Pohdin avoimesti somessa viime viikolla avun pyytämisen kulttuuria, joka aiheutti voimakkaita tunteita, sillä sain sekä kommentteja että yksityisviestejä päivityksen vuoksi enemmän kuin koskaan. Asia koskettaa meitä jokaista eri tavoin, kuten kaikki muutkin asiat, jotka nostavat esiin omia tai jonkun läheisen kokemuksia – ja ne puolestaan tuovat tunteet pintaan. Tunteiden vallassa sitten tehdään päätöksiä hetkessä, puoleen tai toiseen, vaikka kannattaisi pysähtyä pohtimaan, mitä mieltä oikeastaan asiasta olen, ilman niitä sisältä kumpuavia tunnereaktioita.

Tästä on kysymys lähes kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä, niin kotona kuin työelämässä, riippumatta työtehtävän suuruudesta, jos omaa historiaa ei ole penkonut. Reagoimme ja toimimme tunteiden pohjalta, joka ei kuitenkaan ole koko totuus, jos analysoisimme asiaa myös tietoisen mielen (tai oman syvimmän totuuden) kautta.

Avun pyytämisen kulttuuri on selkeässä murroksessa Suomessa, eikä monikaan meistä oikein tiedä, miten siihen tulisi suhtautua, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Entisaikaan kylillä kiersi kerjäläisiä, jotka yöpyivät maatiloilla tehden töitä ruokapalkan eteen. Silloin oli lähes joka talossa jotain tekemistä, jolla ihmiset saattoivat ansaita yösijan ja paikan illallispöydästä. Nykyisin sitä ei enää tapahdu, sillä ihmiset asuvat pienemmissä kodeissa ja avun tarvitsijat ovatkin jalkautuneet kaduille pyytämään rahaa kiireisiltä ohikulkijoilta. Törmään tähän päivittäin Helsingissä jossain muodossa.

Olen yhtä aikaa surullinen ja hämilläni siitä, sillä totta kai ymmärrän ne monet syyt, jotka voivat ajaa ihmisen sellaiseen tilanteeseen, jossa rahat eivät riitä elämän perusasioihin. Se on inhimillistä ja voi tapahtua kenelle tahansa, jos kohtaa riittävän suuria vastoinkäymisiä. Mutta mitä sitä ennen on pitänyt tapahtua, jotta ihmisellä ei ole ketään muuta keneltä pyytää apua kuin ventovieras ohikulkija?

Kun näen kauppakeskuksissa tai kaduilla nuoria, jotka ovat selvästi kadottaneet otteen elämästä ja kulkevat likaisissa vaatteissa kaljatölkki kädessä keskellä arkipäivää, niin sydäntäni puristaa joka kerran, sillä mietin aina, missä heidän äitinsä mahtaa olla? Miten suuri huoli hänellä onkaan – vai onko?

Olen ollut aina kovin huolehtivainen äiti, josta on viime vuosina pitänyt oppia pois, sillä lapseni ovat jo aikuisia ja monissa asioissa paljon viisaampia kuin minä. Sitä paitsi elämänkokemuksen he joutuvat joka tapauksessa kartuttamaan itse, enkä sitä voi heille siirtää vaikka kuinka haluaisin. Eli pitää vain päästää irti ja luottaa siihen, että he osaavat, pärjäävät ja valitsevat omat polkunsa, joiden kautta oppivat elämästä.

Olen välillä soimannut itseäni siitä, miksi huolehdin niin paljon? Enkö voisi vain ottaa rennosti ja luottaa, että kaikki menee juuri niin, kuin on tarkoitettu? Mutta se ei ole ihan helppoa, kun on kysymys niistä kaikista rakkaimmista ihmisistä.

On välttämätöntä päästää irti huolehtimisesta jossain vaiheessa, kun lapset kasvavat, jotta he saavat kokea miltä tuntuu kantaa vastuu itsestään. Mutta ehkä huolehtiminen ei kuitenkaan ole niin suuri synti kuin se, että kukaan EI huolehtisi tai välittäisi..

Välittäminen voi olla myös lahja, jonka jokainen meistä voi antaa ohikulkijalle tai avun tarvitsijalle. Lyhyt hetki, jolloin pysähtyy kohtaamaan ihmisen, katsoo silmiin ja kysyy kuulumiset. Sillä surullisinta on se mitä tällainen kulttuuri selvästi saa aikaan meissä, on se, että alitajuisesti tekee mieli sulkea avun pyytäjät pois silmistään. Olla välittämättä, koska ei ole keinoja tai resursseja auttaa ja siitä tulee itselle paha mieli ja riittämätön olo. Sen sijaan, että pysähtyisi kohtaamaan ihmisen hädän ja antaisi hänelle sen viestin, että joku on kiinnostunut ja välittää, vaikka ei pystyisikään tai haluaisi rahallisesti auttaa.

Ennen kaikkea välittämisen kulttuuri on suurin lahja omille läheisille, joihin me kaikki jätämme suurimman jäljen omalla käytöksellämme. Tietoisuus siitä, että ympärillä on ihmisiä, joiden puoleen voi kääntyä missä tahansa tilanteessa, on tärkeää iästä riippumatta. Jokainen meistä voi olla jollekin ihmiselle sellainen läheinen.

Itse olen joutunut vuosien varrella priorisoimaan omat voimavarani, koska ne eivät riittäneet kaikkeen yhdellä kertaa ja silloin päätin, että pyrin jatkossa pitämään huolen ensisijaisesti itsestäni ja siitä, että minulla on annettavaa muille, ennen kuin tarjoudun koko maailman avuksi. Se ei ole aina helppoa ja tuntuu välillä myös kovin itsekkäältä, mutta on elintärkeää, jotta voin hoitaa oman osuuteni tässä yhteiskunnassa sekä työelämässä että kahden lapsen vanhempana.

Mahdollisuuksien mukaan olen auttanut muita sekä rahalahjoituksina, että antamalla aikaa ja huomiota niille ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi elämässäni jollain tavalla. Sillä jokaisella meistä on monia ihmisiä ihan lähelläkin, joita voimme jollakin tavalla auttaa halutessamme. Minusta on hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka tämän lisäksi vielä jaksavat tehdä vapaaehtoistyötä tai olla muuten vain koko maailmaa varten avoinna, sillä avuntarvitsijoita on selvästi koko ajan enemmän, eikä kaikilla välttämättä ole sellaisia ihmisiä lähipiirissä, keneltä he voisivat apua pyytää.

Näin äitienpäivän jälkeisenä päivänä tekee mieli katsella elämää taaksepäin ja antaa itselleen kiitosta. Ehkä se lapsista huolen kantaminen ei kuitenkaan ole ollut virheistä suurin äitinä olemisessa, vaikka heistä joskus on saattanut siltä tuntua. Tietoisuus siitä, että maailmassa on ainakin yksi ihminen, joka välittää ja kantaa huolta heistä, kävi mitä tahansa, voi olla murkkuikäisestä ärsyttävää, kun hän haluaisi niin kovasti pärjätä ihan itse, mutta lopulta ehkä kuitenkin se paras lahja, jonka äitinä voi lapselleen antaa. ❤