Vanhin lapseni on tänään täysi-ikäinen. Ei siis lapsi enää vaan aikuinen. Uskomatonta…. Mihin ihmeeseen nuo vuodet karkasivat? Valmistelen lahjaa ja askartelen tietokoneella korttia, johon kaivelen kuvia tiedostoista – ja huomaan pienen äänen kuiskuttelevan hiljaa korvaani samalla, josta ei varmaan kukaan äiti pääse koskaan kokonaan eroon.

Yritän nimittäin muistella merkittäviä tapahtumia vuosien varrelta ja huomaan unohtaneeni jo monia tärkeitä nimiä tai vuosilukuja, joita jokaisen äidin pitäisi muistaa. Tuo pieni ääni kuiskuttelee vieläkin kovempaa, kun teippaan paperia lahjan ympärille… Ehdinköhän edes koskaan pysähtyä hämmästelemään hänen ihmeellisyyttään vai kiirehdinkö vain kaiken aikaa jonnekin seuraavaan etappiin? Selaan vanhoja valokuvia ja mieleni rauhoittuu. Monenlaisia muistoja on ikuistettu vuosien varrelta, joissa kaikki näyttävät olevan läsnä juuri siinä hetkessä. Lasten nauru ja ilo huokuu kuvista ja ylpeys vanhempien katseesta. Elämä vaikuttaa olevan vahvasti tässä ja nyt. Vuodet tuntuvat vain kuluneen liian nopeasti mutta sellaista elämä on. Siksi jokaisesta hetkestä pitäisikin nauttia juuri nyt.

Luen parhaillaan “Läsnäolon voima”-kirjaa, joka on pysäyttänyt minut miettimään sitä, miten usein käsillä oleva hetki hukkuu tulevan suunnitteluun tai menneisyyden vatvomiseen. Kuinka monet kerrat olen itsekin syyllistynyt siihen. Päätän, että tuohon tulee muutos.

Lähden käymään kaupassa ja keskityn tietoisesti jokaiseen askeleeseen, tunnustelen ilmaa kasvoillani ja tunnen kuinka kylmä tuuli pureutuu takkini alle. Kiristän tahtia. Tämähän on helppoa. Jatkan matkaani – ja hyvin pian huomaan ajatusteni karkaavan seuraavan päivän suunnitelmiin… Hyvä. Sillä ensimmäinen askel läsnäolossa on se, että saan itseni kiinni siitä, kun mieleni lähtee vaeltamaan. Minulla on siis jotain mahdollisuuksia. Palaan takaisin nykyhetkeen, siihen miten hiekoitushiekan muruset rapisevat kenkäni alla ja miltä jaloissani tuntuu, kun kiristän vielä vähän vauhtia. Edessäni kävelee vanhempi mies, joka ontuu hieman jalkaansa. Mietin, mitä hänelle mahtaa olla tapahtunut ja pohdin myös, onko hän matkalla samaan kauppaan – ehkä voisin auttaa häntä ostosten kantamisessa. Kunnes taas huomaan ajatusteni karanneen tästä hetkestä. Auts. Ei tämä ollutkaan niin helppoa…

Mutta lapset – ne läsnäolon parhaat opettajat ❤

Palaan kotiin ja uppoudun töihini tietokoneen ääreen, kunnes toinen poikani tulee kotiin. Hän puhelee kuulumisistaan ja tajuan heti, että tässä on nyt minun mahdollisuuteni näyttää itselleni, miten olen oppinut olemaan läsnä juuri niissä tärkeimmissä hetkissä. Käännän tietokoneen sivuttain, jottei silmäni karkaa tutkimaan kesken jääneitä työasioita. Keskityn kuuntelemaan ja hetken päästä huomaan olevani keskellä hip-hop musiikin esitelmää, jossa hän soittaa minulle omia suosikkejaan ja kertoo eroavaisuuksia esiintyjien äänistä, joiden perusteella minun pitäisi erottaa heidät toisistaan.

Aihe tuntuu ylivoimaisen haasteelliselta sisäistää – jolloin silmäni alkavat hakeutua tietokoneen suuntaan. Lapseni huomaa sen ja pyytää minua etsimään youtubesta musiikkivideoita. Palaan tähän hetkeen – ja mietin miten kiitollinen olenkaan siitä, että hän on tuossa häiritsemässä ajatuksiani. Yritän jälleen keskittyä paremmin, olla läsnä. Alan korjaamaan astioita pöydästä ja täyttämään tiskikonetta samalla kun hän kertoo yksityiskohtia noista eri muusikoista. Hän istuu satulatuolilla ja rullaa sitä tiskikoneen luokse, jotta saa taas katsekontaktin minuun – ja kysyy, että kuuntelenko? Juu, juu – täytän vain samalla tämän tiskikoneen.

Lopulta hän sanoo testaavansa, miten hyvin olen oppinut. Kääk! Mistä ihmeestä hän keksi juuri nyt testata minun läsnäoloani? Juuri nyt, kun olen päättänyt muuttaa tapani ja alkaa keskittyä hetkeen. Varsinkin niihin kaikista tärkeimpiin. Ja tämä kyllä kuuluu juuri niihin. Mutta en tainnut läpäistä testiä, sillä kaikki nimet pyörivät sekaisin päässäni – enkä edes ole ihan varma, miten ne lausutaan, vaikka hän on puhunut niistä minulle nyt melkein tunnin verran. Musiikkitietovisa muuttuikin minun hetkessä elämisen testiksi.

Läpäisin sen rimaa hipoen.

Tietovisan jälkeen hän laittoi kuulokkeet korviinsa ja jatkoi matkaansa omaan huoneeseensa sulkien oven perässään, enkä nähnyt häntä enää sen jälkeen koko iltana kuin vilahdukselta. Häntä, joka muistutti minua jälleen siitä tärkeimmästä – hetkessä elämisen taidosta.

Pienemmät lapset tekevät sen eri tavalla. He kysyvät samaa asiaa kyllästymiseen asti tai vaativat leikkimään kanssaan. He eivät luovuta, sillä he tarvitsevat vanhempien läsnäoloa. Mutta teini ei toimi enää samoin. Jos en ole läsnä silloin kun hän tulee luokseni ja haluaa kertoa asioistaan – tilaisuus menee hyvin helposti ohi. Siksi nuo hetket ovat muuttuneet kultaakin kalliimmiksi.

Miksi vasta nyt pysähdyn tämän asian äärelle? Kuinka monta kallisarvoista hetkeä on mennytkään ohi huomaamatta… Hiljainen ääni jälleen kuiskuttelee korvaani. Mutta en halua kuunnella sitä, sillä menneisyyden vatvominen ei vahvista läsnäoloani tässä hetkessä vaan vie huomioni sinne, johon en voi enää vaikuttaa. Sillä eilinen on jo mennyt eikä huomista vielä ole – siksi meillä on vain tämä hetki ❤