Koska olen “oikealta ammatiltani” lastentarhanopettaja, niin huomaan, että monet opit sieltä ovat tulleet hyvään käyttöön myös nykyisessä työssäni. Erona tosin, että nyt teen aikuisten kanssa töitä mutta päätavoitteeni on lähes sama. Kasvattaa vahvoja ja itsenäisiä tiimin johtajia, jotka hoitavat työnsä sydämellä ja ammattitaidolla. Sellaisia toivon omista lapsistanikin tulevan – sydämellään ajattelevia mutta omaa tietään vahvasti kulkevia, jotta löytävät oman vahvuutensa ja myös oikean alan.

Uusi tiimiläinen on minulle ikään kuin “vauva”. Riippuen toki ihmisen taustoista mutta pyrin kohtelemaan kaikkia hyvin samalla tavoin. Sillä kuten vauva tarvitsee opastusta ja esimerkkiä moniin meille aikuisille itsestään selviin asioihin, niin samoin uusi tiimiläinen kaipaa sitä. Varsinkin jos ala on ennestään täysin vieras, niin on hyvä aloittaa A:sta – koska tiedän tällä kokemuksella melko hyvin, mikä toiminta tuo parhaan tuloksen. Olisihan todella epäreilua antaa ihmisten vain kokeilla ja keksiä itse kantapään kautta samat keinot. Joskus niinkin täytyy tehdä, sillä jotkut meistä oppivat vasta oman oivalluksen kautta. Mutta siltikin voin olla tyytyväinen, että olen kertonut omat vinkkini. Kukin sitten itse päättää, ottaako ne vastaan vai ei.

Esimerkki on aina se, joka toimii parhaiten. Eihän lapsetkaan usko sitä mitä me sanomme vaan kopioivat kaiken, mitä teemme. On turha neuvoa tiimiläisiä toimimaan positiivisessa hengessä ja yhteistyössä muiden kanssa, jos itse puhuu selän takana pahaa muista. Juuri keskustelimme poikani kanssa siitä, miten esimerkiksi kiroilu on joissakin perheissä niin totuttu tapa, ettei sitä edes kukaan huomaa, vaikka lapsetkin käyttävät kirosanoja täytesanoina jo alakouluiässä. Meillä kiroillaan kyllä, jos siihen on aihetta – mutta aihetta on harvoin. Ja sama tapa on kopioitunut lapsille. Ovat ainakin oppineet sen, että osaavat aikuisten seurassa olla käyttämättä niitä 🙂

Yksi suosikkielokuvistani on Onnen potkuja, jossa on monia hyviä esimerkkejä siitä, mitä meidän vanhempien tulisi opettaa lapsille elämästä. Se, että sinulla on vähintään yksi ihminen, joka uskoo Sinuun kävi mitä tahansa – on varmasti paras lahja, jonka lapselleen antaa. Tuon saman tunteen me voimme välittää omille tiimiläisille ja olenkin huomannut, että se on kovin monelle lähes ensimmäinen kerta elämässä, kun joku näkee piiloon jääneen potentiaalin ja vilpittömästi toivoo onnistumista niissä tavoitteissa, joita lähdetään tavoittelemaan. Se tuntuu aina yhtä hyvältä – mutta samalla myös surulliselta. Sillä jokaisella meistä kuuluisi olla ympärillä sellaisia ihmisiä, useampiakin.

Kun lapset kasvavat, niin on tärkeää antaa heille vastuuta, sen mukaan, mitä he ovat valmiita kantamaan. Kolmevuotiaan lapsen kapasiteetti riittää juuri ja juuri siihen, että hän voi valita minkä värisen paidan hän tänään haluaa laittaa päälleen. Ulkovaatteita ei kolmevuotias vielä voi valita, koska hän ei pysty arvioimaan säätä tai muita tekijöitä, jotka siihen vaikuttavat. Usein vanhemmat erehtyvät antamaan lapselle vapauksia, kun uhmaikäinen sitä vaatii. Lopputulos ei tyydytä kumpaakaan ja alitajuisesti lapsi kokee siitä myös turvattomuutta, sillä eihän kolmevuotias voi olla valmis hoitamaan yksin vaikkapa posliiniastioiden kattausta pöytään, vaikka hän sitä haluaisi. Aikuisen tehtävä on auttaa silloin, jos hän tajuaa, ettei lapsen kyvyt vielä riitä, jotta hänen itseluottamus kasvaa oikealla tavalla. Hyvän itseluottamuksen omaava ihminen, tiedostaa omat vahvuutensa mutta myös heikkoutensa. Ja osaa tunnistaa, mihin asti hänen kapasiteettinsa riittää. Hän myös uskaltaa rohkeasti kokeilla uusia asioita, jos häntä on kannustettu siihen – silloin kun hänellä oikeasti on siihen valmiudet.

Meillä kotona on kaksi tässäkin suhteessa hyvin erilaista lasta. Toista pitää hieman tönäistä ja rohkaista ottamaan uusia askelia, kun hän ei näe omia vahvuuksiaan tai ei usko itseensä ihan riittävästi. Vaikka omaakin kaikki taidot ja valmiudet pärjätä elämässä erinomaisesti. Toista taas on välillä hieman toppuuteltava, kun rohkeutta löytyy mutta uusia askelia on hyvä ottaa silti maltillisesti, jotta välttyisi suuremmilta kolhuilta.

Tiimiläisetkin ovat erilaisia – ja siksi jokaista on valmennettava omassa kasvuprosessissaan omalla tahdilla. Irrottautua täytyy kuitenkin, jotta oma itseluottamus tekemiseen löytyy. Jos liian pitkään kuljemme koko ajan rinnakkain emmekä rohkaise tiimiläisiä itsenäiseen tekemiseen, niin sinne tiimiin, ei kasva itsenäisiä ja vahvoja johtajia, joka on kuitenkin tärkein tavoite tässä työssä. Sillä sitenhän me saamme ne riippumattomat ja vakaat tulot, joka on SE meidän alan hienous ja “juju”.

Olen vähintään yhtä ylpeä omista lapsistani kuin olen omista tiimiläisistänikin – aina kun näen miten he ottavat uusia askelia ja ovat kasvaneet jälleen vahvemmaksi, kohti omia unelmia. Tiedän, että jokainen heistä, kuten lapsenikin, ovat ihan itse tehneet sen kaikista suurimman työn oman kasvuprosessinsa kanssa – mutta kun saan nähdä tuota matkaa läheltä ja kulkea mukana siinä, niin koen itseni kovin etuoikeutetuksi. Mikä voisikaan olla tärkeämpää kuin auttaa muita löytämään omat unelmansa? Tekemään elämästään enemmän oman näköistä – ja tulemaan sitä kautta onnellisemmaksi… Se on minusta jokaisen meidän tärkein tavoite. Kasvaa parhaaksi itsekseen ❤

Ihanaa viikkoa,

Anu