Herkän ihmisen tärkein tehtävä: pysy omassa voimassa!

Kävin eilen aamulla juoksemassa kunnon syysmyräkän keskellä. Tuuli riepotteli puista tippuneita lehtiä ja roimi vettä kasvoilleni. Jostain kumman syystä tällä kertaa se sai minut vain entistä päättäväisempänä jatkamaan lenkin loppuun saakka, vaikka monesti tuollainen sää on toiminut hyvänä tekosyynä jäädä sisätiloihin. Kun palasin takaisin kotiin ja suihkun jälkeen valmistin kupin kahvia itselleni, niin olin itseeni tyytyväinen. Itsensä voittaminen tilanteissa, joissa olisi helpompaa luovuttaa, vahvistaa itseluottamusta ja voimaannuttaa. Samalla tajusin, että viime vuoden “project me” on tehnyt tehtävänsä. Ulkoiset myräkät eivät pääse enää horjuttamaan tasapainoani samalla tavalla kuin ennen, vaikka elämän tuulet välillä tuivertaa.

Arjessa on paljon tilanteita, joissa kysytään omassa voimassa pysymistä, varsinkin jos on herkkä vaistoamaan muiden toiveita ja tunteita. Puoliso tai ystävä voi tokaista ajattelemattomasti tunnekuohussaan, teini haastaa omassa kasvu prosessissaan tai työkaveri piikittelee ovelasti palaveripöydässä.. Puhumattakaan some maailmasta, joka on täynnä piiloviestejä, joiden miettimiseen voi käyttää illat pitkät, niin halutessaan. Herkästi tunteva ihminen on empaattinen, koska hän aistii helposti ympärillään olevien tunnereaktiot ja pystyy samaistumaan niihin. Siksi hän on ystävänä korvaamaton ja työpaikallakin usein se, jolle uskoudutaan vaikeistakin asioista tai jonka olkapäätä tarvitaan ristiriitatilanteissa. Koska toisten saappaisiin on helppo sujahtaa, niin omassa voimassa pysyminen voi olla puolestaan vaikeaa. Herkkä ihminen miettii usein jälkeenpäin sanomisiaan tai sitä, että loukkasiko hän jotakuta omalla toiminnallaan. Sillä hän on tottunut priorisoimaan sen, että muut voivat hyvin, jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Eikä hän itse asiassa edes huomaa, että tekee niin.

Mutta miksi herkkä ihminen hukkaa itsensä toisten ongelmiin ja tunnetiloihin? Miksei hän vain kuulostelisi itseään ja antaisi muiden olla.

Ihmisen yksi tärkeimmistä perustarpeista on tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi muiden silmissä. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että ympärillämme olisi aina sellaisia ihmisiä, kenen taholta saisimme tuntea hyväksytyksi tulemisen tunnetta ja rakkautta, ilman ehtoja. Siksi nuorena, ennen kuin oma itsevarmuus on kehittynyt, voi herkkä ihminen ajautua kuulostelemaan liikaa ympärillään olevien ihmisten vaatimuksia ja alkaa muuttamaan itseään niiden mukaan. Hän haluaa tulla hyväksytyksi ja luulee, että sen vuoksi pitää olla jotain muuta, kuin mitä on. Lopulta hän on niin taitava siinä, että unohtaa kokonaan omat toiveensa ja luulee, että hänen tehtävänsä on olla muita varten. Tällainen ihminen kokee ja näkee itsensä muiden kautta ja tarvitsee sen vuoksi heitä lähelleen, jotta tuntee itsensä kokonaiseksi.

Kautta aikojen ihmiset ovat vertailleet itseään muihin ja joutuneet pohtimaan sitä, että minkälainen minun pitäisi olla, jotta kelpaan. Mutta tänä päivänä ulkoiset vaatimukset ovat vieläkin lisääntyneet. Yhä nuoremmat mittaavat omaa arvoaan sosiaalisen median tykkäyksillä ja kommenteilla, joka ei kuitenkaan ole kovin syvällinen väylä saada aitoa hyväksyntää. Yksi kuva tykkäyksineen elää bittiavaruudessa vain muutaman tunnin. Tinderit ja muut deittisovellukset korostavat samaa ulkonäkökeskeistä ajattelutapaa, jossa yhdellä vilkaisulla voi tehdä kuvan perusteella arvion, kuka menee jatkoon. On siis yhä tärkeämpää tuntea omat heikkoutensa ja vahvuutensa, jottei erehdy kalastelemaan tykkäyksiä tai supertykkäyksiä ja unohda kuka oikeasti on.

Elämä onneksi antaa meille tilaisuuksia muutokseen, jos vain huomaamme tilanteet ja rohkenemme toimia toisin. Viime aikoina olen huomannut, että ihmisiä pusketaan voimakkaasti kohtaamaan piilossa olevia puoliaan, joko hyvällä tai pahalla. Aika usein “hyvällä” ei riitä, vaan tarvitaan kriisi, ennen kuin ihminen on halukas pysähtymään ja katsomaan omia heikkouksiaan rehellisesti.

Minun elämässäni on ollut monia haastavia tilanteita, joissa olisin voinut jo aikoja sitten harjoitella omassa voimassa pysymistä, jos vain olisin tajunnut herkkyyteni mukautua muiden toiveisiin. Olin piilottanut sen jopa itseltäni niin hyvin vahvan kuoren alle, että elämän piti tarjota monen monta tilaisuutta, ennen kuin tartuin haasteeseen. Ihmettelin vain, miksi kohdalleni aina sattuu sellaisia ihmisiä, joiden kanssa minun pitää asettaa rajoja ympärilleni.. ja joka kerran se oli yhtä epämiellyttävää. Kunnes tajusin, että juuri siksi ne olivat tulleet kohdalleni, jotta oppisin tämän läksyn.

Kun olimme eroamassa lasteni isän kanssa, niin parisuhdeterapeutti sanoi tärkeät sanat, jotka jäivät mieleeni, vaikkei avioliittoa enää voitukaan pelastaa. Kriisi on aina uusi mahdollisuus, jos vain osaa ottaa sen niin. Sitä se juuri on.

Jos elät parhaillaan kriisin keskellä, niin tiedän, että nuo sanat eivät paljon lohduta. Eivät ne lohduttaneet minuakaan silloin, vaikka jäivätkin mieleeni. Mutta sen lupaan, että jokaisesta kriisistä löytyy aina jälkeenpäin jotain hyvää, vaikka se ei sillä hetkellä siltä tuntuisi.

Juostessani eilen syysmyräkän keskellä kävin läpi omaa elämääni ja niitä tilanteita, joissa on tuntunut, että elämä kolhii, vaikka tarkoitus onkin ollut vain töniä kasvamaan ja kehittymään vahvemmaksi. Muistin kaikki ne ihmiset, jotka ovat liittyneet noihin hetkiin ja salaa mielessäni kiitin heitä. Sillä tunnistin itsessäni uudenlaisen sisäisen voiman, joka on kasvanut vuosien mittaan heidän ansiostaan. Kiitin myös mielessäni kaikkia heitä, jotka ovat samaan aikaan kulkeneet rinnallani, kannustaen ja rohkaisten.

Vaikka tuuli pyöritti lehtiä ympärilläni ja tunkeutui takkini sisään, oloni oli lämmin ja turvallinen. Sitä on omassa vahvuudessa pysyminen. ❤

Yksin elämisen sietämätön keveys…

En onneksi tiennyt mille matkalle silloin lähdin, kun pakkasin tavarani ja muutin pois. Suljin vain yhden oven konkreettisesti, mutta monta ovea sen jälkeen lopullisesti. Unelma ydinperheestä piti rypistää roskakoriin ja keksiä tilalle jotain muuta. Vastuu itsestä ja omasta onnellisuudesta ei ollut parisuhteessa ollessa kenelläkään muulla kuin minulla itselläni, mutta nyt se konkretisoitui kerta heitolla. Enää ei vain yksinkertaisesti ollut ketään, ketä olisin voinut syyttää jos elämäni ei olisi sellaista kuin haluaisin. Hetken aikaa syytin mielessäni ex-puolisoa siitä, että jouduin asumaan paikassa, jossa en halunnut. Mutta jonkin ajan kuluttua tajusin, että sekin on turhaa. Vastuu on aikuisena otettava omista päätöksistään, ihan itse. Myös niistä päätöksistä, joita olen joskus aiemmin tehnyt – ja jotka ovat johtaneet minut tähän pisteeseen, jossa nyt olen.

Minulle ei ollut vaikeaa arjen askareet ilman puolison apua, olinhan tottunut niitä hoitamaan yksin aiemminkin. Mutta taloudellinen vastuu tuntui aluksi lähes sietämättömän painavalta kantaa, ypöyksin. Sitä paitsi asuminen kahden lapsen kanssa oli lähes yhtä kallista kuin kahden työssä käyvän aikuisen elämä kahden lapsen kanssa. Pitäisikö minun nyt ansaita tuplasti enemmän, vai miten tämän yhtälön ratkaisen?

Päätin ratkaista sen siten, että tein kahdessa viikossa kuukauden työt, jotta aikaa jäi myös lapsille. Yrittäjänä se oli onneksi mahdollista, sillä yhden aikuisen arjessa ei ollut kahta syliä tai neljää auttavaa kättä.. ja pienten lasten kanssa se oli minulle suurin huoli, jonka rinnalla taloudelliset paineetkin tuntuivat pieniltä. Unelma ydinperheestä oli haudattu, mutta halusin, että edes se yksi vanhempi kerrallaan on oikeasti läsnä. Siksi olin valmis tinkimään muutamista ulkomaan matkoista ja rakettimaisesta uraputkesta. Onneksi tiedostin rajallisuuteni.

Jälkeenpäin olen tajunnut, että samalla kun hautasin unelman ydinperheestä, jouduin kirkastamaan omat arvoni uudelleen. Luomaan pelisäännöt meidän perheeseen. Tekemään tietoisia valintoja, jotka vaikuttaisivat pitkälle tulevaisuuteen. Minusta ei tullut asuntosijoittajaa, vaan priorisoin hyvän arjen, koska se oli meille kolmelle tärkeintä tässä ja nyt. Lopetin elämästä “sitten kun” elämää. Itse asiassa näin jälkeen päin ajatellen, opin elämään monella tapaa oikein, ikään kuin pakon sanelemana.

Yksin eläessä ei voi peesailla kenenkään selän takana ja leikkiä “seuraa johtajaa” (jolloin ei tarvitse itse miettiä mitä haluaa, eikä myöskään kantaa 100% vastuuta lopputuloksesta), joten minun täytyi ottaa ohjakset omiin käsiini ja miettiä, että millaiseksi haluan elämäni rakentaa. Se ei ollut aina helppoa, mutta onneksi voin nyt todeta, että se oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua. Sillä, ilman noita kokemuksia, en olisi kasvanut sellaiseksi Anuksi, joka tänä päivänä olen.

Miksi pohdin tätä ääneen nyt, kun tuosta elämäntilanteesta on jo yli kymmenen vuotta aikaa? Siksi, että haluan jakaa niitä oivalluksia ja tuntemuksia, mitä olen noista vuosista oppinut. Näenhän kaiken aikaa ympärilläni ihmisiä, ketkä eroavat ja alkavat rakentaa uutta elämää pala kerrallaan.. Tiedän, mitä se on. Se ei ole helppoa – mutta se ei myöskään ole maailmanloppu. Ja siitä ehdottomasti seuraa myös jotain hyvää ❤

On klisee, mutta niin totta, että jokainen meistä on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Parisuhteessa se helposti unohtuu ja uskon, että siitä itse asiassa johtuvat monet erot. Sillä monet päätökset ovat väkisinkin yhteisiä – kuten missä asutaan, mihin rahaa käytetään, kuka tekee kotityöt ja kuka hoitaa lasten harrastukset… Jos näistä on luomassa pelisääntöjä kaksi itsenäistä ja oman vastuunsa tunnistavaa aikuista, molempien toiveet tulevat kuulluiksi ja lopputulos on hyvä kompromissi, jossa kumpikin saa vaikuttaa päätöksiin ja samalla rakentaa omaa elämää yhteisen elämän rinnalle. Mutta jos taas suhteessa jompi kumpi on vahvempi ja hänen toiveiden ja tarpeiden mukaan määräytyvät useimmat asiat – niin toinen sopeutuvampi saattaa mukautua liian pitkään sellaiseen elämään, joka ei ole hänen näköistään.

Ymmärrän hyvin nyt jälkeenpäin, miksi minun on pitänyt kantaa vastuu omasta elämästä ja osittain myös lapsista, yksin. Olen erittäin sopeutuvainen luonne ja sen vuoksi hyvin helposti unohdan omat tarpeet ja toiveet, varsinkin jos perheen etu sitä vaatii. Näiden vuosien aikana, kun kukaan ei ole ollut jakamassa arkea kanssani, niin minun on ollut pakko löytää voima ja vastaukset itsestäni, myös kiperissä tilanteissa.

Mitä sitten olen tästä oppinut?

Olen oppinut luottamaan siihen, että pärjään aina, tavalla tai toisella – niin taloudellisesti kuin henkisestikin, vaikka olenkin yksin. Löydän oikeat sanat, kun teini haastaa kotiintulo ajoissa tai tiedän, millaisen auton haluan ostaa, kun menen yksin autokauppaan ja myyjä katselee minua arvioivasti. Tiedän myös koko ajan paremmin ja paremmin, millaista elämää haluan elää – ja uskallan koko ajan enemmän myös elää sitä. Osaan siis kuunnella itseäni paremmin ja elää sen mukaan. Uskon, että lopulta onnellisuus kumpuaa juuri sieltä – on sitten parisuhteessa tai ei. Sillä jokainen meistä on loppujen lopuksi yksin, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon rakkaita ihmisiä. Itsemme kanssa meidän on jaksettava elää loppuelämä, kenestäkään muusta ei ole takeita. Siksi sitä ihmistä ja sen tarpeita ei saisi unohtaa, vaikka läheisten tarpeet ovat myös tärkeitä.

Olisinko voinut oppia nämä asiat myös elämällä unelmaani ydinperheessä? Ehdottomasti.

Tämä on vain ollut minun polkuni tähän saakka, joka on tarvittu näihin oivalluksiin. Ei ole yhtä merkittävää tekijää tai yhtä ainoaa reittiä itsensä tuntemiseen ja henkiseen kasvuun. Sinä itse tiedät aina parhaiten, mikä on juuri sinulle se paras reitti. Mutta muista kuitenkin, että silloinkin, kun kuvittelet, että elämä vetää maton jalkojesi alta ja romuttaa kaikki suurimmat unelmasi – voit vuoren varmasti jälkeen päin katsella taakse päin ja kiittää siunauksista, joita juuri nuo tapahtumat sinussa saivat aikaan. ❤

Itsensä rakastamisen taito

Meidät suomalaiset on kasvatettu olemaan nöyriä ja vaatimattomia. Olemme hyviä sulautumaan joukkoon, emmekä pidä turhaan itsestämme meteliä. Työntekijöinä meitä arvostetaan kansainvälisestikin, koska olemme ahkeria ja hiljaisia puurtajia ja teemme sen minkä lupaamme.

Suomalaisturistien maine puolestaan, ei ainakaan ole ollut maailmalla aina yhtä puhtoinen, vaan monissa kohteissa meidät tunnetaan ennen kaikkea holtittomista juomatavoista ja humalapäissä öykkäröinnistä..

Miten tunnollisesta ja säntillisestä suomalaisesta kuoriutuu seuramatkojen häirikkö?

Samalla kun ihminen kasvaa kunnioittamaan vahvoja auktoriteettejä, hän myös nielee omat ajatuksensa ja toiveensa. Joskus jopa niin syvälle, ettei enää tunnista niiden olemassaoloa. Kasvattaa tietynlaisen roolin, joka miellyttää ympärillä olevia ihmisiä ja omaksuu sen hyvin, koska sen avulla häntä arvostetaan ja rakastetaan. Kunnes lopulta kuvittelee olevansa oikeasti sellainen. Eli ei tunnista itseään enää ilman tuota roolia.

Hän, kenellä rooli poikkeaa paljon siitä, mitä hän oikeasti olisi – muuttuu todennäköisemmin humalatilassa hyvin erilaiseksi, kuin mitä muutoin on. Sillä alkoholi rentouttaa ja riisuu kontrollin, jolloin todelliset ajatukset pääsevät esiin. Humalatila on myös houkutteleva hänelle, koska kukapa meistä haluaisi vuodesta toiseen olla jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Ja jos ei tiedä muuta keinoa päästä tavoitteseen kuin alkoholi, niin silloinhan sitä pitää ainakin lomalla nauttia usein ja paljon.

En tarkoita, että lapsia pitäisi kasvattaa ilman rajojen vetoa, mutta siihen pitäisi yhdistää rakastava ja kannustava ilmapiiri, jotta lapsi kokisi olevansa arvostettu ja rakastettu myös omana itsenään, vaikka ei aina osaisikaan käyttäytyä juuri sopivalla tavalla.

Ensimmäinen ammattini on lastentarhanopettaja. Nyt ymmärrän hyvin, miksi valitsin sen, sillä vaikka en sitä työtä tehnytkään pitkään, on koulutuksesta ollut hyötyä sekä myöhemmin omien lasten kanssa että nyt kun olen opiskellut valmentajaksi. Valmennus koulutuksen aikana olen kuorinut itseäni kuin sipulia. Tutkinut sitä, mitkä ajatukset, uskomukset ja käyttäytymismallit ovat opittuja ja mitkä puolestaan minun ikiomia – ja pohtinut, miten paljon kasvatus vaikuttaa siihen, millaisia me aikuisena olemme. Samalla olen opetellut rakastamaan sitä tyyppiä, joka kerrosten alta löytyy, kaikkine virheineen ja puutteineen.. eikä se ole ollut aina helppoa.

Olen huomannut, että itsensä rakastaminen on aika tärkeä juttu, jotta voi aidosti rakastaa muita ympärillä olevia. On mielenkiintoista huomata miten se nousee esiin ihmisistä eri tavoin, vaikka kannamme monenlaisia rooleja mukanamme, joilla yritämme peittää sen, mitä oikeasti olemme.

Ihminen, joka ääneen parjaa ja moittii itseään – sekä muita lähellä olevia – on helppo tunnistaa itserakkauden puutteesta. Mutta entä sitten hän, joka aina hymyssä suin on aulis auttamaan muita eikä koskaan sano pahaa sanaa kenellekään? Arvostaako hän itseään, vai antaako vain hymy huulillaan muiden kävellä ylitseen? Voi olla.

Nuo roolit, joita rakennamme lapsuudessa oman aidon itsemme ympärille, ovat niin taitavasti naamioitu, että niitä on vaikea tunnistaa itse, jollei elämä tarjoa siihen hyvää mahdollisuutta. Ja sitähän se tekee.

Uskon itse, että meidän yksi tärkeimmistä tehtävistä, olisi oppia rakastamaan itseämme ja samalla jakamaan sitä rakkautta muille ympärillämme oleville. Siksi elämä kyllä tarjoaa meille mahdollisuuksia sen oppimiseen – jos vain huomaamme ne.

Olen itse ollut se hymyssä suin kaikkia auttava, joka ei osannut priorisoida itseään ja sanoa ei… Toki kaikista läheisimmät tunsivat minusta myös toisen puolen, mutta tämä oli se “rooli”, joka näkyi ulospäin. Ihmettelin usein, että miksi elämä on niin epäreilua, kun eteeni osui usein ihmisiä, ketkä käyttivät kiltteyttäni väärin. Eikö metsä vastaakaan niin kuin sinne huudetaan? Tai eikö rakkaus voitakaan kaikkea ilkeyttä ja pahuutta?

En ymmärtänyt silloin, että elämä yritti opettaa minua priorisoimaan itseäni ja samalla rakastamaan itseäni, enemmän kuin muita. Enkä puhu tässä nyt vääränlaisesta itserakkaudesta, miten tämä aihe kovin usein Suomessa väärinymmärretään.

Näen paljon ympärilläni tätä samankaltaista roolia, joka on usein erityisesti meidän naisten tapa pienentää itseämme, sillä äitiys tukee sitä. Miellyttävä, kiltti, sopeutuva… joka ei vaadi itselleen liikoja, vaan elää muita varten. Unohtaa omat tarpeensa, kunhan vain muilla on kaikki hyvin. Mutta mitä hänelle sitten kuuluukaan, kun lapset lentävät pesästä, eikä olekaan enää ketään, kenen kautta hän voisi elää ja määrittää itsensä?

Oma lapseni alkoi hokea minulle jo vuosia sitten, että: “Hanki äiti oma elämä..”, kun puutuin hänen mielestään liikaa hänen menoihinsa. Murkkuikäiset huomaamattaan kasvattaa meitä vanhempia monin tavoin oikeaan suuntaan, vaikka se voi joskus tuntua kipeältä, kun empatiakyky siinä iässä on hyvin vähäinen. Tajusin itse heti, että tuossa lauseessa on oikeasti suuri viisaus, vaikka en koekaan, että olisin elänyt liikaa lasteni kautta silloin kun he olivat pieniä. Mutta totta puhuen, en voinut pitää riittävän tiukasti kiinni omista mielenkiinnon kohteista noina vuosina, kun aika oli kortilla. Eli nyt olisi sen aika.

Itsensä rakastaminen ei ole sitä, että pitäisi joka paikassa tuoda esiin suuna päänä kaikkea sitä, mitä osaa ja kuinka kauniilta näyttää.. Se taitaa jälleen kertoa enemmänkin itserakkauden puutteesta kuin hyvästä itsetunnosta, jos sitä pitää ääneen alleviivata. Oikeanlainen itsensä rakastaminen on sitä, että tuntee itsensä ja tietää, mitkä asiat ovat tärkeitä ja merkittäviä – eikä anna niistä liian helposti periksi. Ei edes niiden kaikista rakkaimpien ihmisten vuoksi, sillä muuten vuosien saatossa näiden myönnytysten seurauksena voi kasvaa marttyyri, joka on uhrannut oman elämänsä tehdäkseen toiset onnelliseksi – eikä hänen ympärillään ole enää kenenkään hyvä olla.

Aidosti itseään rakastava ei kuitenkaan jyrää toisten toiveita tai käyttäydy liian itsekkäästi ihmissuhteissa, sillä hän tietää, miten tärkeää on se, että jokainen saa pitää kiinni itselleen tärkeistä arvoista ja asioista. Ei pelkästään hän.

Tällaisen ihmisen lähellä on hyvä olla. Hän on parempi äiti, isä, ystävä tai puoliso.

Siinä ainakin on jo monta tärkeää syytä opetella itsensä rakastamisen taito.. ❤

Kameleontin elämää..

Vain yksi on varmaa elämässä ja se on muutos. Siksi on eduksi omata mukautuvainen luonne, joka sopeutuu mihin tahansa olosuhteisiin ja osaa kääntää hankalatkin tilanteet positiivisen asenteen avulla voitoksi.. vaihtaa väriä kuin kameleontti. Vai onko?

Olen tutustunut itseeni viimeisen parin vuoden aikana intensiivisemmin kuin reilun neljänkymmenen vuoden aikana yhteensä. Ja olen huomannut tämän prosessin aikana, että omaan erittäin sopeutuvan luonteen. Tämän ansiosta, olen selviytynyt positiivisena monista ikävistäkin käänteistä omassa elämässä ja pystynyt aloittamaan elämän kerta toisensa jälkeen puhtaalta pöydältä, uusissa ympyröissä – keräten jälleen ympärilleni kannustavan ja rohkaisevan tukiverkoston. Se on selviytymis-strategia, jonka ansiosta elämä on kantanut ja olen siitä erittäin kiitollinen.

Toinen puoli tätä selviytymis-strategiaa on se, että kun mukauduin niin helposti erilaisiin tilanteisiin, en aiemmin tunnistanut vahvasti (ja varsinkaan pitänyt kiinni siitä), mitä oikeastaan itse haluan. Keräsin vain “tuntosarvet pystyssä” tietoa kulloinkin ympärilläni olevilta ihmisiltä ja yritin elää sen mukaisesti, tiedostamattani. Sillä omaksuin ulkopuolisilta ihmisiltä niin hyvin heidän mielipiteensä tai ajatusmallinsa, että en edes itse tajunnut niiden olevan jonkun muun kuin minun. Tätä tapahtui työelämässä yhtä lailla kuin yksityiselämässäkin. Siksi jossain kohtaa aina tuli se piste, että minun piti ottaa etäisyyttä ihmisistä tai asioista, koska en tunnistanut enää itseäni tai sitä, että mitä haluan.

Uskon vahvasti vetovoiman lakiin, joka tarkoittaa ihmissuhteissa sitä, että me tunnemme vetoa sellaisiin ihmisiin, ketkä täydentävät meidän omaa energiaa. Haastavin yhtälö tässä on se, että vetovoima (eli energia) tulee siitä, mitä me syvimmiltään olemme, eikä siitä, mitä me tietoisesti ajattelemme. Eli sen vuoksi esimerkiksi parisuhteessa me vedämme puoleemme usein juuri sitä kumppania, joka vahvistaa meidän vanhaa käyttäytymismallia, eikä sitä, mikä meille oikeasti sopisi tai jossa me voisimme kasvaa ehjäksi – jos emme ole tietoisia omasta syvimmästä itsestämme. Ja tämä tapahtuu usein niin pitkään tai niin monta kertaa, kunnes tulemme tietoiseksi omista kaavoistamme ja päätämme muuttaa ne. Tällöin myös ihmiset ympärillämme joko vaihtuvat tai sitten heidänkin täytyy muuttua.

Mikä sitten on se oma syvin itse? Se on se, joksi me ollaan kasvettu vuosien saatossa – kaikkine ominaisuuksineen, ajatusmalleineen ja uskomuksineen… Hyvine ja huonoine puolinemme. Ja suurin osa noista ominaisuuksista ovat opittuja, eivätkä niitä aitoja, joiden kanssa me synnyimme. Jos siis haluat tutustua ihan oikeaan, aitoon, omaan itseen, niin ensin pitäisi puhdistaa kaikki opittu pois tai ainakin kyseenalaistaa omat ajatusmallit ja uskomukset hyvin uteliaana ja avoimena.

Tätä työtä olen tehnyt viime vuodet ja löytänyt sen vuoksi itseni monenlaisista tilanteista, joissa olen saanut kuulostella ja tunnustella omia alitajuisia ohjelmointeja. Niin ihmissuhteissa kuin muussakin elämässä.

Kun aloin priorisoimaan toiveitani ja tunnistaa, mitkä ovat ne elämän rakennuspalikat, joista haluan pitää tiukasti kiinni (riippumatta siitä, mitä ympärilläni olevat ihmiset ajattelevat tai haluavat minulta) niin elämä alkoi testata minua. Asetti ansoja ja kokeili, että vieläkö lähden tinkimään omista toiveistani, jonkun tai jonkin minulle tärkeän asian vuoksi. Kuten vaikkapa siksi, että en halua pahoittaa kenenkään mieltä. Priorisoinko siis ennemmin jonkun toisen mielenrauhan kuin oman toiveeni?

Sopeutuvainen ihminen on usein naamioinut oman joustavuutensa kauniiseen kaapuun. Epäitsekkyyteen, auttamisen haluun, positiiviseen ajatteluun.. Vaikka tosiasiassa ei arvosta itseään niin paljon, että uskaltaisi priorisoida omat tarpeensa ja toiveensa, silläkin uhalla, että joku pahottaisi mielensä tai ei ymmärtäisi tai hyväksyisi. Rakastaisi?

Kirjoitan tästä siksi, koska valmentaessani huomaan tämän olevan varsin yleinen ongelma meidän naisten keskuudessa. Suomalaisten, vahvojen naisten keskuudessa, jossa ulospäin näyttää siltä, että me osaisimme priorisoida itsemme huomattavasti paremmin kuin monet kanssa-sisaremme. Mutta kuinka usein se onkaan vain kulissia ja ulkoisesti rakennettua vahvuutta, josta voi olla vieläkin vaikeampi päästää irti, kuin aidosta epävarmuudesta?

Olen saanut ihailla valmentaessani monien rohkeiden naisten matkaa hyvin läheltä, kun he ovat päättäneet riisua maskinsa ja lähteneet tutustumaan omaan, syvimpään itseen, joksi heidän olisi kuulunut kasvaa jo aikoja sitten. Tuo matka on ollut sekä heille, että minulle hyvin antoisa – ja se tulee jatkumaan meillä kaikilla loppuelämän.

Matka omaan itseen – mikäpä voisi olla sen tärkeämpi matka?

Kannustan Sinuakin lähtemään tuolle matkalle. Tulet yllättymään, hämmentymään, ihastumaan, vihastumaan ja rakastumaan… siihen syvimpään itseesi, joka sisältäsi löytyy. Ja sen jälkeen et enää sopeudu kaikkeen, et myöskään lakaise maton alle omia toiveitasi vaan priorisoit itsesi hyvällä tavalla. Eikä se tarkoita sitä, että alkaisit kyynärpäätaktiikalla talloa muiden toiveiden päälle – vaan tiedät vain, mitä itse haluat ja luot itsellesi sellaisen elämän.

Tällaisen ihmisen seurassa on hyvä olla, sillä sen lisäksi että hän tunnistaa omat rajansa ja toiveensa, hän myös kunnioittaa muiden toiveita. Hän ei vaadi muita tekemään itseään onnelliseksi, koska hän tietää, että on ainostaan itse vastuussa siitä – mutta hän ei myöskään pyri tekemään muita onnelliseksi, koska hän tietää, että se ei ole myöskään hänen tehtävänsä. ❤

Läsnäolon harjoittelua

Olla läsnä kulloisessakin hetkessä, siinä tekemisessä ja niiden ihmisten kanssa, ketä milloinkin lähellämme on – on yksi maailman luonnollisimmista asioista ja kuitenkin nykypäivänä niin vaikeaa. Meitä ihmisiä kuormittavat haasteet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa hyvin erilaiseksi ja siksi voisinkin hyvin kuvitella, että oma isoäitini olisi hymähdellyt huvittuneena näille kirjoituksille, kun hänen aikanaan tärkein tehtävä oli vain selvitä jokaisesta päivästä ja saada perhe ruokittua. Tuolloin ei aikaa jäänyt tulevan murehtimiseen. Sodan aikana ainut selvitymiskeino henkisesti oli olla ajattelematta eteenpäin, kun tulevaisuus oli liian epävarmaa ja pelottavaa.

Nykyisin puolestaan läsnäoloa hetkessä, häiritsee alati piippaavat ilmoitukset ja ponnahdusikkunat, joita riittää jopa ihan tavallisissa kotioloissa – puhumattakaan työyhteisöistä, joissa töitä tehdään tietotekniikan avulla. Vaatii melkoista itsekuria, jottei anna huomion herpaantua kesken olevasta sähköpostiviestistä, jos puhelin kilahtaa sen merkiksi, että viesti on saapunut. Kuinka usein puhelimen piippaus keskeyttää myös illallis- tai kahvipöytä keskustelun samoin kuin läheisten kanssa vietetyn yhteisen hetken. Ikään kuin meidän tulisi välittömästi reagoida siihen, jos joku yrittää meitä tavoitella.

Näinhän se ei oikeasti ole. Olemme vain ehdollistuneet noille hälytysäänille ja meidän tehtävämme nyt olisi valikoida, mitkä ovat niin tärkeitä viestejä, että niille kannattaa antaa välitön huomio.

Valmistuin valmentajaksi keväällä ja olen saanut sekä opiskelujeni aikana, että myös nyt valmistuttuani, tavata monia upeita ihmisiä, kenen kanssa olemme yhdessä pyrkineet löytämään enemmän onnellisuutta, mielenrauhaa ja tasapainoa heidän elämäänsä. Lähes jokaisen kohdalla olemme päätyneet jossain vaiheessa keskustelemaan läsnäolosta ja siitä, miten omaa mieltä voisi rauhoittaa, jotta pystyisi nauttimaan enemmän kaikesta mitä jo on ja saisi selkeyttä sekä varmuutta omiin ajatuksiin.

Jos elämme kaiken aikaa tulevassa, murehtien tai tavoitellen jotain, jota vielä ei ole, emme elä käsillä olevaa hetkeä. Sen enempää kuin silloinkaan, jos harmittelemme tai muistelemme vanhoja tekemättä jääneitä tai tehtyjä asioita. Hyvällä tai pahalla.

Joka tapauksessa olemme silloin jossain muualla kuin nykyhetkessä.

Liputan jälleen meditoinnin ja luonnossa liikkumisen puolesta kun annan vinkkejä läsnäolon harjoitteluun, ihan sen vuoksi, että ne keinot ovat meille kaikille tarjolla, riippumatta siitä missä päin Suomea asuu tai millainen oma elämäntilanne on. Jokaiselta löytyy varmasti jostakin läheltä vesistöä, metsää tai vaikkapa puistoalueita, jonne voi mennä rauhoittumaan ja nauttimaan luonnon alati muuttuvasta maisemasta. Luonnon hermostoa ja mieltä rauhoittava voima tiedetään, mutta aika siellä liikkumiseen ja olemiseen, pitää meidän jokaisen itse järjestää.

Olen aina tykännyt liikkua luonnossa, mutta vasta nyt Helsinkiin muutettuani olen löytänyt meren läheisyydestä parhaan tankkauspaikan itselleni. Järven rannalla kasvaneena kuvittelin aiemmin, että tuttu ja turvallinen järvimaisema olisi enemmän minua varten, mutta nyt alan olla täysin eri mieltä, kun olen päässyt paremmin tutuksi meren kanssa.

Tärkeää ei ole kuitenkaan se, mikä se tapa tai paikka on, jossa kukin meistä voi ladata omia akkujaan – tärkeämpää on se, että jokainen löytää sen, mikä itsestä tuntuu hyvältä juuri nyt. Elämäntilanteet myös vaikuttavat siihen, milloin kaipaamme rauhoittumista tutun ja turvallisen maiseman äärellä – ja milloin puolestaan olemme valmiita ottamaan vastaan haasteita tai kaipaamme jännityksen kautta tapahtuvaa hetkessä elämistä.

Meditointi on toinen läsnäoloa lisäävä tapa, johon olen jäänyt koukkuun, sillä olen huomannut, että se on erittäin tehokas keino lisätä keskittymiskykyä ja vähentää stressioireita elimistöstä. Mutta sekään ei auta, jollei sitä harjoita säännöllisesti.

Olen itse huomannut kovin suuren eron omassa hyvinvoinnissani, kun olen alkanut meditoimaan ja samalla tietoisesti päättänyt keskittyä mahdollisimman usein vain yhteen asiaan kerrallaan. Kaikin aistein. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä vaatii paljon opettelua ja toistoja, ennen kuin mieli oppii uuden tavan.

Jos laitan ruokaa, keskityn pesemään perunoita kaikessa rauhassa yksi kerrallaan, enkä puhu puhelimessa samaan aikaan tai mieti seuraavan päivän työtehtäviä. Jos taas puhun puhelimessa, niin laitan tietokoneen ja muut häiriötekijät pois silmistäni, jolloin voin keskittyä täysin hänen asioihinsa, kenen kanssa juttelen. Se on kohteliasta myös hänelle.

Suurimman eron olen huomannut pyöräillessä, jota harrastan paljon nykyisin juuri sen vuoksi, että koen sen hyvänä läsnäolon harjoituksena. Ajoin aiemmin paljon autolla ja huomasin monesti ajaneeni “automaattiohjauksella” pitkiäkin matkoja, ilman yhtään muistikuvaa matkan varrelta. Käytin ajomatkoja hyödyksi sillä tavalla, että hoidin työpuheluita tai valmistauduin seuraavaan palaveriin – mutta jälkeenpäin ajatellen olen monesti miettinyt, että kuinka paljon olinkaan läsnä ajaessa, kun en seurannut edes reittiä, vaan menin vain navigaattorin ohjaamana.

Pyöräillessä on vaikeampi käyttää teknisiä välineitä, jolloin aistit ovat valppaammat ja varsinkin nyt kesällä on ihana tuntea ilmavirtaus iholla ja nuuhkia samalla kesän tuoksut, sen lisäksi, että kauniit maisemat vilisevät silmissä. Eilen illalla kotiin päin pyöräillessä tajusin miksi en aiemmin pitänyt pyöräilystä niin paljon. Olin suorittanut sitä samalla tavalla kuin muutakin elämää ja halunnut vain päästä päämäärään. Siksi en osannut nauttia ohikiitävistä maisemista vaan ajoin hikipäässä, aina ihan täysillä… Jolloin lopulta se ei enää ollut kivaa, varsinkin jos matka oli pitkä ja aikataulu tiukka.

Nykyisin teen välillä pyöräilylenkin myös kuntoilutarkoituksessa, mutta silloinkin valitsen kauniin reitin, sillä matka sujuu huomattavasti mukavammin, jos maisemat ovat silmiä hivelevät. Muutoin varaan aikaa sen verran enemmän, että ehdin samalla katsella ympärilleni ja väistellä turisteja tai muita liikenteessä olevia – ilman, että ärtymys valtaa mielen.

Sillä lopulta kuitenkin se matka itsessään on juuri se päämäärä.