En onneksi tiennyt mille matkalle silloin lähdin, kun pakkasin tavarani ja muutin pois. Suljin vain yhden oven konkreettisesti, mutta monta ovea sen jälkeen lopullisesti. Unelma ydinperheestä piti rypistää roskakoriin ja keksiä tilalle jotain muuta. Vastuu itsestä ja omasta onnellisuudesta ei ollut parisuhteessa ollessa kenelläkään muulla kuin minulla itselläni, mutta nyt se konkretisoitui kerta heitolla. Enää ei vain yksinkertaisesti ollut ketään, ketä olisin voinut syyttää jos elämäni ei olisi sellaista kuin haluaisin. Hetken aikaa syytin mielessäni ex-puolisoa siitä, että jouduin asumaan paikassa, jossa en halunnut. Mutta jonkin ajan kuluttua tajusin, että sekin on turhaa. Vastuu on aikuisena otettava omista päätöksistään, ihan itse. Myös niistä päätöksistä, joita olen joskus aiemmin tehnyt – ja jotka ovat johtaneet minut tähän pisteeseen, jossa nyt olen.

Minulle ei ollut vaikeaa arjen askareet ilman puolison apua, olinhan tottunut niitä hoitamaan yksin aiemminkin. Mutta taloudellinen vastuu tuntui aluksi lähes sietämättömän painavalta kantaa, ypöyksin. Sitä paitsi asuminen kahden lapsen kanssa oli lähes yhtä kallista kuin kahden työssä käyvän aikuisen elämä kahden lapsen kanssa. Pitäisikö minun nyt ansaita tuplasti enemmän, vai miten tämän yhtälön ratkaisen?

Päätin ratkaista sen siten, että tein kahdessa viikossa kuukauden työt, jotta aikaa jäi myös lapsille. Yrittäjänä se oli onneksi mahdollista, sillä yhden aikuisen arjessa ei ollut kahta syliä tai neljää auttavaa kättä.. ja pienten lasten kanssa se oli minulle suurin huoli, jonka rinnalla taloudelliset paineetkin tuntuivat pieniltä. Unelma ydinperheestä oli haudattu, mutta halusin, että edes se yksi vanhempi kerrallaan on oikeasti läsnä. Siksi olin valmis tinkimään muutamista ulkomaan matkoista ja rakettimaisesta uraputkesta. Onneksi tiedostin rajallisuuteni.

Jälkeenpäin olen tajunnut, että samalla kun hautasin unelman ydinperheestä, jouduin kirkastamaan omat arvoni uudelleen. Luomaan pelisäännöt meidän perheeseen. Tekemään tietoisia valintoja, jotka vaikuttaisivat pitkälle tulevaisuuteen. Minusta ei tullut asuntosijoittajaa, vaan priorisoin hyvän arjen, koska se oli meille kolmelle tärkeintä tässä ja nyt. Lopetin elämästä “sitten kun” elämää. Itse asiassa näin jälkeen päin ajatellen, opin elämään monella tapaa oikein, ikään kuin pakon sanelemana.

Yksin eläessä ei voi peesailla kenenkään selän takana ja leikkiä “seuraa johtajaa” (jolloin ei tarvitse itse miettiä mitä haluaa, eikä myöskään kantaa 100% vastuuta lopputuloksesta), joten minun täytyi ottaa ohjakset omiin käsiini ja miettiä, että millaiseksi haluan elämäni rakentaa. Se ei ollut aina helppoa, mutta onneksi voin nyt todeta, että se oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua. Sillä, ilman noita kokemuksia, en olisi kasvanut sellaiseksi Anuksi, joka tänä päivänä olen.

Miksi pohdin tätä ääneen nyt, kun tuosta elämäntilanteesta on jo yli kymmenen vuotta aikaa? Siksi, että haluan jakaa niitä oivalluksia ja tuntemuksia, mitä olen noista vuosista oppinut. Näenhän kaiken aikaa ympärilläni ihmisiä, ketkä eroavat ja alkavat rakentaa uutta elämää pala kerrallaan.. Tiedän, mitä se on. Se ei ole helppoa – mutta se ei myöskään ole maailmanloppu. Ja siitä ehdottomasti seuraa myös jotain hyvää ❤

On klisee, mutta niin totta, että jokainen meistä on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Parisuhteessa se helposti unohtuu ja uskon, että siitä itse asiassa johtuvat monet erot. Sillä monet päätökset ovat väkisinkin yhteisiä – kuten missä asutaan, mihin rahaa käytetään, kuka tekee kotityöt ja kuka hoitaa lasten harrastukset… Jos näistä on luomassa pelisääntöjä kaksi itsenäistä ja oman vastuunsa tunnistavaa aikuista, molempien toiveet tulevat kuulluiksi ja lopputulos on hyvä kompromissi, jossa kumpikin saa vaikuttaa päätöksiin ja samalla rakentaa omaa elämää yhteisen elämän rinnalle. Mutta jos taas suhteessa jompi kumpi on vahvempi ja hänen toiveiden ja tarpeiden mukaan määräytyvät useimmat asiat – niin toinen sopeutuvampi saattaa mukautua liian pitkään sellaiseen elämään, joka ei ole hänen näköistään.

Ymmärrän hyvin nyt jälkeenpäin, miksi minun on pitänyt kantaa vastuu omasta elämästä ja osittain myös lapsista, yksin. Olen erittäin sopeutuvainen luonne ja sen vuoksi hyvin helposti unohdan omat tarpeet ja toiveet, varsinkin jos perheen etu sitä vaatii. Näiden vuosien aikana, kun kukaan ei ole ollut jakamassa arkea kanssani, niin minun on ollut pakko löytää voima ja vastaukset itsestäni, myös kiperissä tilanteissa.

Mitä sitten olen tästä oppinut?

Olen oppinut luottamaan siihen, että pärjään aina, tavalla tai toisella – niin taloudellisesti kuin henkisestikin, vaikka olenkin yksin. Löydän oikeat sanat, kun teini haastaa kotiintulo ajoissa tai tiedän, millaisen auton haluan ostaa, kun menen yksin autokauppaan ja myyjä katselee minua arvioivasti. Tiedän myös koko ajan paremmin ja paremmin, millaista elämää haluan elää – ja uskallan koko ajan enemmän myös elää sitä. Osaan siis kuunnella itseäni paremmin ja elää sen mukaan. Uskon, että lopulta onnellisuus kumpuaa juuri sieltä – on sitten parisuhteessa tai ei. Sillä jokainen meistä on loppujen lopuksi yksin, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon rakkaita ihmisiä. Itsemme kanssa meidän on jaksettava elää loppuelämä, kenestäkään muusta ei ole takeita. Siksi sitä ihmistä ja sen tarpeita ei saisi unohtaa, vaikka läheisten tarpeet ovat myös tärkeitä.

Olisinko voinut oppia nämä asiat myös elämällä unelmaani ydinperheessä? Ehdottomasti.

Tämä on vain ollut minun polkuni tähän saakka, joka on tarvittu näihin oivalluksiin. Ei ole yhtä merkittävää tekijää tai yhtä ainoaa reittiä itsensä tuntemiseen ja henkiseen kasvuun. Sinä itse tiedät aina parhaiten, mikä on juuri sinulle se paras reitti. Mutta muista kuitenkin, että silloinkin, kun kuvittelet, että elämä vetää maton jalkojesi alta ja romuttaa kaikki suurimmat unelmasi – voit vuoren varmasti jälkeen päin katsella taakse päin ja kiittää siunauksista, joita juuri nuo tapahtumat sinussa saivat aikaan. ❤