Entisenä suorittajana olen hyvin tarkka “haistamaan” suorittajat ympärilläni. Vähän samoin kuten entinen alkoholisti tunnistaa piilojuopot, jotka yrittävät vielä pitää kulissia yllä. Tämä aihe nousi mieleeni eilisellä juoksulenkillä, jonne lähdin jälleen pitkien pääni sisällä käytyjen keskustelujen jälkeen.

Kuten aina, heti muutaman askelen jälkeen tiesin päätöksen olleen oikea, puhumattakaan siitä, miten hyvä ja energinen olo minulla oli lenkin jälkeen.

Olen ollut lähes koko elämäni suorittaja, joka on saanut paljon aikaiseksi töissä sekä vapaa-ajalla ja ollut samalla kaikille läheisille tavoitettavissa ja tukena tarvittaessa. Eli sen lisäksi, että suoritin työelämää, kodin askareita ja omaa hyvinvointia, niin suoritin myös ihmissuhteita. Huoh. Melkoinen paletti. Ei ihme, että jossain vaiheessa väsyin.

Näin jälkeenpäin en halua edes miettiä, että olinko oikeasti läsnä läheisilleni.. tai itselleni. Todennäköisesti en ainakaan samalla tavalla kuin nyt, vaikka monien vuosien ajan jo tietoisesti keskityin siihenkin kaiken suorittamisen keskellä.

Kuten entinen alkoholisti, niin myös entinen suorittaja, on loppuelämän suorittaja, jonka pitää tarkkailla itseään, ettei ajautuisi samaan lankaan uudelleen. Alkoholiongelmasta on varmasti vaikeaa toipua, mutta se siinä on helpompaa, että alkoholisti voi lopettaa täysin alkoholin käytön tai sellaisissa paikoissa liikkumisen, missä alkoholia tarjoillaan, mutta suorittaja ei voi lopettaa elämästä. Siksi onkin ainut vaihtoehto, että on opeteltava uudenlainen tapa elää.

Minulle se on tarkoittanut sitä, että ensin on pitänyt pysähtyä täysin. Sen jälkeen vasta olen voinut alkaa ottamaan yksi pala kerrallaan asioita aiemmasta elämästä mukaan uudenlaiseen ja rennompaan elämäntapaan, oikeilla motiiveilla.

Mitkä sitten ovat oikeanlaiset motiivit? Siinäpä vaikea kysymys. Voisin sanoa, että kaikesta pitää nauttia, mutta jos on suorittanut vuosien ajan, niin välttämättä ei tunnista oikeasti enää, mistä nauttii. Sellainen ihminen nauttii itsensä piiskaamisesta koko ajan parempiin tuloksiin ja tehokkaampaan tekemiseen. Hän nauttii, kun voi vetää viivan yli to-do-listasta tai että voi jakaa sosiaalisessa mediassa juoksulenkin pituuden. Tunnistan itsessäni nämä molemmat edelleen, vaikka en omistakaan mittaria tai sovellusta, jolla voisin tallentaa digitaalisesti urheilusuoritukseni. Kuulostelen nykyisin vain oman kehon viestejä lenkin aikana ja päätän reitin sen mukaan miltä milloinkin tuntuu.

Itse asiassa katselen hieman kauhulla postiluukusta tulevia mainoksia, joissa jo pitkään yksi hittituote on ollut eri kehon toimintoja ja suorituksia mittaavat kellot tai askelmittarit. Ne sopivat varmasti erinomaisesti sellaisille ihmisille, joilta puuttuu itsekuria ja joiden on vaikea saada itseään liikkeelle, mutta suorittajalle ne ovat lähes sama kuin jos alkoholisti ostaisi viinapullon ja pitäisi sitä koko ajan taskussaan…

Miten sitten suorittamisen tunnistaa? Kuinka se eroaa esimerkiksi intohimosta tehdä asioita?

Olen miettinyt sitä paljon ja siksi käynyt pääni sisäisiä keskusteluja varsinkin juoksemisesta. Sillä vaikka en olekaan koskaan väsyttänyt itseäni liikunnalla vaan enemmänkin kaikella muulla yhteensä, niin olen nykyisin tarkka myös liikunnan suhteen, eli sen pitää olla sellaista, joka tekee hyvää minulle, eikä ole rangaistus vaikkapa siitä, että olen syönyt liikaa tai ollut muuten laiska. Sillä jos liikunta muuttuu vain kaloreiden polttamiseksi tai ajatus pyörii lenkin aikana pääasiassa siinä, miten monta kilometriä pitää vielä juosta, jotta voin olla itseeni tyytyväinen, niin se kuulostaa enemmän suorittamiselta kuin mukavalta, hyvinvointia lisäävältä liikunnalta.

Aina tärkeintä muutoksen tekemisessä on olemassa olevan tilanteen tiedostaminen. Siksi kannattaakin pysähtyä ja tutkia omaa kalenteria, jos tämä teksti koskettaa. Kuinka täydeltä se näyttää? Jääkö sinne aikaa vain olemiseen ja palautumiseen – tai perheen kanssa puuhailuun? Vai onko illat ja viikonloputkin täynnä menoja ja tekemistä?

Sen lisäksi on hyvä kuulostella itseään ja sitä, kuinka korkealla omat stressitasot ovat. Olenko kireä ja hermostunut? Nukunko huonosti? Reagoinko asioihin herkästi voimakkailla tunteilla? Entä puuhaanko koko ajan jotain, jottei “aika menisi hukkaan”? Jos vastaus on kyllä kaikkiin näihin, niin todennäköisesti keho kaipaisi pysähdystä. Olisi tärkeää pystyä nauttimaan sekä tekemättömyydestä että sellaisesta tekemisestä, jossa ei ole mitään järkevää tavoitetta. Kuten vaikka leffan katselu tai sängyssä löhöily vapaapäivän aamuna. Samoin kuin läheisten kanssa oleminen, joka on tavoite jo itsessään eikä sitä tarvitse mitata sillä, mitä silloin tehdään. Nykyisin sekin on usein suorittamista, koska omasta vapaa-ajasta pitää vähintään saada kiinnostava päivitys.

Itse käytin aiemmin lähes kaiken “olemiseen tarkoitetun ajan” seuraavien tekemisten suunnitteluun, jolloin en taaskaan ollut läsnä kyseisessä hetkessä, vaan suunnittelin jo seuraavaa suoritusta. Hyvin “tehokasta palautumista”. Kuitenkin keholle ja mielelle olisi erittäin tärkeää välillä olla ihan ilman tavoitetta, jolloin myös alitajunta voi päästää irti ja rentoutua. Sellainen ihminen on myös huomattavasti mukavampaa seuraa läheisille.

Suorittaminen ja alkoholi eivät loppujen lopuksi ole kovin kaukaa haettu yhdistelmä, sillä hyvin usein suorittaja etsii jotain pakokeinoa alitajuisesti omasta suorittamisestaan ja mikäpä sen helpompi tapa “rentoutua” kuin ottaa lasillinen tai kaksi. Tällöin vaarassa on ajautua toiseen riippuvuuteen. Joillekin pakokeino suorittamisesta on alkoholi, joillekin toisille joku muu asia tai harrastus, mutta silti suorittamisesta ei pääse eroon ennen kuin oppii arvostamaan itseään ilman mitattavia tuloksia. Joka on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty…

Onneksi meidän keho on niin valtavan viisas, että se antaa kyllä merkkejä jo ennen kuin ajaudumme totaaliseen väsymykseen, jos vain huomaamme ne. Itse huomasin tämän hyvin selvästi muuttaessani Helsinkiin. Maiseman vaihdos vaikutti niin, että pystyin kuuntelemaan paremmin sisäisiä viestejä ja huomasin käveleväni lähes joka päivä pitkiä, monen tunnin lenkkejä meren rannalla, ilman mitään päämäärää. Koska luonto rauhoittaa ja maadoittaa, niin se veti puoleensa suorittamiseen väsynyttä kehoa.

Suorittaja minussa heräsi myös väsymyksen keskellä. Se yritti palautua väsymyksestä mahdollisimman nopeasti, sen huomattuaan. Siksi yritin etsiä keinoja, joilla kehoni palautuisi nopeammin kuin normaalisti. Kävin hoidoissa, luin itsehoito oppaita, aloitin meditoinnin ja joogan, muutin ruokavaliota – ja silti se kesti oman aikansa. Keho ei palaudu pikakelauksella, jos sitä on rasitettu vuosikymmenien ajan, mutta onneksi palautuu kuitenkin.

Olen erittäin kiitollinen nyt tuosta kokemuksesta, jonka avulla jouduin väkisin irrottautumaan suorittamisesta, sillä se toi mukanaan paljon mielekkäämmän tavan elää. Silti se ei tarkoita, etteikö elämässä enää saisi mitään aikaiseksi, vaan päinvastoin. Ne asiat ja ihmiset, jotka saavat huomioni, saavat sen 100%:sti. Se on yhtä aikaa mielekästä ja merkityksellistä sekä tehokasta. Kuitenkin nuo kaksi ensimmäistä adjektiivia ovat ne, joiden perusteella valitsen sen, mihin huomioni annan ja se tekee elämästäni sellaista, josta voin nauttia joka päivä eikä pelkästään tavoitteen toteuduttua tai ollessani tuottoisa.

Tehokkuus tulee siis oheistuotteena, joka onkin yksi elämän paradoksi. ❤