valojen tuikkivan hämyisessä huoneessa – muistan, että on jouluaatto. Koristelin kuusen edellisenä iltana, yksin tällä kertaa. Ei siis tarvinnut riidellä siitä, mitä koristeita sinne laitetaan. Kukaan ei myöskään hoputa nousemaan, ei rapistele joulupaketteja, jotka odottavat kuusen alla – eikä odota aamupalaa. Voin siis jäädä kirjoittamaan, sillä tänä aattona olen yksin.

Olen viettänyt monenlaisia Jouluja. Niitä, jolloin tuolit eivät meinanneet riittää pöydän ympärillä kaikille jouluvieraille – ja jolloin ruokia valmisteltiin monta päivää etukäteen. En muista noista jouluista kovinkaan paljon. Mutta kiitollinen olen siitä, että sain kokea ne, sillä muutoin en ehkä osaisi nauttia nyt tästä hiljaisuudesta ja rauhasta. Yksinäisyydestä, joka ei tunnu yksinäiseltä.

Joulukuva, Anu Pellas

Joulun merkitys on muuttunut kovasti vuosien varrella. Traditioista on pitänyt luopua, kun ei olekaan enää itsestäänselvyys, että kaikki kokoontuvat saman pöydän ääreen. Edes lapset eivät ole aina aattona avaamassa paketteja. Joulua vietetään siis silloin kun siihen tarjoutuu mahdollisuus – niissä puitteissa ja sillä kokoonpanolla, miten se milloinkin onnistuu. Joulumieli pitää löytää ihan muista asioista, kuin siitä, mihin aikaan joulupuuro syödään tai missä järjestyksessä joulusaunaan mennään – tai että onko kuusi aito vai muovinen… Nuo mistä monissa perheissä kinastellaan ja mitkä itsellekin olivat joskus tärkeimpiä seikkoja joulutunnelman luomisessa. Ne eivät enää olekaan se josta joulumieli tulee.

Sen sijaan ihmisten merkitys on näiden vuosien aikana kasvanut. Niin jouluna kuin muinakin päivinä. Siksi minun onkin kovin vaikea ymmärtää sitä, miksi joulukorteista tai joulumuistamisista luopuminen on tullut trendikkääksi ja miksi se on alkanut aiheuttaa stressiä? Johtuuko se siitä, että niitä kukkasia tai kortteja kuljetellaan ihmisille, keitä ei oikeasti haluaisi muistaa, mutta sitä tehdään vain velvollisuudesta..? Surullista. Sillä itse ajattelen niin, että minulle juuri se tuo joulumielen. Siksi ihan itsekkäästi edelleen lähetän joulukortteja heille, kenelle haluan lähettää ja poikkean joulun alla tervehtimässä minulle tärkeitä ihmisiä. En odota vastalahjaa tai mieti keneltä sain viime vuonna kortin ja lähettäisin sitten vain heille vastapalvelukseksi seuraavana vuonna – vaan muistan heitä, ketkä ovat pyörineet mielessäni vuoden aikana muutenkin. Usein arjen keskellä unohtuu kertoa tai näyttää se, miten tärkeitä he ovat. Jouluna siihen on hyvä syy, sillä onhan se antamisen juhla ❤ ❤ ❤

Jouluna on myös hyvä syy istahtaa alas kahvikupin tai glögin äärelle ja jutella kuulumiset. Tuota olen harrastanut omien ystävien ja kollegoiden kanssa viime viikot. Sitä voi toki tehdä muulloinkin ja tehdäänkin – mutta näin joulun aikaan se on hyvä keino saada joulumieli 🙂 🙂

Olen seurannut sitä, miten innokkaasti ihmiset lahjoittavat jouluna rahaa hyväntekeväisyyteen – mikä on aina hyvä trendi. Mutta mietin samalla, että voisiko se yksinäinen tai vähäosainen löytyäkin jostain lähempää? Se, joka ilahtuisi siitä, kun joku piipahtaisi kahvilla ja antaisi aikaansa kaiken kiireen keskellä. Tai se, joka nauttisi kutsusta saapua joulupöytään vieraaksi, sen sijaan, että viettääkin itsekseen aattoiltaa… Mietin, että onko helpompaa vain siirtää rahat johonkin hyvään tarkoitukseen ja saada siitä itselleen “siunaus” olla käyttämättä aikaa tai vaivaa heihin, ketkä kaipaisivat apua lähempänä?

Koin itse muutaman hyvin yksinäisen aattoillan avioeron jälkeisinä vuosina. Olin monen vuoden ajan jo tottunut omiin joulutraditioihin ja lasten hyörinään, eikä silloin ajatus omaan syntymäkotiin menemisestä jouluaattona houkutellut – vaikka olisinkin ollut sinne aina enemmän kuin tervetullut. Siksi halusin luoda omat, uudet jouluperinteeni. Mutta ihan helposti se ei käynyt, kun vanhat, tutut verkostot repesivät – eikä uusia sellaisia ihan heti ilmesty tilalle. Suomalaisessa kulttuurissa Joulua kuitenkin vietetään hyvin usein vain ydinperheen tai lähisuvun kanssa. Siksi ymmärrän hyvin miksi yksineläjien on helppoa “syrjäytyä” jouluna, sillä perheet kutsuvat usein vain perheitä kylään – ja yksinäinen voi jäädä vaivihkaa varjoon.

Aina se yksinäinen ei siis ole välttämättä vanhus tai sairas.. ei edes ujo tai syrjäytynyt. Se voi olla vaikka juuri eronnut perheenäiti tai -isä, joka ei ole vielä ehtinyt tai jaksanut muodostaa omia uusia joulutraditioita – sillä hän yrittää vain selviytyä uuden elämän alkuun ja voisi olla erityisen ilahtunut, jos joku huolehtisi vaihteeksi hänestä ja kutsuisi jouluksi yhteisen aterian äärelle.

Näin minulle kävi tänä vuonna 🙂

Lähden siis valmistautumaan jouluaterialle kiitollisin mielin – tietäen samalla, että jo huomenna tapaan lapseni ja kokoonnumme yhteen oman sukuni kanssa. En siis koe olevani yksinäinen – mutta silti tuo ajatus koskettaa, koska se on hipaissut minuakin. Siksi toivonkin, että jokaisella olisi edes yksi sellainen ystävä, kenen puoleen voisi myös jouluna kääntyä jos tuntuu yksinäiseltä ❤ Tai ehkäpä juuri Sinä voit olla jollekin se Ystävä?

Jos et saanut yhtään joulukorttia tänä vuonna, niin tässä on juuri Sinulle Joulupostia ❤ ❤

Ihanaa Joulun aikaa!!