Olen kirjoittanut tämän blogin osittain jo vuosi sitten – mutta jättänyt julkaisematta jostain syystä. Löysin sen uudelleen viikonloppuna ja koska tämä aihe tuntuu olevan edelleenkin hyvin ajankohtainen, palaan siihen nyt uudestaan – ehkä myös hieman viisaampana, sillä sama teema oli meillä viikonloppuna esillä Life Coach opinnoissa.

Nykyisin puhutaan paljon siitä kuinka pitäisi elää rakkaudessa – tai tehdä valintoja rakkauden eikä pelon kautta. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Pohdin aihetta vuosi sitten lähinnä lapsiini liittyen (josta kirjoituksen lopussa tarkemmin) mutta vaikka Sinulla ei olisikaan lapsia, on monenlaisia tilanteita joka päivä, joissa voidaan kysyä itseltämme samaa. Kumpi minua juuri nyt ohjaa, pelko vai rakkaus? Ne voivat olla pienempiä tai isompia valintoja, joiden edessä olemme. Joku ehkä kamppailee parhaillaan ihmissuhteessa, jossa kerta toisensa jälkeen tulee mieleen, että onko tämä rakkautta vai enkö vain uskalla lähteä? Jossain taustalla ehkä itsekin tietää, että rakkauden ei kuulu olla tällaista mutta silti vahva tunne saa perääntymään ja jäämään. Pelko ja rakkaus ovat molemmat tunteina hyvin voimakkaita ja tuntuvat samassa kohdassa kehoa, sydämen kohdalla – sen vuoksi ne ehkä myös sekoittuvat helposti. Tosin pelko on raskasta ja pienentävää – ja rakkaus puolestaan kevyttä ja kohottavaa.

Rakkautta voi kuvailla myös luottamuksena varsinkin silloin kun on kysymys jostain muusta kuin ihmissuhteesta. Pelko hiipii mieleemme helposti vaikkapa työpaikkaa etsiessä tai asuntoa vaihtaessa. Aina oikeastaan kun edessä on jotain tuntematonta. Luotanko, että kaikki menee juuri niin kuin kuuluu – vai annanko pelolle vallan ja hermostun tai teen jopa paniikkiratkaisuja sen vuoksi?

“Joka pelkää eniten, huutaa koviten…” laulaa Sanni. Ja niinhän se on.

Mitä nämä arkipäivän tilanteet sitten ovat, joissa voimme valita rakkauden tai pelon?

Kadun kulmassa kerjäävät kerjäläiset voisivat olla yksi esimerkki. Ohi kulkiessaan voi kysyä itseltään, että mitä tunteita he meissä herättävät? Huomaan itsekin joka kerran pienen ikävän tunteen nousevan rintaani, kun näen heitä. Ajatus uudenlaisesta maailmasta, jossa rajat eivät olekaan niin tiukasti kiinni ja kulttuurit sekoittuvat, aiheuttaa helposti epävarmuutta ja pelkoa tuntemattomasta. Pelko puolestaan laittaa meidät puolustautumaan joskus liiankin voimakkain keinoin, jolloin voi unohtua kokonaan se, että me kaikki olemme ihmisiä kuitenkin. Ohikulkiessaan ei toki tarvitse välttämättä tehdä yhtään mitään – mutta jos sisällä herää ikävä tunne, niin voi miettiä, että mitä rakkaus tässä tekisi? Varmaan hymyilisi ystävällisesti, auttaisi, jos mahdollista tai kävelisi ohi ja toivoisi kaikkea hyvää.

Lähempääkin löytyy konkreettisia esimerkkejä, kuten kotioloista. Siitä kirjoitan Rhonda Byrnen viisaiden sanojen jälkeen, josta tämä koko blogiteksti vuosi sitten sai alkunsa. Olin avannut tuona aamuna kirjan sattuman varaisesti, toivoen viestiä uuteen päivään ja tässä se oli:

“The tighter you try to hold on something, that you are afraid of losing, the more you are pushing it away. Those thoughts are filled with fear, and if you continue to persist, what you fear the most will come upon you. Fear nothing – just think about what you want. It feels so much better!”

Suomeksi sama: “Mitä tiukemmin yrität pitää kiinni jostakin, jonka pelkäät menettäväsi, sitä enemmän työnnät sitä pois. Sillä nuo ajatukset ovat täynnä pelkoa ja jos jatkat sen vahvistamista, mitä pelkäät eniten, se hyvin todennäköisesti tapahtuu. Älä pelkää mitään, mieti vain mitä haluat. Se tuntuu niin paljon paremmalta!”

Tuo sivu oli irronnut kirjasta – eli sitä oli luettu aiemminkin. Juuri silloin se kosketti minua lasteni kautta.

Saan kotona osakseni vitsailua siitä, miten usein kyselen jo lähes aikuisten lasteni perään. Olen aina ollut sitä mieltä, että rajat ovat rakkautta ja tiettyyn rajaan saakka huoleni lasten menemisistä on oikeutettua ja aitoa välittämistä. Mutta missä kohtaa se muuttuu peloksi menettää heidät jollekin uhkakuvalle, joka takaraivossani kummittelee?

Nykyaika asettaa meille vanhemmille melkoisen haasteen, koska ne uhkakuvat, jotka aiemmin olivat “jossain kaukana” ovat tulleet koko ajan lähemmäksi emmekä voi lapsia pitää pullossa. Kuulemme ja näemme koko ajan ympärillä surullisia esimerkkejä, kun yhä nuoremmat ajautuvat kaveriporukan mukana valitsemaan vääränlaisia vapaa-ajan vietto tapoja – jolloin huoli valtaa helposti mielen, vaikka oma lapsi vaikuttaisi aivan järkevältä valitsemaan toisin. Kuitenkaan huolienergian kasaaminen lastemme niskaan ei auta tai kannusta heitä, vaan päinvastoin. Luottamus vahvistaisi heidän itsetuntoaan ja auttaisi heitä valitsemaan oikein – epäilys ja huoli puolestaan syö luottamusta.

Avasin toisen aukeaman – ja yllätys, sain käytännön keinoja tunteen muuttamiseksi pelosta pois.

“There is a difference between feeling gratitude and appreciation for something, and feeling attachment to something. Appreciation and gratitude are states of pure love, while attachment contains fear – fear of losing or not having what you are attached to. When it comes to something you want in your life, appreciation and gratitude attract, and attachment pushes away. If you are feeling afraid that you will not get what you want, or losing what you have, then you have attachment.

To remove the attachment, keep shifting yourself into a state of appreciation and gratitude, until you can feel that the fear has gone.”

Suomeksi: “On ero kiitollisuuden ja arvostuksen tunteen sekä riippuvuuden tunteen välillä. Arvostus ja kiitollisuus tulevat puhtaasta rakkaudesta kun taas riippuvuus sisältää pelkoa – pelkoa sen menettämisestä, johon olet tarrautunut. Kun haluat vetää tiettyjä asioita elämääsi, kiitollisuus ja arvostus vetävät niitä puoleensa ja riippuvuus työntää niitä poispäin. Jos pelkäät, että et saa sitä mitä haluat tai että menetät sen, mitä sinulla on, silloin olet kiinnittynyt niihin.

Irrottautuaksesi riippuvuuden tunteesta, käännä huomiosi arvostuksen ja kiitollisuuden tunteeseen, kunnes huomaat, että pelko on mennyt.”

Kiitollisuus on ollut minulle tärkeä voiman lähde jo monta vuotta – ja jälleen kerran tajusin miten suuri vaikutus sillä on. Nyt ymmärrän miksi tämä aihe oli ajankohtainen vuosi sitten, koska olen joutunut viimeisen vuoden aikana ottamaan ison askelen sivuun lasteni elämästä, jotta he saavat kasvaa ja itsenäistyä – sekä löytää oman vahvuutensa pärjätäkseen elämässä. Se ei ole aina helppoa ja välillä yön pimeinä tunteina pelko hiipii sydämeen, kun vastausta ei kuulu. Mutta silti, kiitollisuus on aina päällimmäinen tunne, kun mietin heitä. Kiitollisuus myös siitä, että minua on siunattu lapsilla, jotka haastavat minua kohtaamaan omat pelkoni tämän uuden vaiheen myötä – jolloin on vain luotettava, että he pärjäävät, vaikka napanuora alkaakin katketa enkä voi enää vahtia heidän jokaista askeltaan. Jälleen kerran on minun valintani, minkä tunnetilan valitsen. Voin siunata heidän polkujaan rakkaudella – tai murehtia pelolla…

Vaikka valinta on minun, joudun varmasti kohtaamaan pelkoni vielä monta kertaa. Mutta jatkossa kysyn itseltäni pelon noustessa mieleen, että: “Mitä rakkaus juuri nyt tekisi?” ❤