Vietin itsenäisyyspäivän hieman erilaisissa merkeissä kuin aiemmin. Olin workshopissa, jossa suuri joukko naisia ja miehiä oli kokoontunut kuuntelemaan omaa sisintään – irtautumaan turhista taakoista, syyllisyydestä tai häpeästä, joka on jostain mukaan tarttunut. Ei ollut sattumaa, että se järjestettiin juuri itsenäisyyspäivänä, sillä sota-ajat ovat jättäneet oman jälkensä meidän suomalaisten tunne-elämään, joka siirtyy sukupolvilta toiselle, jollei sitä tiedosta. Eikä mikään ihme. Niissä olosuhteissa on ollut pakko sulkea tunteet piiloon ja yrittää vain selviytyä arjesta, päivä ja tunti kerrallaan.

Nyt kun mietin tilannetta, jossa pitäisi olla huolissaan omasta turvallisuudesta samalla kun lähettää omat pojat sotatantereelle – niin se on jo ajatuksena niin tuskallinen, ettei sitä halua edes ajatella. Näin ihmiset ovat varmasti tehneet silloinkin. Sulkeneet surun, huolen ja pelon piiloon – jotta he ovat selviytyneet noista vaikeista vuosista. Osa on peittänyt ikävät tunteet huumorin tai itseironian taakse – toiset taas turruttaneet ne alkoholilla tai muuten vain sulkeutuneet ja muuttuneet tunteettomiksi. Tämä ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta sen ajan lapsiin ja siihen, miten heidän tunne-elämänsä on kehittynyt.

Sotavuosista ja sen jälkeisestä elämästä meidän suomalaisten kansallis-identiteettiin on syöpynyt syvälle tiedostamaton häpeä ja syyllisyys, joka ilmenee monin eri tavoin. Se on syntynyt osittain tunnetyhjiöstä, jossa ihmiset noina vuosina joutuivat elämään – mutta sen lisäksi se on juurtunut osaksi meidän kasvatuskulttuuria. “Kasvaa se mies räkänokastakin, vaan ei tyhjännaurajasta” tai “Se joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa”.. Vanhat sananparret kertovat paljon siitä asenteesta, johon meidänkin sukupolvea on vielä yritetty latistaa.

Kouluvuosilta tulee mieleeni lukemattomia tapauksia, joissa minä tai joku muu luokasta nolattiin kaikkien silmissä, jos tunnilla käyttäytyi huonosti tai ei vain kuunnellut mitä opettaja puhui. Suureksi harmikseni kuulen tuota käytöstä edelleen omien lasteni kautta. Ymmärrän hyvin sen, miten raskasta opettajien työ tänä päivänä on, enkä heidän vastuulleen halua missään nimessä sälyttää omaa vastuutani lasteni kasvatusta – mutta kasvattajan tehtävä ei minun mielestäni ole missään tilanteessa nolata lasta vaan kannustaa ja ohjata häntä kasvamaan oikeaan suuntaan. Valitettavasti vain me aikuiset ja jopa kasvatusalan ammattilaiset, emme ole aina itsekään sinut omien tunteidemme kanssa, jolloin emme myöskään tunnista itsessämme sitä mitä siirrämme edelleen seuraaville sukupolville.

Miten häpeä sitten ilmenee arjessa meillä aikuisilla? Se olikin mielenkiintoista kuulla… sillä täytyy olla melkoinen salapoliisi, jotta löytää häpeän jäljille, koska meidät on kasvatettu myös häpeämään häpeää. Heikkoutta tai haavoittuvutta ei arvosteta pärjäämiskulttuurissa, koska jo sota-aikoina oli hengissä pysyäkseen pakko olla vahva – ja lapsi oppii piilottamaan tunteensa taitavasti ja näyttelemään vahvaa tarvittaessa. Lopulta ihminen ei tunnista enää edes pelkoa peloksi – koska on sen niin taidokkaasti itseltään piilottanut – vaan pakenee tai väistelee aina tilanteita, joissa pelottaa. Ettei kukaan huomaisi hänen heikkouttaan. Häpeää siis omaa pelkoaan. Nykyarjessa ei ole varsinaisesti pelättävää mutta tuo pärjäämiskulttuuri on siirtynyt myös tähän päivään. Siksi usein varsinkin miesten on täytynyt peittää oma heikkous tai pelot keinotekoisen vahvuuden alle, jonne hukkuu samalla monet muutkin tunteet.

Kun riittävän kauan pakenee tunteitaan – muodostuu niin paksu suojakuori niiden ympärille, että niihin on lähes mahdotonta päästä käsiksi, vaikka yrittäisi. Siellä pinnan alla ne kuitenkin ovat odottamassa, kunhan vain riittävän rohkeasti lähtee kaivelemaan syvemmälle. Jos uskaltaa.

Workshopissa oli uskomattoman hienoa nähdä, miten aikuiset ihmiset uskaltautuivat avaamaan itsensä täydellisesti ja näyttämään vieraiden ihmisten aikana, oman haavoittuvuutensa. Luottaen siihen, että heitä kannatellaan. Tämä kaikki tapahtui ryhmässä, jossa monikaan ei ollut ennestään toiselle tuttu. Vetäjä tietenkin oli hyvin ammattilainen asian kanssa – mutta siltikin jäin miettimään sitä, että onko meidän nykyisin helpompaa näyttää se oma aito sisin täysin vieraassa porukassa kuin niiden omien läheisten ja rakkaiden silmissä? Aika surullista sekin.

Miksi sitten niitä omia tunteita täytyy kaivella esiin…? Eikö riittäisi vain, jos oppisi elämään tässä hetkessä, eikä muistelisi vanhoja?

Siksi, että aitoa kohtaamista ei ihmisten välillä voi syntyä, jos emme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Pelaamme pelejä, taktikoimme, miellytämme tai olemme riippuvuus-suhteessa. Ihmissuhteista tulee pelikenttä, jossa sääntöjä ei tunneta – ei myöskään aitoja tunteita. Olemme kaikki varmasti joskus olleet mukana tuollaisessa pelissä. Työpaikalla, ystävyys- tai parisuhteessa. Siitä jää kovin tyhjä olo. Kuin olisi vahingossa eksynyt väärään bussiin.

Parisuhde on se meidän aikuisten pelikenttä, joka antaa samalla tilaisuuden kasvuun – jos vain rohkenee katsoa toista silmästä silmään. Sillä useinhan me haemme juuri siitä läheisimmästä ihmissuhteesta niitä samankaltaisuuksia, jolloin omat pelotkin olisi kohdattava. Pelkohan saa tekemään kummallisia. Ensin se ajaa ihmisen etsimään ihmissuhdetta, koska yksin ei uskalla olla. Mutta hetken päästä kun suhde syvenee, se ajaa pakenemaan suhteesta. Sillä mitä lähemmäs toisen ihmisen päästää, sitä suurempi riski on siihen, että ne omat heikot kohdat paljastuvat – ja se voi olla liian vaikeaa, jos ne on aina pitänyt piilottaa. Silloin on helpompaa paeta. Selittää itselleen, että ei tämä ollutkaan se oikea.

Joillakin pelko estää kokonaan toisiin ihmisiin tutustumisen, aiheuttaa eristäytymisen – tai toisaalta taas se voi aiheuttaa riippuvuuden, jolloin suhteessa roikutaan hengissä pysymisen vimmalla. Uskaltamatta päästää irti vaikka pitäisi.

Taas kerran haluaisin lentää unelmamaailmaani, jossa asiat olisivat toisin. Kuvittelen mielessäni, miten helppoa elämä olisikaan, jos voisimme vain olla sitä mitä olemme – itsellemme ja muille. Ilman naamioita, rooleja, suojamuureja, häpeää. Työpaikoilla, kouluissa, politiikassa, rakkaudessa… Jos jokainen vain toimisi hyvällä tahdolla ja rakkaudesta käsin – eikä kenenkään tarvitsisi pelätä paljastuvansa.

Siellä unelmaelämässä jokainen meistä tulisi hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on ❤